Muistiinpano Nothombista. Ja jurttasaunassa.

Ostin Pariisin lentokentältä Amélie Nothombin romaanin Une forme de vie (2010) ja etsiskelen hyviä hetkiä sen lukemiseen. Toukokuun loppu ja kesäkuu näkyvät mielessä pikakelauksena, vaikea muistaa mikä päivä on.

Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.

Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.

Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.

Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.

Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.

Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.

Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse

Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.

Hullu viikko

The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)

Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.

Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.

Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".

Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.

Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.

Juustoindeksi

Kävin lentoja odotellessani Cotonoussa jättimäisessä supermarketissa, joka on ilmestynyt rikkaalle alueelle kentän viereen. Ajatuksena oli ostaa juustoa, ja sitä siellä olikin. Tutut ranskalaiset ja saksalaiset merkit ja lajikkeet Boursierista alkaen.

Erevan on suuri ja ilmastoitu. Siellä on loputtomasti käytäviä ja hyllyrivejä niin kuin missä tahansa Prismassa Suomessa. Jättimäinen parkkipaikka. Helppo, kätevä ostoshalli, josta saa kerralla kaiken. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta ja autolla pääsee ovelle.

Hyllyillä ja pakastealtaissa makaavista vihannespakasteista, ravioleista ja tyhjiöpakatuista juustoista tuli kuitenkin kumma olo.

Supermarketin tuotteet säilyvät loputtomasti. Ne on pakattu miljoonaan muovikelmuun, tuotu kaukaa ja ne on tarkoitus kuljettaa autolla kotiin. Hinnat ovat samat kuin Suomessa ja ruokaa ostavat länsimaalaisiin vaatteisiin pukeutuneet varakkaat cotonoulaiset.

Alle sata kilometriä länteen on aika toisenlaista. Viimeiset kolme kuukautta olen ostanut ruokatarvikkeeni pikkulapsien ympäröimänä erilaisista kojuista ja katoksista, säilyttänyt hetken varjossa tai sammuilevassa jääkaapissa, syönyt ja toistanut saman seuraavana päivänä.

Keskipalkka täällä Grand-Popossa on n. 30 000 frangia kuukaudessa, mikä on euroissa n. 45 euroa. Sillä ei saa syödäkseen Erevanin eurooppalaisin hinnoin, mutta paikallisin kyllä (mikäli ruokittavana ei ole ketään muuta eikä raha hupene lääkkeisiin tai työmatkoihin). Sillä saa 150 palaa kotijuustoa, jota naiset myyvät Grand-Popon tietullilla, 300 pussia maniokkijauhoa tai 100 ateriaa katukeittiössä. Erevanista samalla summalla saa 6 kimpaletta saksalaista edam-juustoa, 30 pakettia italialaista spagettia. Kahdeksan ravintolaillallista katukeittiöaterioiden sijaan.

Hyppelehdin täällä kahden kulutustyylin välillä. Suomalaisessa mittakaavassa rahaa ei juuri ole, mutta jos pysyn paikallisissa tuotteissa, olen upporikas. Talouden saa kaatumaan suomenhintaisiin Erevaneihin ja ravintoloihin, mutta yhdistelemällä pärjää loistavasti.

Hintojen nousu on täällä ongelmallista paitsi siksi, että se syö paikallisten vähät varat, myös siksi, että se merkitsee kaltaisteni turistien rajallisten valuuttamäärien liikkumista yhä harvempien välillä. Jos hyvin pärjäävät siirtyvät ostamaan vain kalliita tuotteita, jää suuri joukko tuottajia ja myyjiä ansiotta – mikä puolestaan aiheuttaa paineita nostaa hintoja.

On valittava yhden saksalaisen edamin ja 25 tietullin kotijuuston väliltä. Yksi Erevan vs. 25 paikallista naista. 1:25 on ulkomaisen ja grandpopolaisen juuston välinen suhdeluku, ja samalla se kertoo tuloeroista, maksukyvystä eri yhteiskuntaluokkien välillä.

