torstai 19. heinäkuuta 2007

"No man should outlive his fictional wizard" - Harry Potter's back!


Kuoliko professori Dumbledore oikeasti? Onko Kalkaros todella Kuolonsyöjä? Voittaako Harry Potter pahan Voldemortin? Miten ystävien käy? Entä Ginnyn ja Harryn suhteen?

Kesäisen kulttuurielämän "kohokohta" koittaa tänä lauantaina, 21.7.2007, kun viimeinen Harry Potter saapuu kauppoihin. Olen tietenkin klo 7.00 Akateemisen ovella jonottamassa omaa kappalettani. Työpäivästä tulee pitkä ja hidas... mutta 17.00 pääsen kirjaan käsiksi. :)

Viimeistä osaa, The Deathly Hallows'ia, odotellessa täytyi kerrata mihin The Half-Blood Prince jäikään. J.K. Rowling on todennäköisesti syöttänyt viimeisenkin kirjan alkuosaan mittavat kertausjaksot, mutta silti oli tarkistettava asiat myös itse: pitää pitää huolta siitä, että sarjan logiikka varmasti pysyy kasassa ;). Ja ennen kaikkea oli etsittävä viitteitä Kalkaroksen sielunelämästä.

Alkusivuilla pelästyin kasvaneeni Pottereista yli, sen verran selittelevä kerrontatapa pääsi ärsyttämään, mutta pian koko velhomaailma vei mukanaan. Viimeisimpiä Pottereita lukiessani olen kaikkein eniten arvostanut Rowlingin kykyä kirjoittaa yhteiskunnallista ja poliittista allegoriaa sekä kuvata yhteiskuntamme ilmiöitä. Taikayhteisö ei teoksissa välty ihmisten maailman ja ihmispsykologian ongelmilta, pikemminkin ne korostuvat yhdistyessään taikuuden tuomiin erilaisiin mahdollisuuksiin: yhteisöjen sisäiset ristiriidat, sosiaalinen eriarvoisuus, median itsekritiikittömyys, kulutusvimma, rasismi ja ennakkoluulot kuvastavat velhojen tapaa toimia yhteisössään sekä heidän yrityksiään taistella niin pahaa vastaan kuin myös sen puolesta. Taikaministeriön syyttöminä pidättämät velhot tuovat esimerkiksi mieleen Guantanamon vangit, Kuolonsyöjien jästiviha ei ole kaukana uusnatsien ideologioista ja lordi Voldemortin lähisuku ja lapsuus muistuttavat sosiaalisen verkoston aukoista.

Kiinnostavaa Pottereissa on myös se, miten Voldemortin absoluuttinen pahuus on muuttanut muotoaan viime kirjojen aikana: hänen ruumiillistumisensa jälkeen tuon pahuuden syntyä on alettu selittää menneisyyden kautta, se on alkanut ilmetä sosiaalisesti tuotettuna. Half-Blood Princessä Rowling keskittyykin luomaan kuvaa siitä, miksi Tom Marvolo Riddle-nimisestä lahjakkaasta pojasta tuli lopulta mahtavin pimeiden voimien velho. Dumbledore toimii teoksessa eräänlaisena muistelmakirjoittajana ja analyytikkona, joka toisten ihmisten muistojen avulla rekonstruoi kaltoinkohdellun pojan tarinan. J.K. Rowling tuntuu julistavan sosiaalikonstruktivismin sanomaa, toisin kuin esimerkiksi tosielämämme uusi "paha", Nicolas Sarkozy, jonka mukaan rikollisuus on geneettistä. Harry Potterien maailmassa geeneissä kulkee ainoastaan taikuus, eikä sekään välttämättä.

Viime perjantaina kertasin myös Feeniksin kiltaa tuoreen elokuvan avulla. Kokemus vain oli lievä pettymys, etenkin Liekehtivä pikari-filmatisoinnin kauhun tunnelmaan ja intensiteettiin sekä komeisiin erikoistehosteisiin verrattuna. Elokuvassa kirjan synkeys ja epätoivo, joka liittyi taikayhteisön sisäisiin ristiriitoihin, oli muuttunut viitteiksi jotka kirjan lukenut saattoi tavoittaa mutta joiden merkitys jäi pinnalliseksi. Lisäksi päähenkilöiden todellista ahdistusta lordi Voldemortin paluusta oli vaikea tavoittaa, vaikka elokuvan nimenomaan oli tarkoitus olla henkilökeskeinen. Enkä syytä nuoria näyttelijöitä, kauhun tunnelman kehittymiselle ei yksinkertaisesti annettu aikaa: Harry sai kiukutella hetkittäin kohtaloaan ja yksinäisyyttään mutta todellinen ahdistuksen kokemus jäi syntymättä. Lisäksi juonta kuljetettiin elokuvassa lähes pääsääntöisesti selittelevien dialogien avulla. Tämä mahdollisti sen, että suuri osa kirjan tapahtumista oli saatu mukaan mutta sivutuotteena elokuvakokemus latistui pilalle. Uskollisuus kirjalle kääntyi siis lopulta elokuvaa vastaan. Feeniksin killan voi ehkä katsoa Potter-maratonin osana, mutta itsenäiseksi elokuvaksi siitä ei oikein ollut, harmi vaan.

Vielä, hauska löytö: Simpsonien Harry Potter-parodiassa (Homer ja Lisa jäävät koukkuun T.R. Francisin Angelica Button-kirjoihin) Headmaster Greystashin kuolema on sijoitettu komeisiin Dali-maisemiin, intertekstejä yleissivistyneille (sopii kuvioon, sillä ei Rowlingkaan täysin intertekstitön ole, viimeksi pongasin Kafkan rangaistuskone-viittauksen Feeniksin killasta):



Voi älä kuole, Dumbledore, älä kuole!

ps. Kuulin, että Potterit loppuvat epilogiin. Tuulen viemää-tyyppistä loppuratkaisua ei siis ainakaan ole tulossa. Toivotaan, että Rowling on kuitenkin osannut lopettaa tyylillä; Harry ja Ginny kiikkustuoleissa olisi ehkä liian imelää.

Ei kommentteja: