Käveltiin eilen illalla pimeässä East 12th Streetiä 5th Avenuelle. Siinä kulmassa on Mad about You:n (1992-1999) Jamien ja Paulin fiktiivinen koti.
Nappasin aiemmin viikolla pankkiin mennessäni tutunnäköisen kattokuvan. Varakkaampaa aluetta nyt kuin 90-luvun sarjassa (no joo, 5th Avenuen kulmassa).
Teini-ikäisenä katsottiin nuortensarjaa Niin sanottu elämäni (My So Called Life). Siinä oli jotain aitoa, ihan eri tavalla kuin Viiden jutuissa ja Dawson's Creekeissä ja muissa, jotka tulivat sen jälkeen. Clare Danesista tuli sarjan loputtua samalla tavalla "oikea näyttelijä" kuin nyt muutama vuosi sitten Mia WasikowskastaIn Treatmentin ensimmäisen kauden jälkeen. Danes esitti teinityttöä, joka muuttaa perheen kanssa uuteen kaupunkiin ja tutustuu koulun eksentrikkoihin (sarja jotenkin sanoi, että oikeasti saa olla erilainen) - ja rakastuu pahikseen, jota näytteli tietenkin Jared Leto. Muistelen, että sarjassa kävi hyvin. Ja se loppui sopivaan aikaan, kun tarina oli kerrottu.
Sittemmin Danes on tehnyt hyviä rooleja aika hyvissä elokuvissa. Viime syksynä hän ilmestyi 24-sarjan kirjoittajien uuden Homelandinpääosaan ja viime viikolla Homeland voitti kaikki Emmyt Mad Menin nenän edestä.
Outoa, mutta amerikkalaiseen tv-maailmaan oikeasti mahtui vielä yksi sarja terrorismista, poliitiikasta ja salaisista agenteista. Apuna ovat Danesin henkilöhahmo ja Homelandin kantava ajatus. Sen sijaan, että se keskittyisi esittämään näkemystään ihmisen pahuudesta ja maalaamaan uhkia, se kysyy, mikä tekee ihmisistä inhimillisiä? Nettimaailmassa sanotaan, että kirjoittajat yrittävät karkoittaa 24:sen haamua.
Danesin esittämällä Carriellä on pakkomielle estää syyskuun 11. tapahtumasta uudestaan, ja sen eteen menee kaikki muu. Vaikka Homeland on osittain hyvin perinteinenkin agenttisarja, sen tapa esittää merkityksiä, syitä ja motiiveita siirtää sen lopulta ihan toiseen lajiin. Kaiken ytimessä on pahoinvointi. Carrie tekee maanisesti työtään ja masentuu pohjamutiin saakka epäonnistumisistaan. Toisena päähenkilönä on Irakista 8 kateissa olon vuoden jälkeen pelastunut sotilas Brody, jolle on lähes mahdotonta sovittaa yhteen kahta elämää.
Ainahan sarjoissa esitetään pahaa oloa, mutta se on paljon useammin jotakin surun kaltaista: 24:sen Jack Bauer on murtunut lähimmille ihmisille tapahtuneista asioista, surraan rakkauden menetyksiä ja kuolemia. Clare Danesin Carrien paha olo on ihan erilaista: omasta minästä (syvistä henkilökohtaisista kokemuksista) kumpuavaa, juuri niin kuin masennus on - omien tekojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja kyvyttömyyttä päästää irti. Aika alussa paljastuu, että tälle on myös medikaalinen syy, mutta sillä ei ole kovinkaan paljon väliä tulkinnan kannalta: Carrien hahmo on hyvin "normaali". Hänen kokemuksensa ovat, joskin ehkä tavallista syvempiä, täysin ymmärrettäviä - sekä henkilökohtaisina että tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa syntyneinä. Sama koskee, vähän eri tavalla Brodya, joka etsii sovitusta sekä itselleen että muille.
Sarjan henkilöiden tekojen motiivit ovat syvissä tunnekokemuksissa, erilaisissa tragedioissa ja syyllisyydentunnossa, jotka ovat kiinteästi sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Ne kyseenalaistavat esimerkiksi aivopesun ajatuksen - tai ainakin monitahoistavat. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti korjata tapahtumia, joihin he kokevat osallisuutta. Samalla tehdään ymmärrettäväksi sekä terroristien että terrorismin vastustajien toimintaa: vihaa, katkeruutta, pakottavuutta tekojen taustalla. Sosiaalisilla konflikteilla ja henkilökohtaisilla murtumisen kokemuksilla on tiivis yhteytensä.
Täällä todettiin, että Homelandissa on korvattu seksikohtauksilla se, mitä 24:sessa esitettiin kidutuksella. Pointti on toimiva, kohtausten tarkoituksena on sekä kiinnittää katsojat että paljastaa henkilöhahmojen psyykkiset maisemat:
Without ever acknowledging it, “24” harnessed the nudity and emotional
exposure of torture to arouse the audience, to merge our bloodlust with
something libidinal. In contrast, on “Homeland,” the literal, and often
fairly graphic, sex scenes are the crucial sequences. Some of them
(Brody with his wife) are grim and alienated; others (Brody and Carrie’s
first time) are frankly hot; yet others (Brody and Carrie’s first
sober sex) are played as game-changers, altering the psychological
landscape for both participants. These raw, nuanced sequences operate
like the songs in a musical: they reveal the true hearts of the
characters.
Lisäksi:
Kohtaukset kiteyttävät koko sarjan tärkeän huomion inhimillisyydestä: ihmiset kiinnittyvät toisiin ihmisiin ja ideoihin (tai ovat heistä tai niistä irrallaan) niin tiukoin sitein, että yksilön toiminta on aina vahvasti muihin sidoksissa, muiden ohjaamaa.
Homelandin heikkoutena voi tietenkin olla, että se ikään kuin siirtää yhteiskunnallisia ongelmia yksilöiden psyykkisiksi ongelmiksi. En tiedä, miten toinen kausi tulee ratkaisemaan vaikkapa sen, että sarjan "terroristin" toiminnan motiiveiksi on tarjottu pienen lapsen kuolemaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä. Parhaimmillaan Homeland pystyy esittämään politiikkaan liittyviä ja sen taustalla vaikuttavia tunnekuohuja, heikoimmillaan se yksinkertaistaa tällaisia vaikutussuhteita. Yksilöiden kokemusten (perusteltu ja uskottava) esiintuominen on kuitenkin tärkeä uusi suunta tässä agenttidraamojen lajissa.
Hassua, mutta Siri Hustvedtin varhaisteos Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, 1996) vie hyvin samankaltaiseen todellisuuteen kuin television uusi hömppäsarja True Blood. Jälkimmäisen pääpointtina on kuvata maailmaa, poliittisia sotkuja ja arjen elämää sen jälkeen kun vampyyrit ovat paljastaneet salatun olemassaolonsa ja saaneet kansalaisoikeudet. Ensimmäinen on Hustvedtiä, taidetta, tunteita ja kipeitä salaisuuksia, ennen siirtymistä suurkaupungin ja psykoanalyysin maailmaan.
Yhteys löytyy päähenkilöistä sekä pikkukaupungin miljööstä, vaikka maantieteellisesti tapahtumapaikat ovat hyvin eri puolilla Yhdysvaltoja.
Hustvedtin Lumous kertoo nuoresta Lily Dahlista, joka tarjoilee pikkukaupungin ravintolassa ja rakastuu päätäpahkaa New Yorkista tulleeseen taiteilijamuukalaiseen. True Blood:in sankarittaren Sookien työpaikkana on myös paikallinen ravintola, ja hänen sydämensä vie kaupunkiin eksynyt 150-vuotias vampyyri.
Molemmissa tapauksissa tyttöjen haaveet ja ihastukset ovat vain alkua tarinalle. Sookie päätyy taistelemaan sosiaalisessa ja fyysisessä todellisuudessa vampyyrien, ristiriidassa olevien tarpeiden ja oikeuksien, välittämisen ja rakkauden puolesta. Lily opettelee elämään monien merkitysten, tunteiden ja halujen maailmassa sekä kapinoimaan tavoittaakseen sen, minkä haluaa.
Lumous paljastuu monisäikeiseksi ja ajatelluksi romaaniksi minnesotalaisen pikkukaupungin asukkien vaikeista asioista sekä fyysiseksi kertomukseksi Lilyn kokemuksesta ja sen maailmasta, toisten yksilöiden vaikutuksesta Lilyn elämään. True Bloodin fantasiamaailmaan on puolestaan sisäänrakennettu vaikeiden sosiaalisten kysymysten lisäksi arkisen etelävaltiolaiskaupungin hiki ja kuumuus. Molemmat tytöt aistivat paitsi mielellään, myös ruumiillaan ja keskiöön nousevat suhteet toisiin. Uni ja kuvitelma. Tieto ja totuus. Salaisuudet, jotka tulevat julki, mutta jatkavat elämiään toisaalla.
Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.
Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.
Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.
'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.
Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin: 1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa. 2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen. 3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut). 4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.
Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.
Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.
Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.
Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.
...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.
Olen katsonut muutaman viikon ajan iltaisin Twin Peaksia (edellisistä kohtaamisista taitaa olla 15 vuotta). Laura Palmerin murhan tutkimukset käyvät yhä monitahoisimmiksi, enkä saa enää öisin unta jakson nähtyäni - vaikka tiedän, miten sarja päättyy ja luulen tuntevani salaisuudet, joita kukin yrittää peittää. Ongelma onkin juuri tässä: viestitty ylittää juonen ja tietoisuuden, ja jää alitajuntaan häiritsemään - niin kuin Sarah Palmeria ja Maddy Fergusonia vainonneet näyt. Merkit ovat räikeästi ylilatautuneita, sisältävät paljon enemmän kuin niiden pitäisi.
Sarja on täynnä kompleksisuutta. Lynch ja Frost rinnastavat pikkukaupungin asukkaiden monimutkaiset ihmissuhteet kotien tv-ruuduissa jatkuvalla luupilla pyörivään saippuaoopperaan. Näin ollen tekojen merkitykset tuntuvat redusoituvan tekniseksi draamaksi, mutta samalla esimerkiksi unet ohjaavat FBI-agentti Dale Cooperin tutkimuksia. Pienet yksityiskohdat saavat valtavia merkityksiä vain siksi, että niihin kiinnitetään suhteetonta huomiota. En ehtinyt Pariisissa nähdä David Lynchin Galeries Lafayetten näyteikkunoihin tekemiä teoksia, mutta Twin Peaks kiteyttää kyllä omalla tavallaan taiteilijan surrealistisen estetiikan - ja avaa siten myös myöhempiä töitä.
