Lokakuun merkintä. Syksystä ja keskustelutyyleistä

Syksyä on jo kestänyt ja voisi kuvitella, että jossakin kohtaa sataa esimerkiksi lunta. Espoossa ovat kuulemma lehdet pudonneet jo ajat sitten. Toista se on täällä rantojen vieressä ja kerrostalojen välissä. Viime perjantaina käveltiin Hietaniemessä ja siellä oli ihan syksyisen kaunista edelleen, kun sattui aurinkoinen hetki. Muuten satanut enemmän kuin ehkä ikinä.

Miettinyt lisää kirjoittamisen tyylien kysymyksiä. Australialainen kirjallisuudentutkija Juliana de Nooy oli tarkastellut (Derrida, Kristeva and the Dividing Line, 1998) Derridan ja Kristevan välistä keskustelua mm. Derridan Positions-kirjassa (1972), missä tämä ei suostu sanomaan etteikö allekirjoittaisi Kristevan projektia (K:n näkemystä merkityksenannon käytännöistä), vaikka haastattelija kuinka houkuttelee - ja onhan D. omissa teksteissään radikaalistikin eri linjoilla. Jonkinlainen pakonomainen tarve katsoa hyväksyvästä näkökulmasta, kuitenkin. Luin sitten samaa katsoen muitakin Derridan tekstejä, ja niin se näyttää menevän. On melkein vaikea lukea rivien väleistä kritiikkiä keskustelukumppaneita kohtaan - vaikka siitä yleensä onkin kyse. Aina Derrida löytää jotain hyvää Rousseaun, Lévi-Straussin, Freudin... ajattelusta - vaikka sitten konflikteista ja näkemistään virheistä kimmokkeen omalle ajattelulle. Kristeva sen sijaan lyttää koko Derridan omassa Revolution du langage poétique:ssaan (1974). Vielä seitsemän vuotta aiemmin K. oli ymmärtäväisellä, tai oikeastaan, ylistävällä kannalla, mutta jotakin on ilmeisesti tapahtunut 60-70-lukujen taitteessa (mm. TelQuel-ryhmän sisäinen poliittinen välirikko ja Kristevan ja tämän aviomiehen Philippe Sollersin jääminen eri puolille Derridan kanssa). Sääli sinänsä.

Derrida lienee ajatellut, että parhaita kirjoituskumppaneita ovat ne, joiden kanssa syntyy dialogi - joiden ajatuksista voi ammentaa ja ohjata uusille urille (joko itseä tai toista), haukkumatta ja pilkkaamatta. Ajautumatta rakentamaan toisten ajatuksista "olkiukkoja", joita puhaltaa nurin. Tämähän olisi tietenkin kaiken keskustelun ideaali, tai ainakin tyylinä suhteellisen stressitön.

Huolestuttaa tämä jatkuva kylmeneminen. Kohta sitä on niin sisätiloihin ja yksinäisyyteen tottunut, ettei osaa lainkaan olla. Pitäisi olla sellaisia suuria lämpimiä paikkoja, joissa viettää aikaa. Jos vaikka Sanomataloon katselemaan hissejä?

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)