Kesälomalla ja kulttuuria

Loma alkoi vihdoin! Edessä kolme viikkoa yritystä palata omiin "töihin". Ranskasta haettu tuntuma on rakoillut viime aikoina pahasti (ansiotyöt eivät hyvää tee ;).

Mietin tuossa, korviketoimintona jälleen, että televisiosta luopuminen ei välttämättä ollutkaan hyvä idea. Saattaa syntyä pahempia informaatiokatkoksia kuin ajattelin. Mistä tiedän, mitä maailmalla tapahtuu? Netissä on niin helppo valikoida tietoa. Ja televisio on kuitenkin netti-tv:tä vähemmän addiktoiva: lähetys loppuu aina jossakin vaiheessa.

Kulttuuriuutisia kuitenkin, muualta kuin tv:stä:
-Ostettiin ensinnäkin jo eilen liput Ryhmiksen Saatana saapuu Moskovaan (tammikuulle;). Vesa Vierikko on Saatanana, sitä kovasti odotellessa. Ensi-ilta 27.9, joten aiemminkin pääsisi...

-Sitten, hesari varmisti tänään, että Anette Messager on kuin onkin tulossa loppusyksystä EMMA:an: Pompidou-keskuksen tiedote ei ollut väärässä! Espoolaiset, ja toivon mukaan kaikki muutkin (matka Tapiolaan on vaivan arvoinen) pääsevät näkemään Messagerin päättömiä varpusia, nukkekollaaseja, ilmavirtaperformansseja ja feministisiä sananlaskubrodeerauksia, kuten: "Ajattelen, siis imen", "Mikä on pahempaa kuin nainen? - 2 naista", "Miehellä on silmät jotta hän näkisi, naisella tullakseen nähdyksi" jne... (Itse arvostin Beaubourgin näyttelyn nähdessäni erityisesti Messagerin de/konstruktioita: "riippuvaisia- riippumattomia", "nivelettömiä-nivellettyjä", "täytettyjä-tyhjiä" - vieraan ja tutun yhdistämisen kautta syntyviä installaatioita, jotka olivat täynnään ruumiillisia, symbolisia ja ajallisia merkityksiä. Toivottavasti näyttely tulee tänne kokonaisuudessaan.)

-Lisäksi vakuutuin viime viikolla, hesarin kritiikin luettuani, että Steven Hallin romaani Raw Shark Text on luettava. Sanojen ja asioiden, representaatioiden ja todellisuuden suhteita purkavan romaanin lukeminen tekee aina hyvää myös omille ajatuksille. Sitä paitsi hesarin mukaan Hallin romaani on genreä "Auster meets Trainspotting" ja "Italo Calvino meets Matrix". Must read.

Syksylle siis riittää kulttuuripuuhaa! Ja ensi viikolla Espoo Cinéen katsomaan ranskalaista leffaa ja ehkä Dalin ja Disneyn "Destino"-animaatiota, josta näin talvella vilauksen Grand Palais'n Disney-näyttelyssä. Bienvenu loma!

KUMU ja etelän helle

Raoul Kurwitzin videoteos "When Lord Zarahustra Was Young and Polite"
(1989) oli kiinnostava kokemus Tallinnan uudessa KUMU-museossa.

Mies seisoo paljaalla kalliolla Fiskarsinjoessa, Billnäsin ruukilla, kunnes pato avataan hänen edessään ja vesi lähtee syöksymään alaspäin. Mies huuhtoutuu virtaavan veden mukana alajuoksulle. Teos loppuu. Ja kuulen olleeni paikalla kuvaushetkellä.

Aloin miettiä erästä lapsena näkemääni taidenäyttelyä jo muutamaa hetkeä aikaisemmin, muualla näyttelytilassa kiertäessäni. Kuulin ilmeisesti teoksen taustalla olevan musiikin viereisestä huoneesta ja siirryin sen myötä kahdeksantoista vuotta taaksepäin, Billnäsin ruukille. Padon avaamisesta ja videon kuvaamisesta en muista mitään mutta nykytaiteen näyttelyn, johon kyseinen performanssi liittyi muistan hyvinkin. Näin se taide matkaa läpi muutaman vuosikymmenen.

Tallinnassa oli upea ilma viime tiistaina ja oli ihanaa matkustaa turistikeskustasta vähän syrjään, kulttuurin alueelle. Kadriorgin puisto ja palatsi luovat upean miljöön uudelle museorakennukselle, joka tarjoaa kodin eestiläiselle taiteelle 1700-luvulta nykypäivään.

Kunstimuuseum oli komea ilmestys helteisenä päivänä ja vaikutti miellyttävämmältä ja selkeämmältä kuin Kiasma, joskin arkkitehtuureissa on paljon samoja piirteitä, mm. liuska, jota pitkin noustaan ylös kerroksiin. Rakennuksessa on 5 erillistä näyttelyareenaa, joista kolmannen ja neljännen kerroksen suurimmissa tiloissa esitellään pysyviä kokoelmia: ensin 1700-luvulta toisen maailmansodan loppuun ("Varamu" - aarreaitta) ja sitten nykypäivään ("Rasked valikud" - vaikeita valintoja). Muissa tiloissa on teema- ja muita näyttelyitä.

Mitään Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan veroista ei ihan löytynyt vuosisadanvaihteen kokoelmista, mutta oli kiinnostavaa nähdä miten Vironkin taidehistoria kulkee sidoksissa Saksaan ja Ranskaan. Erkaneminen näytti tapahtuvan vasta siirryttäessä sosialistiseen realismiin, ja myös 1960-1980-lukujen taide kulkee hieman toisenlaista reittiä kuin Keski-Euroopassa tai Suomessakaan.

Tällaisia taiteilijoita jäi mieleen viime vuosisadanvaihteesta: Paul Raud (1865-1930) ja Oskar Kallis (1892-1918), joiden töissä oli vahva symbolistinen tematiikka ja vaikutteita Gauguinilta, August Jansen (1881-1957) ja Konrad Mägi (1878-1925), jotka muistuttivat Ranskan nabeja ja myöhemmässä tuotannossaan ekspressionisteja ja kubisteja, sekä Lydia Laas (1909-1978), kuvanveistäjä, joka siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tekemään aika rajujakin naissotilasveistoksia. Yritin etsiä netistä kuvia tai tietoa, mutta vähän huonosti löytyi mitään. Pitänee ostaa kirja Viron taidehistoriasta. Ja palata KUMU:un.

Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää

Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.

Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.

No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.

Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):

What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)

Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.

---

Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.

Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.

Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):

Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)

Ajankohtaista: työtä, kesää ja Pariisin ikävä

Tulin eilisaamuna mökiltä "lukemasta" ja menin suoraan töihin. On vähän raskasta yrittää opiskella samaan aikaan ja tehdä lähes täyttä työviikkoa. Se ei oikeastaan voikaan onnistua kovin hyvin... pitäisi vaan valita jompi kumpi suosiolla. Toisaalta nyt on kesä ja se pakottaa lomailemaan ja nauttimaan. Arvasin, että Suomessa tulisi olemaan yhtä kiireistä kuin aina ennekin. Laiminlyödyt ystävät: olette silti mielessäni!

Bromarvin kirkonkylässä oli sunnuntaina kirpputori ja huutokauppa. Ostin Peter Hoegin Naisen ja apinan ruotsiksi eurolla kojusta. Söin jäätelöä laiturilla, luin Potteria ja hain herneitä "grönsaker"-paikasta mökille mennessä. Illalla paloin aurinkoisella kalliolla lukemista jatkaessani. Aika oli rajattu päivään mutta olin vapaa ja onnellinen, auringossa ja tuulessa.

Mietin että sinne, läntiselle rannikolle, voisi joskus muuttaa asumaan. On siellä muitakin pääkaupungista paenneita, suomenruotsalaistuneita. Maanantaina palattiinkin takaisin, vielä töiden jälkeen. Niistä huolimatta.

Katsoin eilen vihdoinkin Before Sunsetin, ja Pariisin ikävä syntyi. Julie Delpy lauloi kauniisti ja puhui muistoista sekä yksinäisyydestä, joka vaivaa vaikka on yhdessä toisen kanssa - se on kai pahinta yksinäisyyttä. Koko elokuva oli keskustelu kahden ihmisen välillä siitä miltä ajan kulku tuntuu, miltä tuntuu menettää toinen, mitä on rakkaus tai mikä on tärkeää. Delpyn esittämästä Célinestä oli tullut yhdeksän vuoden aikana ympäristötutkija, Ethan Hawken Jessestä kirjailija. He kävelivät Shakespeare & co:lla, Maraissa ja Seinen rannalla. Ja Pariisissa oli sellainen kesä, jota en ehtinyt näkemään. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä vielä.

Toisaalta katsoin Pariisissa vielä ollessani toukokuussa huonon elokuvan Devil Wears Prada, jossa kuvattiin Pariisin joulua - ja silloinkin tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä, Pariisin joulussa Pariisin kevään sijaan. Pariisissa oleminen ei siis riitä. Siellä pitää olla tiettynä hetkenä, vuodenaikana, tietyssä säätilassa, tiettyjen pilvien alla.

"No man should outlive his fictional wizard" - Harry Potter's back!

Kuoliko professori Dumbledore oikeasti? Onko Kalkaros todella Kuolonsyöjä? Voittaako Harry Potter pahan Voldemortin? Miten ystävien käy? Entä Ginnyn ja Harryn suhteen?

Kesäisen kulttuurielämän "kohokohta" koittaa tänä lauantaina, 21.7.2007, kun viimeinen Harry Potter saapuu kauppoihin. Olen tietenkin klo 7.00 Akateemisen ovella jonottamassa omaa kappalettani. Työpäivästä tulee pitkä ja hidas... mutta 17.00 pääsen kirjaan käsiksi. :)

Viimeistä osaa, The Deathly Hallows'ia, odotellessa täytyi kerrata mihin The Half-Blood Prince jäikään. J.K. Rowling on todennäköisesti syöttänyt viimeisenkin kirjan alkuosaan mittavat kertausjaksot, mutta silti oli tarkistettava asiat myös itse: pitää pitää huolta siitä, että sarjan logiikka varmasti pysyy kasassa ;). Ja ennen kaikkea oli etsittävä viitteitä Kalkaroksen sielunelämästä.

Alkusivuilla pelästyin kasvaneeni Pottereista yli, sen verran selittelevä kerrontatapa pääsi ärsyttämään, mutta pian koko velhomaailma vei mukanaan. Viimeisimpiä Pottereita lukiessani olen kaikkein eniten arvostanut Rowlingin kykyä kirjoittaa yhteiskunnallista ja poliittista allegoriaa sekä kuvata yhteiskuntamme ilmiöitä. Taikayhteisö ei teoksissa välty ihmisten maailman ja ihmispsykologian ongelmilta, pikemminkin ne korostuvat yhdistyessään taikuuden tuomiin erilaisiin mahdollisuuksiin: yhteisöjen sisäiset ristiriidat, sosiaalinen eriarvoisuus, median itsekritiikittömyys, kulutusvimma, rasismi ja ennakkoluulot kuvastavat velhojen tapaa toimia yhteisössään sekä heidän yrityksiään taistella niin pahaa vastaan kuin myös sen puolesta. Taikaministeriön syyttöminä pidättämät velhot tuovat esimerkiksi mieleen Guantanamon vangit, Kuolonsyöjien jästiviha ei ole kaukana uusnatsien ideologioista ja lordi Voldemortin lähisuku ja lapsuus muistuttavat sosiaalisen verkoston aukoista.

Kiinnostavaa Pottereissa on myös se, miten Voldemortin absoluuttinen pahuus on muuttanut muotoaan viime kirjojen aikana: hänen ruumiillistumisensa jälkeen tuon pahuuden syntyä on alettu selittää menneisyyden kautta, se on alkanut ilmetä sosiaalisesti tuotettuna. Half-Blood Princessä Rowling keskittyykin luomaan kuvaa siitä, miksi Tom Marvolo Riddle-nimisestä lahjakkaasta pojasta tuli lopulta mahtavin pimeiden voimien velho. Dumbledore toimii teoksessa eräänlaisena muistelmakirjoittajana ja analyytikkona, joka toisten ihmisten muistojen avulla rekonstruoi kaltoinkohdellun pojan tarinan. J.K. Rowling tuntuu julistavan sosiaalikonstruktivismin sanomaa, toisin kuin esimerkiksi tosielämämme uusi "paha", Nicolas Sarkozy, jonka mukaan rikollisuus on geneettistä. Harry Potterien maailmassa geeneissä kulkee ainoastaan taikuus, eikä sekään välttämättä.

Viime perjantaina kertasin myös Feeniksin kiltaa tuoreen elokuvan avulla. Kokemus vain oli lievä pettymys, etenkin Liekehtivä pikari-filmatisoinnin kauhun tunnelmaan ja intensiteettiin sekä komeisiin erikoistehosteisiin verrattuna. Elokuvassa kirjan synkeys ja epätoivo, joka liittyi taikayhteisön sisäisiin ristiriitoihin, oli muuttunut viitteiksi jotka kirjan lukenut saattoi tavoittaa mutta joiden merkitys jäi pinnalliseksi. Lisäksi päähenkilöiden todellista ahdistusta lordi Voldemortin paluusta oli vaikea tavoittaa, vaikka elokuvan nimenomaan oli tarkoitus olla henkilökeskeinen. Enkä syytä nuoria näyttelijöitä, kauhun tunnelman kehittymiselle ei yksinkertaisesti annettu aikaa: Harry sai kiukutella hetkittäin kohtaloaan ja yksinäisyyttään mutta todellinen ahdistuksen kokemus jäi syntymättä. Lisäksi juonta kuljetettiin elokuvassa lähes pääsääntöisesti selittelevien dialogien avulla. Tämä mahdollisti sen, että suuri osa kirjan tapahtumista oli saatu mukaan mutta sivutuotteena elokuvakokemus latistui pilalle. Uskollisuus kirjalle kääntyi siis lopulta elokuvaa vastaan. Feeniksin killan voi ehkä katsoa Potter-maratonin osana, mutta itsenäiseksi elokuvaksi siitä ei oikein ollut, harmi vaan.

Vielä, hauska löytö: Simpsonien Harry Potter-parodiassa (Homer ja Lisa jäävät koukkuun T.R. Francisin Angelica Button-kirjoihin) Headmaster Greystashin kuolema on sijoitettu komeisiin Dali-maisemiin, intertekstejä yleissivistyneille (sopii kuvioon, sillä ei Rowlingkaan täysin intertekstitön ole, viimeksi pongasin Kafkan rangaistuskone-viittauksen Feeniksin killasta):



Voi älä kuole, Dumbledore, älä kuole!

ps. Kuulin, että Potterit loppuvat epilogiin. Tuulen viemää-tyyppistä loppuratkaisua ei siis ainakaan ole tulossa. Toivotaan, että Rowling on kuitenkin osannut lopettaa tyylillä; Harry ja Ginny kiikkustuoleissa olisi ehkä liian imelää.

Korviketoimintoja, taidemuseoita

Vapaapäivänä voi gradun kirjoittamisen sijaan siivota nettiselaimen bookmarkseja.

Vaihdoin pariisilaisten taidelaitosten nettiosoitteet suomalaisiin (pääkaupunkiseutulaisiin) vastaaviin ja totesin, että määrä on aika lailla sama: Louvre vaan korvautuu Sinebrychoffilla (tai ehkä mieluummin Pariisin kaupungin omistama Petit Palais, Louvrea en Suomeen kaipaakaan), Musée d'Orsay Ateneumilla, Beaubourg Kiasmalla jne.

Sitten otetaan vielä lisäksi Didrichsenin taide- ja kulttuurimuseo (joka korvaa vaikka Musée Guimet'n tai Musée Maillolin), Tennispalatsi (Palais de Tokyon) ja Meilahden taidemuseo (Musée de l'Orangerien) sekä tietenkin Espoon (minulle uusi) modernin taiteen museo (joka täydentää Beaubourgia). Ei paha siis :) Tarvaspään Gallen-Kallela-museo on jo itse asiassa jotakin, joka ylittää pariisilaisen tarjonnan: kuvanveistäjä Antoine Bourdellen tai symbolisti Gustave Moreaun museoiksi muutetut työhuoneet (ensin mainittu 15. arr. ja toinen 9. arr.), vaikka mielenkiintoisia olivatkin, eivät yhdessäkään vedä vertoja Gallen-Kallelan kodille.

Tänään mennään äidin ja siskon kanssa katsomaan Antoni Tapiésin näyttelyä EMMAan; voin verestellä Beaubourg-muistoja. Mietin viime viikolla tyytyväisenä, huomattuani kuinka suuressa määrin ranskalaista kulttuuria rantautuukaan Suomeen, että Ranskahan melkein vainoaa minua täällä (juhlaviikoillekin on tulossa ranskalaista nykysirkusta: Collectif AOC). Paluu kotiin ei siis vieraannuttanutkaan tuosta maasta. Hyvä näin. Lisäksi olen töissä saanut myydä Sibeliusta ranskaksi. Kansainvälinen kesä-Helsinki.

Yhtä asiaa vaan ihmettelen: Pompidou-keskuksen nettisivujen mukaan Annette Messagerin näyttely olisi tulossa tänä syksynä EMMAan ("Après le Centre Pompidou, l'exposition sera présentée fin 2007 à l'Espoo Museum of modern art en Finlande".), mutta Weegee-talon sivusto ei tiedä tästä kyllä mitään. Itse asiassa siellä syksyn taiteilijaksi on nimetty Dali. Epäilen virhettä Ranskan päässä (kokemus ohjaa siihen suuntaan) mutta mistä moinen väärinkäsitys? Harmillista, odotin Messageria innolla.

Muistoja. Anish Kapoor ja kaareva peili

"Taiteessa ei ole menneisyyttä tai tulevaa", Picasson tiedetään sanoneen. Anish Kapoorin kaareva peili käsittelee juuri tätä, ajattomuutta. Kuljet sen ohi, kuvasi kulkee ohi. Mutta peilissä näkyvä maisema pysyy sen jälkeenkin.

Marja-Terttu Kiviranta kirjoitti Hesarissa Anish Kapoorin kaarevasta peilistä, joka on nyt esillä Palazzo Fortunyn Artempo-näyttelyssä Venetsiassa.

Kohtasin saman teoksen Louvressa toukokuun lopulla. Siellä oli meneillään näyttely (Contrepoint III de la sculpture), jonka tarkoituksena oli asettaa nykytaide suhteeseen muinaisten korkeakulttuureiden, antiikin, keskiajan sekä barokin kuvanveiston kanssa, ja samalla pohtia katsojan ja taiteen välistä suhdetta. Kyseessä oli siis samankaltainen ajallisuuden teema: taiteen ikuisuus suhteessa oman olemassaolomme hetkellisyyteen mutta samalla mahdollisuus ajat ylittävään vuoropuheluun museovieraan ja menneiden aikojen taiteen välillä, nykyteosten kautta.

Elizabeth Ballet'n veistos "Bump Piece" esimerkiksi pohti objektien suhdetta tilaan sekä katsojien tapaa havaita niitä. Näyttelyvieras kohtasi Cour Marly'lla barokkiveistosten keskellä luonnollista kokoa olevan kipsimiehen, joka kantaa elokuvien kuvauspaikoilta tuttuja pitkävartisia mikrofoneja. Ballet'n teos asettui katsojan tielle, tukki reitin, herättäen siten huomiota ja vaikuttaen katsojan fyysiseen kokemukseen tilasta mutta myös muodostaen dialogin menneisyyden ja nykyisyyden välille. Itse olen aina ajatellut barokkiveistoksia, kaikessa elävyydessää ja ilmeikkyydessään, kesken puuhiensa kivettyneinä ihmisinä, ja Ballet'n mikrofonimies asetti barokkimaailman sisään yhden nykymaailmamme kivettyneistä. Samalla teos ohjasi nykykatsojaa näkemään barokkiveistokset osana oman aikansa yhteiskuntaa: siinä missä farkkuihin pukeutunut mikrofonimies on meidän päiväämme, barokin antiikki-jäljitelmät olivat syntyessään kiinteästi sidoksissa Aurinkokuninkaan hovin elämään.

Michel Verjux'n keskiaikahuoneisiin sijoitetut valoteokset puolestaan ohjasivat katsojaa kiinnittämään vielä tarkemmin huomiota veistoksiin ja niiden merkityksiin - todella katsomaan, kokemaan. Verjuxin mukaan valon tarkoitus on "saada ilmenemään", ja näin hänen teoksensa toivat esiin myös jotakin uutta, alkuperäiselle vastaanottajalle mahdollisesti tuntematonta, luoden keskiajan ja nykypäivän synteesissä aivan uuden teoksen.

Kiinnostavin näistä kaikista oli kuitenkin Kapoorin teos "C-Curve". Se koostui kaarevasta peilistä, joka oli sijoitettu monumentaalisten härkä-, lintu- ja ihmisruumiisten kaupunkien suojelijahenkien asuttamaan Mesopotamia-huoneeseen. Kapoorin kaarevan peilin ja maailman ensimmäisen korkeakulttuurin tuottamien veistosten välisen vuoropuhelun, johon myös teosten katsojat osallistuivat hetkittäin peilissä ilmenevinä kuvajaisina, pyrkimyksenä oli Kapoorin mukaan "muovata näkymätöntä", ja peilin ja sitä ympäröivän tilan välille muodostuikin satumainen, ajassa kaiken aikaa muuttuva yhteys.

Esittelytekstin mukaan mesopotamialaiset reliefit ovat Kapoorille vallan ja uskonnon reflektoijia, sivilisaation ytimessä, siinä mielessä että Mesopotamia on maailman ensimmäinen korkeakulttuuri: kulttuuri, jossa tuotannollinen ylijäämä mahdollistaa ilmiöitä kuten uskonnon, taiteen tai politiikan. Louvren Mesopotamia-huone kuljettaa siis katsojan ajassa taaksepäin, sivilisaation juurille, ja Kapoorin peili puolestaan loi siellä ollessaan tilaan vielä yhden ulottuvuuden: Kapoorin itsensä mukaan "yliluonnollisen dimension". Muinaisen taiteen, peilin ja katsojien kohtaamisessa kyse olikin taiteen illuusion rajojen laajentamista. Peili taideteoksena kuvastaa ilmenemistä ja katoamista, valetta ja totuutta, näkyvää ja näkymätöntä, kahdentumista ja reduktiota - ja samalla ohjaa katsojaa pohtimaan taiteen yleensä, niin muinaisen kuin nykyisenkin, merkityksiä.

Ehkä antoisinta Contrepoint-näyttelyssä oli juuri museovieraiden, nykytaiteen ja vanhan taiteen välille syntynyt dialogi. Nykytaide todella pysäytti Louvren kävijät, hätkähdytti havaitsemaan ensin ympärillä avautuvat ristiriitaiset ilmaukset, nykytaideteokset, jotka tietyllä tapaa olivat joutuneet "väärään paikkaan", kysymään miksi ne olivat siellä, ja tämän kysymyksen kautta myös katsomaan vanhempaa taidetta toisin silmin. Touko-kesäkuun ajan Louvren ehkä kuvatuimpia teoksia oli nimenomaan Kapoorin peili, harva kulki sen ohi pysähtymättä kysymään miksi se oli siellä ja mitä merkityksiä se tuotti.

Hauskaa on myös se, että nyt Kapoorin peili on sittemmin siirtynyt Venetsiaan, heijastamaan toisenlaista todellisuutta, tuottamaan uusia merkityksiä.

Eva Dahlgren Lontoossa

Outoa ja tuttua lukea toisen ihmisen ajatuksia matkalta nyt, kun on itse juuri palannut. Lukemisen syynä piti olla ruotsin palauttaminen mutta sitten tapahtuma muuttuikin itsereflektioksi. Muistin vertailun, jota tehdään kodin ja uuden ympäristön välillä. Muistin myös pelon, joka ihmisen valtaa oudossa paikassa, muutosten edessä, kun mikään ei ole kovin varmaa ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja muistin sen, miten tuosta pelosta irtaudutaan, miten se muuttuu uteliaisuudeksi ja energiaksi ja iloksi: "Kärlek börjar med nyfikenhet", kuten Eva toteaa (Dahlgren 2003 Hur man närmar sig ett träd).

Ja näin Eva kirjoittaa:

Går förbi en liten privat park dit man måste ha nyckel för att få komma in. En mamma med barn går omkiring därinne. De ser ut att ha det tråkigt. Tänker på alla dessa privata parkbarn som tror detta är naturen. Vilken chock de kommer att få när de blir vuxna och kommer till Västerbotten. Skog åter skog. Ingen grind. Ingen nyckel.

Köper frukost på vägen hem. Människorna på min gata skrämmer mig. Utanför grannhuset hänger en fetlagd äldre man over sitt staket och försöker andas. Han har astma. Hans ansikte är rött och lungorna piper. Han hänger över staketet och säger oh my God oh my God. Jag borde hjälpä honom. Hämta min inhalator och ge honom luft men jag går förbi och tar trapporna upp och lägger på säkerhetskedjan. Vågar inte öppna datorn för att läsa det jag skrivit av rädsla för att jag ska få bevis på hur dåligt det är. Vet med mig själv att jag måste vara snäll mot mig när jag känner så här.

Läser en bok. Struntar i att jobba men har dåligt samvete hela dagen. Framåt eftermiddagen tar jag fram min lilla bandspelare och försöker förstå hur den fungerar. Efter ett tag fösvinner hag in i den, trummar, spelar gitarr. Timmarna går och rädslan avtar, vet att när jag vaknar imorgon så kommer allt att vara annorlunda. Jag hatar de dagar då livet skrämmer mig. Då allt blir för stort. Då livet bara är tid. Då barndom och åldredom är ihopklistrade med varandra med et tunt lager av medelålderslim.

Muistiinpano. Marguerite Duras ja meri

Aloittelin kesäisessä lähijunassa vähän lukujani. Vapun aikoihin Trouvillessa löytyi Roches Noires-hotellin kyltistä Marguerite Durasin toteamus "Regarder la mer, c'est regarder du tout" - "katsoa merta, on katsoa kaikkea" - ja nyt kohtasin jälleen Durasin ajatukset kiinnittyneinä mereen.

Teoksessa Écrire (1993) meri liittyy yksinoloon ja sen kautta kykyyn kirjoittaa:

À Trouville pourtant il y avait la plage, la mer, les immensités de ciels, de sables. Et c'était ca, ici, la solitude. C'est à Trouville que j'ai regardé la mer jusqu'au rien. Trouville c'est la solitude de ma vie entière. J'ai encore cette solitude, là, imprenable, autour de moi. Des fois je ferme les portes, je coupe le téléphone, je coupe ma voix, je ne veux plus rien.
Je peux dire ce que je veux, je ne trouverai jamais pourquoi on écrit et comment on n'écrit pas.

("Trouvillessa kuitenkin oli ranta, meri, taivaiden, hiekkarantojen äärettömyydet. Ja se oli se, täällä, yksinäisyys. Trouville on paikka, jossa katsoin merta ei-mihinkään saakka. Se, Trouville, on koko elämäni yksin oleminen. Minulla on yhä tämä yksinäisyys tuolla, valloittamattomana, ympärilläni. Ajoittain suljen ovet, katkaisen puhelimen, ääneni, en halua enää mitään.
Voin sanoa mitä haluan, en saa koskaan selville miksi kirjoitetaan ja miten ei kirjoiteta.")

Paris perdu, Helsinki retrouvé

Kolme päivää kotona ja hyvältä tuntuu. Suomessa on kesä ja kaunista. Tout est bien qui finit bien, se on nyt varmaa.

Uusi maantieteellinen sijainti löytyy siis Espoosta ja Helsingistä... kotona taas.

Juoksin aamupäivällä juna-asemalle aikataulut sekaisin mutta pääsin silti Rautatientorille ennen aikojani, mille vähän naureskelin itsekseni - kuukausiin en ole ollut ajoissa missään. Kävelin Ateneumilta Aleksille ja Kauppatorille enkä enää voinutkaan ilmoittaa feissareille lähteväni pian kotimaahan. Aurinko paistoi, oli japanilaisia turisteja ja paljon hassuja vaaleita suomalaisia. Näin Manolo Valdésin hovineidot Espalla ja pidin näkemästäni. Sitten näin torin ja sataman ja Suomenlinnan lautan ja ihmismäärät ja kalat ja ajattelin, miten sievä ja siisti ja vauras tämä kaupunki on. Helsinki on merellinen ja kaunis, kuin Marseille ilman köyhyyttä ja likaa. Moni asia on oudon hyvin täällä pohjoisessa.

Oltiin päivällä veneilemässä Helsingin edustalla, ottamassa aurinkoa poukamassa Jollaksen lähellä ja nähtiin pareittain joutsenia rannoilla. Eilen pääsin Didrichsenille Elin Danielson-Gambogin näyttelyyn, viime hetkellä, ja tungin suomalaisten taideharrastajien keskellä funkkistalossa. Elin oli hieno mutta tunkeva joukko oudoksutti. Kuitenkaan, lauantain aurinkoisessa Helsinki Pridessa ei tarvinnut töniä ja jopa Kaivarin ahtaassa Siwassa hymyiltiin kun jonotettiin. Täällä siis nuoret ovat kohteliaita mutta vanhemmat menevät anteeksi pyytelemättä, ajattelin. Mutta kauaa tuskin muistan tuota miettiä.

Kotonakin ehdin jo käydä, laittaa ruokaa ja katsella kirjahyllyä, samaten Haukilahden rannalla istumassa aamun kajastaessa ja pohtimassa uutta juoksureittiä Laajalahden tietämillä. Kolmeen päivään mahtuu paljon merta ja aurinkoa ja metsää. Väsyttää, mutta nyt on kesä.

Pieniä asioita

Heräsin aikaisin. Eilen oli hyvä päivä, ja tänään on vielä aikaa. Mikä tässä siis. En vielä laske tunteja lähtöön.

Laurence Viellen prosodista runoutta, "Récréation du Monde" ("Maailman uudelleenluominen"):

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Je longe les quais à passer ma vie
Je longe les quais à passer ma vie

Je passe les quais à longer ma vie
Je longe ma vie à passer les quais

Je caisse ma longe à passer la vie
Je ville ma caisse à longer la passe

Je caisse ma ville à passer ma longe
à passe ma vie je longer les quais

à longer ma vie je passe les quais
à congeler lasse je caisse pis vas

ha les quais je longe hé passe ma vie!
ha les quais he longe et passe ma vie!

je paisse mes quilles à lasser les geons
je pisse mes calles à japer les vons

quais long je vis ma ha les pas ce je heu
quais long je vis ma ha les pas ce je heu

longer ma vie je passe les à quais
je vis ma longe à pas caisser ce hé les
les vus à ma caisse longe j'ai pas ce
les caisses à ma vie longe j'ai pas ce heu
(ok)
...
je je je je je je

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Rytmi kiihtyy ja sanat vievät toistensa paikat. Merkitys aaltoilee. Luodaan sanoilla maailmaa...

Laurence Vielle on belgialainen runoilija, jonka runo/lauluteosta Récréation du monde käytiin kuuntelemassa Pompidou-keskuksessa keväällä Maÿlisin ja Emmin kanssa. Sain esityksestä tehdyn runokokoelman syntymäpäivälahjaksi, kiitos! :).

Hoidin eilen kaksi byrokratia-tehtävää, loppuun saakka, vailla ongelmia. Tungeksin Galeries Lafayetten ja Printempsin kesä-alennuksissa. Näin Christoph Marthalerin ohjaaman uuden La Traviata-produktion oopperassa. Se oli teatteri-ilmaisultaan uusittu, tyylikäs ja syvällinen. Söin halpaa sushia ja join valkoviiniä... Paris, Paris!

...

Tänään on edessä paluu tavarataloihin ja ties vaikka saisin itselleni korkokengät Pariisista. (Muuttunut nainen.) Toivon myös kohtaavani Cézannen ja puiston, vielä. Mukavaa päivää!

Unista sen huomaa

Aivoni tahtovat näemmä teeskennellä kuollutta: nukahtelen minuuttien välein ja unet ovat täynnä kauniita kuvia. Selviytymismekanismi se on, stressin poistoa. Tarvitaan jotakin siirtämään pois ja unohduttamaan Societe Generale-pankki, Ranskan pörssi ja siellä jossain seilaava tuhansien eurojen vakuustili, pelottavat veroviranomaiset jotka tulevat vaatimaan asumisesta veroa, summia joita kukaan ei uskalla edes ajatella, ja Blue1:n virkailijat jotka potentiaalisesti estävät matkustamasta kymmenen kiloa ylipainoisten laukkujen kanssa.

Ja vielä: sähkölaitos joka veloittelee summia tileiltäni kadottuani maasta - jos siis pankissa ei poistettukaan suoraveloituksia, vaikka ne niin väittivät. Liikennelaitos, joka tekee samaa. Vakuutusyhtiö, jonka sopimuksen irtisanoin lähes puolitoista kuukautta sitten mutta josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei myöskään rahoja takaisin. Pankin mukaan siinä vain saattaa mennä aikaa. Onko "aikaa" enemmän kuin 6 viikkoa? Pankki on ainoa oikea henkilö, jonka kanssa saa olla tekemisissä kasvotusten. Muut piiloutuvat osoitteiden ja puhelinnumeroiden taakse.

Ai niin, perjantaina sähkölaitos kyllä soitti ja käski ilmoittaa niille mittarin lukemat ennen lähtöä. Ja on tietenkin alakerran kiinteistövälityksen Didier ja yhtiökumppani, jotka huolehtivat flunssani tilasta (kohta kaksi viikkoa, kaikki täällä ovat sairaina) mutta kykenevät uskomattoman heikosti edesauttamaan minkään asioiden edistymistä. Toivon todella Didierin olevan perjantaina paikalla kun pitäisi luovuttaa avaimet ja saada yksi takuusumma takaisin.

Tänne tulo pelotti mutta silloin oli aikaa. Lähdön hetkellä kaikki on ajasta kiinni. Kaiken pitäisi sujua. Mutta tässä maassa se tuskin on mahdollista. Miten sitä kuvaisi? Kaikki on mennyt hyvin, kaikki sujuu aikanaan ja ajan kuluminen harvemmin aiheuttaa ongelmia mutta kaiken joutuu myös tekemään viiteen otteeseen, mihinkään ei voi luottaa eikä mikään varmasti onnistu kolmessa päivässä.

Pankkivirkailija jää lomalle ensi maanantaina. Hän palaa töihin 6. elokuuta. Silloin voi sitten Suomesta alkaa soitella ja ihmetellä miksi rahat ovat vielä täällä tileillä, mitään ei ole suljettu ja puolet ovat kadonneet.

Au revoir, Paris.

Ps. Eilen oli kaunis ilma, löysin uudet kiinantossut täällä puhkikuljettujen tilalle ja hyvästelin Beaubourgin. Tänään uskaltaudun vielä Square Saint Lambertille juoksemaan, flunssa ei voi tästä enää pahentua. À bientôt, Paris.

Luin eksistentialistista teoriaa ja jäin muistelemaan amerikkalaisia sotilaita

Simone de Beauvoir käsittelee etiikan ja politiikan sekä tekojen ja päämäärien välistä suhdetta vastajulkaistun suomennoskokoelman Onko Sade poltettava? esseessä "Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi".

Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:

Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.

Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)

Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.

Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:

Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)

Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?

Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.

Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.

Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.

Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.

Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)

I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)

Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).

Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).

Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).

Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:

Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)

Kolmanneksi viimeinen viikko: Cabaret, Banana Café...

Täällä Cabaret-tunnelmaa (Ranskan Les Folies Bergère'n kokoonpanon esiintyminen tv2:n ohjelmassa tammikuussa):



Sietämätöntä laskea päiviä lähtöön. Nyt on sunnuntai, kolmentoista päivän päästä viikonloppuna on jo Helsinki Pride, Elin Danielson-Gambogin Didrichsenin näyttelyn viimeinen aukiolopäivä, ja sitten työt. Elämä jatkuu.

Jean Tinguelyn omakuva

Centre Georges Pompidou (Beaubourg)

Jean Tinguely (1925-1991): Autoportrait (1988)

Kohtasin pelon. Etualalla helvetinkone, jossa ratas liikuttaa kettinkejä ja nämä kettingit on kiinnitetty takana roikkuvaan kuoleman kuvaan. Venetsialaistyyppinen valkoinen ruttonaamio, rojua, krääsää, ja täytetty kotka. Kettingeistä kuuluu ääni nirsk nirsk ja roikkuva kasa liikahtelee holtittomasti. Omakuva?

Kammo, vastenmielisyys. Minkä obsessiivisen ja vainoavan hallusinaation ilmaus tämä teos on? Minkälaista sisäisyyttä se kuvaa?



Toinen psyykettä auki repivä taiteilija on Niki de Saint Phalle (1930-2002) aseineen, vauvanukkejen, metalliromun ja pitsin ylle räjähtäneine maalipurkkeineen. Tuhoamisen, auki repimisen, silpomisen akti.

Viimeiset Pariisin viikot keskittyvät moderniin ja nykytaiteeseen. Nouveau réalisme on täällä aina hyvin esillä, Beaubourgissa ja Pariisin modernin taiteen museossa, ja nyt lisäksi Grand Palais'n näyttelyssä. Vielä ehdin nähdä asioita.

"All I Want for Christmas Is You"

Romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen riemujuhlaa... The Holiday ja Love Actually.
Kuka tarvitsee elämän, kun on internet?

Tulkoon joulu, tulkoon Lontoo, tulkoon rakkaus! ;)
Puissa on tähtivalaistus, tavarataloissa soi joulumusiikki, tekolunta ja punaisia nauhoja, onnellisia parisuhteita ja lasten riemua. Keskellä kesääkin voi siis näköjään päästä joulutunnelmaan. Komedioita katsoessa muistui mieleen myös, miten kaunis joulu täällä Pariisissakin oli.

Olen viimeisen kuukauden viihdyttänyt itseäni Kate Winslet-elokuvilla: The Holiday, Little Children, ja vanhempaa, The Life of David Gale ja Finding Neverland, vain Titanic:iin ei olla sorruttu (vielä). Samalla löytyi uudelleen kaikkien aikojen viihdyttävin tapa tehdä romanttista komediaa: jenkkituotanto brittinäyttelijöillä.

Kun meillä ennen oli Hugh Grant ja Andie MacDowell tai Hugh Grant ja Julia Roberts tai Hugh Grant JA Colin Firth ja Renee Zellweger, nyt meillä on Jude Law (!!!) ja Cameron Diaz.

The Holidayn joulutunnelmat vaativat ehdottomasti paluuta Love Actually:in, ja katsoin sen tänään kauniina lauantai-iltapäivänä Pariisissa.

Ps. Suoraan YouTuben joulupukin kontista: mitä yhteistä kahdella maailman ihanimmalla Hugh'lla on charmin, brittiyden ja etunimen lisäksi? ;)



"Ass-kicking prime minister" ;)



House and his Cane!

Muistiinpano: Orfeuksen katse

Puhuminen, symbolisen toiminnan luvalliseen fiktioon asettuminen ja vakiintuminen, on todella Asian kadottamista.

Pulma on vastedes tässä: vievätkö kadotetun Asian jäljet puhujan mennessään vai onnistuuko hänen ottaa ne mukaansa; koostaa ne, sisällyttää ne puheeseensa, josta tulee Asiaan tarttumisen voimakasta laulua. Toisin sanoen: syövätkö bakkantit Orfeuksen suihinsa vai kaappaako Orfeus heidät loitsuunsa, kuin symbolisessa ihmissyönnissä? (Julia Kristeva 1987/1999 Musta aurinko, 164-165.)

Siteerasin tätä Mustan auringon kohtaa jo kanditutkielmassa, silloin osoittamassa runoilijan ongelmaa: tasapainoilua kielen (nimeämisen, symbolisen) sekä menetettyyn Asiaan palaamisen (äitisymbioosin, kuoleman) välillä. Nyt päälle on kerrostunut kysymys Orfeuksesta ja Eurydikestä (tässä kohtaa K. tosin viittaa tarun myöhempään vaiheeseen: tilanteeseen jossa bakkantit repivät Orfeuksen kuoliaaksi, bakkanttien vertautuessa Asiaan).

Toissapäivänä kaikki kirkastui hetkellisesti. Tajusin koko Orfeus-Eurydike-kysymyksen selkeämmin ja paremmin kuin koskaan: Miksi Orfeuksen on käännyttävä katsomaan Eurydikeä Manalasta poistuessaan? Miksi Eurydike on menetettävä?

