Impatiens noli me tangere (suom. lehtopalsami) on hiirenvirnaa tai hajuhernettä muistuttava kasvi, jolla on keltaiset tai oranssit kukat. Nimi on latinaa, ja se tarkoittaa sanatarkasti "kärsimätön, älä koske minuun". Englanninkielisissä maissa kasvi tunnetaan myös nimellä "touch-me-not". Jos sen kukintoja koskettaa loppukesästä, kasvin siemenet ponnahtavat ulos kukasta ja lentävät pitkällekin. Tämä on lehtopalsamin tapa olla ja lisääntyä. Hyvä asia siis, kielteisestä ilmaisusta huolimatta.
Tämä tuli mieleen hiljattain, kun riitelin ja keskustelin kärsimättömyydestä. Jotkut tarvitsevat aikaa leppyäkseen, kun toiset ovat jo pian valmiita unohtamaan. Ei se ole sen kummempaa, mitenkään monimutkaista. Mutta kärsimättömällä voi olla raskasta hitaan leppyjän kanssa. Ja toisaalta, aika antaa tilaa. Mutta luonnossa kärsimättömyys tuottaa hedelmää, huomasin.
Jos tästä kaikesta (haluaa) löytää (vielä lisää) outoa metaforisuutta, voisi ehkä jatkaa huomauttamalla, että alun perin se oli Jeesus, joka lausui Maria Magdalenalle tuon noli me tangere:n, heti ylösnousemuksen jälkeen...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puutarhat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puutarhat. Näytä kaikki tekstit
perjantai 29. elokuuta 2008
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Elokuu
Pyöräilin eilen aamulla syysmyrskyssä töihin ja tuntui onnelliselta. Kesä on ehkä ohi mutta tämä sateinen elokuu on kaunis. Syksyllä on uusia asioita tiedossa, uusia opintoja ja vanhojen lopettamista.
Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.
Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.
Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.
Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:
... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV
Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)
Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.
Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.
Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.
Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.
Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.
Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:
... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV
Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)
Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.
Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.
torstai 26. huhtikuuta 2007
Juhannusruusuja Yitzhak Rabinin puutarhassa
Pariisi on tästä kiireestä huolimatta näyttänyt taas uusia kasvoja.
Seurasin eilen Nathalie Sarrauten lapsuutta (Enfance) Montsouris'n puistoon, Cité Universitairen viereen, neljännentoista kaupunginosan ulkoreunamille. Helle jatkuu jo monetta viikkoa ja neljästoista on kuin koko eteläinen Pariisi: korkeita art nouveau-rakennuksia, brasserioita kadunkulmissa, rauhallisia katuja ja vilkkaita risteyksiä, pieniä vihreitä alueita ympäriinsä. Boulangereiden oviaukoille on tällä viikolla ilmestynyt jäätelökojuja ja pakastealtaita. Terassit leviävät entisestään ja ravintoloiden seinät katoavat. Nyt on keskikesä Ranskassa.
Montsouris'n puistolta on vuosisadan alussa mennyt raitiovaunukiskot St. Germainille (Sarrauten romaanissa matka tuolla ratikalla kotoa kouluun merkitsee lapsuuden loppua pienelle Nathalielle), ja toiset vanhat kiskot löysin tänään vahingossa Parc de Bercyn Yitzhak Rabinin puutarhasta. Kaupunkin kuitenkin muuttuu, nykyään kuljetaan metrolla - ja eilisiltainen bussimatka eteläistä Pariisia pitkin kotiin oli oudonlaista, kiireetöntä lystiä.
Tänään piti mennä Julia Kristevan luennolle Université Denis Diderot'hon (Paris 7) ja matkallani kohtasin Seinen varteen kolmanteentoista kaupunginosaan rakentuneen upouuden kampusalueen. Siellä Pariisin vanhoista myllyistä ja jauhohalleista on tullut yliopiston luentosaleja. Hyvältä näyttää. Ja jonakin päivänä näen ehkä vielä itse Kristevankin...
Kristevattomuuden korvasi toisella puolella jokea Jardin de Yitzhak Rabin, joka vetää jälleen vertoja muille Pariisin kauneimmille: jos rankkaamaa lähetään, voi olla, että puisto asettuu jopa André Citroënin edelle. Silloin Montsouris pääsisi samalle sijalle Brassensin kanssa, kaikessa ranskalaisuudessaan. Niiden takana on heti Buttes Chaumont ja Belleville. Mutta Luxembourgia ja Tuilerietä en psyty sijoittamaan minnekään.
Rabinin puutarhassa ruusutarha, ja juhannusruusu täydessä kukassa.
Esitelmä tehty. Paul Auster ja muuttuvat ruumiit odottavat.
