Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskeneräiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskeneräiset. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Keskeneräiset. Muistiinpanoja tiloista. Cunninghamin kodittomuus ja Bachelardin turvalliset tilat

Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä. (Gaston Bachelard: Tilan poetiikka 2003, 75)

Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.

On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)

Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)

Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)

Michael Cunninghamin Samaa sukua (1995/2003) on tarina erilaisista kodeista, mutta toisin kuin Bachelardilla, ne kertovat useimmin perustavasta turvattomuudesta. Romaani alkaa kertomuksella nuoren naisen haaveista New Yorkissa, ja pettymyksestä ja epävarmuudesta. Maailma oli suuri ja avara, mutta loppujen lopuksi liian näännyttävä kenenkään asuttavaksi. (Cunningham 2003, 43.) Bachelard linkittää tämän turvattomuuden aikuisuuteen (ja myös Cunninghamin kuvaus on kuvaus aikuiseksi kasvamisesta): [A]ikuisuus on riistänyt meiltä ensimmäisen omaisuutemme; se on höllentänyt ihmisen siteitä kosmokseen siinä määrin, ettei hänen alkuperäistä kiinnittymistään siihen enää aisti talon kaikkeudessa. (Bachelard 2003, 76.)

Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)

Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)

***

Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet
. (s. 147.)

Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.

Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)

Ensimmäinen talo on uneksimisen kannalta ratkaiseva talo, ja sen on pysyttävä hämärän peitossa. Se nousee syvältä kirjallisuudesta, toisin sanoen runoudesta --- (s. 90.)

Muistojen tuolla puolen syntymäkotion ruumiillisesti kirjoittunut meihin. (s. 93.)

Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet. Synnyinkoti on enemmän kuin asuinrakennus, se on ruumis, jossa uneksinta asuu. (s. 94.)

Pariisissa ei ole taloja. Suurkaupungin asukkaat asuvat päällekäin kasatuissa laatikoissa. --- Paitsi että suurkaupungin taloista puuttuvat pystysuoruuden kotoisuusarvot, niistä puuttuu kosmisuus. (s. 114-115.)

Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)

maanantai 16. marraskuuta 2009

"Radikaali" teko

Katselin tätä blogia, etenkin taustalle keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä ja näin niissä ajatuksen alkuja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille muotoa. Niitä on näemmä kertynyt lähes alusta lähtien. Usein kyse on erimielisyydestä oman alkuperäisen ajatuksen kanssa, umpikujaan ajautumisesta ja jonkinasteisesta häpeän tunteesta oudon tai invalidisoituneen ajatuksen suhteen. Usein myös ajan loppumisesta ja unohduksesta.

Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.

Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...

Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.

Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.

Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Pieni ajatus eläimen omistamisesta

[Keskeneräiset]

Opin hiljattain, että modernin eläinsuojeluliikkeen ytimessä, nimenomaan filosofiselta kannalta, on Peter Singerin teos Animal Liberation (1990), joka nojaa utilitaristiseen moraalikäsitykseen ja jonka keskeinen sanoma on kärsimyksen, niin ihmisten kuin eläintenkin, minimoimisen vaateessa. Viime päivät olen kuitenkin joutunut pohtimaan kärsimyksen mittaamista.

Miten mitata kärsimystä? Missä vaiheessa sisätiloissa koko elämänsä eläneen eläimen, joka on kovin kaukana ja erottunut luonnosta ja lajitovereistaan (niin niiden käyttäytymisestä kuin myös fyysisiltä kyvyiltään), elämänlaatu saavuttaa kärsimyksen rajan? Luonnossa asia on yksinkertainen, mutta kodeissa joudutaan miettimään kysymyksiä, kuten kuinka pitkään sairastaa - ja jopa - kuinka pitkään vanheta? Lääketieteellisesti elämän pitkittäminen on nykytekniikoilla ja -tiedoilla mahdollista. Ja toki myös elämän laadun parantaminen. Mutta miten tasapainoilla määrän ja laadun hatarilla soilla?

Jokaisella kotieläimen omistajalla pitäisi olla takataskussaan valmiina hyvinkin pikainen päätös eläimen lopettamisesta, sekä noin 2000 euroa rahaa mahdollisia hoitoja varten. Kuolemaan johtavaan, hitaasti kuihduttavaan ja kivuliaaseen sairauteen sairastunut eläin pitäisi osata lopettaa välittömästi silloin, kun elämäninto tuntuu katoavan. Mutta missä kohtaa tämä tapahtuu, tämä huomataan, käytännössä? Ehkä kuitenkin vasta diagnoosin kuullessa - jolloin on jo tehty ehkä pitkään päätöstä lääkärissäkäynnistä. Ja ehkä vieläkin vaikeampaa on tehdä päätöksiä silloin, kun terve ja nuori eläin yhtäkkiä sairastuu.

Nuori eläin toipuu esimerkiksi leikkauksista, mutta pelastaakko leikkauksella vanha eläin, jonka toipuminen ei ole enää varmaa ja jonka elämänlaatu tuntuu kärsivän kriittisesti toipilasajasta?

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Totuus myytteinä

[Keskeneräiset]

Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".

Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.

Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.

Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...

Luonto, kulttuuri, representaatiot

[Keskeneräiset]

Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.

Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)

Luin jostakin syystä näiden hajanaisten representaatioajatusten läpi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (2009), jossa käsitellään evoluutioteorioiden hyödyntämistä ihmistieteellisessä tutkimuksessa: toisaalta kulttuurin kehityksen hahmottamisessa ja toisaalta nimenomaan ihmisen kulttuuristumisen tutkimuksessa.

Opin, että kulttuurievoluution "tutkimushaara" nimeltä representaatioiden epidemologia tutkii sitä, minkälaisia representaatioita ihmiskogito tuottaa ja ymmärtää parhaiten. Tajusin, että ehkä kaikkien representaatioiden ovet eivät ole meille vielä edes avoinna. Toisin sanoen: vielä pidemmälle matrixiin saatetaan mennä.

Sama kehityksen jatkuminen voi koskea myös toisten ihmisten ajatusten ja tunteiden ymmärtämistä. Kuten Ylikoski ja Kokkonen toteavat menneeseen kehitykseen viitaten:

Kyky ajatella, että toisella yksilöllä voi olla erilainen kuva jostakin tilanteesta ja esimerkiksi puutteellisia tietoja, on suuri harppaus sosiaalisessa kognitiossa. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto, 59.)

Kohti telepatiaa? Tai ainakin peilineuronien evolutiivista kehittymistä... Riippuu tietenkin siitä, mikä on lajinkehitykselle edullisinta.

Entä sitten suhde luontoon kaikkien meidän kulttuuristen representaatioidemme takana?

Evoluutioteoriat huomauttavat, että ihmisen sopeutuminen näin valtavan hyvin elinympäristöönsä on ollut seurausta yhä kasvavasta kyvystä oppia: etenkin sosiaalisen oppimisen kyvystä, joka mahdollistaa tiedon nopean levittämisen. Kognitiivisten kykyjen kasvaminen on tarkoittanut kuitenkin myös kykyä tehdä vääriä asioita yhä suuremmassa mittakaavassa:

Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)

Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa
Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:


Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan.
(Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Muistiinpano: Zizek tai Hitchcock, taikuus ja manipulaatio

[Keskeneräiset]

Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:

Hitchcock was obsessed with this topic of manipulating emotions. His dream was even that once in the future, we would no longer have to shoot narratives, our brains will be directly connected to some machine and the director would only have to press different buttons there and the appropriate emotions will be awakened in our mind.

...Taikuus on sitä, että asiat, kuvat, sanat latautuvat emotionaalisesti, saavat affektiivisen merkityksen.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2008

Kiinni pääsemisestä

[keskeneräiset]

Kirjoitin jossakin vaiheessa siitä, miten representaatiot tuntuvat ottavan vallan. Tässä ajattelussahan kyse on periaatteessa normaalista relativismista: kokemuksesta siitä, että ei ole olemassa mitään muuta totuutta kuin se, jonka yksilö tuntee ja kokee.

Olen edelleen sitä mieltä, että me tässä yhteiskunnassa olemme erilaisten representaatioiden valloittamia, syömiä. Haparoiden olen etsinyt sitä maailmaa, jossa tunnustan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ja kanssaihmisten luomien roolien pakottavuuden.

Ja herään siihen nyt jälleen.