Vieraan kielen ymmärtämisestä

On pitänyt tehdä listaa suomeen tulleista ilmaisuista, joita en ymmärrä. Siksi tämä kommentti valtion tilaamassa teoksessa käytetystä "epäselkokielestä" "syväongelmineen" toi mielenrauhaa. Olen vuosia miettinyt, mitä esimerkiksi sanalla "prosessijohtaminen" yritetään hakea, etenkin sen sanalla "prosessi", jonka pitäisi tarkoittaa tapahtumasarjaa vailla selkeää päätepistettä. Ystävä kertoi olevansa työpaikallaan "prosessin omistaja". Kuinka mukavaa. Mutta miksei voi puhua vaikkapa jonkin asian suunnittelusta, projektista vastaamisesta: jostakin konkreettisesta abstraktin "prosessin" sijaan. Minulle prosessilla on kaksi merkitystä: muutosten kokonaisuus ja oikeudenkäynti.

Huoh, kieli.

***

Sanat, jotka eivät tarkoita mitään, sanat, jotka tarkoittavat oikeastaan vähän jotakin muuta ja sanat, jotka kuulostavat hyviltä mutta tarkoittavat ihan päinvastaista ilmestyvät helposti teksteihin, kun ajattelemiseen, kirjoittamiseen, kirjoitetun lukemiseen ja sen korjaamiseen ei ole kunnolla aikaa eikä energiaa. Sitten ne herättävät lukijoissa ihmetystä. Joskus tuntuu kuin lukisi vierasta kieltä.

***

Ymmärtäminen vaatii konteksteja: "prosessijohtaminen" on käytännössä varmasti ihan yksinkertaista ja "syväongelma" on varmaankin (sanojen "syvä" ja "ongelma" merkitysten perusteella) ongelma, joka on tosi paha. Silti kumpikaan ei tunnu tuovan kieleen mitään uutta tai ilmaisuvoimaista: ensimmäinen tarvitsee pitkiä selityksiä ja konkreettisia esimerkkejä tullakseen ymmärrettäväksi, jälkimmäinen on toistelias.

Sanojen ymmärtäminen vaatii yleensä sitä, että niillä on jokin yhteys kokemuksiin. "Aurinko", "väsynyt" ja "punainen" voidaan ainakin jollakin tasolla esittää. "Verotkin" voidaan esittää - tarvitaan vain vähän metakieltä tai ainakin malli vaikkapa verokortista ja taustatietoa siitä, miten yhteiskunta toimii.

Monille prosessinomistajuudesta alkaa varmasti jo tulla kokemuksellista ja sanalle vakiintuu uusi merkitys. Sitten onkin taas helpompi ymmärtää.

Paitsi tietenkin silloin, kun joku puhuukin prosesseista siinä alkuperäisessä, paljon abstraktimmassa ja avoimemmassa merkityksessä.

Akanien matkassa

Ghanassa ja Norsunluurannikolla elävillä Akan-kulttuureilla on valloittava traditio, jossa lapselle annetaan nimi sen mukaan minä viikonpäivänä hän on syntynyt. Esimerkiksi ystäväni Kwassi on "sunnuntain lapsi". Moni tietää, että Kofi Annanin etunimi merkitsee perjantaina syntynyttä. Ja Ghanan kuuluisa presidentti Kwame Nkrumah oli syntynyt lauantaina.

Nimissä on pientä muuttuvuutta riippuen siitä, minkä kielen ja kulttuurin piirissä ollaan. Akan-sukuun kuuluvat myös esimerkiksi Ashantit ja Fantet - ja traditio on elävä myös esimerkiksi Beninissä, jonka kielet kuitenkin kuuluvat pikemmin gbe-kielisukuun (ewe, mina, fon) kuin akan-kieliin. Maanantain poika eli Kwadwo tunnetaan Beninissä Kodjona; tiistain poika eli Kwabena on Beninin puolella Komla(n). Keskiviikko taas on, alueesta riippuen, Kwaku tai Koku ja torstai Yao, Yaw tai jopa Ekow.

Tyttöjen nimet kulkevat rinnan poikien nimien kanssa, pienillä muutoksilla: maanantai Adwoa, tiistai Abena, keskiviikko Akua/Akuba, torstai Yaa/Ayawa, perjantai Afua/Afi, lauantai Amma/Ame, sunnutai Akosi/Asi. Yhden Adwoan olen tavannut, ja Ayawa kuulostaa tutulta, mutta muuten tuntuu että tyttöjen viikonpäivänimet ovat kuitenkin vähän vähemmän käytössä. Ranskalaiset ja englantilaiset vaikutteet ovat sen sijaan tuoneet nimiä kuten Précieuse - kallisarvoinen tai Immaculée - tahraamaton. Myös pojan nimi Dieudonné (jumalan antama) on vertaansa vailla.

***

Kuvissa oleva tyttö on Ashantien kuuluisa Akwaba, tämä esimerkki Villa Karon kokoelmista. Tarinan mukaan kauan sitten eli Ashanti-nainen nimeltä Akwa, joka ei voinut saada lasta. Hän sai avukseen fetissipapilta pienen nuken, jota hänen piti hoitaa kuin oikeaa - ja synnytti lopulta tytön, joka sitten adoptoi nuken itselleen. Ja nuken nimeksi tuli Akwa-ba, Akwan lapsi.

Näitä miettiessä törmää aina ortografian eroihin. Ainakin keskiviikon lapsi Akua ja Akwa ovat todennäköisesti täysin sama nimi käytännössä. Suomalaiselle ero ei useinkaan ole suuri, meille on niin luontevaa lausua nimiä kirjoitusasun mukaisesti (vaikka pieleenhän sekin menee, prosodiikan suhteen). Mutta esimerkiksi siinä on suuri ero kirjoitetaanko vaikkapa Beninin entinen nimi Dahomey juuri näin, vai alkuperäisempään muotoon Danxomè, joka olisi ikään kuin korrektimpi mutta jonka englantilainen lähes vääjäämättä ääntää väärin [da-houm] (oikeamman [da-ho-mé]:n sijaan). Ja sitä paitsi, joskus olen yrittänyt ostaa vettä eweksi tai minaksi: esi! mutta törmään mahdottomuuteen siirtää painoa pois ensimmäiseltä tavulta. Pyytämäni "e-si" on kuulijoille käsittämätön. Varmaankin yhtä mahdoton kuin ajatus suomalaisesta kaksoiskonsonantista ulkomailta tuleville.

Minan sanat, älkää kadotko

Löysin tällaisen sanaston. Se on ewestä, mutta minan sanat ovat monesti samoja. Yritän olla unohtamatta. Listasta puuttuu "enyonto" - todella hyvä, "nam" - anna, "fifi" - heti, "fii" - tänne, täällä sekä jäähyväistervehdykset: "eizande", "eiso" - nähdään pian, huomiseen.

"Kyllä" on eweksi ihana "yo" eli "jooo" - ja minaksi myös yhtälailla mainio, pitkä, tarmokas "eeeeee" tai "ehhheah" niin kuin yllä olevan postauksen litterointi ilmaisee.

Mutta kun yritin selittää itä-Afrikassa paljon oleskelleelle ystävälle, minkälainen kieli mina oikein on, en saanut oikein mitään sanottua. Tuntuu, että jo nyt kielen painot katoavat. Samoin beniniläinen tapa puhua ranskaa. Pitäisi tulla vastaan joku, jolta voisi kysyä että "tu vas où comme ça?" - mihin sä noin menet? - ja tarkoittaa vain että minne olet menossa.

Kotona, Pariisin kautta

Suomessa on kylmä. Kylmä. Vaikka on heinäkuu. Ihmetyttää myös se, että taivas ei liiku. Grand-Popossa saattoi olla pilvistä, mutta pilvet katosivat pian polttavan auringon alta. Kauppaan en ole vielä uskaltautunut, en oikein tiedä mitä ostaisin.

