Eräänlaisia tulkintoja. 2 elokuvaa

Näin alkukesästä Michael Haneken Amourin ja Baz Luhrmanin Great Gatsbyn ja ajattelin että näillä ohjaajilla ei ole kyllä mitään tekemistä toistensa kanssa. Molemmissa on jotakin hyvin erikoista ja omaleimaista, mutta ensimmäinen tekee elokuvia jotka ahdistavat vuosia katsomisen jälkeen ja jälkimmäinen puolestaan visuaalisesti sädehtiviä tulkintoja klassikkoaiheista. Molempien jälkeen jäi vaivaamaan kysymys tulkinnasta.

Haneken Amourin kuvaama vanhuus, vanheneminen, sairastuminen, liikuntakyvyn menettäminen, vähittäinen elämän merkityksen katoaminen alkaa kaihertaa mieltä vasta jälkikäteen. Ennen tätä, heti katsomisen jälkeen, pysäyttää kuoleman rajuus. Miksei mies anna naiselle vaikka yliannosta morfiinia? Kaikki tapahtuu hetkessä, tietenkin. Ensin mies ajaa partaa, havahtuu naisen kivunhuutoihin makuuhuoneessa, saapuu auttamaan. Ja sitten, tekee päätöksen sekunnin sisällä. Katsoja on odottanut tätä hetkeä. Vaimo vannotti jo alussa ettei koskaan enää palaa sairaalaan. Mutta silti päätös on äkillinen ja raju. Sen jälkeen kaikki on mahdottoman arvailun varassa. Mitä mies tekee? Alussa on nähty, että nainen makaa sängyllä kukkien koristamana. DVD:n voi kelata alkuun ja varmistaa: ruumis on ollut huoneessa jo pitkään. Teippien tarkoitus on pitää haju poissa. Mies on lähtenyt, mutta minne hän voisi enää mennä? Hän ei kuole, mutta katoaa naisen kuoleman myötä.

Myös Great Gatsby päättyy kuolemaan - ja lähtöön. Gatsby makaa arkussa ja Daisy on lähtenyt. Luhrmanin tulkinta Fitzgeraldin romaanista on kuitenkin niin erilainen kuin mihin teos tuntuu tarjoavan ainesta, että elokuvista lähtiessä on hämmentynyt olo. Pitäisi päästä kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan kohtaus kerrallaan. Tuntuu, että henkilöt ovat "toisenlaisia" kuin kirjassa: Gatsby vielä rakastuneempi, vielä enemmän illuusionsa lumoissa, jopa naurettava. Daisy taas vielä enemmän oman elämänsä lumoissa, lopussa jopa julman itsekäs. Ja Tom puolestaan kaikkea paljon vähemmän: vähemmän urheilutähti, vähemmän ajattelematon, vähemmän kiero.

***

Ennen Haneken elokuvan katsomista tiesin siitä jotakin lehdistä ja netin arvioista. Lopun vaivaamana ja sen värittäessä elokuvan uudelleen palaan nyt katsomaan mm. mitä vanhan pariskunnan tyttärestä sanottiin. Oliko hän toisten mielestä jotenkin kylmä? Itse en ajatellut niin. Muusikkoperheen tytär kiertää maailmaa orkesterin kanssa ja puhuu kyllä halvaantuneena makaavalle äidille sijoittamisesta. Samalla tytär haluaisi tehdä jotakin. Vanhemmat puolestaan eivät halua häntä edes käymään. Nainen ei halua, että kukaan näkee häntä puhe- ja liikuntakykynsä menettäneenä. Niin kuin mies sanoo, se on nöyryyttävää sekä vaimolle että miehelle itselleen. Haneken elokuva on lopulta elokuva ylpeydestä enemmän kuin rakkaudesta. Ja rakkaudesta siinä, missä se hyväksyy ylpeyden. Tämä kaikki pakottaa ajattelemaan tilanteen uudelleen. Pariskunnasta ja heidän tyttärestään, heidän tavoistaan toimia, on paljon sanottavaa vaikka itse elokuvassa ei tapahdu paljon. Ensin loppu nyrjäyttää jotakin ja sitten niin alkaa tehdä itse aihe.

Luhrmanin elokuva puolestaan käskee lukemaan Fitzgeraldin kirjaa. Jokin elokuvassa on pielessä. Ei vain 3D:nä näytetyt visuaalisesti räjähtelevät juhlat ja nykyartistien kavalkadi (joiden kappaleista on sovitettu 20-luvun jazzia) (molemmat ovat Luhrmanin omintakeisuutta ja elokuvan erikoisuutta). Kirjassa kertoja jakaa tarinansa, koska Gatsby on hienoin hänen tapaamansa ihminen: avosydäminen, nöyrä ja ylpeä yhtä aikaa. Rakastunut. Lopussa kertoja tekee kaikkensa, jotta Gatsbyn hautajaiset olisivat tämän arvoiset. Ainakin Gatsbyn isä saapuu paikalle ja jo kertojan tapa puhua antaa tarinalle mielekkään päätöksen siitä huolimatta että Gatsby oli ihminen, joka käytti elämänsä ajamalla takaa jotakin mikä ei voinut olla todellista. Elokuvassa Gatsby jää yksin, hänen projektinsa esitetään mielettömäksi ja kertoja päätyy mielisairaalaan. Ikään kuin kaikki kesän aikana tapahtunut katoaisi olemattomiin syksyn ja talven myötä. Ehkä ratkaisu omiini ja Luhrmanin tulkinnan eroihin löytyy toisista elokuvaversioista. Niistä, joissa kesän kuumuus on vielä läpitunkevampi ja juuri sen aiheuttama hulluus jää muodostamaan yhteyksiä tapahtumiin ja niiden epätodelliseen luontoon.

Muistiinpano: nähtyjä asioita

"Näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempää alaa liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exiliumiin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin."

Aino Kallaksen Reigin pappi on niitä romaaneita, joiden loppua on vaikea muistaa. Mitä tapahtuu papin vaimolle, kun tämä on ollut noituudesta eli aviorikoksesta syytettynä Tallinnassa? Tarinan alku on toistuvissa katastrofeissa, rantojen autiudessa ja loputtomassa talvessa. Pappi oppii elämään syrjäisessä Reigin kylässä, mutta lapsensa ja omaisuutensa menettäneen Catharinan on pakko päästä pois. Oikeuden istunnossa todistajat näkevät ennemmin lemmenjuomia ja variksina karkaavia rakastavaisia kuin rakkautta ja halua aloittaa alusta. Pappi taitaa antaa anteeksi ja elää vanhaksi Reigissä hylkeiden keskellä. Catharina ja Jonas varmaankin teloitetaan. Sataa lunta ja mennään hevosvaunuilla. Jossakin kohtaa jäät alkavat sulaa.

Toinen teos, josta jäävät mieleen lumiset maisemat ja matkat: Anna Kareninina. Uusi elokuva perustuu niin vahvasti matkakuviin, että alkaa jo epäilyttää. Joko romaanissa ollaan koko ajan junassa, tai sitten teos leimaa lukijaansa matkan tunnun.

Tämä talvi on ollut valottomin pitkään aikaan. Nyt on maaliskuu ja aurinko palannut, mutta moneen kuukauteen sen poissaoloa ei edes huomannut. Vain kyky nähdä asioita kuihtui. Ulkotilat oli tarkoitettu siirtymiseen paikasta toiseen.

Jotain näkyi kuitenkin. Kaapelitehtaan kuvanveistäjien teosvälitystilaisuudessa oli helmi-maaliskuun taitteessa:

• jalkoja, jotka sukeltavat jalustaan; 
• kukkia, jotka avautuvat hiekan painosta; 
• puita, joissa roikkuu valkoisia palasia; 
• groteskeja hahmoja; 
• sulaneita astioita; 
• elegantteja rintakuvia; 
• melkein-käyttöesineitä ja 
• vihreitä ja oransseja grafiikoita.

Ei Charlottea tällä kertaa

Eilen piti nähdä Charlotte Gainsbourg isossa sinisessä teltassa, joka oli rakennettu parkkipaikalle Hietaniemen rannan kupeeseen. Charlotte ei päässyt laulamaan (instrumentit matkoilla) mutta ehkä se ei haittaa; kukapa teltassa haluaisikaan laulaa - kun ei voi edes katsella merta.

Sen sijaan aloin muistella Melancholia-elokuvaa. Se on ilmeisesti viime vuoden hienoimpia elokuvakokemuksia, koska palaa mieleen tasaisin väliajoin. Charlotte Gainsbourgin hahmo yrittää kannatella häitä, jotka ajautuvat kaiken aikaa kohti totaalista tuhoa. Alussa morsian (Kirsten Dunst) ja sulhanen (Alexander Skarsgård) ovat aivan liikaa myöhässä, kun liian pitkä limusiini ei pääse kääntymään kartanolle vievän metsätien mutkissa. Myöhästymisen vielä kestäisi, mutta tapahtuma toisensa jälkeen sattuu kaikki se katastrofaalinen, joka yleensäkin uhkaa häitä. Morsian ei pysty nauttimaan juhlasta, vieraat pitävät sopimattomia puheita, vanhempien ja lasten väliset jännitteet purkautuvat. Gainsbourgin kaasohahmo yrittää tukea morsianta ja Skarsgårdin sulhanen esittää neutraalia, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä - morsian tuhoaa omat häänsä.

Lars von Trierin elokuvilta ei koskaan voi tietää mitä odottaa, eikä nytkään - varsinkaan jos ei ole lukenut kuvauksia elokuvasta "katastrofielokuvana" tai "maailmanloppuelokuvana". Tasapainoiseen ja velvollisuudentuntoiseen Gainsbourgiin verrattuna Dunstin morsian on umpihullu. Mutta vähitellen, häiden loputtua ja Dunstin erottua miehestään, käy ilmi että morsiamen masentuneelle ja itsetuhoiselle käytökselle on, ainakin jollakin tasolla, looginen selitys: maata lähestyy Melancholia-niminen planeetta. Mitään ei ole tehtävissä myöskään maailman suhteen.

Ajattelen, että Dunstin hahmo oli Melancholian vaikutuksen alaisuudessa ennen kuin kukaan muu oli valmis uskomaan planeetan tuloon. Ja hän oli myös ainoa, joka oli valmis kohtaamaan sen.

Trierin näyttelijävalinnat ovat yhtä aikaa nerokkaita ja käsittämättömiä. Pieni ja hento ranskalaisbritti Gainsbourg esittää sisarta, jonka harteilla häät ovat. Hänen miehenään on Jack Bauerina (!) tunnettu amerikkalainen Kiefer Sutherland (ei kovin arvattava valinta tällaisen elokuvan päähenkilöksi). Hollywoodtähti Kirsten Dunst, joka on siirtynyt näyttelemään laatuelokuvissa Sofia Coppolan Marie Antoinetten jälkeen, jatkaa selkeimmin Trierin viimeaikaista näyttelijävalintakaavaa (esim. Nicole Kidman Dogvillessa). Ja Dunstin sulhasta esittää True Bloodin Alexander Skarsgård, Trierin luottonäyttelijän, Stellan Skarsgårdin poika. Stellan puolestaan esittää Dunstin vastenmielistä pomoa, yhtä perustetta sille miksi Dunst ei ehkä olekaan hullu.

Väkivallan erilainen kuvaus

Ensimmäinen kuva: Nainen (Tilda Swinton) työntää lastenvaunuja kadulla. Vauva huutaa. Nainen on laiha ja kalpea, silmät uupuneet ja paniikkiset. Kadulla on työmiehiä katuporien kanssa. Sietämätön meteli. Nainen työntää rattaat porien viereen, sulkee silmänsä ja hengähtää.

Toinen kuva: Mies, Heathcliff (James Howson) on yksin kylmässä kivitalossa. Ulkona viuhuu tuuli, oksa hakkaa ikkunaa. Mies juoksee päin seinää, lyö päänsä ja kaatuu lattialle. Hän nousee ja tekee saman uudestaan, valittaa.

Molempien elokuvien tarinat olen lukenut ensin kirjoina, Lionel Shriverin Poikani Kevinin (We Need to Talk About Kevin) ja Emily Brontën Humisevan harjun (Wuthering Heights). Poikani Kevin on kirjana järkyttävämpi, Wuthering Heights taas Andrea Arnoldin ohjaamana elokuvana. Sitä katsoessa ajattelin samaa, kuin Pertti Avola: Jouko Turkka olisi voinut ohjata tämän. Verta, sylkeä, kuraa.