Välähdys oli niin selkeä, että epäilen siinä olleen vielä jotakin syvempää. Nyt onnistun tavoittamaan vain sen, että

1) Eurydike on Asia, ja
2) Orfeuksen katse on kielen alku:

Näkemällä oman menetyksensä (kääntymällä Eurydikeä kohti) Orfeus pystyy käsittelemään sitä, hallitsemaan sitä, ottamaan sen takaisin laulussaan. Vain tällä tapaa melankolinen menetyksen kiistäminen, Kristevan termein, ei ole mahdollista. Orfeus on vapaa puheeseen ja elämään.

*Koska Orfeus katsoo, hän ei voi jäädä Manalaan mutta saa silti Eurydiken mukaansa laulun muodossa.

*Koska sellaista vaihtoehtoa, että Eurydike olisi tullut elävänä takaisin, ei olekaan. Ei koskaan ollutkaan, ei edes alkuperäisessä sopimuksessa. Oli selvää, että Orfeus katsoo kiellosta huolimatta.

Blanchot'lle teoksen Kirjallinen avaruus-keskikohta on Orfeuksen katseessa. Hieman ennen tuota keskipistettä hän kirjoittaa:

Olemme siis palanneet keskukseen, josta käsin liikkeen koko monimielisyys säteilee. Kyllä, on lähdettävä liikkeelle asioista: meidän on pelastettava juuri asiat, juuri kääntymällä kohti asioita opimme kääntymään kohti Näkymätöntä, kokemaan muodonmuutoksen liikkeen ja muuttamaan tuossa liikkeessä muodonmuutoksen aina siihen pisteeseen saakka, jossa muodonmuutoksesta tulee kuolemasta puhdistettu kuolema: tämä tapahtuu ainutkertaisessa laulussa, jossa kuolema sanoo Kylä ja on tämän Kyllän täyteydessä laulun täyteyttä ja toteutumista. (Blanchot 1955/2001, 130.)

Eikä Blanchot puhu samasta? Laulusta, joka on asioita kohti kääntymistä ja sitten niiden kääntämistä, transponointia kieleksi. Se on asioiden kuolemaa ja samalla niiden muuttamista eläviksi kielessä.

Orfeus muistuttaa meille, että runon puhe ja katoaminen kuuluvat saman liikkeen syvyyteen. (Blanchot 1955/2001, 133.)

Blanchot'lle Eurydike on itse asiassa teos, taideteoksen mahdollisuus. Mutta tätä eroa lukuunottamatta kuvaus tuntuu perustuvan samoihin käsityksiin:

Orfeuksen erehdys näyttää olevan halu nähdä ja omistaa Eurydike siitäkin huolimatta, että hänen ainoana kohtalonaan on laulaa Eurydikeä. Vain laulussa Orfeus on Orfeus, vain hymnissä hänellä voi olla suhde Eurydikeen. (Blanchot 1955/2001, 147.)

ts.: Asiaa ei voi omistaa, sitä voi vain lähestyä runouden keinoin. Orfeuksen katse on symbolisoinnin alku.

Kirjoittaminen alkaa Orfeuksen katseesta. Katse on laulun kohtalon ja laulusta kannetun huolen murtava halun liike, joka innoittuneessa ja huolettomassa päätöksessä tavoittaa alkuperän ja pyhittää laulun. (Blanchot 1955/2001, 150.)

Uusi ihmisyys sohvaperunana

Mark Rowlands on Hesarin mukaan tehnyt samaa kuin minä tänä keväänä: pohtinut minuutta, rakkautta ja etiikkaa televisiosarjojen kautta, ja vieläpä kirjan muodossa. Kyse on, toisin sanoen, "televisiofilosofiasta".

Rowlandsin teoksen Opin kaiken tietämäni televisiosta. Filosofiaa sohvaperunoille tutkimuskohteina ovat olleet sarjat Buffy vampyyrintappaja, Frasier, Frendit, Sinkkuelämää, 24, Seinfeld ja Simpsonit. Tutkija saa selville mm. että Sinkkuelämää on moderni kuvaelma onnellisuuden tavoittelusta, 24:ssa oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyvä joutuvat törmäyskurssille ja Frendit kertoo rakkaudesta, joka perustuu Aristoteeliseen filiaan.

Lisäksi me, television katsojat, olemme "matkijoita ja sieniä, jotka imevät itseensä stereotypioita" ja näin meistäkin tulee, television ja sen hahmojen tavoin, "poikkeavia, epäselviä ja itsemme kanssa riidoissa olevia".

Niinpä. Televisio on nopea ja helppo tapa käsitellä erilaisia tunteita, kokea toisia todellisuuksia ja elämiä. Samastumisen kohteita tarvitaan, ja jotakin vielä enemmän: eskapismia.

Parasta (syvällisintä) television tarjontaa tuntuvat olevan eettisesti jossain määrin tätä (aktuaalista) maailmaa paremmat, stereotypioita rikkovat ja löytämisen riemastuttavaa iloa tarjoavat sarjat kuten Will ja Grace heteronormatiivisuutta rikkovine ja sukupuolieroa ja ystävyyttä käsittelevine kysymyksineen.

Lähes samaan yltävät myös Hugh Laurien (lupasin jossain vaiheessa, etten tässä blogissa enää mainitse Laurien nimeä, mutta antaa mennä...) hyvän ja onnellisen ihmisen rajoja rikkovat hahmot niin House:ssa kuin myös vanhemmassa Jeeves and Wooster:issa. Niin erilaisia henkilöitä kuin tohtori Gregory House ja lorvija Bertie Wooster ovatkaan, molempia yhdistää kyky elää hetkessä sekä mahdollisuus tarjota katsojalle samastumisen kohde, joka ei ole ihanteellinen, omassa elämässään onnistunut tai edes täysin "hyvä", mutta kuitenkin niin inhimillinen, että katsoja voi kääntää katseensa myös omaan itseen ja analysoida esimerkiksi, miten toimia eettisesti vastaavissa tilanteissa.

Muistan lähiaikoina maininneeni tietenkin myös 24:sen ja vielä Gilmoren tytöt:kin. Mitä Pariisissa asuvan suomalaisen nuoren naisen elämä olisikaan ilman, että maailma silloin tällöin pelastettaan terroristeilta, jotka osoittautuvatkin amerikkalaisiksi, tai että saa kuvitella elävänsä vapaamielisessä pikkukaupungissa, jossa on hienompaa olla kahvilanpitäjä kuin menestynyt liike-ihminen?

Lopuksi kuitenkin vielä realismin sananen. Niin sievää ja mukavaa kuin tv-elämä ja eskapismi ovatkaan, ne eivät tue esimerkiksi gradun kirjoittamista samalla tapaa kuin mikä tahansa laadukas kirjallisuus (kokemusta on). Jos Rowlands oli sitä mieltä, että imemme televisiollisia stereotypioita itseemme kuin sienet ja muutumme niiden mukana yhä ristiriitaisimmiksi, voisin myös todeta, että television tarjoamat stereotypiat eivät riitä selvittämään tai tukemaan kaikkea tuota meissä piilevää ristiriitaisuutta.

Päästän Julia Kristevan puhumaan jälleen psyykkisen tilan katoamisesta mediakuviin. Niinpä, mitä ristiriitaisempaa ja monipuolisempaa television tarjonta on, sitä vähemmän sen onnistuu latistaa psyykettä. Tasapainoilu on kuitenkin vaikeaa. Itsen parantaminen median kuvilla kääntyy helposti tuota itseä vastaan.

Entä olemmeko silti kulkemassa kohti uutta ihmisyyttä?:

[Y]our wounds are "healed" with images, and before you can speak about your states of the soul, you drown them in the world of mass media.

The image has an extraordinary power to harness your anxieties and desires, to take their intensity and to suspend their meaning. It works by itself.

As a result, the psychic life of modern individuals wavers between somatic symptoms (getting sick and going to the hospital) and the visual depiction of their desires (daydreaming in front of the tv). In such a situation, psychic life is blocked, inhibited, and destroyed.

We see too easily, however, that this mutation may be beneficial.

More than just a commodity or a new variant of the "opium of the people," the current transformation of psychic life may foreshadow a new humanity, one whose psychological conceniences will be able to overcome metapsychical anxiety and the need for meaning.

Wouldn't it be great to be satisfied with just a pill and a television screen?

(Julia Kristeva 1993 New Maladies of the Soul.)

Muisteluhetki

Anna.O Pariisin kasvitieteellisessä puutarhassa 12.4.2007, K:n ja K:n kanssa. Huhtikuu oli helteiden ja kukkivien puiden aikaa.

Rytmiä

Olen herännyt ajatukseen, että myös varhain aamulla maailma on niin oma, että mihin tahansa voi keskittyä. Tällä viikolla Kristeva on edistynyt ja heinäkuun Suomen suunnitelmat seljenneet, vähän, pikkuhiljaa.

Pariisissa satelee vettä ja täällä on vieras käymässä. Pääsen silti juoksemaan Square Saint Lambertilla. Tämä on koti.

Suomessa ei sitten enää poltella ravintoloissa, kun palaan. Ihan mukavaa, että joku asia on muuttunut. Paino on sitten toisenlainen kuin ennen.

Näin unta

...Tove Janssonin kadonneen novellin ensimmäisestä lauseesta. Kyse oli kauniista määrityksestä kirjailijuudelle.

Aikaisemmin tänä vuonna unessa kerrottiin Maria Vaaran suomentaneen Janssonia, runoja sekä ilmeisesti "Kuinkas sitten kävikään?". Mikäköhän yhteys tässä on?

Une tempête

Valtava myrsky ja ukonilma pimensivät tänään Pariisin. Siitepölyallergia alkaa olla sietämätön ja gradun teorialuvut eivät edisty. Jatkuva väsymys. Tällä viikolla myös juotu, epäranskalaisittain mutta hauskasti. Ymmärrys siitä, että entiseen elämään sujahtaa helposti sisään, taas Suomeen palatessa, ja ennenkin.

Pystyin katsomaan kuitenkin elokuvia. Romantiikkaa. Jude Law oli ihana The Holidayssa, ja kauniita ihmisiä kaikkialla. Hölynpölyä. Mutta Cameron Diazilla oli kirjapinossaan ainakin kolme teosta, jotka myös minä luen jos joskus lähden lomalle Englantiin. Tarinassa oli myös opetus: uudet tilanteet ja uudet ihmiset voivat palauttaa takaisin arvostuksen omaan itseen. Kyse on siitä, millaisessa maailmassa ollaan, ja miten. Piristävää.

6. päivä meni

Puoli vuotta tulee olemaan pitkä aika ilman Jack Baueria! Ja loppu oli sydäntä särkevä!: Jack kuuntelee Helleriä ja ymmärtää, ettei voi koskaan elää normaalia elämää; Audrey ei edes avaa silmiään sairasvuoteellaan, kun Jack jättää hyvästit. Lopussa on vain Jackin tyhjä katse ja kallionjyrkänne.

Jack Sackin Adam huomasi viittauksen kolmannen päivän loppuun, täällä. Kolmannen päivän aamuyönä Jack purskahtaa itkuun autoonsa päästyään - kaikki tapahtunut vaatii veronsa. Ja neljäs päivä alkaa onnellisesti Audreyn kanssa, uudessa elämässä. Sittemmin kuitenkin kiinalaiset ja papa-Bauer ovat tuhonneet kaiken: neljäs päivä oli päätettävä Michellen, Tonyn ja Chloen lavastamaan kuolemaan, heti viidennen päivän alussa sekä David Palmer että Michelle ja Tony menehtyivät, ja lopussa Jack joutui kuitenkin kiinalaisten vangiksi. Nyt kuudennen päivän päätyttyä jäljellä ei ole enää mitään. Ei ihme, että fan fictionit vaativat Tonyn herättämistä kuolleista. Kuinka kaunista olisikaan nähdä Tony ja Jack hoitamassa Chloen vauvaa Greenwich Villagessa! Mutta ei.

Bill Buchanan täytti kuitenkin hienosti lopetusjaksossa Tony Almeidan paikan. Karen ja Bill ovat selvästi uudet Tony ja Michelle. Toivotaan, että seitsemäs päivä ei ala heidän osaltaan tuhoisasti. Toivotaan myös, että Jackin sukulaiset pysyvät vastedes sarjasta poissa. Ei suhdetta Marilynin ja Jackin välille, kiitos! Kim saa palata vierailemaan ja kertoa, että kaikki menee hyvin. Odotan myös innolla kuulevani puhuuko Chloen vauva brittiaksentilla niin kuin isänsä.

Pikaista puolta vuotta! Jack Sack-blogi onneksi toimii koko tauon ajan. Tiedossa on juorujen päivittelyä ja pohdintaa siitä, mitä ihmettä agent Doyle oikein teki CTU Denverissä.

Ostamisen ja näkemisen iloa. Ristiriitoja.

Käveltiin eilen Marais'ssa ja löysin vintage-kaupoista toinen toistaan somempia puuvillapaitoja. Sellaisia hippimallisia, vähän ryppyisiä, pitsiliitoksilla, levenevillä hihoilla ja mokkaisilla nyöreillä. Ja Bastillella oli tori. Jos tänne muuttaisi asumaan, saisi sieltä koristetyynyjä ja lintuhäkkejä ja tuulikelloja ja raheja.

Halu asettautua asumaan ja rakentaa koti taistelevat varmaan aina sen kanssa, että haluaisi vain liikkua ja kokea uutta. Nyt jäisin tänne, mutta en enää valmiiseen kotiini Suomeen. Arabian astiastot voisi viedä takaisin Stokkalle. Lähes vuoden olen pärjännyt kahdella kiinalaiskupilla ja muutamalla lasilautasella. Vain kirjojani kaipaisin. Ja äidin maalauksia.

Silti paluu on edessä. Pian. Jos tänne ei voi jäädä, sitten jonnekin muualle, ja taas muualle. Lontooseen. Tukholmaan. Berliiniin. Tavarat pahvilaatikoihin ja varastoon. Kirjat hyllyyn vanhaan kotiin. Soittoja ja sähköposteja sinne, kun jotakin on tarkistettava.

Mutta tähän tarvitaan rahoitussuunnitelma.

Ja kävi miten kävi, kirjoja pitää olla. Kesäkuussa käyn vielä tekemässä kierroksen kaikissa antikvariaateissa ja toreilla, vaikka ymmärrän kuljetuksen vaikeuden. Sandia, Colettea, Beauvoiria, Durasia. Chateaubriandin muistelmat haudan takaa. Yllätyksiä. Löytöjä.

Sinkkuelämää taidenäyttelyssä.

Jules Pascinin näyttely Musée Maillot'ssa.

Pascin emigroitui Budapestin, Wienin ja Munchenin kautta Pariisiin vuosisadanvaihteen jälkeen, ystävystyi nimien kanssa, ja toimi siltana saksalaisen ekspressionismin ja ranskalaisen avant-garden välillä. Beigen ja helmiäisenhohtoisia teoksia, Picasson tai Braque'n kubismia, tai eräänlaista jälki-Cézannea. Myöhempinä vuosina Pascinin tyyli varioitui ja teoksista tuli hämyisempiä, pehmeämpiä, värimaailman ja ihmisaiheiden pysyessä kuitenkin samoina. Kaksi tunnetuinta ovat, ainakin tässä näyttelykokoonpanossa, La Toilette (1910-11), alaston nainen selin kuvattuna, ekspressionistinen värimaailma sekä Vénus de dos (1925-28), sama aihe, herkemmät värit ja utuisuus - myöhäiskauden mukaan.

Jouduin kuitenkin pian pakenemaan paikalta. Minne tahansa käännyin, näin tuttavallisen museovalvojan tummansinisessä puvuntakissa. Avulias henkilö, mutta mahdoton puhetapa. Kolmen "pardon?":in jälkeen ei kehtaa enää kysyä uudelleen. Keskustelujen aikana onnistuin mm. valehtelemaan olevani ensimmäistä kertaa Pariisissa (olin suomalainen, en englantilainen mutta roolihenkilöni oli ilmeisesti lomamatkalla täällä). Suohon ajauduttuani kerroin sitten lähteväni viikon kuluttua takaisin kotimaahan. Sitten jotakin Suomesta (todella mahtava paikka?). Ja, ei, viidestoista kaupunginosa, missä asun on pikemminkin Eiffeltornin lähellä, ei Champs-Élysées'n päässä. Ymmärsin ehkä puolet. Ymmärsin, että huomenna olisi ollut treffit tiedossa: Eiffel ja vielä ravintolailta päälle. Hymyilin, sopersin jotain ja livistin Carrie Bradshaw'na paikalta.

Entä Pascin? Entä Maillol?

1903-1910 Pascin toimi myös kuvittajana saksalaiseen Simplicissimus-satiirijulkaisuun. Jotakin hybrideistä, hermafrodiiteista ja androgyyneistä. Kaikki jäi vähän epäselväksi, tarkkailin selustaani. Sinitakkeja vilisi kaikkialla. Vilkuilin Maillolin naispatsaita ovelle kulkiessani (mallina kuuluisa Dina Vierny). Portilla törmäsin tupakkatauolla oleviin museovalvojiin. "Au revoir! Bonne journée!", huikkasin ja kipitin karkuun minkä kintuista pääsin.

Muistiinpano ja tylsää taikuutta

Hesarissa oli tänään juttu suomalaisen mielenterveyshoidon historiasta ja nykytilanteesta.

On julkaistu muutamia kirjoja: artikkelikokoelma Mielekäs Suomi (toim. Jarkko Eskola ja Antti Karila.), Päivi Rissasen osin henkilökohtaisesta tilanteesta kertova tutkimus Skitsofreniasta kuntoutumiseen sekä Markku Salon ja Mari Kallisen tutkimus Yhteisasumisesta yhteiskuntaan.

Varsinkin tuo Rissanen saattaisi olla tärkeä luettava. Näitä kertyy kaiken aikaa...

ps. Olen viime viikkoina liikkunut pois psykologisista asioista katsomalla huonoja elokuvia. Massatuotantoa: The Prestige ja The Illusionist. Miksi vuonna 2006 haluttiin tehdä 1800-luvulle sijoittuvia elokuvia taikureista? Jo nyt on vaikea muistaa kumpi oli kumpi. Jostain syystä taikureiden esiinnostama kysymys toden ja illuusion rajoista ei ole kovin mukaansatempaava: "Kaikki mitä näet on harhaa". So? Kun silmänkääntötempuille rakennetaan elokuvassa metataso, vaikuttaa siltä, että molemmat vesittävät toisensa. Sääli Edward Nortonia ja "Huge Ackmania" (Pun: Copyright, Jack McFarland). Onneksi Johnny D. ei ollut lähtenyt mukaan kumpaankaan leffoista.

Hulahdin psykoanalyysiin

Pcpt-Cs-system. Endogenous and exogenous stimuli. Mnemic system. Word presentations and thing presentations.

Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.

Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?

Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?

Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?

Muistiinpano. Minä maailmassa ja yksinäisyydestä.

Minä maailmassa, subjektiivisuus. Aika, kerrostuma. Eletty, koettu tila. Toinen.

[V]aikka istut yksin, kokemukset jättävät jälkensä. (Bo Carpelan Kesän varjot 2005, 14.)

Aika, liikkumaton aika on muuttunut huoneiksi, ja ihmiset, ihmiset ovat vanhenneet ja haalistuneet, niin kuin puu haalistuu ja hioutuu tuulen ja aaltojen voimasta. Olen etsinyt sovitusta ja löytänyt ajallisen etäisyyden. Se tekee minusta vieraan. (Mt. 117.)

Yksinäisyyttä on monenlaista, minä sanon. On ehdottoman tarpeellista yksinäisyyttä, joka ei ole eristäytymistä. Vaan jotakin mikä on minun ja avautuu ja antaa uuden näkökulman. (Mt. 157.)

Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. (Mt. 185.)

Kirjoitin "kesken", "kesken", "kesken"

Tein eilen kartoitusta luvuista. Tietokone täynnä puolivalmiita word-tiedostoja ruumiinfenomenologiasta, narsistisesta rakentumisesta, minästä ja toisesta. Kirjoitin nimiksi, että "kesken".

Tänään katosivat eilen kirjoitetut jonnekin roskakorin ja "palautettujen tiedostojen" välimaastoon. Mikäs siinä. Pääsee kertaamaan ajatuksiaan. Vähän vielä aikaakin.

Osallistuttiin lauantain euroviisu-kitchiin ranskalais-puolalais-suomalaisesti. Netin kautta. Ihan hauskaa, että Euroopassa on tuollainenkin ilmiö. Osa ottaa jutun huumorilla, osa campina ja osa tosissaan. Ja vielä hauskempaa, että naapurimaat on niin lojaaleja toisilleen äänestyksessä, jos ei muuten.

Tänä lauantaina täällä on museoiden yö. Helteiset ilmat hävisivät, mutta se tekee hyvää Maria Vaaralle ja taidehissalle.

Lähetin villapaidat ja kirjat jo kotiin. Monisteet jäivät. Sataa, sataa vähäsen.

Alice Munro, rakkaus, mediaimages

Munron novellikokoelma on lievä pettymys, harmillista.

Jotakin kuitenkin:

Then he lifted his head, gave it a shake, and made a pronouncement.
"Love never dies."
She felt impatient to the point of taking offense. This is what all the speechmaking turns into, she thought, a person who can say things like that. Love dies all the time, or at any rate it becomes distracted, overlaid - it might as well be dead. (Munro Open Secrets, 49.)

Anna Gavaldan Je l'aimais-romaanissa (suom. Viiniä keittiössä) oli samankaltainen ajatus pohjalla. Ei se ole paha. Tietyssä määrin armahtava, jopa toivoa antava. Rakkaus, tai sen päättyminen, kumpikaan ei ole kohtalo. Akteja maailmassa. Kerrostumia.

Jos palaan takaisin Austerin Book of Illusioniin... ja sotken sitä viimeviikkoiseen televisioaddiktiooni: elämä on yksinkertaisesti moniulotteisempaa kuin televisioruutu (valkokangas). Simulointi tuottaa vääriä käsityksiä, pintaa, liian helppoja maailmoita, tulkinnattomuutta, staattisuutta. Taiteessa ei kuitenkaan ole samaa ongelmaa - vaikka ulottuvuudet näennäisesti pysyisivätkin samoina.

Yritän jättää Gilmoren tytöt vähemmälle ;), ja siteeraan Illusionin kertojaa, taas:

No matter how beautiful or hypnotic the images sometimes were, they never satisfied me as powerfully as words did. Too much was given, I felt, not enough was left to the viewer's imagination, and the paradox was that the closer movies came to simulating reality, the worse they failed at representing the world - which is in us as much it is around us. That was why I had always instinctively preferred black-and-white pictures to color pictures, silent films to talkies. Cinema was a visual language, a way of telling stories by projecting images onto a two-dimensional screen. The addition of sound and color had created an illusion of a third dimension, but at the same time it robbed the images their purity. They no longer had to do all the work, and instead of turning film into a perfect hybrid medium, the best of all possible worlds, sound and color had weakened the language they were supposed to enhance. (Auster 2002, 14.)

Tähän vielä Kristeva ja mediakuvien psyykkistä tilaa tuhoava voima sekä Lars von Trier, niin kaukana ollaan Munrosta ja rakkaudesta. Bon!

Suunnitteilla Art Nouveau-kierros

16. arrondissement on Pariisin Art Nouveau-rakennusten tyyssija.

Tutkimustyön tuloksena on selvinnyt, että sieltä löytyy suurin osa Hector Guimardin vuosisadanvaihteessa suunnittelemista rakennuksista, ja 25, rue Franklinissä sijaitsee lisäksi Auguste Perretin rautabetoni-ihme vuodelta 1908. Käyn jonakin päivänä valokuvaamassa ne, kun aurinko taas paistaa. Tänään kesä muuttui takaisin kevääksi.

Hector Guimard oli myös metron ensisuunnittelija, ja parhaiten alkuperäisessä kunnossa olevia metroasemia löytyy netin tietojen mukaan Abbessesista (18ème), Victor Hugolta (16ème) ja Boissierèsta (16ème). Porte Dauphinen metroasema (16ème) on ehkä erikoisin säilyneistä: muiden asemien art nouveau-katon tai punaisten helvetinliekkien (candélabres) sijaan se on kokonainen paviljonki. Pitäisi päästä näkemään elokuva "Zazie dans le métro" (Louis Malle, 1960), sinne olisivat tallentuneet ainakin Bastillen ja Champs-Elysées'n 60-luvulla tuhoutuneet asemat. (ks. täällä.) Quelque jour!

Muistin yhtäkkiä, että tein jo tavallaan yhden kierroksen, Pariisin eläintarhassa Jardin des Plantesissa huhtikuussa. Kaunista, niin kaunista, idea kiteytyy käytännössä - mutta samalla eläimillä on aivan kohtuuttoman pienet tilat. 1800-luvun lopulta tähän päivään. Ei tällaista funktionalismia, kiitos.




Ai niin, heh, 16.sta on vahvin porvarisalue. Sarkozya äänestäneet saavat asuttaa art nouveau'ta.

Will you take me as I am?...

Kuunnellut Joni Mitchelin Blue'ta.

Kotiinpaluu lähestyy.

Täällä Pariisissa tilanne näyttää pahalta. En ole lukenut lehtiä mutta tämä netti ilmoitti äsken Sarkozyn voittaneen. Samaten auton torvi jossakin kauempana. Kävin puistossa juoksemassa ja se oli typötyhjä. Hellekausi on loppumassa.

Pohtinut kirjeen ja kirjallisuuden eroa. Esimerkiksi Alice Munron novellissa "Carried Away". Sotilas kirjoittaa kirjastonhoitajattarelle, jota ei ole koskaan oikeastaan tavannut (nähnyt vain, kirjaston ikkunan läpi):

I don't think you and I will ever meet again. I don't say that because I've had a dream about what will happen or am a gloomy person always looking for the worst. It just seems to me it is the most probable thing to happen... I am not trying to worry you or get your sympathy either but just explain how the idea I won't ever see Carstairs again makes me think I can say anything I want. I guess it's like being sick with a fever... (Munro 1994, 11)

Kirjallisuus on jotakin absoluuttisen vastaanotettavaa. Hiottua. Tulkinnanvaraista mutta silti niin kirkasta. Lukija on tuntematon mutta silti aivan lähellä, suorassa yhteydessä sanojen kautta. Tekstin omistaja siinä missä kirjoittaja itse. Mutta kirjeet. Kun kirjoitetaan tuntemattomalle toiselle, kirjoitetaan kryptisesti. Yritetään ilmaista mutta samalla peittää. Eikä lukija ole koskaan vapaa, vaan tuhansien merkitysten tulkitsija, absoluuttisesti toinen, vieras.

Kirjallisuudeksi muuttuneet kirjeet ovat helpompia.

Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos

Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.

Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;

"Elämän tärkeyksiä"

Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.

Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.

Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.

Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...

Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):

"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"

herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti

Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!

Kivempi runo:

Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.

The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.

Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.

Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.

(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)

The Gilmore Girls are back!

"If you're out on the road
Feeling lonely, and so cold
All you have to do is call my name
And I'll be there on the next train

Where you lead, I will follow
Anywhere that you tell me to
If you need, you need me to be with you
I will follow where you lead"

Rory täytti 21, voi niitä aikoja.

Pariisissa helle jatkuu. Vapun kielot kuihtuvat hiljalleen. Kaunista. Pitkää kesää.

Spinstereiden vappuloma...

...alkoi uusien kotitalojen ilmaantumisesta Trouvillesta, meren rannalta. Marguerite Durasin kesäresidenssi Les Roches Noires on aivan toisen spinsterin naapurissa. Ja toinen spinsteritalo löytyy viitisenkymmentä metriä kauempaa.

Jommalla kummalla kuistilla voi sitten juoda punaviiniä ja calvadosta, liikaa, syksyllä, kun kesä pakenee ja ihmissuhteet rakoilevat. Muutoin on odotettavassa suurta onnea. Ranskalaisia lapsia. Taiteilijoita, opettajattaria. Kirjallisuudentutkijoita? Kävelyitä laskuveden alta paljastuvalla merenpohjalla. Illallisia kalaravintoloissa. Hummerilautasia. Töitä. Rakkautta.

Toinen talo on vaaleanpunainen, toinen vaaleansininen. Normandialaisia rantavilloja. Välille saa viritettyä viilipurkeista puhelimen. Valkoisia verhoja hulmuaa suurissa avonaisissa ikkunoissa. Terasseja, patioita. Enää täytyy suunnitella kirjastojen siirtäminen...

Jossakin vaiheessa myös talvet vietetään rannikolla. Tehdään matkoja Trouvillen ja Pariisin ja Pariisin ja Helsingin välillä. Lähdetään ja palataan.

Muistiinpano: Paul Auster ja muuttuvat ruumiit

It was one of those sublimely exhilarating moments of my life. I was half a step in front of the real, an inch or two beyond the confines of my own body, and when the thing happened just as I thought it would, I felt as if my skin had become transparent. I wasn't occupying space anymore so much as melting into it. What was around me was also inside me, and I had only to look into myself in order to see the world. (Auster, Book of Illusions 108.)

Auster kirjoittaa (tahallaan) "väärin" lausuessaan "I". Ei tuolla ruumiista ulos astuttaessa enää ole mitään "minää", rajaa minän ja toisen välillä. On vain universumi, aika-ennen, kaaos. Kaiken merkityksen katoaminen, dissoluutio.

Ja kaikki merkitys samalla. Puhtaanpana kuin koskaan. Kivuttomana.

Elizabeth Groszin mukaan: The stability of the unified body image, even in so-called normal subject, is always precarious. It cannot be simply taken for granted as an accomplished fact, for it must be continually renewed, not through the subject's conscious efforts but through its ability to conceive of itself as a subject and to separate itself from its object and others to be able to undertake willful action. The dissolution or disintegrationof the unified body schema risks throwing the subject into the preimaginary real, the domain inhabitet by the psychotic. In such a state, the sense of autonomy and agency that accompanies the imaginary and the symbolic orders is lost, being replaced by fantasies of being externally controlled, which are images of fragmentation, and being haunted by part objects derived from earlier, more primitive experiences. (Elizabeth Grosz Volatile Bodies, 44.)

Austerin kirjallisuudentutkija on luopunut merkitysten etsinnästä, tai ainakin hän on matkalla etsimässä tilaa, jossa pakkoa merkitykseen ei enää olisi, jossa millään ei enää olisi mitään väliä. Psykoanalyyttisesti tällöin puhutaan kuitenkin psyykkisen tilan kuolemasta, psykoosista.

The world was full of holes, tiny apertures of meaninglessness, microscopic rifts that the mind could walk through, and once you were on the other side of one of those holes, you were free of yourself, free of your life, free of your death, free of everything that belonged to you. (Auster, Book of Illusions 109)

Book of Illusionin henkilöhahmoja yhdistää se, että he ovat kuitenkin, kärsimyksestään huolimatta, kykenemättömiä itsemurhaan, minkä seurauksena he tyytyvät erilaisten psykoottisten kokemusten ja ruumis-egon kidutuksen (alkoholi, prostituutio) tuottamaan olemattomuuden kokemukseen. Ollaan jossakin nautinnon ja kuoleman rajamaastossa.

Paradoksaalista kyllä, sattuma kuitenkin ottaa teoksessa lopulta maailmanjärjestyksen paikan ja psyykkisille ja fyysisille äärirajoille hakeutuminen tuo minuuden takaisin, koeteltuna mutta eheämpänä.

Toisaalta sattumakaan ei tulisi huomatuksi ilman kaiken järjestävää kirjoittamisen (kertomisen) aktia. Aktia, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja fyysinen. Joka järjestää uudelleen affektit, palauttaa, kommunikoi, avaa maailmalle, vaikkei kertoja sitä itse tahtoisikaan.

Groszin mukaan: Bodies have all the explanatory powes of minds, ja tämä mielessä voisi lähteä jäljittämään myös Austerin romaanin tarinaa. Ei vain sen takia, että kaikki saa alkunsa ruumiista.

Square Saint Lambert, 15ème arrondissement

Kahden maissa puisto on teiniporukoiden. Kaikilla on mustanvalkoiset vaatteet. Jotain ihan hyvännäköistäkin, tytöillä. Sitten. Slipknot-teepaitoja, mankkoja, korttipelejä. Putain de merde! tai vastaavaa. Asioita lentää korkealla ilmassa.

Toinen ihmisryhmä on ruskettuneet. Ne on siellä koko päivän. Matalammalla. Ruohon rajassa. Pariisilaisnaisten ruumiita bikineissä. Auringon porottamaa ihoa. Laihuutta. Vuosikymmenten kesien kokemusta. Jotkut viipyvät tuntikausia, ja ilmassa leijuu voiteiden tuoksu.

Rusketusiän ylittäneet on jääneet hiekkakäytävien penkeille. Liberation. Le monde. Figaro. Rusketusiän alittaneet taas ovat parikymppisiä miehiä ja naisia. Koulukirjoineen. Hedelmineen. Tupakoineen.

Mutta neljältä kaikki muuttuu. Tulevat lapset. Rattaat. Kärryt. Pallot. Lennokit. Tuttipullot. Vesipyssyt. Saippuakuplat. Juoksua. Pelaamista. Leikkiä. Solinaa. Sorinaa. Parikymppiset jäävät lähettelemään potkupalloja takaisin maata pitkin, excuse-moi, ruskettuneet pakenevat.

Kahdeksalta jäljelle jäävät juoksijat ja kävelijät, sekä hiekkakäytävien mummot ja vaarit.

Ja pulut.

Juhannusruusuja Yitzhak Rabinin puutarhassa

Pariisi on tästä kiireestä huolimatta näyttänyt taas uusia kasvoja.

Seurasin eilen Nathalie Sarrauten lapsuutta (Enfance) Montsouris'n puistoon, Cité Universitairen viereen, neljännentoista kaupunginosan ulkoreunamille. Helle jatkuu jo monetta viikkoa ja neljästoista on kuin koko eteläinen Pariisi: korkeita art nouveau-rakennuksia, brasserioita kadunkulmissa, rauhallisia katuja ja vilkkaita risteyksiä, pieniä vihreitä alueita ympäriinsä. Boulangereiden oviaukoille on tällä viikolla ilmestynyt jäätelökojuja ja pakastealtaita. Terassit leviävät entisestään ja ravintoloiden seinät katoavat. Nyt on keskikesä Ranskassa.

Montsouris'n puistolta on vuosisadan alussa mennyt raitiovaunukiskot St. Germainille (Sarrauten romaanissa matka tuolla ratikalla kotoa kouluun merkitsee lapsuuden loppua pienelle Nathalielle), ja toiset vanhat kiskot löysin tänään vahingossa Parc de Bercyn Yitzhak Rabinin puutarhasta. Kaupunkin kuitenkin muuttuu, nykyään kuljetaan metrolla - ja eilisiltainen bussimatka eteläistä Pariisia pitkin kotiin oli oudonlaista, kiireetöntä lystiä.

Tänään piti mennä Julia Kristevan luennolle Université Denis Diderot'hon (Paris 7) ja matkallani kohtasin Seinen varteen kolmanteentoista kaupunginosaan rakentuneen upouuden kampusalueen. Siellä Pariisin vanhoista myllyistä ja jauhohalleista on tullut yliopiston luentosaleja. Hyvältä näyttää. Ja jonakin päivänä näen ehkä vielä itse Kristevankin...

Kristevattomuuden korvasi toisella puolella jokea Jardin de Yitzhak Rabin, joka vetää jälleen vertoja muille Pariisin kauneimmille: jos rankkaamaa lähetään, voi olla, että puisto asettuu jopa André Citroënin edelle. Silloin Montsouris pääsisi samalle sijalle Brassensin kanssa, kaikessa ranskalaisuudessaan. Niiden takana on heti Buttes Chaumont ja Belleville. Mutta Luxembourgia ja Tuilerietä en psyty sijoittamaan minnekään.

Rabinin puutarhassa ruusutarha, ja juhannusruusu täydessä kukassa.

Esitelmä tehty. Paul Auster ja muuttuvat ruumiit odottavat.

Laitoin verhot ikkunoihin

Aurinko paistaa edelleen, kirkkaalta taivaalta, la canicule, helle. Aloitan kohta sen esitelmän. Ei se ainakaan myöhässä ole. Mikään ei ole myöhässä. Minä itse vaan. Tein laskelmia asioista: kesäkuulle saattaa jäädä aikaa kirjoittaa gradua. En pysty arvioimaan kuinka paljon täältä lähteminen vie aikaa. Tieto siitä, että elokuussa on kesäloma rauhoittaa. En vain tiedä, miten kirjoittaa Suomessa, kun täälläkään ei ole vielä ehtinyt. Stressistä piti kieltäytyä...

Torstaina on Kristevan luento aiheesta "Baudelaire ou de l'infini, du perfume et du punk", suoraan Histoires d'amourista. Menen kuuntelemaan. Ensi viikon lauantaina mahdollisesti Hélène Cixous. Näillä ehkä pääsisi mukaan takaisin omiin ajatuksiin.

Yritin tehdä suunnitelmaa lukemisesta aamuisin ja iltapäivien käyttämisestä muuhun. Toivoisin sen onnistuvan, heti kun nuo turhat kouluun liittyvät tehtävät on hoidettu. Sitten keskittyminen siihen tärkeimpään...

Ja voilá viimeiset, kaivatut, asiat: Art Nouveau-rakennukset ja Le Corbusierit on vielä etsimättä. Bois de Vincennesissä on ilmeisesti puutarhanäyttely. Fôret de Fontainebleu on vielä tutustumatta. Samoin monia katedraaleja: Chartres, Reims, Rouen, St. Denis, Abbaye de Cluny.

Hengästys. Pariisi... laitoin ikkunoihin pitsistä verhot.

Tate Britain, Lontoo, kirjallisia paikkoja

Löysin edellisenä viikonloppuna Lontoossa käydessä Tate Britainista maalauksen Chattertonin kuolemasta. Muutenkin oli onnekasta nähdä prerafaeliittoja, punatukkaisia. Yllätyin miten jostain muistin sokkeloista löytyy nimiä, varsinkin teosten: Shalottin lady, Mariana, Ophelia. Tennysonin, Burken, Shakespearen runoja. Alan epäilemään Agatha Christietä tämän oudon tuttuuden aiheuttajaksi. John Fowlesilla ja Peter Ackroydilla on varmaan myös sormensa pelissä.

Kirjoja ei löytynyt matkatuliaisiksi. Jotenkin en raaskinut ostaa Ian McEwanin uusinta, omistuskirjoituksella vielä, vaikka sitä olisi ollut tarjolla Charing Crossin kirjakaupoissa. Sen sijaan löysin kirjallisia maisemia: Royal Horticultural Societyn Vauxhall Bridgen lähettyviltä ja Virginia Woolfin kotitalon Bloomsburystä. Käveltiin myös vahingossa John Lennonin vanhan kotitalon ohi Baker Streetillä. Lontoo odottaa taas uutta käyntiä.

Royal Horticultural Society

Gordon Square, Bloomsbury

Huhtikuun 22. Taas se meni.

Eilen tuli jälleen vuosi lisää.

Nyt taas yksin Pariisissa, pitkästä aikaa. Kesä on jo pitkällä. Se tuli niin nopeasti että hengästyttää, huolestuttaa. Kertailin äsken kirjojen muistiinpanoja, elättelin ajatusta että olen saanut edes luettua. Aikaa on jäljellä epätoivoisen vähän. Kymmenen viikkoa, laskin.

Vaaran Blanchot-yhteys on täysin ajattelematta ja Kristeva-osio kerkesi kadota käsistä - unohtui välitaukoon. Tuntuu, että alkukevään lukemisista ei jäänyt mitään käteen.

Miten voi olla, ettei osaa tehdä niin kuin olisi kaikkein parasta?

En ole juossut viikkoihin. Yritän aamulla herätä ja käydä puistossa lenkillä. Käyn pesulassa. Ostan hedelmiä vihanneskaupasta. Teen esitelmän Suomen, Ranskan ja Korean peruskoulujen opetuksesta, kirjoitan käännöksen, teen muistiinpanoja, alan lukea Groszin teorioita ruumiillisuudesta, vaikka siitä ei mitään hyötyä Vaaran suhteen olekaan. Saanpahan taas ajatukset sinnepäin.

Luin hesarista, että Deleuzea on suomennettu. Siinä taas lisää potentiaalisia asioita. Muutenkin muistin jo, että Suomeen tultaessa on kerrattava vähän Lacania ja Freudia. Tämä suo on loputon.

Käytiin lauantaina Pantheonissa. En muistanut, miten hieno se on. Puvis de Chavannen frescot, näköala Pariisin katoille, Foucault'n heiluri.

Täällä on tosiaan kesä nyt. Aurinko laskee yhdeksältä ja koko yön on lämmintä. Viimeksi on satanut noin kuukausi sitten.