Akanien matkassa

Ghanassa ja Norsunluurannikolla elävillä Akan-kulttuureilla on valloittava traditio, jossa lapselle annetaan nimi sen mukaan minä viikonpäivänä hän on syntynyt. Esimerkiksi ystäväni Kwassi on "sunnuntain lapsi". Moni tietää, että Kofi Annanin etunimi merkitsee perjantaina syntynyttä. Ja Ghanan kuuluisa presidentti Kwame Nkrumah oli syntynyt lauantaina.

Nimissä on pientä muuttuvuutta riippuen siitä, minkä kielen ja kulttuurin piirissä ollaan. Akan-sukuun kuuluvat myös esimerkiksi Ashantit ja Fantet - ja traditio on elävä myös esimerkiksi Beninissä, jonka kielet kuitenkin kuuluvat pikemmin gbe-kielisukuun (ewe, mina, fon) kuin akan-kieliin. Maanantain poika eli Kwadwo tunnetaan Beninissä Kodjona; tiistain poika eli Kwabena on Beninin puolella Komla(n). Keskiviikko taas on, alueesta riippuen, Kwaku tai Koku ja torstai Yao, Yaw tai jopa Ekow.

Tyttöjen nimet kulkevat rinnan poikien nimien kanssa, pienillä muutoksilla: maanantai Adwoa, tiistai Abena, keskiviikko Akua/Akuba, torstai Yaa/Ayawa, perjantai Afua/Afi, lauantai Amma/Ame, sunnutai Akosi/Asi. Yhden Adwoan olen tavannut, ja Ayawa kuulostaa tutulta, mutta muuten tuntuu että tyttöjen viikonpäivänimet ovat kuitenkin vähän vähemmän käytössä. Ranskalaiset ja englantilaiset vaikutteet ovat sen sijaan tuoneet nimiä kuten Précieuse - kallisarvoinen tai Immaculée - tahraamaton. Myös pojan nimi Dieudonné (jumalan antama) on vertaansa vailla.

***

Kuvissa oleva tyttö on Ashantien kuuluisa Akwaba, tämä esimerkki Villa Karon kokoelmista. Tarinan mukaan kauan sitten eli Ashanti-nainen nimeltä Akwa, joka ei voinut saada lasta. Hän sai avukseen fetissipapilta pienen nuken, jota hänen piti hoitaa kuin oikeaa - ja synnytti lopulta tytön, joka sitten adoptoi nuken itselleen. Ja nuken nimeksi tuli Akwa-ba, Akwan lapsi.

Näitä miettiessä törmää aina ortografian eroihin. Ainakin keskiviikon lapsi Akua ja Akwa ovat todennäköisesti täysin sama nimi käytännössä. Suomalaiselle ero ei useinkaan ole suuri, meille on niin luontevaa lausua nimiä kirjoitusasun mukaisesti (vaikka pieleenhän sekin menee, prosodiikan suhteen). Mutta esimerkiksi siinä on suuri ero kirjoitetaanko vaikkapa Beninin entinen nimi Dahomey juuri näin, vai alkuperäisempään muotoon Danxomè, joka olisi ikään kuin korrektimpi mutta jonka englantilainen lähes vääjäämättä ääntää väärin [da-houm] (oikeamman [da-ho-mé]:n sijaan). Ja sitä paitsi, joskus olen yrittänyt ostaa vettä eweksi tai minaksi: esi! mutta törmään mahdottomuuteen siirtää painoa pois ensimmäiseltä tavulta. Pyytämäni "e-si" on kuulijoille käsittämätön. Varmaankin yhtä mahdoton kuin ajatus suomalaisesta kaksoiskonsonantista ulkomailta tuleville.

Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse

Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.

Paluusta, hyvästä ja huonosta

Jo melkein kaksi viikkoa täällä auringon alla. Paljon töitä: kierrän G:n kanssa kuvaamassa raskaana olevia naisia, kaksosista taruja kertovia mummoja, vodun-spesialisteja. Museorakennukseen syntyy vähitellen uusi näyttely, seinät ja jalustat on jo maalattu, jalustat kunnostettu, seinillä tekstit ja upea Länsi-Afrikan kartta, johon yhtenä hikisenä iltapäivänä merkitsin maalarin kanssa kulttuurit Norsunluurannikon Baouléista Malin Touaregeihin. Vuorotellaan hommia T:n kanssa, kaksi tekijää tähän tarvittiinkin: hassua sanoa että elämä on hektisempää Afrikassa, mutta se on.

Liikenne määrittää elämää enemmän kuin aiemmin. Tullessa puskataksista hajosi kaksi rengasta. Ensimmäinen hoitui nopeasti: kuljettaja kaivoi takakontista uuden (tosin täysin erilaisen kuin muut) ja vaihtoi sen rikkonaisen tilalle. Toisen kohdalla matka katkesi. Istututtiin ja odotettiin tien poskessa "huoltamon" (maja ja olkikatos) pihalla sillä aikaa, kun uutta rengasta haettiin mopolla 10 kilometrin päästä - auto jäi tien poskeen kauemmaksi. Pieni poika puuhasi rikkonaista rengasta vanteesta irti, isä ja kuljettaja mopoineen Ouidahiin. Muut matkustajat katosivat yksitellen. Ajattelin, että Afrikassa on aikaa odotella. Kun kuski ilmestyi puolentoista tunnin päästä takaisin rikkinäinen rengas mukanaan ajattelin, että nyt on sittenkin paras jatkaa matkaa. Poika oli saanut juuri vanteen irroitettua. Ja kun jotakin niistä rikkinäisistä kappaleista alettiin puuhata vanteen ympärille, vihjasin kuljettajalle etten oikein voisi enää odottaa. Mutta työ oli kuulemma JO valmis. Vartin päästä se olikin, ja toisen vartin päästä tee-se-itse-rengas kiinni autossa ja auto huoltamon pihalla kyytiin ottamassa. Etupenkillä istunut vanha arvokas mies oli pysynyt sisällä autossa tyynesti odottaen ja oli innoissaan, kun palasin kyytiin. Kärsivällisyys pelasti hänen päivänsä: kun kaikki muut lähtivät, te jaksoitte odottaa, hän iloitsi. Jotenkin se osoitti, että elämässä lopputulos on aina sama. Ja sitten vaihdettiin yhteystietoja.

Muut liikenneuutiset ovat kurjempia. Täällä on ollut paljon onnettomuuksia. Ystävältä katkesi reisiluu toissa viikolla mopokolarissa ja käyn häntä Coméssa sairaalassa katsomassa. Lääkäri, joka tekee töitä sekä Coméssa että Cotonoussa, lähti maanantaina hakemaan leikkaustarpeita, ja leikkaus luvattiin torstaille. Lopulta odotus venyi viikkoon, leikkaus oli viime sunnuntaina. Nyt potilas voi hyvin. Mutta kolareita tulee koko ajan lisää: joka kerta, kun käyn sairaalassa on tiellä uusi auto rytistyneenä. Toisen ystävän mopon alle juoksi viime viikolla hullu sika, kolmannen päälle ajoi zemikuski alkuviikosta. Onneksi näissä selvittiin tikeillä, sika syötiin (ystävä ei ikävä kyllä saanut maistaa).

Onnettomuudet ovat pahimmillaan, ja hyvin helpostikin, henkilökohtaisia vararikkoja, invalidisoivia, kuolemaan johtavia. Sosiaaliturvaa ei ole kenelläkään, kuukausipalkka ihmisillä heikoimmillaan n. 30 000 frangia. Leikkaus maksaa miljoonan. Ne jotka eivät pysty järjestämään rahoja, jäävät odottamaan kunnes haavat vievät. Mutta sairaaloita kuitenkin on. Ja päteviä lääkäreitä, jotka tekevät töitä vuorokauden ympäri.

