sunnuntai 20. toukokuuta 2007

Hulahdin psykoanalyysiin

Pcpt-Cs-system. Endogenous and exogenous stimuli. Mnemic system. Word presentations and thing presentations.

Opin tällä viikolla, että Freudin mukaan ego on havainto/tietoisuus-järjestelmän keskiössä, lajittelemassa hermoston kautta tulevia ulkoisia ärsykkeitä, ja siten oikeastaan vaikuttamassa siihen, mikä kullekin meistä muodostuu "todellisuudeksi". Samalla opin, että se on myös eräänlainen kartta ruumiissa tai ruumiin pinnalla olevista libidinaalisista latauksista. Minuus on siis havainnosta ja ruumiista kiinni, ja päinvastoin. Yksinkertaistettuna.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, samaa on toistettu aikaisemminkin, tosin hieman vähemmällä fysio- ja neurologisella terminologialla. Juuri tällöin muodostuu kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä ylitetään raja kahden teoreettisen maailman välillä: sen, jonka todenperäisyyttä pystyn itse arvioimaan ja sen, jossa lennän sokkona.

Filosofisia ja/tai kirjallisuustieteellisiä tekstejä lukiessa tulee joskus miettineeksi sitä, miten vapaita ne ovat käsittelemään abstrakteja teoreettisia rakennelmia. Tietty määrä luonnontieteellisiä "faktoja" voidaan onnellisesti sivuuttaa ja tyytyä muodostamaan ja analysoimaan erilaisia ehdotuksia ja malleja: "minuus rakentuu suhteessa toiseen". Mutta entä kun psykoanalyyttista teoriaa käytetään filosofian tai kirjallisuudentutkimuksen välineenä?

Missä vaiheessa turvallinen kielestä, ruumiista, subjektista ja maailmasta rakennettu kehikko pettää jalkojen alla ja päädytäänkin (tai joudutaan) perustelemaan analyysia neuroneilla, synapseilla ja aivokuoren toiminnalla?

Ja vielä: tottakai Freud oli väärässä. Mutta missä määrin yleistyksiä voidaan silti pitää todenperäisinä? Missä kulkee totuudenmukaisuuden raja, jonka ylitettyään ne eivät voi enää toimia analyysin välineinä?

Ei kommentteja: