Myyttejä

Muistan kotimaisen kirjallisuuden opiskelun ajoilta ajatuksen, jonka mukaan Kalevalassa on hämmentävää runojen näennäinen sitoutumattomuus historialliseen aikaan: se kertoo implisiittisesti 1800-luvun itäsuomalaisesta yhteiskunnasta ja kristinuskon saapumisesta Suomeen, mutta maisemat ja tarinat ovat rautakautisia. Beniniläisissä myyteissä ei ole samaa ongelmaa. Mytologiat kiertyvät yhteen historiallisten tapahtumien kanssa ja monet tarinat voi ajoittaa ja paikantaa Dahomeyn kuninkaiden mukaan. Myös vodun-jumalat liittyvät kuninkaisiin ja tiettyihin ajanjaksoihin, kun kukin on lisännyt pantheoniin omat suosikkinsa.

Tämän viikon historia- ja myyttiopintojen tuloksena olen oppinut, että nykyisen Beninin alueelle 1600-luvulta alkaen kasvaneen Dahomeyn kuninkaat olivat sotaista porukkaa, joka rakensi valtakuntansa lähinnä läheisiä kansoja ja heimoja orjuuttamalla. Portugalilaisten kanssa käydyn orjakaupan tuloksena kuninkaat saivat aseita, joilla orjuuttaa lisää ympäröiviä heimoja. Tätä jatkui 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin orjakauppa vähitellen lopetettiin ja maa joutui tukeutumaan ihmiskaupan sijaan palmuöljyn ja tupakan välittämiseen. Samalla viimeiset kuninkaat liittoutuivat Ranskan kanssa puolustautuakseen Isoa Britanniaa vastaan – sillä seurauksella, että Dahomeysta tuli Ranskan siirtomaa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Yksi kiinnostavimmista myyteistä on tarina heimopäälliköstä, joka halusi suojella kansaansa Dahomeyn orjakauppiaskuninkaita vastaan 1700-luvun alussa. Tarun mukaan hän muutti itsensä linnuksi ja löysi syrjäiseltä järvialueelta paikan, jonne hän johti kansansa turvaan. Tofunut olivat taitavia uimareita, kun taas dahomeylaiset eivät saaneet uskonnollisista syistä koskea veteen. Krokotiilien avulla tofunu-kansa rakensi veden keskelle Ganvien, joka nykyään on yksi Beninin merkittävimmistä historiallisista kylistä.

Virtoja todellisuuden pinnan alla

Yritä seuraavaksi nähdä mielessäsi inhimillisen kanssakäymisen, kommunikaation, virtoja. Toisiinsa liittyviä, ihmisissä ja ihmisten välillä tekstinä, kuvina, puheena ja tv-ohjelmina kulkevia virtoja, yhteisten muistojen, satunnaisten tuttavuuksien, yhdessä nähtyjen tapausten, koskettavien menneisyyksien ja tulevaisuuksien, syyn ja seurauksen virtoja. Yritä nähdä koko järvien ja virtaavien purojen loputon ristikko, sen laajuus ja ällistyttävä monimutkaisuus. Suunnaton, rikas ympäristö. Tiedon ja identiteettien, yhteisöjen ja yksilöiden vesistöparatiisi. (Steven Hall: Haiteksti 2007, 73.)

Julia Kristevan mukaan "narsismin mahti houkuttelee psyykkisen elämän alkuun". Ja tämän vuoksi "suhde todellisuuteen perustuu haavekuvaan". Maailma-ennen-minuutta ei ole mitään, ja vasta oman itsen olemassaolon havaitseminen tuottaa ympäröivän todellisuuden. Näin ollen suhde todellisuuteen on alun perin konstruktio: eräänlainen mielen maisema tai omalle itselle kerrottu tarina (tai haave) siitä että "jotakin on".

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää todellisuuden pinnan alla olevia näkymättömiä ilmiöitä: erilaisia tunteiden, kokemusten ja kytkeytymisten verkkoja, jotka sittemmin kasvavat ihmissuhteiksi ja kokonaisiksi sosiaalisiksi todellisuuksiksiin vallan verkostoineen. Todellisuus on täynnä näkymättömiä lankoja - tai ehkä pikemmin virtoja, niin kuin Steven Hallin Haitekstissä (Raw Shark Text, 2007) ehdotetaan.

Hallin Haiteksti oli muutama vuosi sitten iso juttu kirjamaailmassa. Se on periaatteessa davincikoodityyppinen seikkailu, mikä tekee teoksesta vetävän (ja myös herättää epäilyksiä ja saa aikaan sen, että elokuvaversio on tuloillaan), mutta kiinnostavaksi ja aidosti merkittäväksi romaanin tekee sen tapa käsitellä kysymyksiä inhimillisistä merkityksistä, kokemuksista, muistoista ja kommunikaatiosta.

Juoni on yksinkertainen ja muistuttaa vähän myös varhaisempaa Tahraton mieli -elokuvaa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004). Haitekstin tarina alkaa muistinmenetyksestä ja aikaisemmat tapahtumat avautuvat pikkuhiljaa kerronnan edetessä: identiteettinsä ja muistonsa hukannut Eric Sanderson on menettänyt rakastettunsa ja päätynyt vaarallisiin toimiin saadakseen tämän takaisin. Myös syy muistinmenetykseen selviää: maailmassa on käsitteellisiä kaloja, jotka syövät muistoja, ja yksi niistä ajaa Ericiä takaa. Nämä petokalat uivat todellisuuden käsitteellisissä virroissa ja hyökkäävät, kun saavat vainun uhristaan: nappaavat jostakin ajatuksen, joka viittaa tähän, löytävät tekstinpätkän, kaukaisen muiston.

Ludoviciaani on petokala, hai. Sen ravintoa ovat ihmisten muistot ja perimmäinen itseys. (s. 84.)

Haitekstin käynnistävä tragedia (toisen ihmisen menetys) kysyy miten kommunikaation virrat ihmisten välillä ehtyvät? Entä miten kauan menee, että yhteys "edustumaan" - omassa mielessä elävään representaatioon toisesta - katkeaa? Tahrattoman mielen päähenkilö ei jaksanut odottaa virtaavien muistojen, halujen ja kaipuun tyrehtymistä itsestään vaan päätti sulkea mielensä tyhjentämällä sen. Eric Sanderson puolestaan pelkää kaikkein eniten juuri yhteyden katkeamista: muistojen ja tunteiden katoamista. Hän etsii rakastettunsa muistoa kalan vatsasta - ja joutuu itse pedon uhriksi. Ja menettää kaiken.

Muistoni ovat hajanaisia, luonnosmaisia. Siinä missä pitäisi olla faktoja, on lähinnä taaksejääneitä tunteita, tunnetilan varjoja. (s. 101.)

Kun Haitekstiä lukee tarkkaan, alkaa tulla sellainen olo että ludoviciaani todella on olemassa. Muistot todella katoavat, kokemukset ja tunteet haalistuvat. (Orfeus menettää aina Eurydikensä.)

Haiteksti kertoo myös, että myytti Nooan arkista ja Baabelin tornista "ovat pohjimmiltaan sama kertomus" (s. 354). Vedenpaisumus ja kommunikaation loputtomat virrat: molemmat kertovat merkitysten tulvasta, lukemattomasta määrästä yhteyksiä, aavistuksia ja varjoja sekä perimmäisestä kykenemättömyydestä ymmärtää toisia ihmisiä täysin.

Kysymykset käsitteellisestä ja kuvitteellisesta maailmasta (käsitteelliset kalat, veden käsite, subjektiiviset tunteet ja kokemukset) sekä niiden yhteyksistä todellisuuteen (muistojen katoamisen tapahtuma, H2O, "mitä todella tapahtui") ovat hankalia, mutta se voidaan todeta, että kirjoittaminen elää yhtaikaa molemmissa maailmoissa. Niin kuin Haitekstin arvioinut kriitikko toteaa: "vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan."

Samalla kirjallisuus - ja kirjoittaminen - antaa tukea paitsi kadonneiden merkitysten, myös elämän monimerkityksisyyden edessä. Se auttaa kestämään havaintoa siitä, ettei maailmasta, tapahtumista, kokemuksista ole olemassa yhtä ainutta totuutta. Ei mitään virallista "näin tämä on", jota voitaisiin hahmottaa jonkin tietyn teorian pohjalta.

