Paras taidemuseo

Päätin tänäisenä korviketoimintona, noin kuuden vuoden tiukan pohdinnan jälkeen, että Euroopan (suur)kaupunkien (lasken mukaan New Yorkin) taidemuseoista paras on Pariisin Orangerie. Korjaan mielipidettäni jos jotain parempaa vielä tulee vastaan.


Perustelut:

• Rakennus vanha appelsiinitarha, jossa kaunis valo; hienosti restauroitu
• Museo vetää väkeä Monet'n lummemaalausten takia (mielettömät, suuret lummepaneelit ajalta, jolloin Monet'sta tuli sokeutuessaan melkein abstrakti maalari), ja ovaalinmuotoiset, valkoiset lummesalit rakennuksen yläkerrassa ovatkin hienot. Mutta paras löytyy silti kellarista: ihana, sopivan pieni valikoima Picassoa, Matissea, Derainia, Modigliania, Rousseu'ta, Utrilloa ja Soutinea
  
• Sisään jonottaminen ei haittaa Tuilerie'n puutarhan päädyssä, vieressä Concorden aukion kiviaita, sen takana Seine ja Eiffel
• Alakerrassa mahtuu aina olemaan, turistit katsovat yläkerrassa lumpeita
  
• Alakerran näyttely esittää Picasson, Matissen, Modiglianin ja muiden aikalaisten suhteet toisiinsa paremmin kuin mikään iso kokoelma
  

Mutta korkeille sijoille pääsevät Orangerien kanssa myös Wäinö Aaltonen Turussa (ihana tila), Tate Britain Lontoossa (pre-rafaeliitat) ja, tietenkin, Louvren keskiajan ja 1600-1700-luvun ranskalaisen kuvanveiston alueet (lasikattoiset "pihat", marmorilattiat, vähän turisteja, veistokset, puut joiden alla voi istua).

Täytyy myös myöntää, että Pariisin Musée d'Orsay'ssa on ehdottomasti vaikuttavin interiööri, kun sinne astuu ensimmäistä kertaa sisään, ja vaihtuvista näyttelyistä riippuen siellä on myös vaikuttavimmat teokset.

New Yorkin Guggenheim, Tallinnan Kumu ja Helsingin Kiasma ovat mielenkiintoisia rakennuksia, joissa järjestään hyviä näyttelyitä, mutta jotenkin niiden hienoja porrasluiskoja pitkin valuu kohti ulko-ovea ja pois museosta. Firenzen Uffici, Rooman Vatikaanimuseo, Pietarin Eremitaasi sekä Louvren renessanssi-osiot kärsivät pahasta lattioiden narinasta ja liiasta määrästä turisteja (maailmanluokan klassikoiden kirous).

Kiinnostavimmat ja yllätyksellisimmät (mutta näiden jälkein olo on kuollein, saleja käytännössä mahdoton ohittaa ja niitä on paljon):

• Pompidou, Pariisi
  
• Tate Modern, Lontoo
  

Amsterdamin Van Gogh-museossa en ole tyhmyyttäni (rahattomuuttani) käynyt (enkä Barcelonassa missään, pitää mennä), mutta Amsterdamin Stedelijk (tällä hetkellä kiinni) on jokseenkin mielenkiintoinen - ei kuitenkaan vedä vertoja Tukholman Moderna Museetille tai vaikka Dublinin IMMA:lle (hienot, oudot tilat vanhassa sairaalassa; helppo valita näyttelyitä). Wienistä, Bratislavasta ja Berliinistä - ja myös Caenista - löytyy puolestaan hienoja perusmuseoita (ainakin taidehistorian opiskeluun).

Ja sitten on tietenkin museot, joista olen vain kuullut puhuttavan, Prahassa, Varsovassa, Krakovassa, Antwerpenissä... Louisiana Tanskassa ja Groninger Hollannissa, Getty Los Angelesissa.

Ja unohtuneet (jotakin hienoa näissä oli, ulkopuolella, vihreää...), niin kuin Venetsian Guggenheim, Mäntän Serlachius ja Oslossa kaikki...

***

Lisäys. Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että tärkeimmät ominaisuudet taidemuseolle ovat (näyttelyiden ja teosten lisäksi) rakennus, rauha ja stressittömyys. Ja niinhän se taitaa olla. Näkeminen vaatii tilaa ympärille, aikaa ajatella, virkeyttä.

Stendhalin syndroomaa Pietarissa

Talvipalatsi, Eremitaasin sisäänkäynti. Asfalttiin maalatut ajoviivat pilaavat ikävästi tunnelmaa, mutta itse rakennus on komea.

Palasin eilen neljän päivän matkalta Pietariin, Pietarista.

En osannut kunnolla varautua Eremitaasin taidekokoelmien näkemiseen. Ilma oli tappavan kuuma ja turistiryhmät tunkivat huoneesta toiseen kovaäänisten oppaiden johdolla ja ottivat toisistaan kuvia. Tästä kaikesta huolimatta meinasin purskahtaa itkuun nähdessäni Van Goghin teoksen "Souvenir du jardin à Etten (Femmes d'Arles)" (1888). Se kuvaa kahta naista, jotka ovat juuri ikään kuin astumassa ulos maalauksen vasemmasta reunasta, kukkia ja päivänvarjoa kantaen. Taustalla, oikealla näkyy peltoaukeaa muistuttava mutta kuitenkin ranskalaiseksi puutarhaksi kääntyvä maisema, jonka alalaidassa yksinäinen nainen kumartuu kukkapenkin ylle.

"Souvenir du jardin à Etten" (1888)

Van Goghin maalaukset ovat niin kuuluisia, että niistä on helposti nähnyt kaikki tunnetuimmat. Lempiteokseni on Musée D'Orsayn "L'Arlésienne", josta on kopio myös Metropolitan Museumissa New Yorkissa. Tajuan nyt jälkikäteen ajattelevani, että vasemmanpuoleinen naisista "Puutarhan muisto" -teoksessa on tuo sama Arlesitar. "L'Arlésiennen" vetovoima liittyy ehdottomasti sen kirkkaan keltaiseen taustaan ja kontrastiin tummiin pukeutuneen, tummahiuksisen naisen kanssa. "Souvenir du jardin à Etten" on sitä vastoin täynnä eri värejä ja elementtejä. Ihmeellistä on se, miten nuo elementit ovat yhtaikaisesti sekä esittäviä että pelkkää koristeellista pintaa jatkuvassa liikkeessä. Teoksen perspektiivi on oudosti (mutta tutusti) vääristynyt: taka-alan puutarha nousee pystyyn ikään kuin naisten mielensisäiseksi maailmaksi. Kukkia poimiva nainen on liian lähellä etualan naisia ollakseen fyysisesti samassa todellisuudessa. Yhdessä kuvassa on kaksi eri maailmaa. Eron huomaa myös liikkeessä vasemmalta oikealle: taivas yhtyy puutarhan hiekkakäytävään ja toisen naisen kantamat kukat kukkapenkkiin, jota kumartunut nainen hoitaa. Van Goghille ei ole vertauskohtaa, mutten ole koskaan nähnyt häneltä teosta, joka yhtä vahvasti ennakoi tulevia nabeja ja heidän dekoratiivisia, yksiulotteisia pintojaan. Maailma on yhä esittävä, mutta jo hyvin hyvin kaukana niin realismista kuin impressionismistakin.

Toinen hätkähdyttävä teos oli Matissen "La conversation" (1908-1912), miehen ja naisen keskustelu avoimen ikkunan äärellä sinisenä aamuna.


"La conversation" (1908-1912)

Julia Kristevalle sininen on subjektiuden synnyn ja myös maailman synnyn väri: se on ensimmäinen, jonka ihmissilmä kehittyy näkemään, ja ensimmäinen, joka pimeyden väistyessä havaitaan. Ikkunasta avautuvan puutarhan maa on omenien peittämä ja puutarhan vihreä ja punainen asettuvat kontrastiin miehen ja naisen huoneen ja keskustelun sinisyyden kanssa. Teoksen elementit ovat länsimaisesta mytologiasta tuttuja: mies ja nainen, puutarha, puu, omenat. Aamuisen hetken ja sinisyyden tulkitsen aluksi jollekin uudelle, nimi "Keskustelu" viittaa kommunikaatioon, puheen syntyyn. Paratiisillinen puutarha jää toisaalle sivilisaation alkaessa.

Nämä ajatukset tulivat välähdyksessä, kun seisoin teoksen luona (luulen, että olen joskus lukenut osan niistä jostakin, mutten muista enää mistä). Eremitaasin nettisivujen tulkinta maalauksesta on vähän samankaltainen kuin omani, ja vähintään yhtä lennokas:

"Conversation", painted in the artist's country house in the summer of 1909, is one of the important works Matisse produced during the highly productive period 1908-1913. Only slightly smaller than "The Red Room", the images are simplified, minimalised.

The central figures of Matisse and his wife Amelie are schematic, while still retaining a portrait likeness. Most importantly, whilst depicting a moment in real life, Matisse "captures the truer and more profound meaning behind it, which serves the artist as a point of departure for a more consistent interpretation of reality," as he himself wrote in 1908.

We enter into the blue world of the "Conversation", sink deep into the atmosphere of colour. The blue colour does not represent solidity; this is not the colour of the carpet or the colour of the wall. Filling a large part of the paintign space, the blue bears the concept of space through the force of the associations it gives rise to. It is cold; it is emotional and significant; it excites us with its profundity. Submitting to the blue's dominance, the green becomes not only the colour of the meadow but a symbol of the earth, a symbol of Life, an image which is reinforced by the straight, strong trunk of "the tree of life".

In this ideal world of pure light-colour we find two figure-symbols embodying the two eternal sources of Life. In the contrast and mutual attraction of the straight lines (male) and the soft, emotional, lines curving (female) lies one of the mysteries of existence.


Eremitaasissa käyminen oli ehdottomasti hienointa - ja turisteinta - Pietarissa. Sunnuntaiaamuna museo oli tupaten täynnä espanjalaisia ja italialaisia turistiryhmiä, jono kiersi Talvipalatsin sisäpihaa. Pietarin kaduilla ryhmät katoavat eikä öisillä Nevan risteilyillä ulkomaalaisia juuri tapaa - siltojen aukeaminen on venäläisten hupia. Ihmiset kerääntyvät rantoihin ja laivoille juhlimaan, syömään, juomaan. Talvipalatsi saa toimia öisen veneilyn ja juhlinnan kulissina, kun sadat veneet täyttävät Nevan: