Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

Naisten kaupunkeja, kieltä ja kuvia

Naistenpäivän saldo:

Tulppaaneita, Brunbergin suklaapusuja, eilen kävely Taivallahden jäällä ja Helsinki School -näyttely Meilahden taidemuseossa, sen sulattelua, ja tänään runoja ja puhetta Runoilevien naisten kaupunki -antologiasta Centre Culturel Françaisissa Kaapelitehtaalla.

Helsinki on nyt vähän naisten kaupunki, kun Nelli Palomäen valokuva 26-vuotiaana #3 (ja kasvot - se kuva, jossa taiteilija pitää sormea huulten yläpuolella ja sormeen on piirretty pienet viikset) on melkein jokaisessa mainostelineessä. Duchamp-nainen.

Marja Haapion, Kristina Haatajan, Jouni Inkalan, Annukka Peuran, Helena Sinervon ja Anni Sumarin toimittama ja suomentama Runoilevien naisten kaupunki on puolestaan ranskankielisten naisrunoilijoiden kaupunki Helsingissä (tänään Ranskan kulttuurikeskuksessa) mutta ylipäänsäkin kirjan kansien välissä - paikka kirjoittajille, jotka muuten uhkaavat jäädä niiden kuuluisien ranskalaisten miesten jalkoihin. Mutta ehkei enää kauaa: nyt jo prosaistit kuten Claire Castillon ja Amélie Nothomb tai supersuosittu Anna Gavalda tunnetaan melkein kaikkialla. Perässä tulevat nämä runoilevat naiset antologian myötä:

Geneviève Pastre (s. 1924 Saksa), Marie-Claire Bancquart (s. 1932 Etelä-Ranska), Silvia Baron Supervielle (s. 1934 Argentiina), Vénus Khoury-Ghata (s. 1937 Libanon), Michelle Grangaud (s. 1942 Algeria), Louise Cotnoir (s. 1948 Kanada), Hélène Sanguinetti (s. 1951 Etelä-Ranska), Hélène Dorion (s. 1958 Kanada), Fabienne Courtade (s. 1960 Etelä-Ranska), Florence Pazzottu (s. 1962 Etelä-Ranska), Nathalie Quintane (s. 1964 Pariisi), Elke de Ricke (s. 1965 Belgia), Sophie Loizeau sekä Linda Maria Baros (s. 1981 Bukarest).

Eli runoilevien naisten kaupunkia ja helsinkiläisiä valokuvaajia (naisia mutta miehiäkin).

Meilahden Helsinki School oli nautittava. Suomen valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla ihailin ihan hiljattain Susanna Majurin vedenalaisia töitä, joiden taustoilla lentää ihmeellisesti lintuja ja joissa sukeltelee naisia mekoissaan kuin Jane Campionin Pianossa, joskaan ei yhtä kammottavalla tavalla.

Majurin töitä oli Meilahdessa muutama lisää, samoin Noomi Ljungdellin, joka puolestaan jäi mieleen Taidehallin Nuorten näyttelystä alkuvuodesta.

Ljungdellin idea sarjassa Placelessness (2009) on poistaa kuva ja korvata se sanoilla: teoksissa lukee vieri vieressä pienellä tekstillä mitä kuvassa pitäisi olla. Kuva muodostuu toisaalta sanojen ryhmittymistä tilassa, toisaalta käsitteiden merkityksistä. Visuaalinen referentti on kateissa, mutta merkitys säilyy ja korvaantuu mielikuvituksella.

Muutenkin näyttelystä jäivät mieleen erityisesti käsitteellistä ajattelua, sanojen, kuvien ja havainnon suhdetta pohtivat teokset. Milja Laurila kysyy sarjaan On the Way Home (2009) liittyvässä tekstissä osuvasti: "tuleeko kuvista aina sanoja ja sanoista kuvia?"

Hänen ajatuksensa on osittain sama kuin Ljungdellin, mutta siinä missä Ljungdell tarkkailee havainnon ja kielen välistä suhdetta, pohtii Laurila henkilökohtaista muistoa edustavan valokuvan ja kielen (kuvaan liittyvän kommentaarin) yhteyttä. Laurila on kuvannut uudelleen isänsä ottamia diakuvia ajalta, jota hän ei itse muista ja tallettanut äitinsä kommentit niistä, "kaunis kuva sinusta...". Osa kuvista on tyhjiä (valkoisia) ja katsojalle näytetään vain äidin kommentti, osassa on kuva diasta ilman kommenttia. Valokuva on muistin väline, joka tallettaa katoavan havainnon - mutta niin on myös kieli. Kuvaan liitetään jatkuvasti kielellinen hahmottamisen taso, ja kieli puolestaan synnyttää kuvia. On alati epäselvää kumpi vie meidät lähemmäs tavoiteltua - tai estää meitä vakavammin tavoittamasta sitä.

Wilma Hurskainen puolestaan etsii lapsuutta ja menetettyjä kokemuksia kuvaamalla uudelleen muistojaan sarjassa No Name (2007). Nykyhetken minä esiintyy kuvassa menneen paikalla ja kuviin liittyvät tekstit kertovat menneestä kokemuksesta. Hänelle kuvat edustavat tavoittamattomia tunteita ja kokemuksia, kieli puolestaan on järjestelyn ja kerronnan väline. Valokuvat ja omaelämäkerralliset ja fiktiiviset tekstit rakentavat eri puolia olemisesta, mutta osoittautuvat molemmat vajaavaisiksi. Hurskainen kirjoittaa esimerkiksi aleksitymiasta, jossa tunteita ei kyetä nimeämään ja siihen liittyvästä väärinkäsityksestä. Kieli on mahdoton kapistus, joka etäännyttää todellisesta kokemuksesta. "Kieli, veit minulta Eedenin", hän huomaa.

Tiellä kohti menetettyä on myös Niina Vatanen, joka käsittelee valokuvien kautta läheisen ihmisen kuolemaa: kuvaa esineitä, asioita ja paikkoja, joissa tämä aiemmin oli läsnä.

On tärkeää löytää mahdollisuuksia kulkea omia muistijälkiä pitkin sinne, mikä on menetetty, löytää tiloja, joissa olla, kuvien ja kielen keinoin.

Fabienne Courtade (yksi Naisten kaupungin runoilijoista) kirjoittaa:

Viime öiden uni - sanojen alle kätkeytyy valkea tyhjyys
puunoksia aina,

Kukintoja
Sitten - ei mitään

Sanoja - mutta nehän ovat kukkia (kevään alku - tuulen henkäyksiä/ lehmusten tuoksu)

(Fabienne Courtade 2003 kokoelmasta Il reste - Se mitä jää, suom. Marja Haapio 2010.)

On vaikea sanoa, missä kuvat loppuvat ja sanat alkavat - varsinkaan runoja lukiessa.

***

Naisten kaupungista vielä:

Niin kuin naiseus, myöskään ranskankielisyys tai runoilijuus ei tee antologiasta tai sen kirjoittajista mitään homogeenistä ryhmää. Aivan kuin Pariisi mielettömässä moninaisuudessaan, myös Naisten kaupungin runoilijat kirjoittavat mitä moninaisimmista aiheista erilaisin tyylein. He ovat myös kotoisin niin Buenos Airesista, Bukarestista, Quebecistä, Toulousesta, Marseillestä, Beirutista, Algeriasta, Mainzista, Gentistä kuin myös sieltä Pariisista, jonne moni on lopulta päätynyt. Suurkaupungeissa yhdistää yhteinen tila, mutta jokainen tuo aina jotakin omaansa.

Sama pätee Helsinki Schooliin. Kirjoitin nyt naistenpäivän kunniaksi vain naiskuvaajista, ja samankaltaisten teemojen (joskin erilaisten ilmaisumuotojen) alla, mutta Meilahden näyttely on mielenkiintoinen myös juuri siksi, että siellä nousevat esiin hyvin erilaiset sisällöt ja ilmaisun tavat, ja sukupuoli yhä harvemmin on vaikuttavin tekijä siinä, minkälaisiin valintoihin taiteilija teoksissaan päätyy.

Kalevala. Ei. Kansanrunous

Kirjoitin Ateneumissa tällä hetkellä esillä olevasta Kalevala kuvissa-näyttelystä ja huomasin mielenkiintoni kohdistuvan kaiken aikaa yhä enemmän ja enemmän ilmaisun ja esittämisen erilaisiin tapoihin, niin kuvissa kuin myös Kalevalan tekstin sisällä.

Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...

Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.

Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.

Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.

...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)

Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).

Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?

Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.

Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.

Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.

Irlannintuliaisia: pari kirjallista anekdoottia

1. William Butler Yeats (1865-1939):

Her Praise

She is foremost of those that I would hear praised.
I have gone about the house, gone up and down
As a man does who has published a new book,
Or a young girl dressed out in her new gown,
And though I have turned the talk by hook or crook
Until her praise should be the uppermost theme,
A woman spoke of some new tale she had read,
A man confusedly in a half dream
As though some other name ran in his head.
She is foremost of those that I would hear praised.
I will talk no more of books or the long war
But walk by the dry thorn until I have found
Some beggar sheltering from the wind, and there
Manage the talk until her name come round.
If there be rags enough he will know her name
And be well pleased remembering it, for in the old days,
Though she had young men's praise and old men's blame,
Among the poor both old and young gave her praise.

W.B. Yeats oli Dublinin museoissa annetun kuvan mukaan omaa muusaansa etsivä henkimaailmaan uskova mies, joka avioitui 51-vuotiaana parikymppisen okkultistitaiteilijan kanssa saatuaan viimeisen kerran rukkaset Dublinin kulttuurielämän silloiselta tähdeltä Maud Gonnelta... (Huh!) Dublinin museot (Writer's Museum, James Joyce Centre, National Gallery) olivat informatiivisia ja ylpeitä kulttuuriperinnostään. Samalla tuntui kuitenkin oudolta kohdata esimerkiksi Yeatsin elämä niin saippuaoopperamaiseksi käännettynä - vaikka toisaalta ero Suomeen ja meillä toistettuihin tarinoihin ei kuitenkaan ole niin valtava: onhan meilläkin Järnefeltit, Aho ja Venny, L. Onerva, Leino, Kallas...

Irlannin luonto ja sen mystiikka, kaipuu menetettyyn paratiisiin, on ikuistettuna Yeatsin runoissa, mutta tuosta ylistyksestä pidän jostakin syystä kaikkein eniten. Anekdoottia, jonka mukaan Yeats hankki 70-kymppisenä vasektomian viriliteettinsä säilyttämiseksi en olisi ehkä halunnut kuulla, museoympäristössäkään.

2. James Joyce (1882-1941):

Ulysses - final words/Molly's Monologue:

...I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as another and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flower and first I put my arms around him yes and drew him down to me so he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes.

...minä olin vuoren Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekivät tai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä. (Suom. Pentti Saarikoski)

Odysseuksen päivä, 16.6.1904, oli Dublinissa toistuneen tiedon mukaan se, jona Joyce ja hänen tuleva vaimonsa Nora Barnacle kävivät ensimmäistä kertaa ulkona yhdessä. Ja Mollyn monologi teoksen lopussa puolestaan kuvaa tarinan ja biografistien mukaan Noran tunteita Joycen esittäessä pyyntönsä karata yhdessä Irlannista. Noran vastaus oli siis kyllä. Sain kuulla myös tarinan Leopold Bloomin esikuvasta, joka pelasti Joycen tappelun jäljiltä, sekä Martello Towerista, jonne romaanin ensimmäinen luku sijoittuu. Tämä kaikki biografismi jotenkin tuntui helpottavan teoksen lähestymistä: lukeminen paikantuu yhtäkkiä tiettyyn ihmiselämään, paikkaan ja aikaan - joskin etäisyys on tietenkin yhä olemassa ja todellinen. Dublin on ehkä se paikka, missä Odysseusta kannattaa yrittää.

Opin matkalla lisäksi, että Oscar Wilde harrasti Trinity Collegessa nyrkkeilyä. Ja että Irlannin kirjalliset piirit olivat vuonna 1916 yhtä pienet kuin Suomessakin. Ja että Joycen mielestä Yeats oli menneen talven lumia, jolta ei kannattanut kirjallisia oppeja ammentaa. Kirjallinen matka, siis. Yes.

Pieniä asioita

Heräsin aikaisin. Eilen oli hyvä päivä, ja tänään on vielä aikaa. Mikä tässä siis. En vielä laske tunteja lähtöön.

Laurence Viellen prosodista runoutta, "Récréation du Monde" ("Maailman uudelleenluominen"):

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Je longe les quais à passer ma vie
Je longe les quais à passer ma vie

Je passe les quais à longer ma vie
Je longe ma vie à passer les quais

Je caisse ma longe à passer la vie
Je ville ma caisse à longer la passe

Je caisse ma ville à passer ma longe
à passe ma vie je longer les quais

à longer ma vie je passe les quais
à congeler lasse je caisse pis vas

ha les quais je longe hé passe ma vie!
ha les quais he longe et passe ma vie!

je paisse mes quilles à lasser les geons
je pisse mes calles à japer les vons

quais long je vis ma ha les pas ce je heu
quais long je vis ma ha les pas ce je heu

longer ma vie je passe les à quais
je vis ma longe à pas caisser ce hé les
les vus à ma caisse longe j'ai pas ce
les caisses à ma vie longe j'ai pas ce heu
(ok)
...
je je je je je je

Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais

Rytmi kiihtyy ja sanat vievät toistensa paikat. Merkitys aaltoilee. Luodaan sanoilla maailmaa...

Laurence Vielle on belgialainen runoilija, jonka runo/lauluteosta Récréation du monde käytiin kuuntelemassa Pompidou-keskuksessa keväällä Maÿlisin ja Emmin kanssa. Sain esityksestä tehdyn runokokoelman syntymäpäivälahjaksi, kiitos! :).