Kävin kotiinpaluumatkalla Pariisissa. Siellä ihmetyttivät katukivet ja kylmä asfaltti. Seinen rantaa pitkin tasaisin väliajoin ajelevat yksinäiset merkkiautot. Ja miten kuulas aamuaurinko oli. Muistan, miten ihastelin joskus lauantai-aamujen lenkkeilijöitä ja rattaita työntäviä perheitä puistoissa. Nyt se kaikki tuntui sympaattisen oudolta. Täällä pitää viettämällä viettää vapaa-aikaa. On työt ja vapaa, arki ja viikonloput, toimistot ja ulkoilma, yksinäisyys ja ystävät. Ei niin, että koko ajan tehtäisiin töitä ja levättäisiin kun siltä tuntuu. Ja tavattaisiin kaiken aikaa tuttuja ja tuntemattomia, juteltaisiin, ihmeteltäisiin yhdessä.

Euroopassa ehkä vain puutarhurit, taksikuskit ja torimyyjät saavat tehdä samaa kuin kollegat Afrikassa. Tosin paremmalla palkalla.

Mutta kaunishan Pariisi oli, ja Helsinki, eri tavalla vain kuin Länsi-Afrikka. Siellä ei ole monumentteja ihailtavina niin kuin täällä, vain ihmisiä, ihmisiä ja torikojuja ja -kujia ja palmuja ja hiekkateitä. Ja sitä lämpöä, inhimillistä ja ilmastosta johtuvaa.

Lost in Translation

Juttelin muutama päivä sitten puhelimessa L:n kanssa, joka oli Cotonoussa käymässä. Meille oli neuvottu sieltä supermarché, josta saa kaikenlaisia asioita, joita länsimaissa on tapana saada kaupasta. Siellä olikin kuulemma esimerkiksi viiniosasto (!), ja mieleen piirtyi kuva Pariisin Bonne Marché:sta shampanjoineen ja ostereineen. L kertoi olevansa ostamassa mangoja. Ihmettelin hetken, mutta hyväksyin tiedon ja välitin sen puhelun jälkeen eteenpäin: "Sieltä saa kaikkea! …L. osti mangon". Oli mahdotonta hahmottaa, että kyse voisi olla jostakin muusta kuin hedelmistä, ja samalla ostoksessa ei ollut mitään järkeä. Jos täältä jotakin saa, niin mangoja.

Myöhemmin kävi ilmi, että Cotonoussa sijaitsevassa tavaratalossa on ihan oikeasti Mangon vaateliike. Siinä ei vaan myöskään tuntunut olevan mitään järkeä: Cotonou on "kaupunki", jonka teistä puolet on hiekkaa ja rakennukset korkeimmillaan kaksikerroksisia. Valitsin tulkintavaihtoehdon, joka jollakin tapaa oli enemmän uskottava.

Suurin osa väärinymmärryksistä, käsittämättömyyksistä ja ihmeellisyyksistä johtuu täällä siitä, että kontekstit vaihtelevat liian radikaalisti. En ymmärtänyt aluksi ihmisten tervehdyksiä, sillä en ymmärtänyt, mitä järkeä on kysyä keltään "onko hän saapunut hyvin". Samalla logiikalla en pystynyt ymmärtämään Mangon oikeaa merkitystä, vaikka puhuin suomea suomalaisen kanssa.

Tänä iltana tilasin ravintolassa karahvin sodabia (paikallista jännää palmuviinaa) ja tarjoilija sanoi käyvänsä tutkimassa onko sitä. Vähän ajan kuluttua hän palasi takaisin viiden ananaslautasen kanssa ja jakoi ne pöytään. Vähän ihmettelimme, mutta söimme ananaksemme suomalaisina mukisematta. Ilmoitin alkavani vähitellen luovuttaa kommunikaatioyritysteni kanssa. Laskussa ei onneksi ollut mainittu sodabia saatikka ananasta. Yksi tulkintamahdollisuus on, että ananas tuli jotenkin sodabin hyvitykseksi – tämä ei vaan tullut puheeksi, ei ehkä tarvinnut tulla.

Opettajat eivät täällä tiedä, koska heidän oppilaillaan on koeviikko tai lomaa. Suurin osa asioista tulee jotenkin puolittain yllätyksenä tai yhtäkkiä. Puhelimilla soitellaan edes takaisin, muutaman metrin välimatkoja ja monia kertoja päivässä – ikään kuin se korvaisi yleisen hämmennyksen. Se auttaakin vähän, sillä aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Ilman puhelinta tuskin kukaan onnistuisi olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan – huolimatta siitä, että myös välimatkat ovat minimaalisia. Lopputuloksena on kaikenlaisia onnistumisia. Kulku niitä kohti on vain yhtä kaaosta.

Virtoja todellisuuden pinnan alla

Yritä seuraavaksi nähdä mielessäsi inhimillisen kanssakäymisen, kommunikaation, virtoja. Toisiinsa liittyviä, ihmisissä ja ihmisten välillä tekstinä, kuvina, puheena ja tv-ohjelmina kulkevia virtoja, yhteisten muistojen, satunnaisten tuttavuuksien, yhdessä nähtyjen tapausten, koskettavien menneisyyksien ja tulevaisuuksien, syyn ja seurauksen virtoja. Yritä nähdä koko järvien ja virtaavien purojen loputon ristikko, sen laajuus ja ällistyttävä monimutkaisuus. Suunnaton, rikas ympäristö. Tiedon ja identiteettien, yhteisöjen ja yksilöiden vesistöparatiisi. (Steven Hall: Haiteksti 2007, 73.)

Julia Kristevan mukaan "narsismin mahti houkuttelee psyykkisen elämän alkuun". Ja tämän vuoksi "suhde todellisuuteen perustuu haavekuvaan". Maailma-ennen-minuutta ei ole mitään, ja vasta oman itsen olemassaolon havaitseminen tuottaa ympäröivän todellisuuden. Näin ollen suhde todellisuuteen on alun perin konstruktio: eräänlainen mielen maisema tai omalle itselle kerrottu tarina (tai haave) siitä että "jotakin on".

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää todellisuuden pinnan alla olevia näkymättömiä ilmiöitä: erilaisia tunteiden, kokemusten ja kytkeytymisten verkkoja, jotka sittemmin kasvavat ihmissuhteiksi ja kokonaisiksi sosiaalisiksi todellisuuksiksiin vallan verkostoineen. Todellisuus on täynnä näkymättömiä lankoja - tai ehkä pikemmin virtoja, niin kuin Steven Hallin Haitekstissä (Raw Shark Text, 2007) ehdotetaan.

Hallin Haiteksti oli muutama vuosi sitten iso juttu kirjamaailmassa. Se on periaatteessa davincikoodityyppinen seikkailu, mikä tekee teoksesta vetävän (ja myös herättää epäilyksiä ja saa aikaan sen, että elokuvaversio on tuloillaan), mutta kiinnostavaksi ja aidosti merkittäväksi romaanin tekee sen tapa käsitellä kysymyksiä inhimillisistä merkityksistä, kokemuksista, muistoista ja kommunikaatiosta.

Juoni on yksinkertainen ja muistuttaa vähän myös varhaisempaa Tahraton mieli -elokuvaa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004). Haitekstin tarina alkaa muistinmenetyksestä ja aikaisemmat tapahtumat avautuvat pikkuhiljaa kerronnan edetessä: identiteettinsä ja muistonsa hukannut Eric Sanderson on menettänyt rakastettunsa ja päätynyt vaarallisiin toimiin saadakseen tämän takaisin. Myös syy muistinmenetykseen selviää: maailmassa on käsitteellisiä kaloja, jotka syövät muistoja, ja yksi niistä ajaa Ericiä takaa. Nämä petokalat uivat todellisuuden käsitteellisissä virroissa ja hyökkäävät, kun saavat vainun uhristaan: nappaavat jostakin ajatuksen, joka viittaa tähän, löytävät tekstinpätkän, kaukaisen muiston.

Ludoviciaani on petokala, hai. Sen ravintoa ovat ihmisten muistot ja perimmäinen itseys. (s. 84.)

Haitekstin käynnistävä tragedia (toisen ihmisen menetys) kysyy miten kommunikaation virrat ihmisten välillä ehtyvät? Entä miten kauan menee, että yhteys "edustumaan" - omassa mielessä elävään representaatioon toisesta - katkeaa? Tahrattoman mielen päähenkilö ei jaksanut odottaa virtaavien muistojen, halujen ja kaipuun tyrehtymistä itsestään vaan päätti sulkea mielensä tyhjentämällä sen. Eric Sanderson puolestaan pelkää kaikkein eniten juuri yhteyden katkeamista: muistojen ja tunteiden katoamista. Hän etsii rakastettunsa muistoa kalan vatsasta - ja joutuu itse pedon uhriksi. Ja menettää kaiken.

Muistoni ovat hajanaisia, luonnosmaisia. Siinä missä pitäisi olla faktoja, on lähinnä taaksejääneitä tunteita, tunnetilan varjoja. (s. 101.)

Kun Haitekstiä lukee tarkkaan, alkaa tulla sellainen olo että ludoviciaani todella on olemassa. Muistot todella katoavat, kokemukset ja tunteet haalistuvat. (Orfeus menettää aina Eurydikensä.)

Haiteksti kertoo myös, että myytti Nooan arkista ja Baabelin tornista "ovat pohjimmiltaan sama kertomus" (s. 354). Vedenpaisumus ja kommunikaation loputtomat virrat: molemmat kertovat merkitysten tulvasta, lukemattomasta määrästä yhteyksiä, aavistuksia ja varjoja sekä perimmäisestä kykenemättömyydestä ymmärtää toisia ihmisiä täysin.

Kysymykset käsitteellisestä ja kuvitteellisesta maailmasta (käsitteelliset kalat, veden käsite, subjektiiviset tunteet ja kokemukset) sekä niiden yhteyksistä todellisuuteen (muistojen katoamisen tapahtuma, H2O, "mitä todella tapahtui") ovat hankalia, mutta se voidaan todeta, että kirjoittaminen elää yhtaikaa molemmissa maailmoissa. Niin kuin Haitekstin arvioinut kriitikko toteaa: "vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan."

Samalla kirjallisuus - ja kirjoittaminen - antaa tukea paitsi kadonneiden merkitysten, myös elämän monimerkityksisyyden edessä. Se auttaa kestämään havaintoa siitä, ettei maailmasta, tapahtumista, kokemuksista ole olemassa yhtä ainutta totuutta. Ei mitään virallista "näin tämä on", jota voitaisiin hahmottaa jonkin tietyn teorian pohjalta.

On vain loputtomia kommunikaation virtoja, kokonaisia järvimaisemia erilaisia yhteyksiä, syitä ja merkityksiä, ja niissä ui muistoja syöviä kaloja.

Naisten kaupunkeja, kieltä ja kuvia

Naistenpäivän saldo:

Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.

Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.

Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:

Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).

Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).

Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.

Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.

Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.

Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"

Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.

Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.

Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.

On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.

Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:

Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,

Kukintoja
Sitten - ei mitään

Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)

(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)

On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.

***

Naisten kaupungista vielä:

Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.

Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.

Muistiinpano rakkaudenhallinnan virheestä ja vaikenemisesta

Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.

I

Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:

--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)

Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.

Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.

II

Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?

Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)

Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.

Totuus myytteinä

[Keskeneräiset]

Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".

Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.

Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.

Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

"Time is of the essence"

Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.

Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?

Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.

Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.

Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:

"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.

Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.

This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)

Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.

---

Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)

Kieli transparenssina, rannoilla ja majakka-aiheista lukemistoa

Kieli on paras illuusio.

Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.

Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.

Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.

Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.

The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)

Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos

Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.

Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;

"Elämän tärkeyksiä"

Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.

Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.

Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.

Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...

Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):

"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"

herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti

Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!

Kivempi runo:

Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.

The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.

Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.

Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.

(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)