On vain loputtomia kommunikaation virtoja, kokonaisia järvimaisemia erilaisia yhteyksiä, syitä ja merkityksiä, ja niissä ui muistoja syöviä kaloja.

Totuus myytteinä

[Keskeneräiset]

Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".

Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.

Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.

Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...

Muistiinpano: Jeanette Winterson autenttisuudesta ja psyykkisestä tilasta

Autobiography is not important. Authenticy is important. The writer must fire herself through the text, be the molten stuff that welds together disparate elements. I believe there is always exposure, vulnerability in the writing process, which is not to say it is either confessional or memoir. Simply, it is real.

Right now, human beings as a mass, have a gruesome appetite for what they call 'real', whether it's Reality TV or the kind of plodding fiction that only works as low-grade documentary, or at the better end, the factual programmes and biographies and 'true life' accounts that occupy the space where imagination used to sit.

Such a phenomenon points to a terror of the inner life, of the sublime, of the poetic, of the non-material, of the contemplative. (Jeanette Winterson: Introduction, Weight (2005.)

Kirjoitus kumpuaa subjektista ja tuottaa subjektiutta. Se on imaginaarista ja subliimia, hajottavaa ja rakentavaa, fiktiivistä ja totta yhtä aikaa. Winterson on Paino-romaaninsa esipuheessa huolissaan mielikuvituksen tilan katoamisesta. Hänelle on tärkeää kertoa tarinoita ja kertoa niitä uudelleen, niin kuin tässä uusimmassa romaanissa antiikin Atlas-myyttiä. Toisintaa ja muokata, luoda imaginaarisia tiloja. Todellisuus on Wintersonille jotakin muuta, kuin se, mitä tosi-tv meille näyttää. Tästähän se Julia Kristevakin oli huolissaan, psyykkisen tilan kaventumisesta mielikuvituksen kadotessa, todellisen (lue autenttisen) katoamisesta ajattelun kadotessa ja peittyessä mielikuvituksettomiin kuviin "todellisuudesta".

Kertomuksia kertomusten vaaroista

Meidän on ensinnäkin valvottava tarujen sepittäjiä. Jos he keksivät hyvän tarinan, hyväksymme sen, muussa tapauksessa hylkäämme. (Platon, Valtio 377c.)
---
Meidän täytyy siis valvoa myös niitä runoilijoita, jotka ryhtyvät kertomaan tämänaiheisia [Haadeksen kauhuista kertovia] taruja. Meidän on pyydettävä, että he kuvaisivat elämää Haadeksessa ylistävään sävyyn eivätkä aina vain parjaisi sitä. (386 b.)
---
Sitten on poistettava myös kaikki tähän aiheeseen [Haadekseen] liittyvät pelottavat ja kaameat nimet. --- Pyyhimme kai pois myös ne valitusvirret ja voivotukset, jotka on pantu maineikkaiden miesten suuhun? (387b-d.)
---
Ja sitten edelleen: totuutta on toki pidettävä suuressa arvossa. Jos äsken olimme oikeassa, jos siis valhe todellakin on jumalille hyödytöntä mutta ihmisille hyödyllistä eräänlaisena lääkkeenä, se on tietenkin jätettävä vain lääkärien käyttöön ja kiellettävä maallikoilta. (389b.)

Platonin Valtiossa hyviä hallitsijoita ja valtion vartijoita kasvatetaan ihanteellisiksi mm. taiteiden (musiikin ja runouden) avulla. Samalla valtion taidekäsitystä määrittää vahva säännöstö siitä, minkälaista taide saa olla. Niin taiteen sisällöt (aiheet) kuin myös sen muodot (esim. jäljittelevä taide, mimesis) ovat jatkuvan sensuurin kohteena. Lisäksi erityisesti valheiden kertominen on paheksuttavaa ja kiellettyä. Tästä päästään analogiaan, jonka mukaan kertomukset vertautuvat valheisiin, ja lopulta päädytään siihen, että vain todet kertomukset ovat kasvattavia ja turvallisia.

Mielikuvitus, tarinoiden sepittäminen, on jotakin yksilöille vaarallista ja uhkaa heidän muodostamansa valtion toimintaa.

Paul Austerin Lasikaupungissa puolestaan Paul Auster-niminen kirjailija kertoo kirjoittavansa esseetä Don Quijotesta. Hän argumentoi, että vaikka Cervantesin teoksen tarkoitus on toimia esimerkkinä sepitelmien vaaroista (Don Quijoten maailmahan on hänen lukemansa fiktion sumentama tai värittämä - juuri tätä ilmiötä Platonkin kai pelkäsi, fiktion muiden huonojen vaikutteiden lisäksi), todennäköisesti myös Cervantes salaa rakasti niitä romanttisia tarinoita, joiden maailmassa hänen romaaninsa päähenkilö elää:

You can't hate something so violently unless a part of you also loves it. In some sense, Don Quixote was just a stand-in for himself [for Cervantes]. (98.)

Austerin Lukitun huoneen kertoja puolestaan toteaa:

Everyone knows that stories are imaginary. Whatever effect they might have on us, we know that they are not true, even when they tell us truths more important than the ones we can find elsewhere. (251.)

"Kaikki tietävät, että tarinat ovat mielikuvituksen tuotetta." Ja silti ne kertovat totuuksia elämästä ja ihmisyydestä, tärkeitä sellaisia. Platon ei ottanut tätä seikkaa huomioon Valtiota kirjoittaessaan, vaikka tiedostikin kuinka valtava vaikutus runoudella ja imaginaarisilla toiminnoilla on ihmiseen. Mahdollisesti hän aliarvio ihmisten kykyä ymmärtää tarinoiden fiktiivisyys - ja päätyi sensuuriratkaisuun tarinoiden voiman, sen pelon, edessä.

Platon kirjoitti kuitenkin ihannevaltionsa säännöstöihin myös poikkeuksen: yleisen edun nimissä hallitsijoille annetaan oikeus valehdella kansalaisille ja sepittää taruja. Esimerkiksi valtiossa vallitsevan hierarkisen järjestyksen olemassaolo nojaa yhteen tällaiseen sepitettyyn taruun, myyttiin ihmistenvälisen hierarkian synnystä ja jumalaisesta perustasta:

Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? (414c.)

Yritän nimittäin saada ensin itse hallitsijat ja soturit ja sen jälkeen muutkin kansalaiset uskomaan, että kaikki opetus ja kasvatus, jota he ovat meiltä saaneet, kaikki mitä he ovat kokeneet ja mitä heidän ympärillään on tapahtunut, onkin ollut pelkkää unennäköä ja kuvitelmaa. --- Te kaikki valtiomme kansalaiset olette veljeksiä - näin sanomme kun kerromme tätä tarua heille -, mutta muovatessaan teitä jumala sekoitti jo heti syntymähetkellä kultaa niihin, joilla oli kykyä hallitsijaksi, ja siksi nämä ovat kaikkein arvokkaimmat. Puolustajiin hän sekoitti hopeaa, maanviljelijöihin ja yleensä käsityöläisiin rautaa ja vaskea. --- (415a.)

Platonin myyttikritiikki sepittää siis itsekin myyttejä. Eikä yllämainittu ole Valtion ainoa fiktio. Koko viimeisen kirjan argumentaatio perustuu kertomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä: siitä, miten hyvä sielu saa palkkansa tuonpuoleisessa. Myyteillä on voimaa. Ja sekä tarinat ja myytit että ajatukset ja ideatkin voivat olla mieltä avaavia mutta myös vaarallisia. Platonin Valtion totalitääriset piirteet ovat tästä vain yksi esimerkki. Ja myös Paul Austerin Lasikaupunki kertoo tarinan uskosta myytteihin, joka johtaa yhden jos toisenkin elämän tuhoutumiseen. Se sekä varoittaa myyteistä että alleviivaa niiden valtavaa voimaa ja merkitystä, elämää elvyttävää kykyä.

Ehkä Platonkin oli niin kuin Cervantes: syvällä sisimmässään suuri tarinoiden ja satujen rakastaja, kirjailija, tarujen sepittäjä.

"Time is of the essence"

Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.

Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?

Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.

Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.

Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:

"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.

Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.

This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)

Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.

---

Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.