Mieleenpainuvimpia kohtauksia:
*Kamera kiinnittyy katossa pyörivään tuulettimeen Sarah Palmerin kuullessa tyttärensä kuolemasta. Myöhemmin tuuletin nousee esiin aina sopivin väliajoin ja sille alkaa muodostua yhä painavampia merkityksiä. (Vastaavia ovat yössä vaihtuvat liikennevalot, kaupungin kaduilla ajava tukkirekka sekä puun latvaan lentävä varis.)
*Audrey Horne unohtuu autistiseen tanssiin - isänsä työhuoneeseen, Norman ravintolaan.
*Konstaapeli Andy Brennan yrittää kiinnittää etsintäkuulutusta ravintolan ikkunaan, mutta sotkeutuu läpinäkyvään teippiin.
*Dale Cooper juo kahvia/syö kirsikkapiirakkaa/puhuu Tiibetistä.
*Erikoisagentti Cooper ja seriffi Truman menevät kuulusteluhuoneeseen. Ensimmäisenä kuvana näytetään saksanhirvenpäätä pöydällä. Se on ilmeisesti tippunut seinältä. Myöhemmin hirvi nähdään taas paikoillaan.
Twin Peaks - puutteen ja toistensa kanssa ristiävien halujen kaupunki.
_______________________
Lisäys 29.10, jakson nro. 2/22 jälkeen
Ja vieläkin harmittaa: on selvää, ettei mikään sarja pysy loistavana ikuisesti, ja Twin Peaks oli outoudessaan sellainen, ettei sille kai kukaan ennustanut pitkää ikää, mutta miksi ihmeessä sarjaa piti jatkaa ohi Palmerin murhatutkimusten, ja ennen kaikkea: miksi vielä viimeisessä jaksossa piti avata uusia ovia kohti seuraavaa kautta?
Jos tv-käsikirjoittajat ovat jotakin oppineet sitten 90-luvun, on se cliffhangerien heikko voima. Sarja pitää lopettaa katharttisesti ja mahdollisesti jatkoa odottaen, mutta ei katastrofitilanteisiin, jotka jättävät vain ikävän maun budjettien kaatumisten ja hyllytysten edessä. Niin! Vastedes katson vain Housea.
Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)
"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.
Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.
Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.
Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...
Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.
"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.
Naurettavaa kirjoittamattomuutta. Kammottava marraskuu tuntui syöksevän kaikki ihmiset jonnekin alas. Koko kuukauden kykenemättömyys laittaa sanoja paperille. Paha gradulle. Vielä pahempi rutiinille, ajattelulle. Juuri nyt tuntuu, että sanoille on taas tarve, enemmän kuin pitkään aikaan.
Postaan vihdoin kesken jääneet ajatukset kuvista, jotka vainosivat koko marraskuun ajan. Ne olivat pakopaikka, jonne sai ajatuksensa kuljettaa kun mitään sanottavaa ei yhtäkkiä ollut. Asia on samaan aikaan hyvä ja huono. Huonoa oli yritys turruttaa aivoja liikkuvalla kuvalla. Hyvää olivat kaikki unet ja mielikuvat, jotka näitä kuvia seurasivat. Olisi ehkä pitänyt kirjoitusyritysten sijaan vaikka piirtää. Mutta siis:
---
tiistaina 20. 11. 2007
Pitää yrittää kirjoittaa aiheesta, joka ympäröi kaikkialta mutta kirjoittaminen ei onnistu, ehkä sattuneesta syystä. Kyse on kuvista ja halusta olla sanomatta mitään, katsoa vaan hiljaa.
Näen kaikkialla representaatioita tästä todellisuudesta, jonka me jaamme mutta koemme niin eri ja samoin tavoin, yksilöinä, kulttuuristen lukuohjeiden orjina. Elokuvia, tv-sarjoja, valokuvia, videoinstallaatioita, mediakuvia, tietokonepelejä. Visuaalisiin asioihin koukuttuu aina helposti, ja muutenkin, tällä hetkellä kaikkia representaatioita katsoo jotenkin erityisen herkästi: erityisesti väkivalta ei voi olla hyppimättä silmille. Ja sitä on paljon: näin hiljattain esittelyn tänä jouluna markkinoille tulevista tietokonepeleistä, näin myös Tarantinon Death Proof:in, näin lukuisia kohtauksia tv-sarjoista, näin uppopalloa.
Kuvien kaikensyövyttävyydestä:
Ajattelin sanoa, että en oikein osaa enää tehdä eroa sen välille, miten a) havaitsemme todellisuutta tai b) havaitsemme todellisuuden representaatioita. Kuvat ympäröivät kaikkialta ja vertausta toden ja illuusion välillä tehdään tietenkin kaiken aikaa, mutta ero ei itse asiassa ole havainnossa, sen prosessissa. Ero on siinä, mitä käsitetään - mitä hyväksytään, mitä merkityksiä annetaan. Todellisuuden ja representaation ero on päätös, tietoista toimintaa. Ja joskus kuva voi läpäistä tietoisuuden todellisuutena, tai päinvastoin. Molemmat mahdollisuudet ovat kai vaarallisiakin.
