Selma ja tuoli jolla Martin Luther King jr. istui

Matkustettiin tänään Selmaan, jossa vuoden 1965 kansalaisoikeustaistelut saivat alkunsa. Käytiin talossa, jossa Martin Luther King jr. asui ja jossa marssi Selmasta Montgomeryyn suunniteltiin.

Wikipedia kuvaa asian näin:

On February 26, 1965, activist and deacon Jimmie Lee Jackson died after being mortally shot several days earlier by a state trooper, James Bonard Fowler during a peaceful march in nearby Marion, Alabama. To defuse and refocus the community's outrage, SCLC Director of Direct Action James Bevel, who was directing SCLC's Selma voting rights movement, called for a march of dramatic length, from Selma to the state capital of Montgomery.^[4][5] Bevel had been working on his Alabama Project for voting rights since late 1963.

The first march took place on March 7, 1965, organized locally by Bevel, Amelia Boynton, and others. State troopers and county possemen attacked the unarmed marchers with billy clubs and tear gas after they passed over the county line, and the event became known as Bloody Sunday.^[6][7] Law enforcement beat Boynton unconscious, and the media publicized worldwide a picture of her lying wounded on the bridge.^[8]

The second march took place March 9. Troopers, police, and marchers confronted each other at the county end of the bridge, but when the troopers stepped aside to let them pass, King led the marchers back to the church.^[9] He was obeying a federal injunction while seeking protection from federal court for the march. That night, a white group beat and murdered civil rights activist James Reeb, a Unitarian Universalist minister from Boston, who had come to Selma to march with the second group.^[10] Many other clergy and sympathizers from across the country also gathered for the second march.

The violence of the "Bloody Sunday" and of Reeb's death led to a national outcry and some acts of civil disobedience, targeting both the Alabama state and federal governments. The protesters demanded protection for the Selma marchers and a new federal voting rights law to enable African Americans to register and vote without harassment. President Lyndon Johnson, whose administration had been working on a voting rights law, held a historic, nationally televised joint session of Congress on March 15 to ask for the bill's introduction and passage.

With Governor Wallace refusing to protect the marchers, President Johnson committed to do so. The third march started March 21. Protected by 2,000 soldiers of the U.S. Army, 1,900 members of the Alabama National Guard under Federal command, and many FBI agents and Federal Marshals, the marchers averaged 10 miles (16 km) a day along U.S. Route 80, known in Alabama as the "Jefferson Davis Highway". The marchers arrived in Montgomery on March 24 and at the Alabama State Capitol on March 25.^[11] With thousands having joined the campaign, 25,000 people entered the capital city that day in support of voting rights.

The route is memorialized as the "Selma To Montgomery Voting Rights Trail," and is designated as a U.S. National Historic Trail.

Muistiinpano Nothombista. Ja jurttasaunassa.

Ostin Pariisin lentokentältä Amélie Nothombin romaanin Une forme de vie (2010) ja etsiskelen hyviä hetkiä sen lukemiseen. Toukokuun loppu ja kesäkuu näkyvät mielessä pikakelauksena, vaikea muistaa mikä päivä on.

Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.

Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.

Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.

Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.

Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.

Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.

Angels in America on Helsingissä!

Jumala on lähtenyt, eikä hän tule takaisin

Eletään 1980-luvun puoliväliä, Millenium lähestyy ja maassa ja taivaassa järisee. Ihmiset liikkuvat liikaa: kaikki on lisääntyvää kehitystä, muutosta, kasvua. Pitäisi pysähtyä. Tony Kushnerin Angels in America laskee maan päälle enkelin pelastamaan Amerikan kaaokselta ja tuholta.

Alppilaan, Porvoonkadun Makuunin entisiin tiloihin on rakennettu teatterisali, jossa suomalaisporukka esittää Tony Kushnerin upeaa näytelmää. Ja ihme kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama teatteriversio vetää mennen tullen vertoja Meryl Streepin, Al Pacinon, Emma Thompsonin ja Mary-Louise Parkerin tähdittämälle HBO:n sarjalle.

Ennen näytelmää mietin eniten sitä, onko teksti maltettu pitää ennallaan. Ja tietenkin enkeliä. En pettynyt kummankaan suhteen. Teksti on vanha tuttu ja teatterisalissa Amerikan enkelin saapuminen hiviin sairastuneen Priorin luokse, käskemään tätä pysäyttämään inhimillisen kehityksen, on vielä vaikuttavampi kuin televisiossa. Lavastus, valot ja äänet ovat upeat ja Krista Kosonen ihan oikeasti vetää vertoja Emma Thompsonille.

Teatterissa enkelin suhdetta näytelmän ihmisten elämään oli lisäksi jollakin tapaa helpompi hahmottaa. On juutalaiset, joka "uskovat vain syyllisyyteen"; Amerikka "josta enkelit ovat kadonneet"; sekopäisen ja samalla niin kirkkaan Harperin kaikkialla diagnosoima "otsonikato"... Angels in America kertoo perinpohjaisesta uskon katoamisesta maailmassa, jossa homot elävät sorrettuina, sukupolvia kuolee aidsiin ja valtio ja yhteiskunta ovat läpensä korruptoituneet. Ja silti on Priorin, Harperin ja Belizen yhdessä jakama usko maailman ihmeellisyyteen ja outouteen, New Yorkiin muuttavat mormonit ja muurit, jotka murtuvat. Sekä enkelit, jotka elävät taivaassa, joka muistuttaa San Fransiscoa.

---------

Näin eilen Kanye Westin videon (Amerikan enkelillä olisi pitänyt olla tämän feenikslinnun siivet), jossa saapuu jälleen yliluonnollinen olio tarkastelemaan haljennutta yhteiskuntaa:

Mad Men ja 60-luvun myyttejä

Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.

Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.

'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.

Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin:
1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa.
2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen.
3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut).
4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.

Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.

Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.

Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.

Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.

...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.

Paul Auster Vapaudesta

I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)



Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.

Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).

Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:

It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)

Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.

Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.

Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).

Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.

Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:

The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)

Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.

Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.

Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)

Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:

"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)

Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.

Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.

Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.

All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)

Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta

Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.

Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?

I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)

Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.

Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.

Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.

Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).

Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:

It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)

Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).

Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.

Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:

The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)

Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.

Ihmisyys on siis hohtava viiva.

Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.

His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)


---------
Valikoituja sitaatteja:
---------

*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:

Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)

It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)

There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)

*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:

The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)

*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:

There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)

The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)

The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)

A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)

Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)

*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:

I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)

*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:

As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)

Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)

Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")