Täällä pitäisi jo alkaa sadekausi, mutta niin kuin viime vuonna, sadetta on ehkä yhtenä päivänä viikossa. Maanantaina Coméssa satoi rankasti (juuri kun olin sairaalareissulla puskataksien ja mopojen varassa), mutta ei Grand-Popossa. Kuvissa yllä näkyy kontrasti: ensimmäisessä on Grand-Popon sininen taivas, seuraavissa kaatosade Comén Hopital de Zonella - välimatkaa 10 km. Ja  lauantaina oli sama juttu kun oltiin presidentin kanslian virkamiehen tyttären (!) rippijuhlissa Cotonoussa: koko loppumatkan satoi kaatamalla. Niistä juhlista: olin jonkinlaisena yovo-maskottina, suomalaisedustajana. Upeat vaatteet kaikilla, vuokrattu ilmastoitu sali Cotonoun stadionilta, hirveästi ruokaa. Tv-julkkis juontajana. Tunsin itseni alipukeutuneeksi ja hukassa olevaksi, mutta kaikki ovat niin ystävällisiä, ettei se kauaa haittaa. Ympärillä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei ihan ymmärrä. Se on tässä ehkä parasta.

Cotonou, Hotel le Prince

Läppärin näppäimistö takertuu sormiin. Täällä taas, Beninissä, Cotonoussa, Hotel le Princessä jossa on ihana ilmainen nettiyhteys ja viimeinen mahdollisuus avata tai lähettää isoja liitetiedostoja taikka siivota sähköpostia vilkkaasti (onpa ongelmat). Respassa oli tuttu, yrmeä mies, joka taisi tunnistaa. Hymyilytti.

Ruumis pitää trooppisesta säästä. Nenä avautuu, lihakset rentoutuvat. Vuodessa tämän kaiken unohtaa ja ei-unohda. Eilen kello 19.30 paikallista aikaa (Suomessa kesäaikaan se olisi 21.30) kävelin ulos lentokoneesta kuumaan ja kosteaan pimeyteen, ja muistin yhtäkkiä miten pakokauhuisen jännittävä tulo oli tammikuussa 2011. Nyt saapuminen tuntuu niin tutulta ja helpolta, että hymyilyttää. Vielä eilen aamulla olo oli sellainen, että tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi matkustaa. Matkan päässä odotti kuitenkin tunne, että koti on yhä täällä.

Koti on myös Grand-Popossa, etenkin Grand-Popossa. Nyt jännittää eniten, mikä huone Madamella on jäljellä turkoosista talostaan. Kaikkien ihmisten tapaaminen jännittää myös, mutta sitä ajatellessa hymyilyttää ja se on hyvä merkki.

Hymyilyreaktio hymyilyttää myös. Lentokentällä meni jo hermokin, kun kaikki tunkevat matkatavarahihnalle - varsinkin ecobank-liiviset miehet, joille maksetaan tavaroiden noutamisesta ja jotka nostavat joka ikisen laukun ilmaan ja roikkuvat niiden perässä pitkin hihnaa ja tulevat sormille ja varpaille. Mutta sitten huudetaan pardonpardon. Pieni taistelu fyysisestä (ja psyykkisestä, melkein jouduin käyttämään taas aviomiestarinaakin) tilasta ehkä pitää ujon pohjoismaalaisen virkeänä. Sosiaalinen jumppa tekee hyvää pitkän kylmän talven jälkeen.

Tuttuja ja vieraita

Muistin, että piti jo kauan aikaa sitten kirjoittaa jotakin Kiasman Ars 11:sta. Jos olisin lapsi, kävisin siellä joka päivä katsomassa eteläafrikkalaisen Mary Sibanden (s. 1982) veistosta "The Reign", jossa vauhkoontuvan hevosen selässä tasapainoilee viktoriaaniseen siniseen leninkiin pukeutunut nainen, josta ei saa oikein selvää onko hän ruhtinatar vai orja. Viereisestä ikkunasta näkee ulos Mannerheimin patsaalle. Siellä ratsastaja istuu tyynenä yhtä tyynen hevosen selässä korkealla jalustalla. Tiesin jo lapsena, että veistokset ovat parhaita. Harmi ettei Sibanden naista ja hevosta ollut silloin vielä olemassakaan, jouduin tyytymään pelkkään Mannerheimiin ja muihin saman tien varrella.

Keskikerroksessa on beniniläisen Georges Adéagbon (s. 1942) niin ikään huoneenkokoinen esinekollaasi, joka puolestaan hivelee nykyistä minää. Adéagbolla on ajatus, että jos hän tuo afrikkalaiset esineet ulkomailla museossa esille yhdessä paikallisten esineiden kanssa, tapahtuu jotakin hassua. Kiasman huone on täytetty beniniläisillä fetissiobjekteilla, presidentti Yayi Bonin vaalijulisteilla viime keväältä, Urho Kekkosen kuvilla, cauri-kotiloilla, Iltasanomien lööpeillä, afrikkalaisilla ja suomalaisilla kengillä ja vaatteilla, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Adéagbo asettaa Beninistä tuomansa esineet yhteen kohdemaan kirpputoreilta ja muualta keräämiensä esineiden kanssa ja yhtäkkiä niiden vieraus ikään kuin katoaa. Vierekkäin asettaminen luo rinnastuksen, tuo lähemmäs.

Melkein kaikki nykytaide vetoaa tällaisiin tuttuuden ja vierauden kokemuksiin. Myös Mary Sibanden teoksesta on tunnistettava viittaus Tuulen viemään tai sen aikaan - ja Mannerheim vieressä tuo teokseen Helsingissä ihan oman lisänsä. Kokonaisuutena Ars-näyttely tuntuu näyttävän ja kertovan, että nykytaide on Afrikassa aivan samanlaista kuin muuallakin. Manner ja sen partikulaarit historiat saattavat olla monille vieraita, mutta kerronnan tavat ovat tuttuja.

Sitten vielä jotakin, mikä tuli mieleen samalla kun pohdin vierautta ja eroja.

Afrikkalaista ystävää nimittäin harmittaa. Helsingissä ei joukkoliikenne kulje ja aina joutuu odottelemaan, kylmässä vielä. Ihmettelin. Eihän Beninissäkään koskaan selviä mistään odottamatta ja vastoinkäymisiin törmäämättä. Mutta totta, kulkuneuvoja siellä on vaikka kuinka, autoa tai mopoa joutuu harvoin odottamaan - matkan teko on se, mikä kestää.

Toinen harminaihe on se, ettei kerrostalossa voi oikein soittaa djembeä. Totta. Ja sitten viimeiseksi se pahin: kukaan ei tervehdi.

Elo-syyskuussa, kun Eliten terassi oli menossa talviteloille, kävelin sen läpi samaan aikaan kun eräs afrikkalaistaustainen mies oli kantamassa tavaroita sisään. Katseet kohtasivat ja olin, olimme, tervehtimässä normaaliin tapaan, kun tajunta iski: täällä ei kuulu vieraita tervehtiä. Eihän täällä kuulu enää edes sanoa anteeksi, jos haluaa bussissa tai ratikassa nousta ja mennä ohi - joskaan anteeksipyytäminen ei ole samanlainen rikos kuin väärän ihmisen tervehtiminen. Tuijotus. Hiljaisuus. Poiskääntyminen.

Ulkomailla opituista hyvistä tavoista vieraantuu nopeasti pois. Mutta sosiaalinen elämä ei ole ainoastaan koulussa tai työpaikalla, se on myös rappukäytävissä ja bussien ja raitiovaunujen käytävillä. Beninissä ainaiset vastoinkäymiset, rengasrikot, ruuhkat yhdistävät vieraita ihmisiä toisiinsa, aikaansaavat keskustelua, madaltavat kynnystä jutella, eikä täällä Suomessakaan ole kiva yksin odotella - näin kylmässä ainakaan.

Paluuta, vol. xxx

Kävelin näinä kotoutumispäivinä Kiasman ohi ja näin Ars11 -mainoksen "Muuttaa ajatuksesi Afrikasta ja nykytaiteesta", ja ajattelin, että onhan Afrikasta paljon ajatuksia muutettavana.

Cotonoun Fondation Zinsou:n kesänäyttely oli vähän samalla teemalla, mutta siellä ei puhuttu Afrikasta (ei tarvinnut, oltiin Afrikassa), vaan pelkästään nykytaiteesta. Nykytaiteen kantaaottavuudesta, skandaalimaisuudesta, transgressiivisuudesta. Zinsou on Cotonoun niitä ultramoderneja paikkoja, jotka voisivat sijaita missä tahansa suurkaupungissa maailmalla, vain Cotonoun kaoottinen liikenne ulkopuolella paljastaa maanosan. Hassua, että taiteella on samanlaiset tyylikkäät puitteet nykyään lähes missä tahansa, vaikka taiteilijathan yleensä ovat niitä, jotka muistuttavat toisiaan kulttuurirajojen yli: toimivat sanansaattajina, keskustelun herättäjinä, yhteiskunnan ravistelijoina, diagnostikkoina - puitteista välittämättä.

Moni tapaamani beniniläinen ja togolainen taiteilija käski "antamaan raportin Afrikasta" palattuani Suomeen. En ole vielä käynyt Kiasmassa, mutta ehkä Ars-näyttelyn vähän hassulla otsakkeella on sama tarkoitus. Kohtaamisten mahdollistaminen on tärkeintä. Vieraan muuttaminen tutuksi, stereotypioiden rikkominen.

Sinänsä ajattelen, että tämä on helppo tehtävä, sillä ainakin "minun" Afrikkani merkitsee välittömimpiä, lämminsydämisimpiä ja ajattelevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Toimeentuloon liittyvistä ongelmista huolimatta, tai ehkä niiden takia, lähes kaikilla tapaamillani ihmisillä oli hyvin syvä näkemys maailmasta, yhdessäolosta, kulttuurien ja uskontojen kohtaamisista, ihmisen suhteesta luontoon - ja aikaa etsiä ratkaisuja keskustelemalla yhdessä. Siksi kai kohtaamani taidekin usein oli yhteiskunnallista ja kantaaottavaa - keskustelua herättävää.

Samojen toimeentuloon liittyvien ongelmien, ja maahantuloon liittyvien rajoitusten, takia moni afrikkalainen ei pääse tänne, keskusteluja on siksi vähemmän, ja vierautta. Tämä toispuoleisuus muuttuu hiljakseltaan, mutta vakaa uskoni on, että se muuttuu kyllä jos ihmiset täällä, etenkin päättävät ihmiset, osaavat vain kuunnella. Siksi kai tarvitaan myös Kiasman raflaavia näyttelyotsikoita.

Minan sanat, älkää kadotko

Löysin tällaisen sanaston. Se on ewestä, mutta minan sanat ovat monesti samoja. Yritän olla unohtamatta. Listasta puuttuu "enyonto" - todella hyvä, "nam" - anna, "fifi" - heti, "fii" - tänne, täällä sekä jäähyväistervehdykset: "eizande", "eiso" - nähdään pian, huomiseen.

"Kyllä" on eweksi ihana "yo" eli "jooo" - ja minaksi myös yhtälailla mainio, pitkä, tarmokas "eeeeee" tai "ehhheah" niin kuin yllä olevan postauksen litterointi ilmaisee.

Mutta kun yritin selittää itä-Afrikassa paljon oleskelleelle ystävälle, minkälainen kieli mina oikein on, en saanut oikein mitään sanottua. Tuntuu, että jo nyt kielen painot katoavat. Samoin beniniläinen tapa puhua ranskaa. Pitäisi tulla vastaan joku, jolta voisi kysyä että "tu vas où comme ça?" - mihin sä noin menet? - ja tarkoittaa vain että minne olet menossa.

Kotiin palatessa sattuneita asioita

Yritin Pariisissa ehdottaa, että pitää ensi tilassa rikkoa 50 euron seteli, jotta ei jäädä pulaan sen kanssa jossakin kaupassa ja että saadaan pikkurahaa. Mihinköhän mopotaksiin olin hyppäämässä? Ja sitä paitsi, ravintoloissa ja kaupoissahan on vaihtokassat.

Olin myös unohtanut maitokahvin olemassaolon - tai että sitä saa mistä tahansa ja helposti. Ja ettei sitä koskaan ole Pariisissa kutsuttu café au lait'ksi.

Vähitellen huomaan, että monet viime syksynä tai talvena sattuneet tai kuullut asiat ovat kadonneet mielestä. Ikään kuin Afrikka olisi syönyt aikaa menneisyydestä. Ehkä siirtymä -20 asteisesta Helsingistä ja joulukuun pimeydestä +30 asteiseen Beniniin oli aivoille liikaa: onkin vain viime kesä, Afrikka, tämä kesä - ei mitään lunta tai kylmää siinä välissä.

Kylmyys. Pariisissa oli jäätävän kylmä, Helsingissä on jäätävän kylmä vaikka on heinäkuu.

Kotona, Pariisin kautta

Suomessa on kylmä. Kylmä. Vaikka on heinäkuu. Ihmetyttää myös se, että taivas ei liiku. Grand-Popossa saattoi olla pilvistä, mutta pilvet katosivat pian polttavan auringon alta. Kauppaan en ole vielä uskaltautunut, en oikein tiedä mitä ostaisin.

Kävin kotiinpaluumatkalla Pariisissa. Siellä ihmetyttivät katukivet ja kylmä asfaltti. Seinen rantaa pitkin tasaisin väliajoin ajelevat yksinäiset merkkiautot. Ja miten kuulas aamuaurinko oli. Muistan, miten ihastelin joskus lauantai-aamujen lenkkeilijöitä ja rattaita työntäviä perheitä puistoissa. Nyt se kaikki tuntui sympaattisen oudolta. Täällä pitää viettämällä viettää vapaa-aikaa. On työt ja vapaa, arki ja viikonloput, toimistot ja ulkoilma, yksinäisyys ja ystävät. Ei niin, että koko ajan tehtäisiin töitä ja levättäisiin kun siltä tuntuu. Ja tavattaisiin kaiken aikaa tuttuja ja tuntemattomia, juteltaisiin, ihmeteltäisiin yhdessä.

Euroopassa ehkä vain puutarhurit, taksikuskit ja torimyyjät saavat tehdä samaa kuin kollegat Afrikassa. Tosin paremmalla palkalla.

Mutta kaunishan Pariisi oli, ja Helsinki, eri tavalla vain kuin Länsi-Afrikka. Siellä ei ole monumentteja ihailtavina niin kuin täällä, vain ihmisiä, ihmisiä ja torikojuja ja -kujia ja palmuja ja hiekkateitä. Ja sitä lämpöä, inhimillistä ja ilmastosta johtuvaa.

Viimeisten viikkojen puuhia

Taas on leuto, aurinkoinen aamu Grand-Popon kylässä. Merikin näyttää vähän tyyneltä. Pyörä on tapansa mukaan jossain kateissa ja tulin mopolla terassille viimeisiin kirjoitushommiin. Yritän pitää mielessä tätä tunnetta siitä, miten aamut ovat täynnä energiaa ja miten hyvä on tehdä töitä. Kaikilla on omat hiljaiset puuhansa.

Akasia kukkii nyt kolmatta kertaa, tammikuussa, helmikuussa ja nyt kesäkuussa. Siitä tuli Beninin juhannusruusu.

G. sanoi, että on hyvä palata kotiin, koska sitten näkee, miten on muuttunut. G:tä on hyvä kuunnella. Ehditään vielä juoda teetä. A. keittää, istutaan, jutellaan. R. keskeyttää kaiken naurulla ja sitten puhutaan jokaista kieltä mitä vähän osataan.

Viime kesänä luin näihin aikoihin Derridan Off Grammatologya. Nyt lukulistalle sattui Heideggerin Oleminen ja aika. Se on viimeinen oma homma täällä. Täällä onkin oudon helppo nähdä, miten olemisen kysyminen on tärkeintä - tärkeämpää kuin sen, mitä "on". Hiljalleen hiipii ymmärrys siitä, miksi Heideggerille kanssa-oleminen on niin perustavaa. Täällä oleminen ja yhdessäoleminen korostuvat; päämäärät, saavutukset, omistamiset eivät niinkään.

Naapurimaassa

Sählinkiä viisumien kanssa. Cotonoun konsulaatti päätti maalis-huhtikuun taitteessa vaatia oleskelulupaa yli 3 kuukautta kestävälle matkalle. Tarkoituksena oli ehkä tienata rahaa valtiolle, oleskelulupa kun on aika kallis, ja lopulta sain viisumin vain kahdeksi kuukaudeksi. Se aika meni umpeen tällä viikolla, ja päätettiin, että matkustan umpeutumispäivänä Togossa sijaitsevaan Beninin konsulaattiin Loméen toivomaan parempaa onnea.

Koska kaikki tulee Afrikassa aina yllätyksenä, sanoivat konsulaatin työntekijät vielä edellisellä viikolla, että konsulaatti on helatorstaina normaalisti auki, mutta eihän se tietenkään ollut. Ja päivän matka piteni kahdeksi. Mukana passi, rokotustodistus ja hammasharja. Kankaita torilta ja vähän rahaa jäljellä.

Alan oppia, että jos itsellä on asiasta aavistus tai mielipide, pitää ehdottomasti kuunnella sitä. Missään nimessä ei pidä noudattaa neuvoja ilman taisteluita. Ihmiset kun todella sanovat lähes mitä tahansa, ikään kuin hölmöstä keskustelusta päästäkseen (niin kuin ravintoloitsija, että "kyllä ruokaa on" tai zemikuski, että "kyllä tunnen sen ja sen paikan").

Matkallani opin myös, että Loméssa on parempaa patonkia kuin Beninin länsilaidoilla. Suurkaupungiksi siellä on oudon vähän liikennettä. Ja että Loméssa puhutaan eweä – ja halutaan puhua sitä yovolle. Vesi oli onneksi "esi" myös eweksi.

***

Lomé osoittautui kovin erilaiseksi kuin vilkas ja saasteinen ja sellaisena sympaattisen pelottava Cotonou. Yhdistelmä tammisaarelaisia pikkukatuja ja viherkenttiä, joiden keskiöissä seisoo valtavia neuvostopytinkejä eri ministeriöille ja muille tärkeille. Rantaa pitkin nelikaistainen rantatie ja siitä vertikaalisesti tärkeiden päivämäärien mukaan nimetyt avenuet ja bulevardit. Kaduilla ja kujilla on rauhallista. Pikkuteiden varsilla pieniä ravintoloita ja ompelimoita, keskellä tietä voi kävellä.

Jäin siis jumiin, paloin vailla aurinkorasvaa ja kärsin kärsimättömyydestä ja siestapaikan puutteesta, mutta löysin kovin ihanan kaupungin, suuren torin, käsityöläisiä, jogurttia tekevän naisen, kuivakalan syöntiohjeita... näitä oppejani ja Beninin konsulaatin hiekkaisen kadun varrelta suuren puun varjostamana.

