The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)
Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.
Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.
Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".
Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.
Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliittinen sana. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste poliittinen sana. Näytä kaikki tekstit
lauantai 19. marraskuuta 2011
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Paul Auster Vapaudesta
I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)
Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.
Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).
Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:
It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)
Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.
Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.
Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).
Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.
Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:
The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)
Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.
Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.
Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)
Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:
"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)
Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.
Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.
Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.
All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)
Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.
Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).
Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:
It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)
Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.
Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.
Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).
Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.
Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:
The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)
Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.
Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.
Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)
Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:
"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)
Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.
Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.
Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.
All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)
torstai 29. lokakuuta 2009
Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide
With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)
Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.
Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.
Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:
The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)
En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.
Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.
Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.
Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.
Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.
Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.
Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).
Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.
The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Arka aihe
Luin aamun Hesarista jutun otsikolla "Natsisarjakuva suututti juutalaisseurakunnan". Vihreä lanka oli julkaissut viime perjantain lehdessään Sami Ahon sarjakuvan (kuvassa yllä), jonka tarkoituksena oli kritisoida Israelin sotatoimia Gazassa. Kritiikki tehtiin sarjakuvassa ironisella huomautuksella, jonka mukaan Israelin lipussa oleva Daavidin tähti ja hakaristi ovat alkaneet muistuttaa toisiaan: "Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan... tätä toista nelisakaraista symbolia." On aika selvää, että Vihreän langan tai taiteilijan ei ole ollut tarkoitus loukata sarjakuvalla juutalaisia kansanryhmänä - vaan nimenomaan kritisoida Israelin tämänhetkisiä toimia palestiinalaisia vastaan. Moni on kuitenkin kokenut, että sarjakuvassa esitetty tähti rinnastuu yleisellä tasolla Daavidin tähteen juutalaisten symbolina ja että sarjakuvan taustalla häilyy väite, jonka mukaan israelilaiset (tai pahimmassa tapauksessa "juutalaiset" ryhmänä) toimivat kuin natsit. Päätoimittajan mukaan sarjakuvassa näkyy selvästi, että kyseessä on Israelin lippu eikä Daavidin tähti ja ettei juutalaisten loukkaaminen ryhmänä ole tarkoitus. Toisaalta ainakaan hesarissa olleesta kuvasta tämä ei ihan tullut selväksi. Daavidin tähden ja natsisymbolin rinnastaminen on lisäksi ollut toisen maailmansodan jälkeen yleinen tapa esittää antisemitismiä kuvallisesti. Taiteilija tai lehti eivät ehkä tulleet ajatelleeksi näitä erilaisia konnotaatioita, tai sitten he ottivat tietoisen riskin pyrkiessään tuomitsemaan Israelin mahdollisimman kärjistetyin keinoin.
Näyttää siltä, että antisemitismin käsite on ihan yleisestikin alkanut nykypäivänä ottaa uusia muotoja ja linkittyä yhteen erityisesti Israelin toimintaan liittyvän ärtymyksen ja jopa vihan kanssa. Samaten tähän on liittynyt USA:n toimintaan Israelin tukijana (ja ylipäänsä maailmalla, Afganistanissa, Irakissa) kohdistuva kritiikki. Vihreän langan sarjakuva oli ainakin itselleni muistutus tästä huomiosta, jonka tein jo muutamia vuosia sitten. Israel ärsyttää ja tuo ärsytys yleistetään kohtuuttomalla tavalla yleisesti juutalaisia koskevaksi. Vanhat merkitykset karsiutuvat pois ja tilalle syntyy uusia. Ja tässä muutoksessa antisemitismin käsite ikään kuin lievenee: se ei olekaan enää muuta kuin vastalause Israelin politiikalle. Tämä on aika luonnollista, ja tapahtuu epäilemättä niiden ihmisten mielissä, joille holokausti ja natsi-Saksan teot ovat (ajatuksellisesti) kaukana. Unohdetaan, kuinka vakava sana antisemitismi on - ja miten musertavia ovat historia ja todellisuus tuon käsitteen takana.
Tuntuukin tärkeältä, että nykyisten valtioiden politiikka ja väärät teot pidettäisiin erillään menneistä tapahtumista - ainakin tätä aihepiiriä käsiteltäessä. Muuten mennään helposti harhaan ja tullaan tuottaneeksi sivumerkityksiä, jotka saattavat sisältää jotakin, mitä ei olla tarkoitettu. Antisemitismi johti 1930-40-luvulla natsi-Saksan suorittamaan massiiviseen kansanmurhaan. Ja tätä merkitystä se edelleen kantaa - huolimatta siitä, että tämä pääsisi joskus unohtumaan historian kulkiessa ja uusien vääryyksien tullessa vastaan.
Aivan toisena aikakautena, talvella 2008-2009 Israelin valtio vastasi palestiinalaisten ääriliikkeiden ohjusiskuihin hyökkäämällä Gazaan ja vetäytyi sieltä lopulta kansainvälisen painostuksen myötä. Samaan aikaan Israelia tukeva Yhdysvallat sai uuden toivoa herättävän presidentin ja entisten johtajien toivotaan joutuvan oikeuden eteen.
Olin sattumalta Berliinissä, kun Gazaa alettiin pommittaa. Siellä oli helppo pitää kaksi asiaa ja historiallista tilannetta erillään. Televisio näytti iltaisin Israelin sotatoimia, jotka suuri osa maailmaa tuomitsi jo silloin. Päivisin havaitsimme, miten vahvasti toisessa maailmansodassa murhattujen juutalaisten, mustalaisten, kommunistien, homoseksuaalien ja toisinajattelijoiden muisto on edelleen läsnä. Oli oikeastaan yllättävää, miten avoimella, kunnioittavalla ja - katuva on ehkä väärä sana - surevalla tavalla joukkomurha oli esillä Berliinissä eri monumenteissa, muureihin kiinnitetyissä laatoissa ja muistopatsaissa. Historia oli siellä paljastettuna kaikessa kaameudessaan, mitenkään peittelemättä tai siloittelematta, niin mikro- kuin makrohistoriankin tasolla, ihmisyksilöiden nimiä ja tarinoita myöten.
Natsisymboli kantaa vahvaa latausta. Sitä ei voi vaieta kuoliaaksi antamatta sille lisää voimaa, eikä sitä pidäkään poistaa kulttuurimme kuvastoista. Historiaa on kannettava mukana. Daavidin tähden, juutalaisten tunnuksena, rinnastaminen tuohon symboliin kuitenkin halventaa auttamatta toisessa maailmansodassa kärsineiden juutalaisten muistoa - näin merkit toimivat. Nuo kaksi merkkiä yhdessä vievät meidät semanttisesti 1940-luvulle - eivät tähän päivään.
Se, menikö Vihreä lanka sarjakuvallaan harhaan, riippuu oikeastaan vain siitä, onko kuvassa Daavidin tähti vai Israelin lippu. Vastaus on kuitenkin tulkinnan varainen.
Tylsintä asiassa on ehkä se, että kristillisten Bjarne Kallis yrittää nyt kalastella itselleen suosiota asian tiimoilta asettamalla Vihreät vastuuseen kuvasta. Vihreä lanka pahoitteli jo.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Politiikka on taas täällä: yhteisöllisyydestä ja sen ulkopuolesta
Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.
Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)
...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...
Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.
Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?
Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.
Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.
Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.
Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.
Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.
Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.
Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.
On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.
Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.
Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.
Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.
Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)
...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...
Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.
Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?
Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.
Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.
Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.
Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.
Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.
Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.
Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.
On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.
Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.
Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.
Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.
torstai 8. maaliskuuta 2007
Hyvää naistenpäivää!
Oli mukava katsoa äsken netistä Suomen tv-uutisia ja nähdä, miten monipuolisesti ja vakavilla äänenpainoilla naisten asemasta puhuttiin. Monissa ammateissa euro on naisille edelleen 70 senttiä. Sukupuolittuneita aloja riittää, samaten syrjintää ja väkivaltaa. Yritysjohtajista suurin osa on yhä miehiä, ja yhteiskunnallisen vallan keskittyessä talouselämään naisten puhe on vaarassa tukahtua. Muistakaa äänestää naista eduskuntaan! Ja kunnioittaa erilaisuutta niin toisessa ihmisessä kuin myös itsessä. Hyvää naistenpäivää!
sunnuntai 28. tammikuuta 2007
Graduntekijä. Ja vihreä sananen tekopyhyydestä.
Gradu on päässä nyt (tämän viikon jälkeen) seuraavassa vaiheessa:
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)