Seurasin eilen Nathalie Sarrauten lapsuutta (Enfance) Montsouris'n puistoon, Cité Universitairen viereen, neljännentoista kaupunginosan ulkoreunamille. Helle jatkuu jo monetta viikkoa ja neljästoista on kuin koko eteläinen Pariisi: korkeita art nouveau-rakennuksia, brasserioita kadunkulmissa, rauhallisia katuja ja vilkkaita risteyksiä, pieniä vihreitä alueita ympäriinsä. Boulangereiden oviaukoille on tällä viikolla ilmestynyt jäätelökojuja ja pakastealtaita. Terassit leviävät entisestään ja ravintoloiden seinät katoavat. Nyt on keskikesä Ranskassa.
Montsouris'n puistolta on vuosisadan alussa mennyt raitiovaunukiskot St. Germainille (Sarrauten romaanissa matka tuolla ratikalla kotoa kouluun merkitsee lapsuuden loppua pienelle Nathalielle), ja toiset vanhat kiskot löysin tänään vahingossa Parc de Bercyn Yitzhak Rabinin puutarhasta. Kaupunkin kuitenkin muuttuu, nykyään kuljetaan metrolla - ja eilisiltainen bussimatka eteläistä Pariisia pitkin kotiin oli oudonlaista, kiireetöntä lystiä.
Tänään piti mennä Julia Kristevan luennolle Université Denis Diderot'hon (Paris 7) ja matkallani kohtasin Seinen varteen kolmanteentoista kaupunginosaan rakentuneen upouuden kampusalueen. Siellä Pariisin vanhoista myllyistä ja jauhohalleista on tullut yliopiston luentosaleja. Hyvältä näyttää. Ja jonakin päivänä näen ehkä vielä itse Kristevankin...
Kristevattomuuden korvasi toisella puolella jokea Jardin de Yitzhak Rabin, joka vetää jälleen vertoja muille Pariisin kauneimmille: jos rankkaamaa lähetään, voi olla, että puisto asettuu jopa André Citroënin edelle. Silloin Montsouris pääsisi samalle sijalle Brassensin kanssa, kaikessa ranskalaisuudessaan. Niiden takana on heti Buttes Chaumont ja Belleville. Mutta Luxembourgia ja Tuilerietä en psyty sijoittamaan minnekään.
Rabinin puutarhassa ruusutarha, ja juhannusruusu täydessä kukassa.
Esitelmä tehty. Paul Auster ja muuttuvat ruumiit odottavat.
torstai 15. helmikuuta 2007
Kevät on saapunut Pariisiin
"What I recognized in this place, from the moment I arrived here, was something within myself that I didn't even know was there. Something under the skin, in the blood. A pulse of familiarity." (-Helen Humphreys)
Heräsin, kun naapurin kissa maukui sisäpihalla kotiinpääsyä. Ranskalainen kaksoisikkuna paljastaa molemmin puolin olevat vanhat kerrostalot, pihan ja sinisen, hohtavan taivaan. Kaksi päivää kestänyt vesisade on loppunut. On kevät. Ulkona näyttää, kuulostaa ja tuoksuu siltä, että uusi elämä on alkamassa. Niin täällä viidennessätoista kaupunginosassa kuin myös pohjoisessa Clichyssä koululla ja St. Germain-des-Près:llä. Le repos hivernal alkaa olla ohi. Kohta on tulppaanien ja krookusten aika.
Tänään onnistui täydellisesti se, mistä kaiken aikaa haaveilen: ajattelun kiteytyminen taidemuseossa, taiteen historian keskeisimpien teosten äärellä. Kävin Musée d'Orsayssa ja istuin hetket Cezanne- ja Van Gogh-huoneissa miettien väriä ja viivaa, semioottista ja symbolista sekä sinisen aallonpituuksia. Olin näkevinäni, tai näin, käytännössä sen, mistä pari päivää sitten luin Kristevan artikkelissa "Giotton ilo": värin leikin (rytmin, taktiilisuuden, liikkeen vailla muotoa tai koherenssia) sekä viivan, joka rajoittaa ja kokoaa tuon kaiken takaisin yhteen, objekteiksi ja identiteeteiksi; symboliseksi: uimareiksi, goottilaisiksi kirkoiksi, heinäpaaleiksi, kyliksi.
Jostakin kertoo Cezannen ja Van Goghin mieletön kiintymys siniseen; paluusta arkaaiseen, nautinnosta, identiteettien kumoutumisesta.
lauantai 10. helmikuuta 2007
Muistiinpano. Lontoosta.
Paikannimiä.
Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.
Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.
The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)
Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.
Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.
The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)
keskiviikko 8. marraskuuta 2006
Puutarhoissa, Luxembourgin ja muuallakin, kirjallisissa ja todellisissa
Olen lueskellut ja ollut erilaisissa maisemissa. Tai pikemminkin ajoissa, sillä Pariisi säilyy, etenkin puutarhat.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)