(Tieteellisestä) kirjoittamisesta

Siri Hustvedtin uudessa Summer Without Men -romaanissa päähenkilö (jota on erityisen vaikea erottaa Hustvedtistä itsestään) kärsii kovin lyyrisestä synestesian muodosta, jossa metaforat konkretisoituvat hänen mielessään. Esimerkiksi ilmaisu "you seem to have struck a chord with.." saa päähenkilön kuulemaan soinnun.

Lapsille käy näin helposti. Muistan katselleeni mielessäni kohtausta, jossa pata ärhentelee kattilalle. Tai jossa jonkun kasvot vihertyvät kateudesta. Nykyään tätä ei enää tapahdu. Ehkä suomalaisessa puheessa ei myöskään olla metaforien äärellä.

Hustvedtin uusi romaani on ehkä "välityö", mutta edellisestä Shaking Woman -teoksesta ja esseistä näkyy, että hän on nero tieteellinen kirjoittaja. Hustvedt on havainnut sen, että itse asiaa ei saa olla liikaa eikä se saa olla liian tiukkaa. Ongelmankehittely ja käsitteet ja suhteet eivät saa tukahduttaa tekstiä. Sen sijaan kaiken helpon, joka ympäröi kirjoitusta, on oltava tiivistä ja ajateltua. Taustalla, sillä mikä on vain maalattu kuvittamaan ja täyttämään, pitää olla yhteys konkretiaan. Helpompaa on kirjoittaa toisin päin: niin, että teoria on niin raskasta, ettei kukaan jaksa sitä lukea ja että väliosat ovat kamalaa puppua, joka ei tarkoita mitään.

Yritän kehittää kömpelöä metaforaa tälle. En onnistu. Mutta Hustvedtin ideana tuntuu olevan, että kirjoittamisen pitäisi olla jonkinlaista keskustelua, jossa vaikeita asioita ei kavahdeta vaan niitä katsotaan eri näkökulmista, avataan, tutkitaan, ja jossa "helppo" ja "täyte" on samaten ajateltua ja tarpeellista.

The Wounded Self - Siri Hustvedt ja minä

Luin alkukesästä Siri Hustvedtin ihanan pienen omaelämäkertaa, neurotieteitä ja psykologisia teorioita yhdistelevän teoksen The Shaking Woman or the History of My Nerves (2010), jossa Hustvedt yrittää ratkaista outojen neurologisten kohtaustensa mysteeriä. Teos tulee niin lähelle omia kiinnostuksenkohteitani, että ajattelin ensin etten haluaisi kommentoida sitä sen tarkemmin - jättää vain mieleen hautumaan ja tukemaan omia ajatuksia. Niin paljon oli tosiaan samaa: Freudilta, peilisoluista, minuuden heijastumista ja samastumisista, muistoista ja tarinoista identiteettiä rakentamassa; kielen tavoittamattomista ruumiillisista kokemuksista, affekteista, tunteista; tiedostamattoman vaikutuksista. Hustvedt jopa diagnosoi itselleen hysterian - ajatus, jolla olen leikkinyt vähintään lukioiästä lähtien.

Shaking Womanin lukeminen johti kuitenkin esseekokoelman A Plea for Eros (2006) lukemiseen, jonka omaelämäkerrallinen, jälleen pitkälti samoja minuuden, toisiin sekoittumisen ja erottautumisen aiheita käsittelevä "Extracts from a Story of a Wounded Self" (2004) puolestaan vakuutti omaelämäkerrallisen puheen ja muiden kanssa jakamisen tärkeydestä. Ja sai kaipaamaan jatkoa tälle tarinalle minuuden rakentumisesta. Tai minuuksien, niin kuin Hustvedt ajattelee:

Kun tyttäreni oli kolmivuotias, hän katsoi minua ja kysyi: "Äiti, kun minä kasvan isoksi, olenko silti Sophie?" Sanoin kyllä, koska onhan se niin, että nimi seuraa ruumista ajan kuluessa. Mutta kolmivuotiaalla, joka esitti kysymyksen on hyvin vähän tekemistä sen aikuisen nuoren naisen kanssa, jonka tunnen tänään. Meidän on ajateltava itseämme jatkumona, vankkumattomana tarinana. Mieli etsii aina yhtäläisyyksiä, assosiaatioita, toistoja, sillä ne luovat merkitystä. ("Poimintoja haavoittuneen minän tarinasta", A Plea for Eros, 205, suom. AO.)

Humpsahdin sisään Hustvedtin maailmaan, jota olen jo muutaman vuoden ajan elänyt hänen fiktiivisten tekstiensä kautta. Lopputulos on, että nyyhkin tänään koneen ääressä itsekseni, kun luin Hustvedtin nettisivujen elämäkerrasta hänen ja Paul Austerin menneen naimisiin "on Bloom's Day, June 16". Bloomsdaynä! Joycen romaanin tapahtumapäivän valitseminen hääpäiväksi on niin perinpohjaisen imaginaarista, että tuntuu kuin tämän ja kirjojen maailman rajat hälvenisivät lopullisesti.

Häiden vuosi oli 1982, jolloin Siri Hustvedt oli 27 vuotias ja Paul Auster 35. Joycen Odysseuksen tapahtumapäivästä oli 78 vuotta ja julkaisusta tasan 60. Itse olin tuolloin vähän alle kahden kuukauden ikäinen.

