Flora, flore, fleur, flower. Suomi. Ranska. Yhteiskunta.

Kirsikkapuut kukkivat. Luumupuut kukkivat. Omenapuut kukkivat. Andre Citroënin puiston Punainen puutarha on kuin lumen peitossa: maa on täynnä valkeita terälehtiä ja puiden oksat peittyvät untuvaiseen kukintaan. George Brassensin puistossa taas magnolioiden aika alkaa olla ohi mutta vaaleanpunaiset, violetit, murretut kirsikat ovat nyt täydessä loistossaan.

Luin viime yönä loppuun Westön Missä kuljimme kerran. Koen jotenkin oudon vahvasti, että elän Pariisin ja Helsingin välillä. Ja outoa on, että sama etäisyys ja läheisyys kaupunkien välillä näytti olevan olemassa jo vuosisadan vaihteessa. Hetkittäin mennyt Helsinki vaikutti tältä monikulttuuriselta kaupungilta, jossa nyt olen. Hetkittäin elin omaa Helsinkiäni.

Kasvavan kaupungin käsitettä on vaikea ymmärtää. On vaikeaa ymmärtää muutos, jota ei ole itse elänyt. Tunnen sekä Helsingin että Pariisin valmiina, minulle valmiina, olemassa tähän hetkeen saakka. Makasiinien tilalle kohoava Musiikkitalo on jo toista maailmaa. Mikä Pariisissa muuttuu? Muuttuuko mikään?

Eniten lukiessani ajattelin kuitenkin sitä, että nykypäivänä me kaikki suomalaiset olemme siinä samassa etuoikeutetussa asemassa kuin suomenruotsalainen ja suomalainen ylimystö silloin joskus. Kaikki meni niin hyvin.

Juttelin lähes tunnin ranskalaisen puliukon kanssa Citroënillä auringossa. Sarkozy huolestuttaa ihmisiä. Silti kannatusluvut nousevat. Mies piti Sarkoa fasistina. Oli huolissaan hyvinvointiyhteiskunnasta, sosiaaliturvasta, niistä normaaleista. Meillä Suomessa kaikki on mennyt niin hyvin. Oli mukava kuulla, että joku oli aidosti huolissaan, reilusti yli viisikymppinen laitapuolenkulkija, terveydenhuollosta, ympäristöstä, seksuaalivähemmistöjen asemasta, maahanmuuttajien kohtelusta. Hän julisti, että jos Sarko voittaa, kukaan ei enää halua tulla tänne. Euroopan häpeäpilkku. Jopa "Eiffel tyhjänä turisteista".

Olisi outoa kuvitella Ranskaa (ääri)oikeistolaisena maana. Mutta outoja on tapahtunut ennenkin. Ranskalaisten äänestyskäyttäytyminen on arvaamatonta. Äänestysprosentti on alhainen. Viimeksi vasemmisto "unohti" äänestää ja äärioikeiston Le Pen pääsi "vahingossa" jatkoon. Sama Le Pen, jonka äänestäjiä Sarkozy nyt kommenteillaan kalastelee. Paljon huonoja vaihtoehtoja. Ennakkoluuloja naispresidenttiä kohtaan. Kiinnostuksen puutetta. Reilun kuukauden kuluttua tiedetään enemmän.

Pääsiäissunnuntai

Mikä siinä asiassa oikein oli vialla? Miksi tuntuu siltä, että olisi parempi jäädä tänne kuin palata takaisin Suomeen? Jos kaikki ei olekaan siellä hyvin? Jos kaikki palaa ennalleen?
---
Viime vuosi ei tosiaan ollut maailman paras. Eikä sitä edellinen. Eikä sitä edellinen. Joku palautti nämä yhtäkkiä mieleen. Hapen loppuminen. Ristiriitaiset tunteet. Vähäiset voimavarat.

Mutta, sen sijaan, Andre Citroënin puistossa eilen: parhaiden aikojen muistelmia. Aurinko. Kirjat. Luin eilen kuin sinä keväänä, jolloin pyrin yliopistoon. Se oli kevät 2001, Tapiolan... amfiksiko sitä sanotaan?... siellä kuitenkin. Ja Haukilahden rannat seuraavana keväänä. Lumien sulaminen. Kävelyretket. Juoksulenkit. Kolmen sepän patsas auringossa ennen töitä, töiden jälkeen. Ja rannat sinä samana kesänä, kun myönteinen kirje tuli. Ainakin kaksi hyvää romaania silloin.

Aloitin eilen vihdoin tosissani Westön Missä kuljimme kerran. Haluaisin lukea senkin yhdeltä istumalta. Tai ainakin koherentisti. Olen oppinut täällä paljon siitä, mistä tulee hyvä olo. Pitämään huolta. Omaehtoisuutta, mitä se sitten onkaan.

Lukeminen tietyllä tapaa on yksi niistä asioista. Katkelmallinen lukeminen ei tuo ajatuksia vaan pikemminkin kadottaa niitä. Maailmoita ei rakennu. En ole vielä varma pidänkö tuosta romaanista, mutta se on niin selkeästi osa sitä samaa kirjallisuutta kuin Lehtoset ja Kallakset ja Jotunit ja Vartiot ja Meret... ; Pelkällä onnistumisellaan tässä sijoittumisessa se kuljettaa jollekin hyvän kokemuksen alueelle. On perinnettä, on. On Suomi, on. On Helsinki, on. On historia, on.

En voi kestää sellaista kirjoittamista, joka vain leikkii itsellään, leikkii kirjallisuudella, leikkii intertekstuaalisilla viittauksilla, leikkii tyyleillä. Silloin joko yritetään peittää jotain, estää jotain pääsemästä pintaan, tai sitten siellä taustalla ei edes ole mitään. Ja tämä ei nyt ole mikään kommentti uutta romaania tai muutakaan avant gardea vastaan, tarkoitan kirjoittamisen tapaa, en kirjallisuutta. Kirjoittamisen on oltava aika rehellistä... rehellistä ollakseen kokemuksellista.

Lukemaan siis, lukemaan. Vielä on aikaa täällä, kesäkuun loppuun. Tein eilen illalla (messun, tuopin ja Seinen rantakävelyn jälkeen) listan: Sarrauten elämäkerta, lisää Durasia, Proustia, Sandia, tutustuminen McEwaniin ja De Lilloon, paluu Pynchoniin, Winterson, Munro. Suomalaista, mitä käsiini saan.

Puistoon, aurinkoon. Ideoita, ajatuksia.

Taidan muuten pitää sen Westön romaanin kertojanäänestä. Siinä on jotain ikiaikaista. Kaikkitietävyys on herkkää ja tuttavallista, mietiskelevää, arvailevaa. Itseään ehjiksi kertovat subjektit ovat kaukana mutta silti ilmassa on pyrkimys vastavuoroisuuteen.

Westö voitti

Annan Jyrkille anteeksi. Jotenkin juuri tällä hetkellä ajatus romaanilajin monikulttuurisuudesta ja -arvoisuudesta, dialogisuudesta, sopii maailmaani.
(ks. Finlandia-puhe hesarin sivuilla.)

Siteeraan vielä Westöä (HS 11.6.06):

"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."

Monikulttuurisuus merkitsee jotakin tällaista. Kokemusta kotona olemisesta sen kautta, että on mahdollisuus vuorovaikutukseen, yhteyteen (yhtenäisyyteen, samuuteen) joka samalla avaa ovia erilaisuuteen ja toiseuteen. On oltava varaa liikkua, muuttua, ymmärtää.

Huomenna aamulla se Afrikka-esitelmä koulussa. Sitä ennen luen taas Vaaran yritystä keskustella toisen kanssa, välittää maailmankuvaansa. Täytyy ottaa jouluna tänne Bahtinin Dialogic Imagination mukaan.