En oikein pääse tähän kiinni, mutta siis, tai oikeastaan lisäksi: siinä missä elämä on fiktiota ja fragmentteja ja narraatiota ja rekonstruktiota, on se myös kuvia, representaatioita. Todellisuus on vasta jossain merkitysten pohjalla, tavoittamattomissa. Tai riippuu kai aikakaudesta. Nyt kuvat vallitsevat ja opettavat katsomaan maailmaakin kuvina. Siksi kai valtava kiinnostus esimerkiksi valokuvaan.
Viime viikolla katsoin esittelyä konsolipeliuutuuksista. Sitä ennen perjantaina näin Jesper Justin elokuvan Vicious Undertow ja kävin katsomassa Sally Mannin valokuvia Tennispalatsissa. Torstaina näin Salla Tykän elokuvan Zoo. Ja pyhäinpäivän aikaa ja vielä viime alkuviikosta katsoin fanaattisesti Prison Breakia. Yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla erilaisilla kuvilla oli mieletön laatu. Onpa kyse kaupallisesta joukkojen viihteestä tai marginaalien taiteesta, jälki on hienoa.
Prison Breakin visuaalisuus kiehtoo ja koukuttaa. Siinä on päähenkilö, joka kärsii oudosta sairaudesta, joka vaikuttaa hänen tapaansa havaita maailmaa. Havainnon prosessointi tapahtuu poikkeavalla tavalla: aivot ovat erityisen herkkiä ärsykkeille, ja niitä pääsee läpi normaalia enemmän. Tällä tavalla tullaan sarjan mukaan joko hulluiksi - tai neroiksi. (Tulee kovasti mieleen synesteetikko-kuvataiteilijat!) Lisäksi Michael (se päähenkilö) ei ole herkkä ainoastaan ympäristön ärsykkeille vaan suhtautuu erityisen herkästi myös toisiin ihmisiin. Lopputuloksena on vielä ylikorostunut empatiakyky. Miten tällaiseen voi olla koukuttumatta? Sarjanhan saa vastaamaan kaikkiin yleisiin pohdintoihin havainnosta ja ihmisyydestä. Ja lisäksi sen kuvauksessa ja muutenkin visuaalisessa ilmeessä pyritään usein rekonstruoimaan Michaelin katsetta, hänen aivojensa prosessointia. Seurauksena on komeita kamera-ajoja, lähikuvia, värejä. Visuaalista pyöritystä.
Sally Mannin näyttelyssä näin etelävaltioiden valon. En ole koskaan käynyt edes Yhdysvalloissa, ja silti kuvista ei voinut erehtyä. Ajattelin, että tämä on sitä kollektiivista piilotajuntaa. Kaikkien yhteinen kuvapankki, lukuohjeet. Ajattelin myös, että todellisuushan on tosiaan ansa: me tulemme merkityksellistetyiksi, meidän näkemämme on valmiiksi merkittyä.
Toisaalta kaikki on kuitenkin vapaata muutokselle. Se on kai tärkeintä. Siksi ehkä kaikista näistä (noista) kuvista ajatuksia eniten lepuuttivat Jesper Justin ja Salla Tykän teokset. Niissä oli kulttuurisesti merkityt elementit: se tietynlainen vaalea elokuvien nainen, tiettyä merkitsevä musiikki, tarinaa alleviivaava leikkaus ja kuvaus - mutta samalla murtavat, uudistavat elementit luomassa dynaamisuutta, muutoksen mahdollisuutta, mahdollisuutta kommunikaatioon katsojien välillä ja tulkinnanvaraa. Tutun ja vieraan yhdistäminen, mysteeri. Ajatuksia. Vapautta.
Fragmentti Jesper Justin toisesta teoksesta "Something to Love":
Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)
Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.
Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaanpaljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.
Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.
Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.
Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa. Messageron keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.
Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.
Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.
Kuvaus: The notorious monster hunter is sent to Transylvania to stop Count Dracula who is using Dr. Frankenstein's research and a werewolf for some sinister purpose.
Sinister indeed... Harvoin näkee niin puhdasta roskaa kuin vuonna 2004 valmistunut Hugh Jackmanin tähdittämä elokuva Van Helsing. Yritetään kuitenkin ymmärtää... Tänä iltana päädyin nimittäin intertekstuaalisten viittausten yltäkylläisyyden, romantiikan, kauhun, gotiikan ja kitschin valtakuntaan.
Hyvällä tahdolla löydettyjä perusteita elokuvan Van Helsing yhä jatkuvalle olemassaololle:
1. Hugh Jackman, alias Huge Ackmann (pun, copyright Jack McFarland) alias Wolwerine.
2. Vuonna 2004 animaation taso ei voinut olla vielä niin hyvää. Pakkohan on käyttää Shrekistä ylijääneitäepäonnistuneita hahmoja hirviöiden luomisessa. Mikä sen mielenkiintoisempaa kuin katsoa valkokankaalta huonon konsolipelin tasoista grafiikkaa.