Konsulaatin arvonsa tuntevat rouvat osoittautuivat virkaintoisiksi mutta myös sydämellisiksi. Cotonousta ostettu afrikkalaiskuosinen kansio sai suosiota, samoin aikomus matkustaa vähän vielä. Ymmärsin, että tilannetta on turha selittäen nopeuttaa – että pitäisi päästä kotiin lepäämään ja vaihtamaan vaatteita ja auringonpolttamia – mutta tulin ja menin etuajassa, ja pääsin leimojen luokse vähitellen.

Ja sitten sinne tuli puhelukin. Mietin, mitä linjan toisessa päässä oikein sanottiin: "siellä on sellainen jovo-tyttö, antakaa sille"? Grand-Poposta varmistettiin, että kaikki on hyvin, että olen hengissä ja hyvinvoiva. Että saan varmasti viisumini. Ja että voisinko mitenkään tavata yhden henkilön ja ottaa vastaan erään kuoren. Ja hakea säkillisen unohtuneita porkkanoita siitä kaupasta joka on torin laidalla ja jossa myydään tukuissa cocacolaa ja panachea.

Mietin, että jos mitenkään voi muistaa, minkälaista oli ennen kännyköitä, se oli eilen. Ja jos pitää yrittää muistaa, millaista on stereotyyppisessä Afrikassa, pitää muistella eilistä.

Kotona Beninissä, kun kännykät taas toimivat, lisää ihmisiä soitteli ja varmisteli, että kaikki on hyvin. Isot aikuiset miehet. Ja S. tuli illalla halaamaan: "I was so sad leaving you there!"

Ajatuksia kohti kotia

Kuukausi jäljellä Grand-Popoa, Beniniä, Afrikkaa.

Unet kertovat että kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Ihmiset täältä ilmestyvät Helsinkiin, kohtaavat ystäviä Suomesta. Jostain syystä kaikki ei ole ihan aina kunnossa, eikä ihme. Aavistelen paluun olevan rankka.

Yhtenä päivänä mietin, miten oppia olemaan tervehtimättä ihmisiä. Miten rytmittää päivät yhtä kauniisti aamuun ja iltapäivään, työt sopiviin koloihin, miten jaksaa ilman aurinkoa.

Toisena päivänä taas iloitsen ajatuksesta, että kukaan vieras ei suhise perään, ei tungettele, vaadi "kontakteja".

Täällä on enemmän käyttäytymistä – tökeröä, ystävällistä, epäluuloista, lakkaamattoman sydämellistä.

Arki on jo aika pitkään kulkenut pitkin kylän raittia vähän niin kuin satukirjoissa: ompelijalta katukeittiöön, katukeittiöstä kampaajan luokse, matkalla avokado- ja ananasostoksia, pastissikioskille, kirkon ohi, koulun ohi, ystäviä.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen Töölönlahtea, vettä, rantoja. Kuvassa on kovin vähän ihmisiä, eikä ainakaan yhtään vuohta tai valmiiksi kuorittua appelsiinia tien poskessa. Mutta aurinko on Suomessa ihan sama. Ja meri.

Kankaita

Les paignes. Mitä näistä sanoa? Kankaat ovat upeita. Ja niistä ovat vaatteet, jotka kertovat tarinoita, elämänohjeita, politiikkaa, uskontoa, teknologista kehitystä. Melkein jokaisella on kanoilla koristeltu perhekangas ja kaikki haluavat kankaan, jota kuvittaa pyhä Garuda-lintu. Tietyt motiivit kertovat kantajansa arvosta, luonteesta, tulevaisuudensuunnitelmista. Osa kuoseista pysyy markkinoilla jatkuvasti, ja sitten on uusia kuvioita: hehkulamppuja, tuulimyllyjä, kännyköitä.

Uusissa museokaupoissa myös muistikirjat, kansiot, kännykkäkotelot, tabletit. Cotonoun Fondation Zinsoussa on hieno valikoima tekstiileistä tehtyjä laukkuja ja kirjoja, Loméssa L'Atelier des rues:illä. Ja sitten on tietenkin Vlisco ja Vliscon kankaat, joiden kuosit kopioituvat hetkessä katukauppaan – ja toisin päin.