Simone de Beauvoir käsittelee etiikan ja politiikan sekä tekojen ja päämäärien välistä suhdetta vastajulkaistun suomennoskokoelman Onko Sade poltettava? esseessä "Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi".
Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:
Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.
Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)
Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.
Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:
Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)
Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?
Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.
Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.
Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti