Ihana lukea kirjaa, jossa luetaan toista kirjaa, ja tunnistaa alkuperä välittömästi:
Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella.
Täytyy olla kesä tulossa, kun tekee mieli lukea Karen Blixeniä. (Ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta...) Itse sitaattiin törmäsin Michael Cunninghamin Samaa sukua -romaanissa. Ja Blixen on läsnä nyt muutenkin.
Kävin viime viikolla EMMAssa, missä on meneillään eteläafrikkalaisen valokuva- ja videotaiteilija Candice Breitzin näyttely. Videoteos Her, 1978-2008 koostuu Meryl Streepin 28. eri roolista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Monikanavaisessa teoksessa eri elokuvien hahmot muodostavat dialogeja elokuvien ja samalla elämän perustavista kysymyksistä: parisuhteesta, naisen asemasta, mahdollisuuksista. Yksi hahmoista on tietenkin Streepin Karen Blixen Out of Africa:ssa, jonka mieleenpainuvimpia kohtauksia on se, jossa Blixen huutaa Denys Finch Hattonille (Robert Redford): Why is your freedom more important than mine?
(Turn your mournful dity/ to a merry measure/ I shall never come for pity/ I shall come for pleasure, siteeraa Blixen Percy Bysshe Shelleytä. Denys tulee ja menee.)
Breitzin teoksessa Blixenin hahmo irrotetaan niin oman elämänsä kuin elokuvankin kontekstista ja tulee osaksi aivan uutta kokonaisuutta. Tämä uusi on Breitzin fragmenteista koostama, pelkän naishahmon ja muutaman repliikin säilyttävä, mutta joka yhä kuitenkin kantaa yhteyttä alkuperäänsä (niin tunnistettavia tietyt tulkinnat, puvustukset, kampaukset ovat). On vaikea ajatella Karen Blixeniä ilman Meryl Streepin aksenttia, ja jopa osana jotakin aivan muuta vanha tarina herää henkiin.
Siinä missä Jack Nicholsonin rooleista koostuva teos Him, 1968-2008 tuntui toisteliaalta, oli Her vangitseva. Teoksessa dialogia käyvät hahmot ovat yksi toisensa jälkeen kaltaisia ja erilaisia, kaikki kertovat osin samaa tarinaa naisen elämästä, saman näyttelijän tulkitsemina mutta samalla Streep ja kontekstit muuttuvat kaiken aikaa. Roolihenkilö vaihtuu toiseen ja mielessä taustalla muistuvat elokuvat synnyttävät uusia merkityksiä Breitzin kertomalle, hyvin yksilinjaisellekin tarinalle, jossa nainen rakastuu, pohtii naimisiinmenoa, lasten saamista, tasapainoilee ihmissuhteissaan oman vapautensa, uran ja perhesuhteiden välillä.
Mietin, mistä saisin äkkiä Out of African, Kramer vs. Kramerin, Ranskalaisen luutnantin naisen, Sophien valinnan, Falling in Loven, Tunnit, Hiljaiset sillat, Sen mikä on totta, Death Becomes Her:n, Silkwoodin ja Heartburnin jne. ja menisin katsomaan Breitzin kollaasin uudelleen ennen kuin näyttely 6.6. päättyy, aina uudenlaisin silmin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cunningham. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cunningham. Näytä kaikki tekstit
torstai 6. toukokuuta 2010
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Keskeneräiset. Muistiinpanoja tiloista. Cunninghamin kodittomuus ja Bachelardin turvalliset tilat
Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä. (Gaston Bachelard: Tilan poetiikka 2003, 75)
Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.
On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)
Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)
Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)
Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)
Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)
***
Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet. (s. 147.)
Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.
Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)
Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)
Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.
On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)
Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)
Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)
Michael Cunninghamin Samaa sukua (1995/2003) on tarina erilaisista kodeista, mutta toisin kuin Bachelardilla, ne kertovat useimmin perustavasta turvattomuudesta. Romaani alkaa kertomuksella nuoren naisen haaveista New Yorkissa, ja pettymyksestä ja epävarmuudesta. Maailma oli suuri ja avara, mutta loppujen lopuksi liian näännyttävä kenenkään asuttavaksi. (Cunningham 2003, 43.) Bachelard linkittää tämän turvattomuuden aikuisuuteen (ja myös Cunninghamin kuvaus on kuvaus aikuiseksi kasvamisesta): [A]ikuisuus on riistänyt meiltä ensimmäisen omaisuutemme; se on höllentänyt ihmisen siteitä kosmokseen siinä määrin, ettei hänen alkuperäistä kiinnittymistään siihen enää aisti talon kaikkeudessa. (Bachelard 2003, 76.)
Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)
Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)
***
Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet. (s. 147.)
Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.
Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)
Ensimmäinen talo on uneksimisen kannalta ratkaiseva talo, ja sen on pysyttävä hämärän peitossa. Se nousee syvältä kirjallisuudesta, toisin sanoen runoudesta --- (s. 90.)
Muistojen tuolla puolen syntymäkotion ruumiillisesti kirjoittunut meihin. (s. 93.)Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet. Synnyinkoti on enemmän kuin asuinrakennus, se on ruumis, jossa uneksinta asuu. (s. 94.)
Pariisissa ei ole taloja. Suurkaupungin asukkaat asuvat päällekäin kasatuissa laatikoissa. --- Paitsi että suurkaupungin taloista puuttuvat pystysuoruuden kotoisuusarvot, niistä puuttuu kosmisuus. (s. 114-115.)Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Kyborgeista ja keinoälystä II: Michael Cunnigham "Niin kuin kauneus"
-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Muistiinpano: elämän pelosta luopumisesta
Kulta pieni, ei minulla ole mitään minkä vuoksi pitäisi olla varovainen. Minun elämäni etenee päivä kerrallaan.
Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).
Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).
perjantai 13. kesäkuuta 2008
"I am not a writer, just a gifted eccentric"
- Cunninghamin Virginia Woolf.
Mitä on kirjoittaminen, ja miten siihen pystyy? ...Fragmentteihin, joiden välille muodostuu merkitys.
Ja vielä enemmän: mitä on taiteentutkimus, ja miten siihen pystyy? Kuuntelin professori Riitta Nikulan jäähyväisluennon. Vastaus; esteettisten ja historiallisten arvojen analysointia, empiriaa ja käsitteiden määrittelyä, katsomista ja kokemista.
On tasapainoilu formalismin ja historiallisen näkökulman välillä. Laji ja tyyli tai omaperäisyys ja yksilöllisyys. Sitten tieteen paradigmat. Tieteidenvälisyys: vaikka psykologian suo, jossa rämmin. Havaitseva, kokeva lukija, minä subjekti, ja luova taiteilija, joka hajoaa tekstuaalisuuteen.
Pitäisi olla kyky itsensä kadottamiseen ja sujuva kynä, tarmokkuus sen eksentrismin sijaan.
Writing is a solitary business. It takes over your life. In some sense, a writer has no life of his own. Even when he's there, he's not really there.
Another ghost.
Exactly. (Paul Auster: Ghosts 1986, 178.)
Mitä on kirjoittaminen, ja miten siihen pystyy? ...Fragmentteihin, joiden välille muodostuu merkitys.
Ja vielä enemmän: mitä on taiteentutkimus, ja miten siihen pystyy? Kuuntelin professori Riitta Nikulan jäähyväisluennon. Vastaus; esteettisten ja historiallisten arvojen analysointia, empiriaa ja käsitteiden määrittelyä, katsomista ja kokemista.
On tasapainoilu formalismin ja historiallisen näkökulman välillä. Laji ja tyyli tai omaperäisyys ja yksilöllisyys. Sitten tieteen paradigmat. Tieteidenvälisyys: vaikka psykologian suo, jossa rämmin. Havaitseva, kokeva lukija, minä subjekti, ja luova taiteilija, joka hajoaa tekstuaalisuuteen.
Pitäisi olla kyky itsensä kadottamiseen ja sujuva kynä, tarmokkuus sen eksentrismin sijaan.
Writing is a solitary business. It takes over your life. In some sense, a writer has no life of his own. Even when he's there, he's not really there.
Another ghost.
Exactly. (Paul Auster: Ghosts 1986, 178.)
tiistai 10. kesäkuuta 2008
Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä
Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):
"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26
Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit
ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.
Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.
Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.
Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.
Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.
Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.
Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:
Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.
Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915
Ja sama koskee aikaa:
Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913
Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.
"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26
Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit
ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.
Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.
Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.
Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.
Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.
Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.
Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:
Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.
Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915
Ja sama koskee aikaa:
Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913
Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.
sunnuntai 3. joulukuuta 2006
Pariisin pikaopas: viikonloppu
Bastillen lähistöllä on olemassa baareja, jotka ovat auki aamuun saakka. En tosin muista tarkkaa osoitetta, ehkä Rue de la Roquette. Samaten ruokapaikkoja löytyy niiltä main. Viimeiset metrot lähtevät noin klo 0.45 kaikilta pääteasemilta, mutta pysäkillä kannattaa olla kuitenkin vähän aikaisemmin. Se tuli todistettua eilen. Tulin kotiin joskus aamuseitsemältä, muistaakseni. Odottelin Tuulin kanssa metrojen kulkemista ensin kotibileissä Avenue Daumesnilillä (Nationin eteläpuolella), sitten Daumesnilin metroasemalla ja lopulta Bastillella ja Philippe Augustilla. Yöllinen 11 arrondissement tuli tutuksi. Paljon ihmisiä. Paljon keskusteluja.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)