Edamit jäivät Erevanista tällä kertaa ostamatta. Yritän käydä niillä rahoilla tietullin juustoloissa.

Myyttejä

Muistan kotimaisen kirjallisuuden opiskelun ajoilta ajatuksen, jonka mukaan Kalevalassa on hämmentävää runojen näennäinen sitoutumattomuus historialliseen aikaan: se kertoo implisiittisesti 1800-luvun itäsuomalaisesta yhteiskunnasta ja kristinuskon saapumisesta Suomeen, mutta maisemat ja tarinat ovat rautakautisia. Beniniläisissä myyteissä ei ole samaa ongelmaa. Mytologiat kiertyvät yhteen historiallisten tapahtumien kanssa ja monet tarinat voi ajoittaa ja paikantaa Dahomeyn kuninkaiden mukaan. Myös vodun-jumalat liittyvät kuninkaisiin ja tiettyihin ajanjaksoihin, kun kukin on lisännyt pantheoniin omat suosikkinsa.

Tämän viikon historia- ja myyttiopintojen tuloksena olen oppinut, että nykyisen Beninin alueelle 1600-luvulta alkaen kasvaneen Dahomeyn kuninkaat olivat sotaista porukkaa, joka rakensi valtakuntansa lähinnä läheisiä kansoja ja heimoja orjuuttamalla. Portugalilaisten kanssa käydyn orjakaupan tuloksena kuninkaat saivat aseita, joilla orjuuttaa lisää ympäröiviä heimoja. Tätä jatkui 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin orjakauppa vähitellen lopetettiin ja maa joutui tukeutumaan ihmiskaupan sijaan palmuöljyn ja tupakan välittämiseen. Samalla viimeiset kuninkaat liittoutuivat Ranskan kanssa puolustautuakseen Isoa Britanniaa vastaan – sillä seurauksella, että Dahomeysta tuli Ranskan siirtomaa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Yksi kiinnostavimmista myyteistä on tarina heimopäälliköstä, joka halusi suojella kansaansa Dahomeyn orjakauppiaskuninkaita vastaan 1700-luvun alussa. Tarun mukaan hän muutti itsensä linnuksi ja löysi syrjäiseltä järvialueelta paikan, jonne hän johti kansansa turvaan. Tofunut olivat taitavia uimareita, kun taas dahomeylaiset eivät saaneet uskonnollisista syistä koskea veteen. Krokotiilien avulla tofunu-kansa rakensi veden keskelle Ganvien, joka nykyään on yksi Beninin merkittävimmistä historiallisista kylistä.

Angels in America on Helsingissä!

Jumala on lähtenyt, eikä hän tule takaisin

Eletään 1980-luvun puoliväliä, Millenium lähestyy ja maassa ja taivaassa järisee. Ihmiset liikkuvat liikaa: kaikki on lisääntyvää kehitystä, muutosta, kasvua. Pitäisi pysähtyä. Tony Kushnerin Angels in America laskee maan päälle enkelin pelastamaan Amerikan kaaokselta ja tuholta.

Alppilaan, Porvoonkadun Makuunin entisiin tiloihin on rakennettu teatterisali, jossa suomalaisporukka esittää Tony Kushnerin upeaa näytelmää. Ja ihme kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama teatteriversio vetää mennen tullen vertoja Meryl Streepin, Al Pacinon, Emma Thompsonin ja Mary-Louise Parkerin tähdittämälle HBO:n sarjalle.

Ennen näytelmää mietin eniten sitä, onko teksti maltettu pitää ennallaan. Ja tietenkin enkeliä. En pettynyt kummankaan suhteen. Teksti on vanha tuttu ja teatterisalissa Amerikan enkelin saapuminen hiviin sairastuneen Priorin luokse, käskemään tätä pysäyttämään inhimillisen kehityksen, on vielä vaikuttavampi kuin televisiossa. Lavastus, valot ja äänet ovat upeat ja Krista Kosonen ihan oikeasti vetää vertoja Emma Thompsonille.

Teatterissa enkelin suhdetta näytelmän ihmisten elämään oli lisäksi jollakin tapaa helpompi hahmottaa. On juutalaiset, joka "uskovat vain syyllisyyteen"; Amerikka "josta enkelit ovat kadonneet"; sekopäisen ja samalla niin kirkkaan Harperin kaikkialla diagnosoima "otsonikato"... Angels in America kertoo perinpohjaisesta uskon katoamisesta maailmassa, jossa homot elävät sorrettuina, sukupolvia kuolee aidsiin ja valtio ja yhteiskunta ovat läpensä korruptoituneet. Ja silti on Priorin, Harperin ja Belizen yhdessä jakama usko maailman ihmeellisyyteen ja outouteen, New Yorkiin muuttavat mormonit ja muurit, jotka murtuvat. Sekä enkelit, jotka elävät taivaassa, joka muistuttaa San Fransiscoa.

---------

Näin eilen Kanye Westin videon (Amerikan enkelillä olisi pitänyt olla tämän feenikslinnun siivet), jossa saapuu jälleen yliluonnollinen olio tarkastelemaan haljennutta yhteiskuntaa:

Haudankaivajien tyttäret

Lokakuun ajatuksia:

Tuntuu siltä, että on aika tunnustaa "inho" Sofi Oksasen Puhdistusta kohtaan. Romaani on yhteiskunnallisesti tärkeä ja esteettisestikin aito (kumpi nyt tuleekaan ensin, taide vai politiikka), mutta sen kertomat asiat ovat niin raskaita, että merkitykset tuntuvat katoavan. Puhdistus on taidetta, joka tarjoaa lukitun maailman.

Virolaiset Puhdistusta tänä syksynä vastustaneet äänet ehkä kaipaavat taiteelta avoimuutta ja kumousta: kykyä avautua kohti tulevaisuutta. Puhdistus sen sijaan syöpyy mieliin tarinana menneisyydestä jota ei voida paeta ja joka ei tarjoa avaimia tulevalle. Vaikka tokihan tieto on aina myös ovi kohti uutta ja, ehkä, parempaa.

Olen myös miettinyt kirjoittamista naisista ja naisten asemasta. Puhdistuksen riipaisevin ydin koskee naisten hyväksikäyttöä ja naisen seksuaalisuuden redusoimista repimisen ja raiskauksen kohteeksi. Naisten sorto on eräänlainen kiteytys pahimmasta mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu. Yhteiskunta, joka sortaa niitä, jotka ovat järjestelmässä heikoimmilla, ei ole todellinen yhteiskunta, ja tässä mielessä rinnastus on osuva. Yhteiskunnallinen ja poliittinen sorto vertautuu naisten hyväksikäyttöön, mutta onko "nainen" enää relevantti metafora yhteiskunnalliselle pahoinvoinnille laajemmin? Pitäisikö "nainen" laajentaa kirjoituksissa koskemaan ennemmin, ja eksplisiittisemmin, kaikkia ihmisiä?

Judith Butler on kirjoittanut paljon identiteettikategorioiden luomisen ongelmista etenkin feministisessä politiikassa (mikä tai mitä edes on "nainen"?). Mutta toisaalta, ongelmista huolimatta, politiikka tarvitsee kollektiiveja joita puolustaa - pelkkä yksilötaso ei riitä. Esimerkiksi Planin tämänsyksyinen kampanja kuuluu "Koska olen tyttö..." ja saa julki teemallaan lasten ongelmia ympäri maailmaa. Yksilöistä on lähdettävä - ja laajennettava identiteettikategorioihin ja ryhmiin, "tyttöihin", "poikiin". Jos joku joskus keksii tavan parantaa maailmaa yleistyksiä tekemättä ja erot paremmin huomioonottaen, niin hyvä. Siihen saakka mennään näillä.

Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttäressä on paljon samaa kuin Oksasen Puhdistuksessa. Se kuvaa elämäntilan ja koko elämän vääjäämätöntä luhistumista yhteiskunnallisten tapahtumien (jos nyt Stalinin ja Hitlerin "puhdistuksia" voi sellaisiksi edes kuvata) edessä. Juutalaisvainot ovat Haudankaivajan tyttäressä kuitenkin vain taustaa, keskiössä on naisen asema maailmassa. Oates tuntuu lähes sanovan, että sen, minkä Natsi-Saksa teki juutalaisille, tekee maailma naisille kaiken aikaa.

Puhdistuksen tavoin romaanin ihmiskuva on lähes atavistinen: ihminen regressoituu, inhimilliset piirteet karisevat äärimmäisen kärsimyksen edessä. Molemmat kuvaavat asioita, joista on vaikea puhua. Siinä, missä Odotuksessa kauheus on läsnä kaiken aikaa, Haudankaivajan tyttäressä joutuu odottamaan pelolla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä mielessä se on sukua myös 1800-luvun naturalistisille ja realistisille romaaneille - joiden suurimpana teemana oli myös naisten asema yhteiskunnassa (ja jälleen metaforana toiseudelle ylipäänsä).

Romaanin alkuasetelma ja sen kerronnan tapa eivät lupaa hyvää. Natsi-Saksasta pakenevia ja juuri ja juuri Yhdysvaltoihin selviäviä Rebeccan vanhempia kuvataan kuin paniikissa olevia eläimiä. Pako ei ole pelastus, eivätkä vanhemmat koskaan löydä uutta elintilaa uudesta maailmasta. Keskitysleiri elää oman pään sisällä, naapureiden ennakkoluuloissa ja pelon ja alistamisen perintö sysitään suoraan seuraavalle sukupolvelle.

Haudankaivajan tyttären kerronta ei anna armoa: vapaa epäsuora esitys päästää jokaisen päässä takovan kauhun esiin, mutta kehenkään ei oikein tutustuta tuon kauhun takana. Päällimmäisenä on pelko. Ja erityisesti nainen on vaarassa: Juokse pakoon niin kovaa kuin pääset, katsos kun sinä olet tyttö... Rebecca oppi, että se on kuin haava. Että on tyttö. ; Mies ei koskaan anna naiselle anteeksi heikkouttaan, rakkauttaan naiseen.

On vain kertojan välittämät kokemukset, sanoja tai tarinoita ei jaella turhaan. Ensin on kielen muodostama kuilu, sitten vaikeneminen menneestä. Aluksi isän, myöhemmin aviomiehen terrorisoimalle Rebeccalle "musiikki on ainoa asia". Mitkään sanat tai teot eivät tee ympäröivää todellisuutta paremmaksi, ja aivan niin kuin T.S. Eliot on kirjoittanut: You are the music while the music lasts. Myös Rebeccalle vain nyt-hetkellä on merkitystä, olemisen musiikilla, kun se jatkuu: Ja kaikki, minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Itkemisen sijasta voisi ihan yhtä hyvin nauraa.

Haudankaivajan tyttären elämä on elämäntarinasta kieltäytymistä. Lapsuus on torjuttava, jotta elämä voi jatkua, samoin käy nuoruudelle. Elämä muodostuu salaisuuksista ja pakenemisesta ja pojalleen tytär joutuu tarjoamaan piiloleikin ja tyhjän sukugallerian. Paon varmistaakseen Rebecca naamioituu, vaihtaa identiteettiä ja piilottaa lopulta itsensä täydellisen, elegantin, amerikkalaisen naisen rooliin, jossa elekään ei muistuta lapsuuden köyhyydestä, koulutuksen puutteesta, työpaikkojen huonoista oloista.

