Höyryjä ja savuja

Greenwich Villagessa (7th Avenuella):

Lexington Avenuen liepeillä Midtownissa:

 

Etelässä (NYPD:n päämajan ja Manhattanin kaupunginosapormestarin takapihalla):

New Yorkin huomioita: Lincoln Center

Vanhukset ja minä Lincoln Centerin esittävien taiteiden kirjastossa (kaupunginkirjastossa). Meditatiivista. Modernistisen arkkitehtuurin rauhaa. Veistoksia.

Paras taidemuseo

Päätin tänäisenä korviketoimintona, noin kuuden vuoden tiukan pohdinnan jälkeen, että Euroopan (suur)kaupunkien (lasken mukaan New Yorkin) taidemuseoista paras on Pariisin Orangerie. Korjaan mielipidettäni jos jotain parempaa vielä tulee vastaan.


Perustelut:

• Rakennus vanha appelsiinitarha, jossa kaunis valo; hienosti restauroitu
• Museo vetää väkeä Monet'n lummemaalausten takia (mielettömät, suuret lummepaneelit ajalta, jolloin Monet'sta tuli sokeutuessaan melkein abstrakti maalari), ja ovaalinmuotoiset, valkoiset lummesalit rakennuksen yläkerrassa ovatkin hienot. Mutta paras löytyy silti kellarista: ihana, sopivan pieni valikoima Picassoa, Matissea, Derainia, Modigliania, Rousseu'ta, Utrilloa ja Soutinea
  
• Sisään jonottaminen ei haittaa Tuilerie'n puutarhan päädyssä, vieressä Concorden aukion kiviaita, sen takana Seine ja Eiffel
• Alakerrassa mahtuu aina olemaan, turistit katsovat yläkerrassa lumpeita
  
• Alakerran näyttely esittää Picasson, Matissen, Modiglianin ja muiden aikalaisten suhteet toisiinsa paremmin kuin mikään iso kokoelma
  

Mutta korkeille sijoille pääsevät Orangerien kanssa myös Wäinö Aaltonen Turussa (ihana tila), Tate Britain Lontoossa (pre-rafaeliitat) ja, tietenkin, Louvren keskiajan ja 1600-1700-luvun ranskalaisen kuvanveiston alueet (lasikattoiset "pihat", marmorilattiat, vähän turisteja, veistokset, puut joiden alla voi istua).

Täytyy myös myöntää, että Pariisin Musée d'Orsay'ssa on ehdottomasti vaikuttavin interiööri, kun sinne astuu ensimmäistä kertaa sisään, ja vaihtuvista näyttelyistä riippuen siellä on myös vaikuttavimmat teokset.

New Yorkin Guggenheim, Tallinnan Kumu ja Helsingin Kiasma ovat mielenkiintoisia rakennuksia, joissa järjestään hyviä näyttelyitä, mutta jotenkin niiden hienoja porrasluiskoja pitkin valuu kohti ulko-ovea ja pois museosta. Firenzen Uffici, Rooman Vatikaanimuseo, Pietarin Eremitaasi sekä Louvren renessanssi-osiot kärsivät pahasta lattioiden narinasta ja liiasta määrästä turisteja (maailmanluokan klassikoiden kirous).

Kiinnostavimmat ja yllätyksellisimmät (mutta näiden jälkein olo on kuollein, saleja käytännössä mahdoton ohittaa ja niitä on paljon):

• Pompidou, Pariisi
  
• Tate Modern, Lontoo
  

Amsterdamin Van Gogh-museossa en ole tyhmyyttäni (rahattomuuttani) käynyt (enkä Barcelonassa missään, pitää mennä), mutta Amsterdamin Stedelijk (tällä hetkellä kiinni) on jokseenkin mielenkiintoinen - ei kuitenkaan vedä vertoja Tukholman Moderna Museetille tai vaikka Dublinin IMMA:lle (hienot, oudot tilat vanhassa sairaalassa; helppo valita näyttelyitä). Wienistä, Bratislavasta ja Berliinistä - ja myös Caenista - löytyy puolestaan hienoja perusmuseoita (ainakin taidehistorian opiskeluun).

Ja sitten on tietenkin museot, joista olen vain kuullut puhuttavan, Prahassa, Varsovassa, Krakovassa, Antwerpenissä... Louisiana Tanskassa ja Groninger Hollannissa, Getty Los Angelesissa.

Ja unohtuneet (jotakin hienoa näissä oli, ulkopuolella, vihreää...), niin kuin Venetsian Guggenheim, Mäntän Serlachius ja Oslossa kaikki...

***

Lisäys. Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että tärkeimmät ominaisuudet taidemuseolle ovat (näyttelyiden ja teosten lisäksi) rakennus, rauha ja stressittömyys. Ja niinhän se taitaa olla. Näkeminen vaatii tilaa ympärille, aikaa ajatella, virkeyttä.

Tammikuisia muistiinpanoja museoista ja näyttelyistä

Tammikuussa hurjana riehunut Guggenheim-kiistely alkaa jo vähän laantua, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai kertaamaan ja kasvattamaan ajatuksia museoista ylipäänsä.

Muistan käydä taidemuseoissa ikään kuin selkäytimestä, se on pinttynyt tapa. Uudessa kaupungissa en kävele sellaisen ohi. Mutta toisin kuin vaikka Leena Krohnin Umbra, joka keräsi museoista esimerkkejä paradoksien arkistoonsa (tulee aina mieleen lappunen, jossa lukee "Please ignore this notice"), käyn muissa museoissa lähinnä mielijohteesta tai vahingossa.

Niin kuin marraskuussa Tukholman Nobel-museossa: halusin tietää, miten Norja liittyy Nobel-instituuttiin, ja sillä hetkellä museoon sisään käveleminen oli helpompi selvitystapa kuin internetin avaaminen. (Se harvoin on) ja onneksi kävelin.

Nobel-näyttely on niin omalaatuinen että se on opettavainen ikään kuin vahingossa. Katossa kiertävät ratastot, joita pitkin liikkuu nobelistien kuvia. Ympäri avaraa, valoisaa salia on erilaisia pisteitä, joissa kuvataan tärkeitä keksintöjä ja saavutuksia - salissa on yksittäisiä esineitä väljästi sijoiteltuna eri puolille, hyvin kirjoitettuja, näyttäviä tekstejä ja valokuvia, materiaaleja joita saa käpälöidä ja ihmetellä.

Yhdessä pienessä, hämärästi valaistussa huoneessa on itse palkinnon historiaan keskittyvä vitriiniesittely Alfred Nobelista kuolinnaamioineen ja toinen pieni huone on varattu luukkukaapille, jonka lokeroista lapset (ja muut) voivat hankkia tietoa kirjallisuudesta, fysiikasta, rauhanpalkinnosta, taloudesta. Koko museo on pieni, mutta läpensä mielenkiintoinen monimuotoisuudessaan. Ja sain vielä haluamani: rauhannobel myönnetään Norjassa, mutta itse Alfred oli ruotsalainen ja muut valinnat ja juhlallisuudet tapahtuvat Ruotsissa.

Ylipäänsä tuntumani on kuitenkin se, että taidemuseot ovat suositumpia kuin historialliset museot (luonnontieteelliset museot painivat ehkä vähän eri sarjassa). Lasten kanssa käydään museoissa; aikuisena niissä on jo käyty. Kärjistäen: Etelä-Suomessa museovierailuperinnettä pitävät yllä lähinnä Mauri Kunnaksen kirjat ja jokaisen lapsen unelmamuseo Heureka (mitä Turku, Espoo ja Vantaa olisivat ilman Käsityöläismuseota, Glimsiä tai Heurekaa?).

Varsinkin Helsingissä historialliset museot jäävät taidemuseoiden jalkoihin: viime syksynä pari turistia oli jo Kansallismuseon pihalla, kun kuulivat ettei siellä olekaan taidetta (muuta kuin Gallen-Kallelan frescot) ja kääntyivät takaisin keskustaan päin, enkä heitä erityisesti soimannut. Ei kaikkia kiinnosta historia - ja siitä saa usein helpoimmin kiinni taiteen kautta (anteeksi vain, Kansallismuseo).

Silti Helsinki on täynnä erilaisia kiinnostavia museokuriositeettejä, jos ne vain osaa löytää.

Pari viikkoa sitten kävin sunnuntaina Viikissä Maatalousmuseossa. Se on auki vain yhtenä päivänä viikossa muutaman tunnin, ja hyvä jos sitäkään: Yliopisto on ilmeisesti lakkauttamassa koko museota, joka oikeastaan onkin "museomuseo" - jäänne suomalaisen museoalan historiasta vuodelta 1938.

Alla olevat kuvat puhuvat puolestaan: näyttelyn esitystapa on alkuperäinen, lohko lohkolta käydään läpi maatalouden historiaa Suomessa alkaen viljalajikkeista ja isojaosta ja päättyen traktoreihin ja valikoimaan taiteilijan tekemiä replikoita valioeläimistä.

Samat asiat, samassa järjestyksessä olen tankannut päähäni jo ala-asteella, mutta nykyisin pitäisi tietenkin olla tarinallista ja osallistavaa. "Tässä on kuokka; tässä on äes" ei riitä. Maatalousmuseo on kuitenkin sympaattisin historiallinen museo, jossa olen käynyt vuosiin (ja voihan sitä ennen lukea jokusen Koiramäki-kirjan, jos kontekstia ja tarinaa kaipaa).

Opin mm. eri viljakasvien pohjoisrajat 1920-luvulla ja sain mielikuvan kalastuksen ja metsästyksen alueellisesta jakautumisesta 1800-luvulla, opiskelin erilaisia pettuleipätyyppejä ja vertailin keskenään hämäläistä, karjalaista ja pohjalaista tupamallia.

Myös museorakennus on upea. Lohkoihin jaettu tila on tyylikäs ja valoisa: esillepanot kiertävät seinillä ja keskilattia jää avoimeksi alakertaan.

Sinisestä paperista leikatut opastetekstit ovat hauskoja yksinkertaisuudessaan, puhumattakaan sananlaskuista jotka kiertävät seinillä: "Sonta on pellon herra"; "Parempi vallan sileä kuin huonosti kruusattu"; "Kaljalla työt tehdään, oluella pidot pidetään". Ensi kerralla lähetän turistit Viikkiin, tosin se on pakko tehdä tulkin kanssa - kaikki tekstit ovat suomeksi.

Toivon, että joku keksii alkaa käydä Maatalousmuseossa. Ja lupaan itse käydä myös Yliopiston uudessa tulevassa museossa, joka rakennetaan Tähtitorninmäelle vanhaan Observatorioon. Heti ensi syksynä. Ja sitä ennen luen Kunnaksen Avaruus-kirjan.

***

Dublinissa mietin joskus, miksei Suomessa juurikaan ole kirjailijoista kertovia museoita. Tietenkään Suomessa ei myöskään ole Joycen tai Yeatesin kaltaisia koko maailman kirjallisuushistorian klassikoita (Volter Kilpi tai Edith Södergran eivät ehkä samalla tavalla vedä modernismihifistelijöitä...). Mutta onhan meillä Aleksis Kiven synnyinmökki, Juhani Ahon Ahola, ja viime vuonna Sastamalaan avattu kirjamuseo Pukstaavi, minne ajattelin mennä kesällä (ellei Tanskan Louisiana-museo jotenkin vie kaikkea aikaa).

Dublinin kirjailijamuseoissa kerrotaan koko maan historiaa kirjailijoiden elämiin nivoutuneena. Irlannista muistan aina kreivitär Markieviczin hahmon, josta myös Helen Humphreys on kirjoittanut teoksessa Ethel on Fire ja johon törmäsin mm. Kilmainhamin vankilamuseossa.

Irlannin museoiden tarinat linkittyvät aina tavalla tai toisella sisällissotaan ja ajan kulttuuripiireihin, etenkin kirjailijoihin, jotka olivat poliittisesti hyvin aktiivisia itsenäisyyden puolesta - niin kuin Suomessakin.

Kirjailijoiden työ on kai aina ollut eräänlaista nykyajan tai nykyhetken dokumentointia - myös, kun kirjoitetaan historiasta tai tulevaisuudesta. Mutta itse kirjailijoita ei Suomessa perinteisesti dokumentoida museoihin, vaan toisiin kirjoihin ja arkistoihin. Meillä ehkä kirjallisuus- ja kulttuurilehdet sekä kirjastot ovat eräänlaisia kirjallisuuden museoita, joissa kirjoittajat nostetaan esiin ja joiden kautta he pysyvät muistettuina.

Musiikkitalossa

Kaupunki- ja rakennussuunnitelmien esittelyissä on aina havainnekuvia, joissa hymyilevät pariskunnat kävelevät vihreällä nurmikolla, taivas on sininen, joku ulkoiluttaa koiraa ja lapset juoksevat taustalla. Viime lauantai-iltapäivänä Musiikkitalossa tuntui epätodelliselta, kun astuin yhtäkkiä tällaiseen kuvaan.


Olin tulossa Kiasmasta ja kävelin ylös sitä vaalean harmaalla kivettyä polkua tai jonkinlaista siltaa, joka vie Sanomatalon kulmalta nurmikoiden läpi viistosti Musiikkitalon sisäänkäynnille ja Mannerheimintien varteen suojatielle. Teinit skeittasivat vanhassa paikassa Mannerheimin ratsastajapatsaan vieressä, mutta myös vasta avatuilla alueilla Musiikkitalon pihan kiveyksillä, polttivat tupakkaa ja joivat kaljaa toisia odottaessaan. Fuksiaisia juhlivia haalari-ihmisiä istui nurmikoilla samaten mäyräkoirien kanssa ja pari raksamiestä asetteli viimeisiä kiviä viimeiselle käytäväosuudelle - ja olisi varmaan halunnut olutta (heitä katseltiin Kiasman ikkunasta... ja luettiin seiniltä, että näköala on parasta museossa - ja onhan se, tällaisina päivinä). Kävelin sillan ylös ja sisään Musiikkitalon yläovista, ihmettelin Fuugan uutta klassisen myymälää (hyvä idea) ja katosta riippuvaa veistosta (kauniisti tilassa), uskalsin kävellä rappuset alas peremmälle ja sitten se iski.



Edessä avautui havainnekuvien havainnekuva: auringon säteitä ulkoa lasin läpi Musiikkitalon kahvilaan, vihreää nurmikkoa, Kiasman, Tuomiokirkon ja makasiinien raunioiden ja Kallion kirkon taustana sininen taivas ja muutamia pilvenhattaroita. Ja maantasossa, kaikilla niillä valkoisilla käytävillä nurmikkojen välillä nuoria skeittaamassa, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa. Oikeita, eläviä ihmisiä käyttämässä vasta syntynyttä tilaa. Ehkä havainnekuvien piirtäjien pitäisi myös alkaa käyttää kuvissaan tätä porukkaa, joka kaikken todennäköisimmin ilmestyy paikalle, osaa olla kaupungissa ja elää sitä.

Heinäkuu

Helsinki on kaunis.

"Jos ei ole baroque - niin hällä väliä" ja muita Rooman aikakausia

Bernini, Pyhän Teresan hurmio Santa Maria della Vittoriassa

Santa Maria della Vittoria löytyi aivan yllättäen kävelymatkalla kohti keskustaa. Ulkopuolelta vaatimaton kirkko sisältää yhden barokin keskeisimmistä teoksista, Berninin Pyhän Teresan hurmion - teoksen, jota oikeastaan lähdin Roomaan katsomaan. Rooman kirkoissa voi tehdä yllättäviä löytöjä, ja kirkot löytyvät yllättävistä paikoista: liikenneruuhkien keskeltä, kapeiden kujien lomista.

Myöhemmin opin, että lähes kaikki koillisesta Piazza Venezialle kulkevat bussit ajavat Santa Maria della Vittorian ohi, Esquilinon ja Quirinalen kukkuloiden välistä. Kukkuloita on vain hankala mieltää kartalla; ne ovat talojen ja katujen peitossa, kooltaan vain muutamien kortteleiden kokoisia. Jostakin syystä Santa Maria della Vittoriaa ei myöskään nimetä kartoissa, vaikka olin kuvitellut, että Berninin mestariteosta säilyttävä kirkko olisi vähintään kolmen ensimmäisen joukossa Rooman top10 -listalla.



Forum Romanum vasemmalla, taustalla Vittorio Emmanuelen monumentti, kuva Colosseumilta kohti Piazza Veneziaa

Forum Romanum oli upea näky auringonlaskussa. Olin odottanut Colosseumin ympärille liikenneympyrää ja normaalia kaupunkimiljöötä (en muistanut Forum Romanumin olemassaoloa). Sain antiikkisia pylväsraunioita, eteläisiä ihmepuita ja sädehtivän laskevan auringon hohtavan valkoisen "antiikkirakennuksen" ympärille. Myöhemmin opin, että valkoinen palatsi hevosvaljakoineen on Italian kuningas Vittorio Emmanuel II:lle vasta sata vuotta sitten pystytetty.



Santa Maria in Trastevere, Trastevere

Kaiken antiikin ja barokin keskellä mietin useampaan otteeseen, missä keskiaikainen Rooma piileskelee - kunnes tajusin, että romaaninen keskiaika on eri asia kuin gotiikka, jota ei Rooman kaduilla juuri näe. Puhtaimmin romaanista keskiaikaa edustava kirkko löytyy Trasteverestä. Se jäi selvittämättä, miltä ajalta ja mistä Roomassa yleinen punatiilinen kellotorni periytyy. Kaupungin profiili muodostuu noista torneista.



Barokkisen St'Ignazion kirkon edustalla on soma pieni rokokooaukio. Pantheonin turistimassat vyöryvät sivukujia pitkin kohti Fontana di Treviä tai toiseen suuntaan kohti Piazza Navonaa. St'Ignazion kirkolla saa olla aivan rauhassa.


St'Ignazion frescot kuvaavat Ignatius Loyolan urotöitä. Trompe d'oeil-efekti: kirkko saa kupolin ja yhden kerroksen lisää. Barokissa elementit liikkuvat kohti taivaita.



Vittorio Emmanuel II:n 1911 valmistunut monumentti on valtava marmorinen kompleksi näköetäisyydellä Colosseumista ja Forum Romanumista. Se aiheuttaa hilpeyttä niin matkaoppaissa kuin myös (joissakin) turisteissa: "Rooman viimeinen keisari halusi myös itselleen muistomerkin." Täytyy kuitenkin myöntää, että auringonlaskun aikaan sen katolla olevat pronssiset valjakot näyttävät upeilta. Mutta uusklassismi erottuu kyllä ympäristöstä: se on uutta, naarmutonta, puhdasta ja valkeaa.

Keskeneräiset. Muistiinpanoja tiloista. Cunninghamin kodittomuus ja Bachelardin turvalliset tilat

Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä. (Gaston Bachelard: Tilan poetiikka 2003, 75)

Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.

On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)

Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)

Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)

Michael Cunninghamin Samaa sukua (1995/2003) on tarina erilaisista kodeista, mutta toisin kuin Bachelardilla, ne kertovat useimmin perustavasta turvattomuudesta. Romaani alkaa kertomuksella nuoren naisen haaveista New Yorkissa, ja pettymyksestä ja epävarmuudesta. Maailma oli suuri ja avara, mutta loppujen lopuksi liian näännyttävä kenenkään asuttavaksi. (Cunningham 2003, 43.) Bachelard linkittää tämän turvattomuuden aikuisuuteen (ja myös Cunninghamin kuvaus on kuvaus aikuiseksi kasvamisesta): [A]ikuisuus on riistänyt meiltä ensimmäisen omaisuutemme; se on höllentänyt ihmisen siteitä kosmokseen siinä määrin, ettei hänen alkuperäistä kiinnittymistään siihen enää aisti talon kaikkeudessa. (Bachelard 2003, 76.)

Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)

Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)

***

Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet. (s. 147.)

Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.

Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)

Ensimmäinen talo on uneksimisen kannalta ratkaiseva talo, ja sen on pysyttävä hämärän peitossa. Se nousee syvältä kirjallisuudesta, toisin sanoen runoudesta --- (s. 90.)

Muistojen tuolla puolen syntymäkotion ruumiillisesti kirjoittunut meihin. (s. 93.)

Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet. Synnyinkoti on enemmän kuin asuinrakennus, se on ruumis, jossa uneksinta asuu. (s. 94.)

Pariisissa ei ole taloja. Suurkaupungin asukkaat asuvat päällekäin kasatuissa laatikoissa. --- Paitsi että suurkaupungin taloista puuttuvat pystysuoruuden kotoisuusarvot, niistä puuttuu kosmisuus. (s. 114-115.)

Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)

Töölönlahdella ja Hakasalmen huvilassa, Signe Branderin Helsinkiä

Viikko sitten lauantaina oli yllättävä vapaapäivä ja pääsin ennen illan teatteria pitkästä aikaa Töölönlahdelle kävelemään. Oli yksi kireimpiä pakkaspäiviä, auringonpaistetta ja valoa jo pitkälle iltapäivään. Jäällä saattoi kävellä ja kukkula Finlandiatalon kupeessa oli pulkkamäkenä. Ihana talvi!

Päädyttiin myös Hakasalmen huvilaan lämmittelemään ja katsomaan Signe Branderin valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta. Videohuoneessa, jossa 1910-luvun kuvat rinnastuvat 1990-luvulla otettuihin, meni yli puoli tuntia ja muutenkin aikaa kului, kun piti tihrustaa kuva kuvalta, miten maisema on muuttunut sadassa vuodessa: mitkä talot ja kadut olivat valmiita jo Branderin kuvatessa, mitä on kadonnut kokonaan, mikä muuttunut.

***

Helsingin kaupungin muinaismuistolautakunta palkkasi Branderin vuosisadan alussa tallentamaan katoavaa kaupunkia, mm. puutaloja ja vuokramökkejä, jotka saivat väistyä kivisten kerrostalojen ja uusien katujen tieltä. Siinä sivussa Brander kuvasi myös elämää kaupungissa. Hänen kuvissaan ihmiset kiiruhtavat eteenpäin tai pysähtyvät ihmettelemään valokuvaajaa, ja tulevat osaksi kaupunkikuvaa - toisin kuin monen muun kuvissa, joissa on ihmiset haluttu häivyttää kaupungin tiloista. Etenkin lapset näyttävät olevan avoimen kiinnostuneita kuvaavasta naisesta, kun taas aikuiset yrittävät jatkaa töitään normaalisti. Ennen kaikkea, Branderin Helsinki on eletty Helsinki.

Vanha optiikka vääristää etäisyyksiä hauskasti, ja etenkin rakentamattomilta alueilta kuvattuja panoraamoja on ajoittain hankala sijoittaa nykyiseen kaupunkitilaan. Vanhojen karttojen mukaan Töölössä oli 1910-luvun taitteessa olemassa jo selkeä asemakaava ja kadunnimet ovat nykyäänkin tuttuja, mutta valokuvien perusteella tiet ovat pelkkiä polkuja ja hökkelimäisiä rakennuksia on siellä täällä sikin sokin, väleissä puutarhaviljelmiä. Kivitalorivistöt ja esimerkiksi Temppeliaukiota ympäröivät talot rakentuvat vasta 1910- ja 20-lukujen kuluessa. Optiikan takia mittakaava muuttuu hämmentäväksi, mutta myös avaruus kaupungin "laidoilla" on ihmeellistä: Töölössä, Kallion pohjoispuolella on kaupunkielämä vasta aluillaan.

Karl Lindahlin suunnittelema Paasitorni (työväentalo) on hallitseva näky ja maamerkki monissa 1908 vuoden jälkeisissä kuvissa, ennen kuin Kallion kirkko (valm. 1912) alkaa hahmottua. Esimerkiksi Pitkänsillan rakennustöitä kuvaavat kuvat ovat mielenkiintoisia: nykyään niin pelkistetty alue Kaisaniemen puiston ja rannan välissä oli vuonna 1911 täynnä erilaista nosturia, rakennustelinettä ja lautakasaa. Vuoden 1908 kuvassa, joka on otettu Työväentalon tornista, Pitkänsillan ja Kaisaniemen alue on puolestaan melkein nykyisellään (lukuunottamatta puista siltaa). Siltavuorenpenkereen talot ovat vasta rakennusvaiheessa, mutta muuten maisema on suurin piirtein kohdallaan: taustalla häämöttää Uspenskin katedraali, Tuomiokirkko sekä Johanneksen kirkon kaksoistornit, edessä tiheä kaupunkimaisema ja Kaisaniemen puisto.

Branderin kuvissa on mielenkiintoista vuorottelu vanhan ja kasvavan kaupungin välillä. Hän tallensi pieniä yksityiskohtia ja elämää jo-rakennetuilla alueilla Kauppatorin ympäristössä ja eteläisessä Helsingissä, mutta myös rakennustöitä keskustan pohjoispuolilla. Kuvista huomaa myös, että aivan kaikki ei ole muuttunut. Esimerkiksi rantojen mattolaiturit ovat yhä lähes ennallaan. Samaten Kruununhaassa Kristianinkadulla eräs Branderin kuvaama piharakennus on hauska poikkeus: se on edelleen olemassa, toisin kuin lukuisat muut pienet puiset rakennukset, jotka jäivät 1910-luvun "uudisrakennusten" jalkoihin.

Muistiinpano valokuvaajasta

Selasin New Yorkissa Barnes & Noblella arkkitehtuurikirjoja sisätilojen ja korkeuksien puutteessa (suurimpaan osaan kiinnostavista rakennuksista ei tavallinen turisti pääse sisään) - ja kohtasin kuvan Margaret Bourke-Whitesta (1904-1971) ottamassa valokuvaa Manhattanin siluetista ja Chrysler Buildingin ulkokoristeista rakennuksen huipulla, gargoilin päällä tasapainoillen. Unohdin naisen nimen saman tien, enkä löytänyt selaamaani kirjaa enää uudelleen. Tänään kuva ja kuvaaja tulivat kuitenkin yllättäen vastaan netissä, enkä aio enää unohtaa.

Kuva löytyi sattumalta uudelleen täältä, kuten myös tieto, että Bourke-Whitella oli ateljee Chryslerin rakennuksessa ja että kyseinen kuva on hänen avustajansa ottama.

Jotenkin, jo ensi näkemällä, mieleen tulivat lentäjä Amelia Earhart sekä rohkeat naiset Helen Humphreysin romaaneissa.

Hautomoon jääneet merkinnät III: Kuollut huvipuisto

Coney Islandilla, Brooklynin eteläkärjessä Atlantin rannalla sijaitsee Tove Janssonin tarinan "Hemuli joka rakasti hiljaisuutta" huvipuisto, hieman myrsyn jälkeen, rannalle huuhtoutuneena, vailla hemulin ja lasten pelastustyötä.

Alkuperäinen, suuri ja yhtenäinen puisto on mennyt kiinni vuosikymmeniä sitten ja alue on aidattu kananverkoilla omiksi erillisiksi blokeikseen, joiden sisällä on nyt pieniä huvilaiterykelmiä. Yksityiset puistoyrittäjät pyrkivät New Yorkin kaupungin tuella herättelemään puistoa henkiin, mutta aavemainen tunnelma pysyttelee sitkeästi. "Kortteleiden" väleissä on kapeita, suljettujen peli- ja ruokakioskien reunustamia kujia, joilla satunnaiset vierailijat ja poliisiautot matelevat. Kyltit muistuttavat puiston kulta-ajoista ja jostakin kuuluu hiljaa tivolimusiikkia. Suurin osa laitteista on peitetty pressuin ja lukittu kettingein kiinni maahan. Avoinna on lähinnä kaksi laitetta: vuonna 1927 pystytetty, myöhemmin kansallismonumentiksi nimetty vuoristorata Cyclone sekä Deno's Wonder Wheel, niinikään 20-luvulta peräisin oleva maailmanpyörä, jonka vaunut liikkuvat pyörän kääntyessä. Molemmat laitteet tarjoavat enemmän riemua ja kauhua kuin yksikään nykyinen vekotin - ja sopivat kokemukseen siitä, että paikka on kuin luotu nostalgisia huvipuistomuistoja elätteleville, mutta samalla sopivan määrän kauhuelokuvia nähneille nuorille aikuisille. Vuoristorata tarjoaa 5 minuuttia nytkähtelevää vapaapudotusta erilaisilla korkeuksilla ja maailmanpyörän vaunut muljahtelevat sinne tänne korkealla ilmassa. Kaukana luoteessa näkyy Manhattan, alla on kuollut huvipuisto.

Puistoalueen ja hiekkarannan välissä on rannansuuntainen kävelykatu, jonka ulkobaareissa tarjoillaan maailman vanhimpia hot doggeja, olutta ja margaritoja, baarimikko istuu jakkaralla ja jauhaa jotakin mikrofoniin, mihin autolla ohi kulkevat poliisit vastaavat kovaäänisellään.