3. Dan Brownkin on olemassa. Ja Opus Dei. Ja Notre Damessa on ruusuikkunat tästä kaikesta huolimatta. Ja katolilaisuus ja gotiikka ovat oikeasti pelottavia, eivät vain Van Helsingissä. Tai Dan Brownilla.
4. Xenakin on tehty ;). Eklektismi kunniaan!
5. Kulttuuriperimän ylläpito on arvokasta - oli se sitten miten tahansa esitettyä, monistettua, yhdistettyä ja ehostettua.
6. Vampyyrigenreen itse asiassa kuuluu älytön kitch. Ja actioniin se action. Ja sitä paitsi Indiana Jones alkaa näyttää, ei vain hyvältä, mitä se on aina, vaan TODELLA hyvältä Van Helsingiin verrattuna.
7. James Bondiin on hyvä viitata leffassa kuin leffassa.
8. Vampyyrit ja Frankensteinit ja zombit käsittelevät minuuden pimeitä puolia - olipa se pimeys sitten ohjaaja Stephen Sommersin kyvyttömyyttä tehdä elokuvaa tai sitten katsojan kyvyttömyyttä sammuttaa videolaite.
10. Mieleen muistui mahtava televisiosarja, jossa tumma ja kaunis Victoria Winters kohtaa Barnabas-niminen vampyyrin ja rakastuu tähän USAssa tai Englannissa, kartanoiden ja kallionjyrkänteisten merenrantojen miljöössä, joutuen jotenkin kummasti vampyyri-rakastajansa menneisyyteen. Victoria (näyttelijä Joanna Going) oli ehkä kaunein nainen ikinä, ajattelin tuolloin 90-luvun alussa (myöhemmin vasta tuli Joanne Whalley ja Scarlett). Pienen etsiskelyn jälkeen vampyyri-sarjan nimeksi löytyi Yön vampyyrit (Dark Shadows Revival, 1991), ja se on näköjään uusintaversio 1960-luvun suositusta Darks Shadows-nimisestä kauhusaippuasta - mistä olin tietenkin viisitoista vuotta sitten täysin tietämätön.
---
Jos jonakin päivänä ilmestyy kirja tekijänimellä Victoria Winters (muita vaihtoehtoja: Jeanette Smith tai Charlotte Evans) ja se sisältää sentimentaalista roskaa ja kauhutarinoita kirjallisuushistoriallisella Mary Shelley-, Charlotte ja Emily Brontë-kuorutteella sekä pienillä määrillä Freudia, kaikki voivat olla olla varmoja että se on minun kirjoittamani.
Suosittelen lämpimästi Yön vampyyreiden hankkimista ja katsomista. Samaten Shelleytä, Bram Stokeria, Noidan käsikirjaa (The Supernatural World) ja kaikkia lapsuuden ilon lähteitä, jotka kasvattivat minut täksi ihmiseksi tässä, täynnä myyttistä faktaa.
Joku muukin on näköjään Yön vampyyri-fani:
Ja meille aikuisille, kriittisille ja kirjallisuudesta kiinnostuneille sitten vielä kaupan päälle vähän Jean Rhysia, Rebeccaa, Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirjaa ja Päivi Alasalmen Vainolaa sekä Freudia ja Gilbertin ja Gubarin Madwoman in the Atticia, niin voidaan päästä siihen, mitä tämä koko kuvio on parhaimmillaan.
ps. Opin viime keväänä Lontoon National Portrait Galleryssa, että Mary Shelley oli Mary Woolstonecraftin tytär. Tämä(kään) tuskin on sattumaa.
Mark Rowlands on Hesarin mukaan tehnyt samaa kuin minä tänä keväänä: pohtinut minuutta, rakkautta ja etiikkaa televisiosarjojen kautta, ja vieläpä kirjan muodossa. Kyse on, toisin sanoen, "televisiofilosofiasta".
Rowlandsin teoksen Opin kaiken tietämäni televisiosta. Filosofiaa sohvaperunoille tutkimuskohteina ovat olleet sarjat Buffy vampyyrintappaja, Frasier, Frendit, Sinkkuelämää, 24, Seinfeld ja Simpsonit. Tutkija saa selville mm. että Sinkkuelämää on moderni kuvaelma onnellisuuden tavoittelusta, 24:ssa oikeudenmukaisuus ja yhteinen hyvä joutuvat törmäyskurssille ja Frendit kertoo rakkaudesta, joka perustuu Aristoteeliseen filiaan.
Lisäksi me, television katsojat, olemme "matkijoita ja sieniä, jotka imevät itseensä stereotypioita" ja näin meistäkin tulee, television ja sen hahmojen tavoin, "poikkeavia, epäselviä ja itsemme kanssa riidoissa olevia".
Niinpä. Televisio on nopea ja helppo tapa käsitellä erilaisia tunteita, kokea toisia todellisuuksia ja elämiä. Samastumisen kohteita tarvitaan, ja jotakin vielä enemmän: eskapismia.
Parasta (syvällisintä) television tarjontaa tuntuvat olevan eettisesti jossain määrin tätä (aktuaalista) maailmaa paremmat, stereotypioita rikkovat ja löytämisen riemastuttavaa iloa tarjoavat sarjat kuten Will ja Grace heteronormatiivisuutta rikkovine ja sukupuolieroa ja ystävyyttä käsittelevine kysymyksineen.
Lähes samaan yltävät myös Hugh Laurien (lupasin jossain vaiheessa, etten tässä blogissa enää mainitse Laurien nimeä, mutta antaa mennä...) hyvän ja onnellisen ihmisen rajoja rikkovat hahmot niin House:ssa kuin myös vanhemmassa Jeeves and Wooster:issa. Niin erilaisia henkilöitä kuin tohtori Gregory House ja lorvija Bertie Wooster ovatkaan, molempia yhdistää kyky elää hetkessä sekä mahdollisuus tarjota katsojalle samastumisen kohde, joka ei ole ihanteellinen, omassa elämässään onnistunut tai edes täysin "hyvä", mutta kuitenkin niin inhimillinen, että katsoja voi kääntää katseensa myös omaan itseen ja analysoida esimerkiksi, miten toimia eettisesti vastaavissa tilanteissa. Muistan lähiaikoina maininneeni tietenkin myös 24:sen ja vielä Gilmoren tytöt:kin. Mitä Pariisissa asuvan suomalaisen nuoren naisen elämä olisikaan ilman, että maailma silloin tällöin pelastettaan terroristeilta, jotka osoittautuvatkin amerikkalaisiksi, tai että saa kuvitella elävänsä vapaamielisessä pikkukaupungissa, jossa on hienompaa olla kahvilanpitäjä kuin menestynyt liike-ihminen?
Lopuksi kuitenkin vielä realismin sananen. Niin sievää ja mukavaa kuin tv-elämä ja eskapismi ovatkaan, ne eivät tue esimerkiksi gradun kirjoittamista samalla tapaa kuin mikä tahansa laadukas kirjallisuus (kokemusta on). Jos Rowlands oli sitä mieltä, että imemme televisiollisia stereotypioita itseemme kuin sienet ja muutumme niiden mukana yhä ristiriitaisimmiksi, voisin myös todeta, että television tarjoamat stereotypiat eivät riitä selvittämään tai tukemaan kaikkea tuota meissä piilevää ristiriitaisuutta.
Päästän Julia Kristevan puhumaan jälleen psyykkisen tilan katoamisesta mediakuviin. Niinpä, mitä ristiriitaisempaa ja monipuolisempaa television tarjonta on, sitä vähemmän sen onnistuu latistaa psyykettä. Tasapainoilu on kuitenkin vaikeaa. Itsen parantaminen median kuvilla kääntyy helposti tuota itseä vastaan.
Entä olemmeko silti kulkemassa kohti uutta ihmisyyttä?:
[Y]our wounds are "healed" with images, and before you can speak about your states of the soul, you drown them in the world of mass media.
The image has an extraordinary power to harness your anxieties and desires, to take their intensity and to suspend their meaning. It works by itself.
As a result, the psychic life of modern individuals wavers between somatic symptoms (getting sick and going to the hospital) and the visual depiction of their desires (daydreaming in front of the tv). In such a situation, psychic life is blocked, inhibited, and destroyed.
We see too easily, however, that this mutation may be beneficial.
More than just a commodity or a new variant of the "opium of the people," the current transformation of psychic life may foreshadow a new humanity, one whose psychological conceniences will be able to overcome metapsychical anxiety and the need for meaning.
Wouldn't it be great to be satisfied with just a pill and a television screen?
Puoli vuotta tulee olemaan pitkä aika ilman Jack Baueria! Ja loppu oli sydäntä särkevä!: Jack kuuntelee Helleriä ja ymmärtää, ettei voi koskaan elää normaalia elämää; Audrey ei edes avaa silmiään sairasvuoteellaan, kun Jack jättää hyvästit. Lopussa on vain Jackin tyhjä katse ja kallionjyrkänne.
Jack Sackin Adam huomasi viittauksen kolmannen päivän loppuun, täällä. Kolmannen päivän aamuyönä Jack purskahtaa itkuun autoonsa päästyään - kaikki tapahtunut vaatii veronsa. Ja neljäs päivä alkaa onnellisesti Audreyn kanssa, uudessa elämässä. Sittemmin kuitenkin kiinalaiset ja papa-Bauer ovat tuhonneet kaiken: neljäs päivä oli päätettävä Michellen, Tonyn ja Chloen lavastamaan kuolemaan, heti viidennen päivän alussa sekä David Palmer että Michelle ja Tony menehtyivät, ja lopussa Jack joutui kuitenkin kiinalaisten vangiksi. Nyt kuudennen päivän päätyttyä jäljellä ei ole enää mitään. Ei ihme, että fan fictionit vaativat Tonyn herättämistä kuolleista. Kuinka kaunista olisikaan nähdä Tony ja Jack hoitamassa Chloen vauvaa Greenwich Villagessa! Mutta ei.
Bill Buchanan täytti kuitenkin hienosti lopetusjaksossa Tony Almeidan paikan. Karen ja Bill ovat selvästi uudet Tony ja Michelle. Toivotaan, että seitsemäs päivä ei ala heidän osaltaan tuhoisasti. Toivotaan myös, että Jackin sukulaiset pysyvät vastedes sarjasta poissa. Ei suhdetta Marilynin ja Jackin välille, kiitos! Kim saa palata vierailemaan ja kertoa, että kaikki menee hyvin. Odotan myös innolla kuulevani puhuuko Chloen vauva brittiaksentilla niin kuin isänsä.
Pikaista puolta vuotta! Jack Sack-blogi onneksi toimii koko tauon ajan. Tiedossa on juorujen päivittelyä ja pohdintaa siitä, mitä ihmettä agent Doyle oikein teki CTU Denverissä.
Pascin emigroitui Budapestin, Wienin ja Munchenin kautta Pariisiin vuosisadanvaihteen jälkeen, ystävystyi nimien kanssa, ja toimi siltana saksalaisen ekspressionismin ja ranskalaisen avant-garden välillä. Beigen ja helmiäisenhohtoisia teoksia, Picasson tai Braque'n kubismia, tai eräänlaista jälki-Cézannea. Myöhempinä vuosina Pascinin tyyli varioitui ja teoksista tuli hämyisempiä, pehmeämpiä, värimaailman ja ihmisaiheiden pysyessä kuitenkin samoina. Kaksi tunnetuinta ovat, ainakin tässä näyttelykokoonpanossa, La Toilette (1910-11), alaston nainen selin kuvattuna, ekspressionistinen värimaailma sekä Vénus de dos (1925-28), sama aihe, herkemmät värit ja utuisuus - myöhäiskauden mukaan.
Jouduin kuitenkin pian pakenemaan paikalta. Minne tahansa käännyin, näin tuttavallisen museovalvojan tummansinisessä puvuntakissa. Avulias henkilö, mutta mahdoton puhetapa. Kolmen "pardon?":in jälkeen ei kehtaa enää kysyä uudelleen. Keskustelujen aikana onnistuin mm. valehtelemaan olevani ensimmäistä kertaa Pariisissa (olin suomalainen, en englantilainen mutta roolihenkilöni oli ilmeisesti lomamatkalla täällä). Suohon ajauduttuani kerroin sitten lähteväni viikon kuluttua takaisin kotimaahan. Sitten jotakin Suomesta (todella mahtava paikka?). Ja, ei, viidestoista kaupunginosa, missä asun on pikemminkin Eiffeltornin lähellä, ei Champs-Élysées'n päässä. Ymmärsin ehkä puolet. Ymmärsin, että huomenna olisi ollut treffit tiedossa: Eiffel ja vielä ravintolailta päälle. Hymyilin, sopersin jotain ja livistin Carrie Bradshaw'na paikalta.
Entä Pascin? Entä Maillol?
1903-1910 Pascin toimi myös kuvittajana saksalaiseen Simplicissimus-satiirijulkaisuun. Jotakin hybrideistä, hermafrodiiteista ja androgyyneistä. Kaikki jäi vähän epäselväksi, tarkkailin selustaani. Sinitakkeja vilisi kaikkialla. Vilkuilin Maillolin naispatsaita ovelle kulkiessani (mallina kuuluisa Dina Vierny). Portilla törmäsin tupakkatauolla oleviin museovalvojiin. "Au revoir! Bonne journée!", huikkasin ja kipitin karkuun minkä kintuista pääsin.
Munron novellikokoelma on lievä pettymys, harmillista.
Jotakin kuitenkin:
Then he lifted his head, gave it a shake, and made a pronouncement. "Love never dies." She felt impatient to the point of taking offense. This is what all the speechmaking turns into, she thought, a person who can say things like that. Love dies all the time, or at any rate it becomes distracted, overlaid - it might as well be dead. (Munro Open Secrets, 49.)
Anna Gavaldan Je l'aimais-romaanissa (suom. Viiniä keittiössä) oli samankaltainen ajatus pohjalla. Ei se ole paha. Tietyssä määrin armahtava, jopa toivoa antava. Rakkaus, tai sen päättyminen, kumpikaan ei ole kohtalo. Akteja maailmassa. Kerrostumia.
Jos palaan takaisin Austerin Book of Illusioniin... ja sotken sitä viimeviikkoiseen televisioaddiktiooni: elämä on yksinkertaisesti moniulotteisempaa kuin televisioruutu (valkokangas). Simulointi tuottaa vääriä käsityksiä, pintaa, liian helppoja maailmoita, tulkinnattomuutta, staattisuutta. Taiteessa ei kuitenkaan ole samaa ongelmaa - vaikka ulottuvuudet näennäisesti pysyisivätkin samoina.
Yritän jättää Gilmoren tytöt vähemmälle ;), ja siteeraan Illusionin kertojaa, taas:
No matter how beautiful or hypnotic the images sometimes were, they never satisfied me as powerfully as words did. Too much was given, I felt, not enough was left to the viewer's imagination, and the paradox was that the closer movies came to simulating reality, the worse they failed at representing the world - which is in us as much it is around us. That was why I had always instinctively preferred black-and-white pictures to color pictures, silent films to talkies. Cinema was a visual language, a way of telling stories by projecting images onto a two-dimensional screen. The addition of sound and color had created an illusion of a third dimension, but at the same time it robbed the images their purity. They no longer had to do all the work, and instead of turning film into a perfect hybrid medium, the best of all possible worlds, sound and color had weakened the language they were supposed to enhance. (Auster 2002, 14.)
Tähän vielä Kristeva ja mediakuvien psyykkistä tilaa tuhoava voima sekä Lars von Trier, niin kaukana ollaan Munrosta ja rakkaudesta. Bon!
Pariisi, la ville d'amour, saa aikaan kaikenlaisia ajatuksia. Siis kaikenlaisia.
Ensimmäinen oppitunti kertoo nuoren herrasmiehen Bertie Woosterin rakkauden filosofiasta 1930-luvun Englannissa. Bertie Wooster on P.G. Wodehousen luoma romaanihenkilö, jota Hugh Laurie näytteli 90-luvun alun brittisarjassa vastanäyttelijänään koomikkopari Stephen Fry, joka puolestaan oli Bertien neuvokas palvelija Jeeves.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa rakastamisesta on tullut niin vaikeaa?
Bertie Woosterilla ei nimittäin ole mitään ongelmia asian suhteen, kaikki on hyvin yksinkertaista: joko rakastetaan tai sitten ei rakasteta. Ei ole olemassa välimuotoja: epävarmuutta tunteista, valheellisia kuvitelmia, teeskentelyä, narsististen haavojen paikkaamista, oman tyhjyyden peittämistä. P.G. Wodehousen maailmassa kaikki on niin rehellistä ja selvää, että edes hylätyksi tuleminen ei riko aina niin haurasta minää. Rakastuminen ei ole egon libidon investoimista toiseen ihmiseen tai tuhoavaa riippuvuussuhdetta, vaan älykkään tiedostavan minän toista kunnioittava, sosiaalinen, kokemus. Bertie rakastuu harvakseltaan, mutta joutuessaan kihlauskiipeliin (mikä taas tapahtuu usein: Honoria Glossop, Madeleine Basset, Pauline Stoker jne. jne.) hän etsiytyy ulos suhteesta aina "without hurting their feelings". Asia ratkaistaan kihlattua kunnioittaen; useimmiten Bertielle epäsuotuisalla tavalla, niin että "rakastetun" mielenkiinto joko katoaa tai suuntautuu lopulta toisaalle. Tarinamaailman naisilla taas on kyky ja oikeus puhua miehille suoraan: "kyllä, rakastan" tai "ei, rakastan valitettavasti toista". Helppoa ja kätevää. Kukaan ei tule revityksi kappaleiksi, vaikka hetkellisesti särkyneitä sydämiä ja epätoivoa löytyykin.
Toinen oppitunti on hieman erilainen. Hugh Laurien 15 vuotta Woosterin jälkeen esittämä Gregory House (MD) toteaa amerikkalaissarjan kolmannella tuotantokaudella (jakso tuli jenkeissä ulos 9.1.2007), että hänen ympärillään on vain ihmisiä, jotka eivät odota häneltä mitään. Näin on oltava, sillä tohtori House on mahdoton. Vuosia aikaisemmin kariutunut tärkeä suhde tuhoaa häntä edelleen, rampautuneen jalan kivut ja riippuvuus opioidilääkkeisiin tekevät hänen suhtautumisensa ulkomaailmaan rumaksi, vähintäänkin. On vain katkeruutta, epätoivoa ja itsetuhoisuus: ei toivetta paremmasta, ei edes halua parempaan, saatikka halua suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sarkasmi on Housen ainoa toisen kanssa olemisen tapa; ja se viestii "ota tai jätä" asenteesta, jossa "jätä" on useimmiten vahvemmilla. Tästä huolimatta House vastaanottaa pyyteetöntä rakkautta alaiseltaan Cameronilta ja muiltakin ihmisiltä. Tämä oppitunti kertoo jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että pyyteetön, ehdoton rakkaus on mahdollista. Yleistäkin. Se kertoo myös sellaisen rakkauden arvokkuudesta, joka ei koskaan "johda" mihinkään. Masentunut, alemmuudentunnoissaan rypevä ihminen ei vain usein pysty huomaamaan/uskomaan olevansa rakastettu, eikä myöskään siten arvosta saamaansa rakkautta. Pyytettömän rakkauden hyvä puoli on kuitenkin siinä, että se ei kalpene tämän ongelman edessä vaan todistaa pikemminkin logiikkaa "a friend in need is a friend indeed", Bertie Woosteria lainatakseni.
Lopuksi sitaatti, joka on täysin asiaankuulumaton mutta mainio. Julian mukaan "sana mies ei nyt yleisesti ole synonyymi henkiselle kestävyydelle". Mitä ajatusrakennelmia tuosta aukeaakaan! Ja onneksi meillä on Hugh Laurie!
By the way, OLEN myös opiskellut viime päivinä. Siis muutakin kuin brittiaksenttia ja lääketieteellistä sanastoa englanniksi. ;)
PS. Toimitus lupaa vastedes vaieta aiheista dr. House, Hugh Laurie tai rakkaus (säästää ne henkilökohtaisiin kirjeisiin sekä keskusteluihin vertaistuen kanssa) ja keskittyä kirjallisempiin aiheisiin.