Juuri tästä syystä romaanin lopetus on yksi hienoimmista lukemistani. Rebecca vaikenee 650 sivun ajan kokemuksistaan, menneisyydestään ja kieltäytyy luottamasta toisiin ihmisiin, mutta loppukohtauksessa tarina aukenee myös hänen sisällään, yhtä vähäeleisesti kuin se on syntynytkin - ja loppua seuraa vielä lisää tarinoita.

Hazel ei jälkeenpäin muistanut tapahtumien kulkua. Ei muistanut, montako miestä siellä oli, sillä ainakin kaksi jatkoi töitään pesualtaan ääressä, yksi tuli myöhemmin takaovesta haukottelevana ja venyttelevänä. Hänet otettiin seuraan saman tien, pöydän ääreen tehtiin tilaa, iltapäivälehtiä, sanaristikkokirja, tyhjiä limsa- ja oluttölkkejä raivattiin tieltä. --- Minä olen ollut hotellissa töissä. Nuorena tyttönä. --- Miehet kuuntelivat tarkkaan. --- Keittiön väen mieliala oli korkealla, hyväntuulinen. Hazel saattoi miettiä, vaikuttiko hänen läsnäolonsa siihen jotenkin. Hän oli ottanut pelikortit taskustaan, koonnut pakan ja sekoittanut sen. Osasivatko muut ginirommia? Pelattaisiinko ginirommi? Pelataan vaan! Hyvä. Ginirommia. --- Nyt kun he tiesivät, että Hazel oli yksi heistä, he saattoivat rentoutua. He pelasivat ginirommia, nauroivat yhdessä kuin vanhat ystävät. He joivat jäähdytettyä Coors-olutta ja he joivat Hazelin tuomista minipulloista. He söivät perunalastuja, suolapähkinöitä. ---
Kortit viskattiin pöydälle, peli oli ohi. Kuka voitti? Oliko Hazel voittanut? Miehet eivät halunneet hänen lähtevän, kello oli vasta 3.35 ja heidän työvuoronsa kestäisi aamukuuteen. Hazel pinosi kortit ja sekoitti ja nosti pakan ja sekoitti uudestaan ja ryhtyi jakamaan. Trenssin kaulus oli avautunut ja miehet näkivät hänen vaaleat, samppanjanvärisen silkkiyöpaidan alla paljaat rintansa. Hän tiesi että tukka oli sekaisin ja huulipuna tuhriintunut suun ympärille. Yksi kynsikin oli lohjennut. Hänen vartalostaan uhkui vanha, eltaantuneen pakokauhun haju. Silti hän arveli olevansa viehättävä nainen, uudet ystävät eivät arvostelisi häntä ankarasti. (s. 650.)

Eldridgen Johdatus taiteenfilosofiaan ja taiteen etiikan kysymyksiä

Richard Eldridgen viime vuonna suomennettu Johdatus taiteenfilosofiaan (2009) on kätevä paketti teorioita taiteen määrittelystä, tulkinnasta sekä keskustelua taiteen etiikasta. Eldridge puhuu klassikoista, kuten Kantista ja Schilleristä sekä R. G. Collingwoodista, ja yhdistää mukaan myös nykyiset analyyttisesta perinteestä ammentavat Nelson Goodmanit ja Noël Carrolit, kuitenkaan mannermaisia teoreetikoita täysin unohtamatta.

Eldridgen taiteen etiikkaa käsittelevä luku tarjosi yhden, hyvin simppelin ja havahduttavan vastauksen ikuiseen kiistaan taideteoksista, joissa tavalla tai toisella vahingoitetaan jotakin oliota. Siis näistä teoksista, joiden tekoprosesseissa esimerkiksi tapetaan eläimiä tai haavoitetaan tai loukataan itseä tai kanssataiteilijoita.

