Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.
-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.
Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:
Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")
Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)
Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)
Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)
Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:
If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")
Kuvitelma, toive kielestä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruumis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruumis. Näytä kaikki tekstit
maanantai 11. tammikuuta 2010
lauantai 1. elokuuta 2009
Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta
Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
torstai 16. lokakuuta 2008
Lokafilosofiaa ja uusia harrastuksia
Sataa enkä ihan tee löytöjä.
Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.
Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :
"Descartes"
Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.
Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure
Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)
---
Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)
Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...
Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.
Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.
Mukavia harrastuksia nämä.
Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.
Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :
"Descartes"
Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.
Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure
Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)
---
Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)
Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...
Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.
Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.
Mukavia harrastuksia nämä.
tiistai 4. joulukuuta 2007
Näin unta II
...pesukoneista (ehkä Kansallisen Tuntemattoman sotilaan vaikutusta, en kyllä nähnyt sitä vielä), liian kömpelöstä televisiomonitorista ja ikävästä digiboksista. Vaadin, että ne on palautettava takaisin kauppaan.
Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.
Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.
Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:
If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)
She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)
Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...
Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.
Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.
Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:
If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)
She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)
Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...
sunnuntai 26. elokuuta 2007
"Il n'y a rien dehors le corps"
Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
sunnuntai 20. toukokuuta 2007
Hulahdin psykoanalyysiin
Pcpt-Cs-system. Endogenous and exogenous stimuli. Mnemic system. Word presentations and thing presentations.
Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.
Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?
Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?
Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?
Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.
Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?
Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?
Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?
lauantai 5. toukokuuta 2007
Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos
Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.
Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;
"Elämän tärkeyksiä"
Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.
Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.
Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.
Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...
Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):
"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"
herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti
Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!
Kivempi runo:
Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.
The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.
Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.
Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.
(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)
Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;
"Elämän tärkeyksiä"
Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.
Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.
Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.
Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...
Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):
"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"
herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti
Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!
Kivempi runo:
Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.
The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.
Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.
Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.
(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)
perjantai 27. huhtikuuta 2007
Muistiinpano: Paul Auster ja muuttuvat ruumiit
It was one of those sublimely exhilarating moments of my life. I was half a step in front of the real, an inch or two beyond the confines of my own body, and when the thing happened just as I thought it would, I felt as if my skin had become transparent. I wasn't occupying space anymore so much as melting into it. What was around me was also inside me, and I had only to look into myself in order to see the world. (Auster, Book of Illusions 108.)
Auster kirjoittaa (tahallaan) "väärin" lausuessaan "I". Ei tuolla ruumiista ulos astuttaessa enää ole mitään "minää", rajaa minän ja toisen välillä. On vain universumi, aika-ennen, kaaos. Kaiken merkityksen katoaminen, dissoluutio.
Ja kaikki merkitys samalla. Puhtaanpana kuin koskaan. Kivuttomana.
Elizabeth Groszin mukaan: The stability of the unified body image, even in so-called normal subject, is always precarious. It cannot be simply taken for granted as an accomplished fact, for it must be continually renewed, not through the subject's conscious efforts but through its ability to conceive of itself as a subject and to separate itself from its object and others to be able to undertake willful action. The dissolution or disintegrationof the unified body schema risks throwing the subject into the preimaginary real, the domain inhabitet by the psychotic. In such a state, the sense of autonomy and agency that accompanies the imaginary and the symbolic orders is lost, being replaced by fantasies of being externally controlled, which are images of fragmentation, and being haunted by part objects derived from earlier, more primitive experiences. (Elizabeth Grosz Volatile Bodies, 44.)
Austerin kirjallisuudentutkija on luopunut merkitysten etsinnästä, tai ainakin hän on matkalla etsimässä tilaa, jossa pakkoa merkitykseen ei enää olisi, jossa millään ei enää olisi mitään väliä. Psykoanalyyttisesti tällöin puhutaan kuitenkin psyykkisen tilan kuolemasta, psykoosista.
The world was full of holes, tiny apertures of meaninglessness, microscopic rifts that the mind could walk through, and once you were on the other side of one of those holes, you were free of yourself, free of your life, free of your death, free of everything that belonged to you. (Auster, Book of Illusions 109)
Book of Illusionin henkilöhahmoja yhdistää se, että he ovat kuitenkin, kärsimyksestään huolimatta, kykenemättömiä itsemurhaan, minkä seurauksena he tyytyvät erilaisten psykoottisten kokemusten ja ruumis-egon kidutuksen (alkoholi, prostituutio) tuottamaan olemattomuuden kokemukseen. Ollaan jossakin nautinnon ja kuoleman rajamaastossa.
Paradoksaalista kyllä, sattuma kuitenkin ottaa teoksessa lopulta maailmanjärjestyksen paikan ja psyykkisille ja fyysisille äärirajoille hakeutuminen tuo minuuden takaisin, koeteltuna mutta eheämpänä.
Toisaalta sattumakaan ei tulisi huomatuksi ilman kaiken järjestävää kirjoittamisen (kertomisen) aktia. Aktia, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja fyysinen. Joka järjestää uudelleen affektit, palauttaa, kommunikoi, avaa maailmalle, vaikkei kertoja sitä itse tahtoisikaan.
Groszin mukaan: Bodies have all the explanatory powes of minds, ja tämä mielessä voisi lähteä jäljittämään myös Austerin romaanin tarinaa. Ei vain sen takia, että kaikki saa alkunsa ruumiista.
Auster kirjoittaa (tahallaan) "väärin" lausuessaan "I". Ei tuolla ruumiista ulos astuttaessa enää ole mitään "minää", rajaa minän ja toisen välillä. On vain universumi, aika-ennen, kaaos. Kaiken merkityksen katoaminen, dissoluutio.
Ja kaikki merkitys samalla. Puhtaanpana kuin koskaan. Kivuttomana.
Elizabeth Groszin mukaan: The stability of the unified body image, even in so-called normal subject, is always precarious. It cannot be simply taken for granted as an accomplished fact, for it must be continually renewed, not through the subject's conscious efforts but through its ability to conceive of itself as a subject and to separate itself from its object and others to be able to undertake willful action. The dissolution or disintegrationof the unified body schema risks throwing the subject into the preimaginary real, the domain inhabitet by the psychotic. In such a state, the sense of autonomy and agency that accompanies the imaginary and the symbolic orders is lost, being replaced by fantasies of being externally controlled, which are images of fragmentation, and being haunted by part objects derived from earlier, more primitive experiences. (Elizabeth Grosz Volatile Bodies, 44.)
Austerin kirjallisuudentutkija on luopunut merkitysten etsinnästä, tai ainakin hän on matkalla etsimässä tilaa, jossa pakkoa merkitykseen ei enää olisi, jossa millään ei enää olisi mitään väliä. Psykoanalyyttisesti tällöin puhutaan kuitenkin psyykkisen tilan kuolemasta, psykoosista.
The world was full of holes, tiny apertures of meaninglessness, microscopic rifts that the mind could walk through, and once you were on the other side of one of those holes, you were free of yourself, free of your life, free of your death, free of everything that belonged to you. (Auster, Book of Illusions 109)
Book of Illusionin henkilöhahmoja yhdistää se, että he ovat kuitenkin, kärsimyksestään huolimatta, kykenemättömiä itsemurhaan, minkä seurauksena he tyytyvät erilaisten psykoottisten kokemusten ja ruumis-egon kidutuksen (alkoholi, prostituutio) tuottamaan olemattomuuden kokemukseen. Ollaan jossakin nautinnon ja kuoleman rajamaastossa.
Paradoksaalista kyllä, sattuma kuitenkin ottaa teoksessa lopulta maailmanjärjestyksen paikan ja psyykkisille ja fyysisille äärirajoille hakeutuminen tuo minuuden takaisin, koeteltuna mutta eheämpänä.
Toisaalta sattumakaan ei tulisi huomatuksi ilman kaiken järjestävää kirjoittamisen (kertomisen) aktia. Aktia, joka on yhtä aikaa psyykkinen ja fyysinen. Joka järjestää uudelleen affektit, palauttaa, kommunikoi, avaa maailmalle, vaikkei kertoja sitä itse tahtoisikaan.
Groszin mukaan: Bodies have all the explanatory powes of minds, ja tämä mielessä voisi lähteä jäljittämään myös Austerin romaanin tarinaa. Ei vain sen takia, että kaikki saa alkunsa ruumiista.
maanantai 20. marraskuuta 2006
Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"
VOi, mikä sotku ;)
Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.
Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.
Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.
(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)
MARIA VAARA
Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.
Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.
Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.
Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.
Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla
Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla
Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.
Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.
Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.
Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.
Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.
HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)
Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.
6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)
Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.
Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.
Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.
Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.
(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)
MARIA VAARA
Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.
Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.
Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.
Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.
Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla
Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla
Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.
Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.
Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.
Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.
Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.
HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)
Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.
6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)
Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.
tiistai 14. marraskuuta 2006
Muistiinpano. Hulluudesta
-Kassandra, troijatar, näkijä, hullu:
Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)
Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.
Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)
Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.
perjantai 3. helmikuuta 2006
Ensimmäinen...
Herätessä
pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on
(Maria Vaara: Miten herätessä pitää puhua 1977)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)