Poikani Kevin kertoo koulusurmasta. Kirjassa pelko tapahtuvasta pakottaa lukijaa eteenpäin. Täysi epävarmuus aiheuttaa kärsimystä yhtä paljon kuin ajatus nuoresta tappajasta: mikä on totta, mikä ei; mitä tulee tapahtumaan; ja ennen kaikkea: mikä Kevin on? Voiko joku olla "absoluuttisesti paha", syntyessään? Vai onko tarinaa kertova äiti kuvitellut menneen: tragedian musertama tai masentunut - tai yksinkertaisesti huono äiti? Elokuvassa Kevin on paha ja äiti uhri. Tulkinta on helpotus: elokuvan jälkeen Kevin on saanut kasvot ja kirja selityksen. Se vainoaa vähemmän.

Arnoldin Humisevasta harjusta järkyttävän tekee myös väkivalta, mutta toisin kuin Kevinissä, se ei ole psykologista ja itseään odotuttavaa vaan läsnä kaiken aikaa, alusta loppuun. Heathcliff, jonka Arnold kuvaa tummaihoisena, piestään kerta toisensa jälkeen, hänet pakotetaan ulos ja eläimien keskelle nukkumaan. Todellisuudessa, joka alentaa ja hyväksikäyttää, hänellä ei itselläänkään ole muita kommunikaation mahdollisuuksia kuin väkivalta: eläimiä kohtaan, toisia ihmisiä, itseä. Arnoldin tulkinta tarjoaa selityksen sille, miksi Cathyn ja Heathcliffin rakkaustarina muuttuu äärimmäiseksi kärsimykseksi. Siinä mielessä se on myös helpottava, vaikkakin raskas katsoa. Elämä nummella on tuhoa ja kuolemaa. Inhimillinen väkivalta muuttuu sään, maiseman, eläinten tappamisen väkivallaksi. Sen vastapainona on kuitenkin Cathyn ja Heathcliffin rakkauden nummi: varvikko, kallio, vapaat linnut.

Ajattelen, että tällaisia tulkintoja klassikoista tarvitaan. Brontën sisarusten maailma on erilainen kuin Jane Austinin - ja Arnold osaa tuoda sen esiin.

Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)

Persoonallisuuksista, rakkauksista ja perhe-elämästä: The Kids Are All Right

Rakkautta ja Anarkiaa on taas täällä ja käytiin katsomassa Lisa Cholodenkon (mm. L-koodi ja Mullan alla) ihana draamakomedia The Kids Are All Right (2010).

Se on tunteita herättävä ja samastumisiin kutsuva elokuva parisuhteen vaikeudesta, vanhemmuudesta ja vähän myös seksuaalisuudesta. Tarina kiertyy lesbopariskunnan perheen ympärille. Annette Bening ja Julianne Moore esittävät äitejä ja Mia Wasikowska (Terapiassa-sarjan loistava nuori tyttö!) ja Josh Hutcherson heidän lapsiaan.

Elokuvassa lapset ovat kasvamassa aikuisiksi ja ilmoille nousee kysymys biologisesta isästä: tytär Joni saa täysi-ikäistyttyään mahdollisuuden kuulla spermapankilta tämän henkilöllisyyden, ja erityisesti pikkuveli Laser kaipaa kohtaamista miehen kanssa.

Laserin kantaa on helppo ymmärtää. Murrosikäinen poika on täysin sinut kahden äidin perheestään, mutta silti hänellä on vähän yksinäistä kolmen naisen taloudessa. Laser hengaa tiiviisti häirikkökaverinsa kanssa ja hassuille äideille tulee ensimmäisenä mieleen, että poika saattaa olla homo, kun kaverisuhde ei ota laantuakseen. Ja ehkä biologinen tausta voi paljastaa nuorille jotakin myös heidän persoonallisuuksistaan? Sisaruksilla kun on yhteinen luovuttaja-isä, mutta äidit ovat biologisesti eri.

Äidit Nic ja Jules taas tasapainoilevat sekä parisuhteen arjen että vanhemmuuden ongelmien kanssa.

Nic on kiireinen synnytyslääkäri, jonka persoonaa määrittävät perfektionismi ja taipumus stressiin - joiden kanssa hän pärjää punaviinin avulla. Lahjakas mutta arvottomuuden tunnetta poteva Jules taas kulkee urakokeilusta toiseen (arkkitehdin opinnot ovat kääntyneet huonekalujen maahantuontiin ja nyt vuorossa on maisema-arkkitehtuurifirma).

Elokuva saa miettimään tärkeitä kysymyksiä parisuhteen arjesta sekä niistä valta-asemista, joita suhteissa on.

Molemmat äidit ovat huolissaan lasten aikuistumisesta ja tyttären tuleva kotoamuutto tuntuu raskaalta. Suhteessa on rakkautta mutta ongelmista ja ristiriidoista ei enää juurikaan puhuta: ne elävät elämäänsä suhteen dynamiikassa. Sanomattomana leijuu esimerkiksi ajatus siitä, että collegeen menevä tytär olisi perinyt lahjakkuutensa Nic-äidiltään, ja Jules-äidin geenit taas olisivat vaikuttaneet siihen, että Laser vetelehtii epämääräisessä seurassa. Absurdi ajatus - mutta puhumattomana se jatkaa elämäänsä.

"Spermanluovuttaja" suostuu lasten tapaamispyyntöön ja hänen ilmestymisensä perheen elämään räjäyttää esiin piilevinä pysyneet ristiriidat.

Luovuttaja Paul (Mark Ruffalo) paljastuu hieman Julesin kaltaiseksi (joskin tätä vielä paljon rennommaksi) "tekijämieheksi", jolle opinnot ovat nuoruudessa olleet vähemmän tärkeitä: spermapankin dokumenttien kv-suhteiden opiskelijasta on (Nicin kauhuksi) tullut luomupuutarhuri ja ravintolanomistaja.

Joni tykästyy mieheen heti ja alkunikottelujen jälkeen myös Laser löytää miehestä ystävän. Nuoret saavat äitien huolehtivan rakkauden rinnalle rennon aikuisen, joka yllättäen selvittääkin muutaman sotkun silkalla huolettomalla asenteellaan. Äidit ovat kuitenkin vähemmän innoissaan ja erityisesti Nic tuntee itsensä uhatuksi. Jules yrittää löytää kompromisesseja ja kaipaa Niciltä tukea - jota ei kuitenkaan saa.

Kids Are All Rightin mahtavia puolia on sen ihmeellinen aitous. Sanomattomat asiat ovat käsinkosketeltavia ja hahmot ovat hyvin uskottavia, ymmärrettäviä, inhimillisen säröisiä - samastuttavia. Jokaisen tarpeiden, halujen ja tekojen taustalla on omat painavat syynsä. Kaikki ovat yhtä lailla oikeassa ja väärässä - niin kuin oikeassakin elämässä. Myös Paulista, joka vastaa elokuvan komediallisesta puolesta, piirtyy kohtalaisen syvällinen hahmo, joka "lapsistaan" kuulleessaan alkaa ensimmäistä kertaa elämässään haaveilla omasta perheestä, ja lähteekin täysillä mukaan Jonin ja Laserin elämään.

Myös Jules päätyy Paulin läheisyyteen - tekemään tälle töitä - ja lopulta Paul on se, joka tarjoaa sitä kiitosta ja arvonantoa jota Jules on kaiken aikaa kaivannut. Monimutkaisessa tilanteessa he ajautuvat suhteeseen keskenään.

Elokuva kertoo selvästi, ettei Julesin ja Paulin erikoiselle suhteelle ole puolustusta, mutta jollakin tasolla sitä voidaan ymmärtää. Epävarmuus ja yksinäisyyskään eivät lopulta sovi kunnollisiksi selityksiksi Julesin toiminnalle. Hän päätyykin itse ymmärtämään, miten helppo parisuhteessa on heijastaa toiseen omia pelkoja ja epävarmuuksia. Puolison kuullaan ajattelevan ja sanovan ainoastaan kaikkein rumin, ja myös Julesin on helppo kuvitella menestyneen Nicin ylenkatsovan ja vähättelevän häntä.

Elokuvan mahdolliset ongelmat kiertyvät seksuaalisuuden kuvauksen ympärille. Homoseksuaalisuus ei ole elokuvan kantava teema, ennemmin satunnainen perusta, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu. Tästä huolimatta Julesin "hairahdus" ulos lesbon identiteetistään voi varsinkin queer-näkökulmasta tuntua oudolta. Elokuva tekee parhaansa tehdäkseen ymmärrettäväksi kaipuun toisaalle, erilaiseen - tai tähän tapaan Jules asian muotoilee, kun äideille tulee vastaan Laserin kysymys siitä, miksi naiset katsovat miestenvälistä homopornoa: "Sometimes desire can be counterintuitive." (Jules myös perustelee, jälleen Nicin kauhuksi, että lesboporno on usein heteropornoa jossa kaksi naista teeskentelee.)

Elokuvassa on hyvin vähän asioita, joilla ei ole mitään funktiota sen merkitysten kannalta, ja sekä homoporno että Julesin ja Paulin suhde kertovat inhimillisen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta. Oikea kysymys ei ole, onko Jules suhteen myötä bi tai hetero - vaan mikä kaikki on mahdollista. Niin kuin Jules toteaa pojalleen, "Human sexuality is complicated."

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cholodenko rakentaa perheen ja siihen ulkopuolelta kohdistuvan uhan, ja mullistuksen, tarinaa taitavasti. Tuntuu, että kaikki sen palaset loksahtavat paikalleen, eikä mikään jää vaille merkitystä. Paitsi perheelle, myös luovuttaja-isälle jää vain toivomaan hyvää.

The Kids Are All Right on lisäksi elokuva, jota katsoessaan voi hetkeksi unohtaa suomalaisen todellisuuden sukupuolineutraalia avioliittoa ja adoptio-oikeutta koskevine kiistoineen ja pride-iskuineen. Näiltä osin elokuvan maailma on täysin yksiselitteinen.

Muistiinpano: Loma Roomassa

Ennen matkaa oli pakko katsoa Loma Roomassa (1953): Audrey Hepburnin päivä karanneena prinsessana amerikkalaisen, Roomaan jämähtäneen lehtimiehen (Gregory Peck) opastamana.

Elokuvan tapahtumat olisi helppo rekonstruoida matkalla - Hepburn ja Peck liikkuvat kätevästi nähtävyydeltä toiselle. Seuraavassa kohtaukset ja paikat elokuvassa esitetyssä järjestyksessä:

1. Unilääkkeitä stressiinsä saanut, velvollisuuksiaan hetkeksi pakeneva prinsessa nukahtaa Forum Romanumille, mistä lehtimies Gregory Peck hänet löytää.

2. Toipuva prinsessa herää aamulla Via Marguttalla Gregory Peckin asunnosta.

3. Prinsessa lähtee tarkastelemaan elämää Espanjalaisilla portailla muutaman korttelin päässä, syö jäätelöä.

4. Hän käy Fontana di Trevillä kampaajalla ja leikkauttaa hiuksensa.

5-6. Lehtimies vie prinsessan katsomaan nähtävyyksiä. Juodaan shampanjaa Pantheonilla ja ajaetaan vespalla ympäri Colosseumia.

7. Prinsessa ja lehtimies käyvät kokeilemassa, jäävätkö kiinni huijauksistaan Totuuden suulla - Bocca della Verita:lla.

8. Tanssit St. Angelon sillalla - ja pieni uinti Tiber-joessa.

9. Paluu Via Marguttalle

Kaikki tämä on mahdollista tehdä yhdessä päivässä mutta kierros vaatii kyllä vespan tai jonkin muun kulkuvälineen jalkojen pelastajaksi - etenkin Bocca della Verita ja St. Angelon silta ovat muista paikoista sen verran kaukana. Ollapa prinsessa. Tai Audrey Hepburn!

Karen Blixen ja Candice Breitzin tarina nimeltä "Her"

Ihana lukea kirjaa, jossa luetaan toista kirjaa, ja tunnistaa alkuperä välittömästi:

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella.

Täytyy olla kesä tulossa, kun tekee mieli lukea Karen Blixeniä. (Ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta...) Itse sitaattiin törmäsin Michael Cunninghamin Samaa sukua -romaanissa. Ja Blixen on läsnä nyt muutenkin.

Kävin viime viikolla EMMAssa, missä on meneillään eteläafrikkalaisen valokuva- ja videotaiteilija Candice Breitzin näyttely. Videoteos Her, 1978-2008 koostuu Meryl Streepin 28. eri roolista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Monikanavaisessa teoksessa eri elokuvien hahmot muodostavat dialogeja elokuvien ja samalla elämän perustavista kysymyksistä: parisuhteesta, naisen asemasta, mahdollisuuksista. Yksi hahmoista on tietenkin Streepin Karen Blixen Out of Africa:ssa, jonka mieleenpainuvimpia kohtauksia on se, jossa Blixen huutaa Denys Finch Hattonille (Robert Redford): Why is your freedom more important than mine?

(Turn your mournful dity/ to a merry measure/ I shall never come for pity/ I shall come for pleasure, siteeraa Blixen Percy Bysshe Shelleytä. Denys tulee ja menee.)

Breitzin teoksessa Blixenin hahmo irrotetaan niin oman elämänsä kuin elokuvankin kontekstista ja tulee osaksi aivan uutta kokonaisuutta. Tämä uusi on Breitzin fragmenteista koostama, pelkän naishahmon ja muutaman repliikin säilyttävä, mutta joka yhä kuitenkin kantaa yhteyttä alkuperäänsä (niin tunnistettavia tietyt tulkinnat, puvustukset, kampaukset ovat). On vaikea ajatella Karen Blixeniä ilman Meryl Streepin aksenttia, ja jopa osana jotakin aivan muuta vanha tarina herää henkiin.

Siinä missä Jack Nicholsonin rooleista koostuva teos Him, 1968-2008 tuntui toisteliaalta, oli Her vangitseva. Teoksessa dialogia käyvät hahmot ovat yksi toisensa jälkeen kaltaisia ja erilaisia, kaikki kertovat osin samaa tarinaa naisen elämästä, saman näyttelijän tulkitsemina mutta samalla Streep ja kontekstit muuttuvat kaiken aikaa. Roolihenkilö vaihtuu toiseen ja mielessä taustalla muistuvat elokuvat synnyttävät uusia merkityksiä Breitzin kertomalle, hyvin yksilinjaisellekin tarinalle, jossa nainen rakastuu, pohtii naimisiinmenoa, lasten saamista, tasapainoilee ihmissuhteissaan oman vapautensa, uran ja perhesuhteiden välillä.

Mietin, mistä saisin äkkiä Out of African, Kramer vs. Kramerin, Ranskalaisen luutnantin naisen, Sophien valinnan, Falling in Loven, Tunnit, Hiljaiset sillat, Sen mikä on totta, Death Becomes Her:n, Silkwoodin ja Heartburnin jne. ja menisin katsomaan Breitzin kollaasin uudelleen ennen kuin näyttely 6.6. päättyy, aina uudenlaisin silmin.

Listauksia

Joulu ja vuoden loppu lähestyvät, saatiin lumi ja pakkanen ja tekee mieli järjestää asioita ja ajatuksia, ikään kuin siivoukselle korvikkeina. Joululistauksia siis:

Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.

Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.

Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.

Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".

Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.

Dylan Thomas jää mieleen:

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night

...Tässä nämä joulukuussa opitut.

Woody woody woody

Woody Allen on vihdoin palannut Euroopan matkoiltaan kotoisaan New Yorkiin ja tehnyt taas vaihteeksi elokuvan, joita vain hän tekee. Hiljattain teattereihin tullut Whatever Works (2009) on aivan ihana, allenmainen komedia epäsopusuhtaisista ja känkkäisistä mutta tasa-arvoisista ja hillittömistä parisuhteista kaupungissa, jossa kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Elokuvaan sisältyy monia hassuja käänteitä, elämän mullistuksia puolin ja toisin - ja mainioin jätettyjen miesten baarikeskustelu ikinä.

Keski-ikäinen John Celestine on päätynyt uskonnollisesta etelästä New Yorkiin, oppinut että hänen vaimostaan on tullut valokuvataiteilija, joka asuu kahden miehen kanssa iloisessa ménage à trois:ssa ja tytär on naimisissa ikälopun neron kanssa. Koettelemusten jälkeen John löytää itsensä baarista hukuttamasta suruaan tuoppeihin. Kapakassa hän kohtaa niin ikään parisuhteensa loppua surevan miehen, mutta keskustelussa tämän kanssa alkavat käsitteet mennä pahasti sekaisin, kun selviää, ettei miehen parisuhde ollutkaan sitä normatiivisinta mallia. Mutta, niin kuin elokuvan otsikko toteaa, todellisuudessa whatever works:

[Man in the bar:] My wife left me, too.
[John Celestine:] I’m sure she was beautiful, just like my wife.

[Man in the bar:] Norman? Norman was gorgeous. He was the greatest runway model Versace ever had.

[John Celestine:] I thought you said your wife.
[Man in the bar:] We were married in Holland.
...
[John Celestine:] You married a guy???
[Man in the bar:] What else?

[John Celestine:] But that would make you...
[Man in the bar:] What? A widow? Norman didn't die.

[John Celestine:] Not a widow, a... A member of the...
[Man in the bar:] Of what?

[John Celestine:] The homosexual persuasion.

[Man in the bar:] My God. You make it sound like a religion. Yes. lf it's a religion, you could call me devout. A fanatic.

[John Celestine:] But that's a sin against God's law!!!

[Man in the bar:] God is gay.

[John Celestine:] He can't be! He made the whole universe perfect. The oceans, the skies, the beautiful flowers, the trees everywhere.

[Man in the bar:] That's right. He's a decorator.
...
...
[John Celestine:] But what do you miss about him? I still don't get it.

[Man in the bar:] Everything. His face. His kindness, his sense of humor. Our mutual passion. The way we'd dance and he'd dip me back and kiss me.
...
[John Celestine:] Jesus. Why did he leave you? ... She leave you? ... Norman?

[Man in the bar:] He wants to live in Paris, and I can't leave my sick mother.
[John Celestine:] Is your mother a woman?

[Man in the bar:] She used to look like Marlene Dietrich.
...
...
[John Celestine:] What's the difference? They all hurt you in the end, every woman, whether they're male or female.

Uusi Tarantino

Kävin katsomassa Quentin Tarantinon uusimman ja oli se niin hyvä kuin odottaa voi (huolimatta kritiikkien pienestä ylenkatseesta). Tarantino on kuitenkin edelleen Tarantino: elokuvansa tunteva juonen mestari, väkivaltainen ja viihteellinen, omaperäinen ja älykäs.

Inglourious Basterds:in juoni kiertyy ranskalaisen juutalaistytön henkilökohtaisen koston sekä amerikkalaisten typerän, maailmaavalloittavan sankarillisuuden ympärille. Paskiaisiksi nimitetty jenkkipoppoo skalpeeraa natseja lt. Aldo Reinin (Brad Pitt) johdolla miehitetyssä Ranskassa ja Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) rakentaa uutta elämää elokuvateatterinpitäjänä natsien täyttämässä Pariisissa. Samalla käydään läpi elokuvan historiaa 1920-40-lukujen Euroopasta. Goebbels esitellään paitsi Hitlerin kätyrinä, myös elokuvatuottajana, ja kun hänen natsielokuvansa "Kansakunnan ylpeys" (ks. traileri "Making of Nation's Pride") tulee ensi-iltaan Pariisissa, saavat kostajat tilaisuutensa. Tarantino tekee maailmansodan historiasta elokuvan historiaa, postmodernia fiktiota.

Yksi elokuvan kiinnostavimmista puolista on sen moraalikäsitys, joka tuntuu tulevan Kantilta. Tarantinon elokuvien moraali on ehdotonta. Minkä langetat toiselle, sen langetat myös itsellesi, murhaajat ansaitsevat kuoleman, tappavat sadistit sadistisen sellaisen. Yksilöt sitoutuvat toimiessaan siihen, että heidän tekojaan voidaan pitää universaaleina lakeina: kuka tahansa on oikeutettu toimimaan heitä kohtaan samoin kuin he itse toimivat. Eikä natseilla siis ole, oman filosofiansa ja toimintansa mukaisesti, minkäänlaista ihmisarvoa.

Tarantino onnistuu esittelemään hienosti natsien arbitraarista ihmiskäsitystä: juutalaisiin kohdistuvan vihan totaalista käsittämättömyyttä. Omassa vihassaan he langettavat itseensä täydellisen vihattavuuden.

Natsien ollessa kyseessä elokuvan ehdoton moraalikäsitys tuntuu vääjäämättä oikeutetulta - ja sillä Tarantino pelaa taitavasti. Inglourious Basterds on tarina kostosta, joka on niin perusteellisesti oikeutettu, ettei katsoja voi kuin ihailla juonen aukottomuutta. Lisäpotkua tuo vielä se, että Tarantinon moraalin mukaan myös kostajat joutuvat vastaamaan teoistaan. Katsoja joutuu hyväksymään, ettei kellekään anneta armoa. Eikä järjestelmä olisi autenttinen vailla muutamia poikkeuksia: Brad Pittin jenkkikostaja Aldo Rein jää basterdseista henkiin, samoin natsikapteeni Landa, joka saa rangaistuksensa ikuisen merkinnän muodossa. Oikeus tuntuu toteutuvan, mutta ontuen, niin kuin tosielämässäkin.

Tarantinon tapa käyttää väkivaltaa on henkeäsalpaavaa: peittelemätöntä, häpeilemätöntä, vähättelemätöntä. Ihmisen pahuus saa rehellisen käsittelyn. Ja silti tehdään viihdettä - tästä Tarantinoa on paljon syytettykin. Inglourious Basterds on kuitenkin todella älykästä viihdettä. Niin paljon asiaa Tarantino on sisällyttänyt elokuvaansa. Toiset elokuvat elävät elokuvassa, visuaaliset yksityiskohdat ovat taidolla rakennettuja ja alusta saakka tarkkailussa ovat myös kielen ja kielitaidon kysymykset. Nyt ei tehdä Hollywoodelokuvaa, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia saksalaisittain murtaen. Kielitaidottomille jenkeille nauretaan räkäisesti, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja brittien stereotypioille. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Christoph Waltzin natsi"etsivä" Landa luo elokuvaan kammottavan jännitteen, ja Mélanie Laurentin Shosanna on täydellinen sankaritar. Brad Pittin Aldo Rein sulattaa pois näyttelijää kohtaan Neljästä vuodesta Tiibetissä kummunneet antipatiat. Pitkään aikaan ei ole elokuvateatterissa annettu aplodeja. Nyt annettiin.

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Muistiinpano: Zizek tai Hitchcock, taikuus ja manipulaatio

[Keskeneräiset]

Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:

Hitchcock was obsessed with this topic of manipulating emotions. His dream was even that once in the future, we would no longer have to shoot narratives, our brains will be directly connected to some machine and the director would only have to press different buttons there and the appropriate emotions will be awakened in our mind.

...Taikuus on sitä, että asiat, kuvat, sanat latautuvat emotionaalisesti, saavat affektiivisen merkityksen.

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.

Näkipähän maisemia

Lista sanoja: uni, fantasia, todellisuus; kirjallisuus, taide, elokuva; kieli, käsite, havainto; torjuttu, trauma, halkeama; rekonstruktio, representaatio, merkitys; prosessi, liike, toiminta.

Huomasin tänään, että enkelinsiivestä on kasvanut niin voimakas että se seisoo kohta omillaan. Se kurottaa kohti ikkunaa, valoa ja sinistä taivasta.

Matkustin illalla bussilla Töölöön mutta palasin aamulla takaisin. Olin kuumeessa ja kadut pölisivät. Nyt on kevät ja aurinkoista. Hukkareissu... mutta näkipähän maisemia.

Kotiinpaluu

Tänään oli kotiinpaluu Itä-Euroopasta ja sitä seuranneesta psyykkisestä talvesta. Tulin ja jäin vihdoin. Katsoin Sissin loppuun ja nukuin. Tunnistin elokuvasta Karlskirchen ja iloitsin Wienin kesästä.

Bratislava ja linna pakkashuurussa uuden vuoden aatonaattona

Brueghelin Baabelin torni (1563)

Vietin uuden vuoden Tonavaa seuraten kolmessa kaupungissa ja kolmessa maassa. Budapestissa ja Bratislavassa. Wienissä. Näin Brueghelin Baabelin tornin Wienin Kunsthistorische Museumissa. Olin siellä viisi tuntia ja rauhassa. Näin Mátyás-templomin Budapestissa. Ja linnavuoren. Ja kauppahallin. Ajattelin ehkä vuonna 1996 tai -97 ensimmäistä kertaa, että sinne on päästävä. Ja nyt pääsin. Vaikka vain päiväksi.

Haluaisin lukea Peter Nádasin Muistelmien kirjan. Haluaisin muuttaa Budan vuorelle ja opetella unkaria korvakuulolla ja kylteistä. Kävelisin ja ajattelisin. Matkustaisin Bratislavaan ja istuisin kaupungin ylle kohoavan kommunistimonumentin alla. Kiipeäisin kukkulalle ja näkisin Bratislavan linnan.

Talvi tulee ja menee. Bratislavassa oli kevään kaunis aurinko. Tänne Helsinkiin tuli lumi ja pakkanen. Tänään se katosi hetkeksi mutta palasi äsken takaisin. Lumen valo ei nyt auta.

Tonava Bratislavan linnalta vuoden ensimmäisenä päivänä, pakkasessa


Budapestin Linnavuori, Mátyás ratsailla ja hänen kirkkonsa uuden vuoden aattona


Tonava ja Pest Linnavuorelta


Ensimmäinen raketti Budan yllä

Muistiinpano: muusasta ja toisesta äänestä

I have never needed to search for a Muse. The Muse is usually a piece of narsissistic nonsense in female form. Or at least that's what most men's poetry reveals.

I would rather a democratic version of the Muse, a comrade, a friend, a travelling companion, shoulder to shoulder, someone to share the cost of this long, painful journey. Thus the Muse functions as collaborator, sometimes an antagonist, the one who is like you, the other over against you. Am I being too idealistic?

For me the Muse is the other voice. Through the glamouring voices every writer is forced to endure there is always a final resolution into two voices; the passionate cry laden with the hopeless force of its own idealism - that is the voice of fire, air - and the other voice. This is the voice that is written down with the left hand - earth, water, realism, sense, practicality. So that there are always two voices, the safe voice and the dangerous one. The one that takes the risks and the one that counts the cost. The believer talking to the atheist, cynicism addressing love.

But the writer and the Muse should be able to change places, speak in both voices so that the text shifts, melts, changes hands. The voices are not owned. They are indifferent to who speaks. They are the source of writing. And yes, of course the reader is the Muse.
---
The Muse must never be domestic. And can never be possessed. The Muse is dangerous, elusive, unnaccountable. The writing then becomes tha wager of a gambling man, the words flung down on one colour, win or lose, for the reader to take up. We are all gamblers. We write for our lives. (Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 63.)

Tänä jouluna ehdin lukea. Patricia Dunckerin romaanissa Hallucinating Foucault fiktiivinen kirjailija Paul Michel ja Michel Foucault (ote Michelin kirjeestä Foucault'lle) kohtaavat Bahtinin ajattelun tässä muusakeskustelussa: toisen äänen, joka asettaa tekstin vaakalaudalle, lähettää liikkeeseen dialektisen heilahtelun ääripäiden välillä.

Voima ja vastavoima. Liike. Prosessi. Uskallus heittäytyä, hajota ja eheytyä.

Muistiinpano:
Paul Auster ohjasi hiljattain elokuvan, joka perustuu Book of Illusions:in yhteen sisäkkäisistä tarinoista; tarinaan kirjailijasta ja lihaksi tulleesta muusasta. Elokuvan nimi, niin teoksessa kuin nyt valkokankaalla, oli The Inner Life of Martin Frost. Kyse on halusta ja valmiudesta tuhota oma teos, taide, sisäisen elämän, muusan elämän ylläpitämiseksi.

Luin Book of Illusionin Pariisissa vuosi sitten. Nyt luen Helsingissä Dunckerin kirjaa Pariisista ja toisenlaisesta muusasta.



---

Joulun kirjoja:
Peter Hoegin Hiljainen tyttö, Anja Snellmannin Harry H., Peter Von Baghin Sininen laulu, Anna Kortelaisen Naisen tie.

Ai niin; rästiostoksia: Margaret Atwoodin Moral Disorder, Paul Austerin New York Trilogy, Doris Lessingin Golden Notebook, Ian McEwanin Saturday, Anna Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani.

Haparoivia ajatuksia kuvista ja todellisuuksista

Naurettavaa kirjoittamattomuutta. Kammottava marraskuu tuntui syöksevän kaikki ihmiset jonnekin alas. Koko kuukauden kykenemättömyys laittaa sanoja paperille. Paha gradulle. Vielä pahempi rutiinille, ajattelulle. Juuri nyt tuntuu, että sanoille on taas tarve, enemmän kuin pitkään aikaan.

Postaan vihdoin kesken jääneet ajatukset kuvista, jotka vainosivat koko marraskuun ajan. Ne olivat pakopaikka, jonne sai ajatuksensa kuljettaa kun mitään sanottavaa ei yhtäkkiä ollut. Asia on samaan aikaan hyvä ja huono. Huonoa oli yritys turruttaa aivoja liikkuvalla kuvalla. Hyvää olivat kaikki unet ja mielikuvat, jotka näitä kuvia seurasivat. Olisi ehkä pitänyt kirjoitusyritysten sijaan vaikka piirtää. Mutta siis:

---

tiistaina 20. 11. 2007

Pitää yrittää kirjoittaa aiheesta, joka ympäröi kaikkialta mutta kirjoittaminen ei onnistu, ehkä sattuneesta syystä. Kyse on kuvista ja halusta olla sanomatta mitään, katsoa vaan hiljaa.

Näen kaikkialla representaatioita tästä todellisuudesta, jonka me jaamme mutta koemme niin eri ja samoin tavoin, yksilöinä, kulttuuristen lukuohjeiden orjina. Elokuvia, tv-sarjoja, valokuvia, videoinstallaatioita, mediakuvia, tietokonepelejä. Visuaalisiin asioihin koukuttuu aina helposti, ja muutenkin, tällä hetkellä kaikkia representaatioita katsoo jotenkin erityisen herkästi: erityisesti väkivalta ei voi olla hyppimättä silmille. Ja sitä on paljon: näin hiljattain esittelyn tänä jouluna markkinoille tulevista tietokonepeleistä, näin myös Tarantinon Death Proof:in, näin lukuisia kohtauksia tv-sarjoista, näin uppopalloa.

Kuvien kaikensyövyttävyydestä:

Ajattelin sanoa, että en oikein osaa enää tehdä eroa sen välille, miten a) havaitsemme todellisuutta tai b) havaitsemme todellisuuden representaatioita. Kuvat ympäröivät kaikkialta ja vertausta toden ja illuusion välillä tehdään tietenkin kaiken aikaa, mutta ero ei itse asiassa ole havainnossa, sen prosessissa. Ero on siinä, mitä käsitetään - mitä hyväksytään, mitä merkityksiä annetaan. Todellisuuden ja representaation ero on päätös, tietoista toimintaa. Ja joskus kuva voi läpäistä tietoisuuden todellisuutena, tai päinvastoin. Molemmat mahdollisuudet ovat kai vaarallisiakin.

En oikein pääse tähän kiinni, mutta siis, tai oikeastaan lisäksi: siinä missä elämä on fiktiota ja fragmentteja ja narraatiota ja rekonstruktiota, on se myös kuvia, representaatioita. Todellisuus on vasta jossain merkitysten pohjalla, tavoittamattomissa. Tai riippuu kai aikakaudesta. Nyt kuvat vallitsevat ja opettavat katsomaan maailmaakin kuvina. Siksi kai valtava kiinnostus esimerkiksi valokuvaan.

Viime viikolla katsoin esittelyä konsolipeliuutuuksista. Sitä ennen perjantaina näin Jesper Justin elokuvan Vicious Undertow ja kävin katsomassa Sally Mannin valokuvia Tennispalatsissa. Torstaina näin Salla Tykän elokuvan Zoo. Ja pyhäinpäivän aikaa ja vielä viime alkuviikosta katsoin fanaattisesti Prison Breakia. Yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla erilaisilla kuvilla oli mieletön laatu. Onpa kyse kaupallisesta joukkojen viihteestä tai marginaalien taiteesta, jälki on hienoa.

Prison Breakin visuaalisuus kiehtoo ja koukuttaa. Siinä on päähenkilö, joka kärsii oudosta sairaudesta, joka vaikuttaa hänen tapaansa havaita maailmaa. Havainnon prosessointi tapahtuu poikkeavalla tavalla: aivot ovat erityisen herkkiä ärsykkeille, ja niitä pääsee läpi normaalia enemmän. Tällä tavalla tullaan sarjan mukaan joko hulluiksi - tai neroiksi. (Tulee kovasti mieleen synesteetikko-kuvataiteilijat!) Lisäksi Michael (se päähenkilö) ei ole herkkä ainoastaan ympäristön ärsykkeille vaan suhtautuu erityisen herkästi myös toisiin ihmisiin. Lopputuloksena on vielä ylikorostunut empatiakyky. Miten tällaiseen voi olla koukuttumatta? Sarjanhan saa vastaamaan kaikkiin yleisiin pohdintoihin havainnosta ja ihmisyydestä. Ja lisäksi sen kuvauksessa ja muutenkin visuaalisessa ilmeessä pyritään usein rekonstruoimaan Michaelin katsetta, hänen aivojensa prosessointia. Seurauksena on komeita kamera-ajoja, lähikuvia, värejä. Visuaalista pyöritystä.

Sally Mannin näyttelyssä näin etelävaltioiden valon. En ole koskaan käynyt edes Yhdysvalloissa, ja silti kuvista ei voinut erehtyä. Ajattelin, että tämä on sitä kollektiivista piilotajuntaa. Kaikkien yhteinen kuvapankki, lukuohjeet. Ajattelin myös, että todellisuushan on tosiaan ansa: me tulemme merkityksellistetyiksi, meidän näkemämme on valmiiksi merkittyä.

Toisaalta kaikki on kuitenkin vapaata muutokselle. Se on kai tärkeintä. Siksi ehkä kaikista näistä (noista) kuvista ajatuksia eniten lepuuttivat Jesper Justin ja Salla Tykän teokset. Niissä oli kulttuurisesti merkityt elementit: se tietynlainen vaalea elokuvien nainen, tiettyä merkitsevä musiikki, tarinaa alleviivaava leikkaus ja kuvaus - mutta samalla murtavat, uudistavat elementit luomassa dynaamisuutta, muutoksen mahdollisuutta, mahdollisuutta kommunikaatioon katsojien välillä ja tulkinnanvaraa. Tutun ja vieraan yhdistäminen, mysteeri. Ajatuksia. Vapautta.

Fragmentti Jesper Justin toisesta teoksesta "Something to Love":




Salla Tykän varhaisemman "Lasso"-teoksen traileri:

Sadetta ja synkkää

Ajattelin tänään, että tällaisella ilmalla kaupatkin saisivat sulkea ovensa. Että kukaan joutuu liikkumaan tuolla pimeän jälkeen. Kellojen siirtäminen lyö aina vasten kasvoja, yö viideltä tuntuu kohtuuttomalta. Ajattelin myös, että vuosi sitten Pariisissa tuntui toiselta. Siellä valo kantoi pidemmälle, sateellakin.

Käytiin viime viikolla katsomassa se Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva (Ensemble c'est tout - Kimpassa), jossa on Audrey Tatou. Ja tuli ikävä Pariisiin. Vaikka esimerkiksi Tatoun hahmon asunto oli surkeampi kuin yksikään viime syksynä näkemistäni. Ajattelin, että noinkin voi ehkä elää: ikkunalauta jääkaappina, turkkilainen wc käytävällä. Se on kontrastien kaupunki. Upeaa ja rupuista, yltiömäisen rikasta ja rutiköyhää.

Sain Kihlmanin Kaikki minun lapseni luettua ja se linkittyi oudolla tavalla kaikkeen viimeaikaiseen. Tarina oli osin Daavidin ja Saulin (kuin siinä Cohenin biisissä, josta puhuin täällä) ja samalla se oli tosiaan tarina olennaisesta, niin kuin johdannossa luvattiin: minän ja toisen välisestä suhteesta, rakkaudesta, avusta, tuesta - vastakohtana Ihmisen joka järkkyi tarinalle epäolennaisesta: itseinhosta, häpeästä, kapinasta (joista puhuin täällä).

Kohta on taas uusi joulu mutta siihen saakka, ja ehkä pitkälle sen jälkeenkin, kuljemme täällä näin: syystakeissa, sateenvarjojen kanssa, pimeää silmissä. Tule jo lumi.