Estetiikan tutkija Janne Kurki mainitsi viime kesänä hesarissa (30.6.2010 "Kommunismi ja kana puhuttivat filosofeja") Berliinissä, osana filosofiakonferenssia näkemänsä jugoslavialaista absurdia teatteria rekonstruoivan teatteriesityksen, joka huipentui kanan tappoon. Kurjen kuvaus esityksestä on mielenkiintoinen suhteessa näihin taiteen etiikan kysymyksiin:

Alkuperäisversiossa tapettiin kana paljain käsin. Nyt esiintyjiä oli kielletty tekemästä sitä, ehkä saksalaisviranomaisten taholta. Alkuperäinen loppu olikin korvattu uudella versiolla: yleisö sai äänestää, millaisen lopun se esitykselle haluaisi. Äänestyksen voitti kanan tappaminen. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen esiin tuotiin pari veistä ja kana. Esiintyjät pyysivät jotakuta kanan tappamisen puolesta äänestänyttä ryhtymään tappohommiin: kaula poikki. Pitkän, siinä vaiheessa vielä huvittuneen, hiljaisuuden jälkeen eräs nuori mies nousi ylös ja teki työtä käskettyä - hän oli todellakin yksi yleisöstä. Demokratia toteutui, samoin kansalaisaktiivisuus.

Kurjen kuvaamat taiteilijat ikään kuin pesivät kätensä etiikan kysymyksistä, ja sälyttivät vastuun - ja samalla taiteen etiikan kysymysten pohdinnan - katsojille. Joskin kyseinen "tappohomman" tehnyt nuori mies tuskin koki osallistuneensa mihinkään suurempaan keskusteluun, kunhan tappoi kanan. Ilmeinen, vastaavantapainen esimerkki Suomesta on tietenkin Teemu Mäen puhkipuhuttu videoteos, jonka osana Mäki surmaa kissan.

Molemmat teokset, sekä teatteriesitys että Mäen My Way, a Work in Progress, ovat institutionaalisen määritelmän mukaan mitä ilmeisemmin taidetta, mutta niiden moraalinen tasapainoilu herättää samalla valtavaa närää. Moralistisesti taiteeseen suhtautuva sulkisi ne mielellään ulos taiteen piiristä perusteenaan, että niissä tehdyt teot ovat epäeettisiä, eikä taide voi olla epäeettistä - päinvastoin taiteen tarkoituksena on toimia moraalisesti ja esimerkiksi kasvattaa katsojien eettistä ymmärrystä.

Teosten, etenkin teatteriesityksen, osoittama kaksinaismoralismi on kuitenkin ilmeinen: eläimiä tapetaan jatkuvasti mm. elintarviketeollisuuden tarpeisiin, ja tältä perustalta voitaisiin sanoa, että teokset tosiaan kasvattavat jonkinlaista eettistä ymmärrystä paljastamalla yhteiskunnan rakenteellisen suhtautumisen eläimiin ja pakottamalla yleisön katsomaan sitä, miltä he sulkevat silmänsä kauppojen lihatiskeillä tai kosmetiikkaosastoilla.

Tämänkaltaisesta puolustuksesta huolimatta eläimen surmaaminen osana taideteosta aiheuttaa silti intuitiivisen vastareaktion. Taiteen vuoksi tappaminen provokaationa on niin ilmeisen turhaa, että sitä on vaikea puolustaa korkeammilla päämäärillä. On myös turha puolustautua sanomalla, että taide on jonkinlainen maailmasta irrallinen saareke, jota eivät koske muun todellisuuden moraalisäännöt - ja näin esimerkiksi eläimen vahingoittamista taiteessa ei tulisi arvioida etiikan kriteerein. Tämä ei toimi, jos itse teoksen sanotaan olevan yhteiskunnallinen: yhtä aikaa ei voi ottaa kantaa ja olla täysin autonominen.

Eldridgen teoksessa tarjotaan tällaisten tapausten ratkaisuksi käsitystä taiteesta joka kyllä on autonomista ja yhteiskunnallisia arvoja mullistavaa ja niitä vastaan kapinoivaa, mutta jota samalla rajoittaa niin kutsuttu vahinkoperiaate, jonka John Stuart Mill aikoinaan teki kuuluisaksi ilmaisunvapauden puolesta taistellessaan. Eldridgen vahinkoperiaate-autonomismin mukaan taide on yhteiskunnallisista ja sovinnaisista moraalikoodeista vapaata (ts. autonomista) ja sen piirissä voidaan tehdä mitä tahansa niin kauan kun tämä ei konreettisesti vahingoita jotakin toista olentoa. Vahingon käsite on toki vaikeasti määriteltävissä, mutta vahinkoperiaate-autonomismin päälinjat ovat selvät: kanan tai kissan surmaamisen esittäminen esim. videossa tai näyttämöllä on ok, mutta jos tämä tapahtuu myös aktuaalisesti osana taideteosta, astuu se vahinkoperiaatteen piiriin.

Taiteen etiikan kysymyksiä voitaisiinkin hahmottaa sen mukaan, kuinka "todellisia" taideteoksissa esitetyt teot ovat. Kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja elokuvassa, ja miksei teatterissa tai performansseissakin, on mahdollista rikkoa vakiintuneita moraalikoodeja sekä kyseenalaistaa kaksinaismoralistisia rakenteita shokeeraavillakin tavoilla, sillä niissä tehdyt teot eivät ole todellisia. Näin on tehtykin aina markiisi de Saden romaaneista Tarantinon elokuviin.

Sen sijaan taideteot, joissa aktuaalisesti vahingoitetaan esimerkiksi toisia ihmisiä tai eläimiä, kuuluvat samojen lainsäädännöllisten rajoitusten piiriin kuin mitkä tahansa teot. Näin on nykyaikana yleensä nähtykin. Berliinin tapauksesta on vaikea sanoa, oliko siinä kyse eläinrääkkäyksestä - mutta teoksessa epäilemättä liikutaan eläinsuojelurikoksen rajoilla: olisihan "tappohomman" tehnyt nuori mies voinut olla täysin taitamaton lopettamaan kanaa. Mäki puolestaan saikin sakkotuomion taitamattomasta kissan lopettamisesta.

Monet taiteilijat ovat ajatelleet, että elämän ja taiteen rajapinnan jatkuva kyseenalaistaminen on taiteen yksi keskeisimmistä tehtävistä - siksi taideteokset, jotka vaikuttavat elämään ja todellisuuteen. Mutta jo ennen tällaisia päämääriä, ja niistä huolimatta, on taide aina osa elämää. Ja osana elämää tulisi taiteen olla yhtä lailla vastuullista, ja kumouksellista, kuin minkä tahansa toiminnan.

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Esitystalous

Juha Jokelan Esitystalouden (Espoon kaupunginteatterissa) oivallus on kääntää ympäri sosiaalisen draaman kulisseja. Se ottaa satiirinsa kohteeksi yhteiskunnan, jossa jatkuva esiintyminen on sosiaalisen statuksen ehto sekä yksilöt, jotka tuottavat olemistaan julkisuuden kautta: ammatillisia rooleja, poliittista, taloudellista, intellektuaalista statusta.

Ajattelin näytelmän nähtyäni, yöllä unen rajamailla, että päiväkodeissa ja ala-asteilla rakennetaan vielä ihan oikeita esityksiä juhlapyhiä ja lukuvuoden päättäjäisiä varten. Jossakin kohtaa tämä "aito" käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja näytteleminen loppuu (useimpien kohdalla). Siirrytään "esitystalouden" piiriin: lööpit, artikkelit, dokumentit, tosi-tv, väitöskirjat, mainokset, kampanjat, blogit... Esitystaloudessa kaikki "aikuiset hankkeet" kaupasta tieteelliseen tutkimukseen ja taiteesta politiikkaan saavat osansa.

Näytelmän "pahiksen", konsultti Rami Niittymaan (Tommi Korpela) mukaan "kaikki vuorovaikutus on esiintymistä". Näytelmä lähtee käyntiin hänen seminaarillaan (jonka yleisöä näytelmän yleisö on), jossa osallistujille opetetaan kovaan hintaan tuottavan esiintymisen alkeita.

Yhteiskunnallista draamaa näytellään Esitystaloudessa seminaarilavojen lisäksi iltapäivälehtien lööpeissä, mielipidekirjoituksissa, televisiodokumenteissä ja puoluekokouksissa. Yleisö saa olla siinä roolissa, missä se on tottunut olemaan: katsojina, draaman todistajina. Näyttelijät ovat draaman tekijöitä mutta myös sen uhreja.

Esittämisen surrealistiset ja leikilliset puolet pääsevät esiin screeneillä: yhtäkkiä katsojat huomaavat sosiaalipornon sijaan tuijottavansa vastasyntyneitä kaljurottia vikisemässä häkissä, Martti Suosaloa ajelemassa kolmipyöräisellä Tapiolan katoilla, hassua suomileffajäljitelmää... Päiväkotien näytelmissä ero toden ja fiktion välillä on vielä selvä ja draaman funktiona on leikki. Yhteiskunnallisessa draamassa nämä rajat hämärtyvät - ja Esitystalous yrittänee palauttaa draaman takaisin imaginaarisille juurilleen.

Sekin tulee näytelmää katsoessa selväksi, että nykyään on helpompi katsoa kuvaruutua kuin oikeaa ihmistä lavalla.

Satiirin taustalla Esitystalous on monin paikoin surullisenkin realistinen. Puoluekokouksen meno, kansanedustaja Jaana Sallisen (miten loistava poliitikon nimi!) (näyt. Ria Kataja) epätoivoinen taistelu SDP:n "dinosauruksia" vastaan ja idealistinen halu auttaa, Rami Niittymaan narsistinen mutta äärimmäisen tuottava konsulttitoiminta, sosiologi Hanna Krohnin (Henna Hakkarainen) taloudellisesti tuottamaton, tutkijan ja tiedeyhteisön omaan sisäpiiriin jäävä yhteiskunnallinen analyysi sekä yrittäjä OT :n (Suosalo) suunnitelma "Tapiopoliksesta" - Tapiolan uudelleenrakentamisesta pilvenpiirtäjien suurkaupungiksi - kertovat nihilististä tarinaa nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllinen toiminta, välittäminen ja hyvinvointi jäävät taloudellisen kasvun jalkoihin. Esitystalouden satiiri tarjoaa myös mahdollisen tulkinnan sille, miksi näin käy.

Kasvisruokapäiväkeskustelujen ja akateemisten työttömien Suomessa Esitystalouden sanoma on lohduton: mitä poliittinen keskustelu voi ikinä saada aikaan? Tai akateeminen tutkimus? Ehkä yksityiset, voittoa tavoittelevat tahot ovat ainoita instansseja, jotka kykenevät luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan - tuhoten samalla viimeisetkin rippeet yhteisöllisyydestä?

Näytelmän sisäinen lopputulema on kuitenkin positiivinen: yhteys toisiin ihmisiin löytyy. Lopun yhteislaulu "Working class hero is something to be..." soi kauniisti, ja jokseenkin vailla sisältöä, mikä on oikeastaan koko näytelmän pointti: yhteiskunta tarjoaa mielettömän määrän täysin sisällöttömäksi muuttuneita ideologioita, ajattelumalleja, mutta niin kauan kun on tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ei sisällöttömyys haittaa.

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Paul Auster Vapaudesta

I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)



Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.

Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).

Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:

It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)

Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.

Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.

Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).

Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.

Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:

The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)

Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.

Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.

Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)

Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:

"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)

Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.

Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.

Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.

All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)