Hoidin eilen kaksi byrokratia-tehtävää, loppuun saakka, vailla ongelmia. Tungeksin Galeries Lafayetten ja Printempsin kesä-alennuksissa. Näin Christoph Marthalerin ohjaaman uuden La Traviata-produktion oopperassa. Se oli teatteri-ilmaisultaan uusittu, tyylikäs ja syvällinen. Söin halpaa sushia ja join valkoviiniä... Paris, Paris!

...

Tänään on edessä paluu tavarataloihin ja ties vaikka saisin itselleni korkokengät Pariisista. (Muuttunut nainen.) Toivon myös kohtaavani Cézannen ja puiston, vielä. Mukavaa päivää!

Älyttömyyksien poetiikkaa ja sieltä ulos

Näin unessa olevani kansanedustaja. Sairaana neljättä päivää, ja jotenkin mahdotonta kuvitella että into lukea tai kirjoittaa palaisi.

Tarkastelin E. Nivangan helvetillistä Ranskan kielioppia ja käsikirjaa, sen tehtävävihkoa, ja ihmettelin miksi esimerkkilauseet ovat aina niin ikäviä. Teenpä runon, sen nimi voisi olla vaikka;

"Elämän tärkeyksiä"

Mon dentiste est très célèbre - Hammaslääkärini on hyvin kuuluisa
Voici le voile de la mariée - Kas tässä morsiamen huntu.
Le sans-abri dort souvent dans une station de métro - Kodittomat nukkuvat usein asemalla.
C'est une Francaise très élégante - Hän on hyvin elegantti ranskalaisnainen.

Opiskelen kahta kieltä: ranskaa ja saksaa
Ne ovat tärkeitä kieliä.
Minulla on ystävä joka opiskelee kiinaa
Hänellä on hyvä kielioppi.
Veljeni on lääkäri, hän on oikein hyvä lääkäri.

Soitin juuri toimistoon
Siellä nähtävästi tarvitaan sinua.
Tiedätkö, toisinaan olet aika ärsyttävä
Olisin mieluummin jäänyt tänne.
Turhaan yrität piilotella, lopulta he löytävät sinut kuitenkin.

Jostain käsioppikirjan rivien väleistä mieleen hiipii ajatus, että olisi pitänyt sittenkin mennä lääketieteelliseen opiskelemaan...

Sitten vielä mieltäylentävä proosaruno (suoraa lainausta):

"Nuoren pariisilaisnaisen päivä"

herätyskello soi klo 7.15 - lähtö töihin klo 8.05 - matka kestää tavallisesti kolme varttia - tänään saapuminen työpaikalle hiukan myöhässä, vasta klo 9.10 - töissä 14. kaupunginosassa - toimisto 25. kerroksessa - kokous klo 10 - tänään jää vain puoli tuntia lounasaikaa - paljon töitä ja kanttiini sijaitsee pohjakerroksessa - lähtee työpaikalta vasta 17.45 - tekee ostoksensa kiireessä varttitunnissa ja palaa kotiin - aviomies palaa klo 18.30 - illallinen syödään aina tasan kahdeksalta - katselee mielellään televisiota aina keskiyöhön asti

Runojen rustaamisen lisäksi totesin tänään kyllä, että taito arvata ranskan kielioppia on kehittynyt näiden täällä vietettyjen kuukausien (kuukausien!) aikana. Madame Lallemandin käskyt automatisoida ortografiaa, oikeiden prepositioiden ja artikkeleiden käyttöä... eivät ole kaikuneet kuuroille korville. Silti viimeinen asia tässä maailmassa, jonka haluan tehdä on essee omasta oppimisestani. Tai viimeistellä esitelmä koulujärjestelmistä. Viimeinen!

Kivempi runo:

Sukupuolta ei ruumiinfenomenologiassa ajatella sen paremmin luonnonoliona kuin yhteiskunnan tuotteena; se nähdään subjektin toiminnan perustavana merkitysrakenteena. Kyse ei ole ihmisen välttämättömästä eikä satunnaisesta ominaisuudesta, vaan hänen olemisensa tavasta, joka kytkee yhteen monenlaisia eri ominaisuuksia.

The body is not an object. It is the condition and context through which I am able to have relations to objects. Insofar as I live the body, it is a phenomenon experienced by me and thus provides the very horizon and perspectival point which places me in the world and makes relations between me, other objects, and other subjects possible.

Sukupuolieron ajatteleminen ja eläminen edellyttää, että tilaan ja aikaan liittyviä kysymyksiä tarkastellaan täysin uudella tavalla.

Tarvitaan loputonta intuitiota, jos yrittää muodostaa toisesta projektioille ja itsekeskeisyydelle perustumattoman käsityksen.

(Kollaasi à la Heinämaa, Reuter, Saarikangas (1997), Grosz (1994), Irigaray (1996)

Baabelin tornissa

Hiljaiselo Pariisissa jatkuu.

Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.

Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.

Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?

Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.

Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.

Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?