Sophie Calle, Calle, Calle

Tämä taiteilija on vaivannut siitä lähtien, kun hänen ja Paul Austerin välinen kytkös selvisi muutamia vuosia sitten. Se tarina meni suurin piirtein niin, että ensin Auster varasti (ilmeisesti pyynnöstä) Callen hahmon Leviathan-romaaniinsa - ja sitten Calle teki teoksen romaanista: varasti sen kuvaaman taiteilijan (siis itsensä) ja alkoi esittää omaa "peilikuvaansa". Eräänlainen kaksoisvarkaus.

Nyt Sophie Callelta on esillä uusi näyttely EMMA:ssa. Tällä kertaa hän on ottanut lähtökohdakseen entisen rakastajan lähettämän erokirjeen jäähyväissanat. Miehen viesti jätetylle Callelle on ranskaksi hivenen epämuodollisempi kuin suomeksi, mutta silti lopetuksen teitittelevä muoto pysäyttää: "Prenez soin de vous" - "Pitäkää huolta itsestänne." Sähköpostilla lähetetty erokirje on pahasti ristiriidassa Herra X:n ilmaisun kanssa, ajattelin kun luin näyttelystä ensimmäistä kertaa. Myöhemmin näytin erokirjettä eräälle ystävälle, joka myös alkoi heti tulkitsemaan tekstiä. Tämä on kuvaavaa, sillä niin teki myös Calle: hän lähetti sen joukolle naisia - ja näyttely koostuu noista tulkinnoista.

Calle on yksi kiinnostavimmista nykytaiteilijoista. Olen maininnut hänen ihmeellisyydestään aiemminkin, mutta lainaan nyt taas Austeria, joka kuvaa Leviathanin Calle-hahmoaan seuraavasti:

Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)

Callen taide on jo kauan sitten liikkunut yli perinteisten taide-esineiden, yli valokuvankin, ja varsinkin yli romaanin tai muun kirjana ilmenevän tekstikokoelman. Callelle taide on jonkinlainen yhteisöllinen performanssi, mutta siinä on aina mukana myös henkilökohtainen side. Callen teokset ovat lähes aina elämäkerrallisia: nykytaidetta, joka on kaikille lähestyttävää; jonka edessä ei voi sanoa, että typerää tai en ymmärrä.

Take Care of Yourself-teoksessa elämästä tulee taidetta jopa siinä määrin, että eräs Herra X:n kirjeen tulkitsijoista lähes moittii Callea:

Jos Sophie olisi rakastanut häntä niin paljon kuin väitti, hän ei olisi koonnut kokonaista naisten eskadroonaa auttamaan itseään pääsemään asiasta yli. Hän olisi yrittänyt päästä asiasta yli, pakkohan hänen on, mutta ei tällä lailla, toisten naisten ympäröimänä.

Ajattelin samaa. Tapahtumasta tulee lähde teokselle, todellinen kokemus sivuutetaan, vähän julmastikin, tulkintojen vyöryllä. Mutta tämä on tietenkin tarkoituskin.

Monet tulkinnoista ovat hauskoja (Calle usein on). Naisten taustat ja etenkin heidän ammattinsa ohjaavat tulkintoja: toimittaja kertoo, miksei kirjettä voitaisi julkaista lehdessä; kriminologi muodostaa miehestä profiilin; poliisi toteaa, ettei aihetta tutkintaan ole, sillä "moraalisen vahingon mahdollisuus [---] on ominaista kaikille romanttisille suhteille, sillä eikö rakastaminen tapahdu aina omalla vastuulla?"

Osa tulkinnoista on videolla, esimerkiksi nukahtelevan klovnin luenta. Ja papukaija, joka huutelee jäähyväissanoja "Prenez soin de vous, prenez soin de vous" ja lopuksi repii koko kirjeen.

Ystävälleni jäi mieleen papukaija - ja tuomari, joka kirjoittaa, että "Sopimuksen toisella osapuolella on tässä tapauksessa oikeus tällä perusteella pyytää sopimuksen purkamista eli mitätöintiä. --- Kokonaisuudessaan kirje osoittaa selkeästi, että rakkaussuhteen solmiminen ei merkittävästi eroa tavanomaisen vuokrasuhteen ehtojen sopimisesta ja täytöönpanosta."

Minä samastun välittömästi kirjallisuudentutkijaan, diskurssianalyytikkoon, äidinkielenopettajaan ("Keksi tarinalle erilainen loppu") ja oikolukijaan. Analysoisin kirjeen sana sanalta, lause lauseelta - ikään kuin eron aiheuttamalle kivulle löytyisi jokin ratkaisu kirjeestä. Vaikka itse kirje on myös hyvin kaunis. Ei lainkaan raukkamainen tai vastuuton. Se tuskin herättää ulkopuolisissa vihan tai suuttumuksen tunteita, tai harvemmin herättää (yksi asianajaja on poikkeus - hän asettuu voimallisesti herra X:ää vastaan). Eräs tulkitsija kehoittaakin lukemaan kirjeen aina uudestaan ja uudestaan: se on merkki siitä, että sinua rakastetaan.

Prosessihukka ja tarve ymmärtää

Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)

Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.

Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)

Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.

Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.

Siksi taide on niin tärkeää.

***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.

Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.

Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.

Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.

Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.

I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)

***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:

It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)