Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää

Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.

Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.

No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.

Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):

What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)

Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.

---

Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.

Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.

Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):

Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)

"No man should outlive his fictional wizard" - Harry Potter's back!

Kuoliko professori Dumbledore oikeasti? Onko Kalkaros todella Kuolonsyöjä? Voittaako Harry Potter pahan Voldemortin? Miten ystävien käy? Entä Ginnyn ja Harryn suhteen?

Kesäisen kulttuurielämän "kohokohta" koittaa tänä lauantaina, 21.7.2007, kun viimeinen Harry Potter saapuu kauppoihin. Olen tietenkin klo 7.00 Akateemisen ovella jonottamassa omaa kappalettani. Työpäivästä tulee pitkä ja hidas... mutta 17.00 pääsen kirjaan käsiksi. :)

Viimeistä osaa, The Deathly Hallows'ia, odotellessa täytyi kerrata mihin The Half-Blood Prince jäikään. J.K. Rowling on todennäköisesti syöttänyt viimeisenkin kirjan alkuosaan mittavat kertausjaksot, mutta silti oli tarkistettava asiat myös itse: pitää pitää huolta siitä, että sarjan logiikka varmasti pysyy kasassa ;). Ja ennen kaikkea oli etsittävä viitteitä Kalkaroksen sielunelämästä.

Alkusivuilla pelästyin kasvaneeni Pottereista yli, sen verran selittelevä kerrontatapa pääsi ärsyttämään, mutta pian koko velhomaailma vei mukanaan. Viimeisimpiä Pottereita lukiessani olen kaikkein eniten arvostanut Rowlingin kykyä kirjoittaa yhteiskunnallista ja poliittista allegoriaa sekä kuvata yhteiskuntamme ilmiöitä. Taikayhteisö ei teoksissa välty ihmisten maailman ja ihmispsykologian ongelmilta, pikemminkin ne korostuvat yhdistyessään taikuuden tuomiin erilaisiin mahdollisuuksiin: yhteisöjen sisäiset ristiriidat, sosiaalinen eriarvoisuus, median itsekritiikittömyys, kulutusvimma, rasismi ja ennakkoluulot kuvastavat velhojen tapaa toimia yhteisössään sekä heidän yrityksiään taistella niin pahaa vastaan kuin myös sen puolesta. Taikaministeriön syyttöminä pidättämät velhot tuovat esimerkiksi mieleen Guantanamon vangit, Kuolonsyöjien jästiviha ei ole kaukana uusnatsien ideologioista ja lordi Voldemortin lähisuku ja lapsuus muistuttavat sosiaalisen verkoston aukoista.

Kiinnostavaa Pottereissa on myös se, miten Voldemortin absoluuttinen pahuus on muuttanut muotoaan viime kirjojen aikana: hänen ruumiillistumisensa jälkeen tuon pahuuden syntyä on alettu selittää menneisyyden kautta, se on alkanut ilmetä sosiaalisesti tuotettuna. Half-Blood Princessä Rowling keskittyykin luomaan kuvaa siitä, miksi Tom Marvolo Riddle-nimisestä lahjakkaasta pojasta tuli lopulta mahtavin pimeiden voimien velho. Dumbledore toimii teoksessa eräänlaisena muistelmakirjoittajana ja analyytikkona, joka toisten ihmisten muistojen avulla rekonstruoi kaltoinkohdellun pojan tarinan. J.K. Rowling tuntuu julistavan sosiaalikonstruktivismin sanomaa, toisin kuin esimerkiksi tosielämämme uusi "paha", Nicolas Sarkozy, jonka mukaan rikollisuus on geneettistä. Harry Potterien maailmassa geeneissä kulkee ainoastaan taikuus, eikä sekään välttämättä.

Viime perjantaina kertasin myös Feeniksin kiltaa tuoreen elokuvan avulla. Kokemus vain oli lievä pettymys, etenkin Liekehtivä pikari-filmatisoinnin kauhun tunnelmaan ja intensiteettiin sekä komeisiin erikoistehosteisiin verrattuna. Elokuvassa kirjan synkeys ja epätoivo, joka liittyi taikayhteisön sisäisiin ristiriitoihin, oli muuttunut viitteiksi jotka kirjan lukenut saattoi tavoittaa mutta joiden merkitys jäi pinnalliseksi. Lisäksi päähenkilöiden todellista ahdistusta lordi Voldemortin paluusta oli vaikea tavoittaa, vaikka elokuvan nimenomaan oli tarkoitus olla henkilökeskeinen. Enkä syytä nuoria näyttelijöitä, kauhun tunnelman kehittymiselle ei yksinkertaisesti annettu aikaa: Harry sai kiukutella hetkittäin kohtaloaan ja yksinäisyyttään mutta todellinen ahdistuksen kokemus jäi syntymättä. Lisäksi juonta kuljetettiin elokuvassa lähes pääsääntöisesti selittelevien dialogien avulla. Tämä mahdollisti sen, että suuri osa kirjan tapahtumista oli saatu mukaan mutta sivutuotteena elokuvakokemus latistui pilalle. Uskollisuus kirjalle kääntyi siis lopulta elokuvaa vastaan. Feeniksin killan voi ehkä katsoa Potter-maratonin osana, mutta itsenäiseksi elokuvaksi siitä ei oikein ollut, harmi vaan.

Vielä, hauska löytö: Simpsonien Harry Potter-parodiassa (Homer ja Lisa jäävät koukkuun T.R. Francisin Angelica Button-kirjoihin) Headmaster Greystashin kuolema on sijoitettu komeisiin Dali-maisemiin, intertekstejä yleissivistyneille (sopii kuvioon, sillä ei Rowlingkaan täysin intertekstitön ole, viimeksi pongasin Kafkan rangaistuskone-viittauksen Feeniksin killasta):



Voi älä kuole, Dumbledore, älä kuole!

ps. Kuulin, että Potterit loppuvat epilogiin. Tuulen viemää-tyyppistä loppuratkaisua ei siis ainakaan ole tulossa. Toivotaan, että Rowling on kuitenkin osannut lopettaa tyylillä; Harry ja Ginny kiikkustuoleissa olisi ehkä liian imelää.