Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)