Hustvedt ja Auster päätyivät tapaamaan, kun Hustvedt oli tullut New Yorkiin opiskelemaan kirjallisuutta (ja kirjoittamaan runoja, tekemään hanttihommia) suoritettuaan kandidaatintutkintonsa St. Olaf Collegessa Minnesotassa. Hustvedt kirjoittaa "Haavoittuneen minän" esseessä myös opiskeluajoistaan Columbia Universityssä 70- ja 80-lukujen taitteessa:

Englannin maisteriohjelma, johon olin tullut opiskelemaan vilisi kriittisiä teorioita. Foucault, Derrida, Althusser, Lacan, Deleuze, Guattari ja Kristeva olivat kirjailijoita, joista en ollut koskaan kuullutkaan, saatikka lukenut. Kun saavuin, strukturalismi oli jo ollutta ja mennyttä, ja hipsterit, jotka kansoittivat humanististen aineiden korkeakoulut, olivat syvällä sen jälki-inkarnaatioissa. Aatteet muodostivat säätilamme. Elimme niissä ja ne elivät meissä, ja nämä kuumat, voimakkaat ajatukset levittivät kumouksellisen hohteen yli Philosophy Hallin ja Hungarian Pastry Shopin, joihin opiskelijat kerääntyivät kiistelemään ja selittämään ja hajottamaan palasiksi ranskalaisia tuontiajatuksia. Kun Jacques Derridan uusin kirja julkaistiin englanniksi, Salter's, yksi Columbian alueen kirjakaupoista kiinnitti ikkunaansa suuren käsinkirjoitetun kyltin: MEILLÄ ON DERRIDAN GRAMMATOLOGY! Opiskelijat ryntäsivät kauppaan hankkimaan omansa. (s. 223, suom. AO.)

Auster kirjoitti New York Trilogiansa 1985-1986 ja Hustvedt väitteli Dickensistä 1986. Tytär Sophie syntyi 1987 ja Hustvedtin fiktiiviset romaanit Blindfold (1992), Enchantment of Lily Dahl (1996), What I Loved (2003) ja Sorrows of an American (2008) julkaistiin aina muutaman vuoden välein.

Itse otan heidän ajattelunsa maailmaa kiinni pikkuhiljaa. Vuodesta 2002 olen kahlannut yliopistolla Freudia, Winnicottia, Kristevaa, Barthesia, Derridaa. Strukturalismin tavoin myös jälkistrukturalismi alkaa olla täysin passé, mutta siitä välittämättä käytin osan tästäkin kesästä samaista Derridan Off Grammatologya kahlaten (jonka englanninnos julkaistiin muuten jo 1976, 2 vuotta ennen Hustvedtin tuloa New Yorkiin). Ja onhan toki uusiakin nimiä - mielen, ruumiin, kielen ja kirjoittamisen mysteereistä kiinnostuneille yhteisiä; esimerkiksi neurologi Antonio Damasio tai Columbia Universityn narratiivisen lääketieteen ohjelmaa johtava Rita Charon, jonka ansiosta myös Shaking Woman sai alkunsa (Hustvedt oli luennoinut yliopistolla Charonin kutsumana, mikä johti lopulta teoksen syntyyn). Shaking Womanissa Hustvedt mainitsee sitä paitsi ohimennen jopa kognitiotieteilijä Antti Revonsuon tutkimukset unista ja tietoisuudesta - tutkimukset, joista meillä puhutaan filosofian laitoksella. Jälkistrukturalismi, jälkijälkistrukturalismi, mielenfilosofian ja terapiakirjoittamisen kurssit sekä Hustvedtin kirjojen lukeminen tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Hustvedtin maailma on kotoisa monesta syystä.

"Haavoittuneen minän" esseessä on monia tärkeitä huomioita, ja haluan vielä esitellä muutaman ajatuksen ihan lyhyesti:

Hustvedt kirjoittaa tulleensa yhdessä vaiheessa murrosikää koulukiusatuksi. Hänen kuvauksensa on monessa suhteessa tuttu ja paljastaa hienosti sen dynamiikan, joka helposti syntyy nuorten aikuisten välille kouluissa tai muissa laitoksissa, joissa lähimpiään ei pysty itse valitsemaan ja kun kokemus ei ole vielä silottanut kipeimpiä ristiriitoja omassa itsessä:

Syistä, jotka jäivät minulle hämäriksi, ajauduin yhtäkkiä pois erään tytön suosiosta, joka oli ennen pitänyt minusta. Muutuin halveksituksi hylkiöksi - julmien vitsien ja rääkkäyksen kohteeksi. Minua tönittiin, nipisteltiin ja sysittiin. Kaikki mitä sanoin sai vastineeksi hihitystä ja kikatusta tytöissä, joista oli kuin ihmeen kaupalla tullut kaikkivaltiaita meidän pienessä kuudesluokkalaisen murrosikäisen tyttöyden maailmassamme. Elin kuukausia tuskaliaassa ymmärtämättömyyden tilassa. Kuten useimmat tarinat naisten välisestä kiusaamisesta, minun alkoi yhdestä tytöstä. Olen varma, että hän huomasi sisäisen elämäni haavoittuvaisuuden - ja tähtäsi siihen. Jos olisin ollut vahvempi, olisin saattanut kyetä vastustamaan hänen juonittelujaan. Hän tuli perheestä, jossa sisarusten välinen kilpailu oli julmaa. Hänen halunsa satuttaa minua oli epäilemättä kotona syntynyttä, mutta tuohon aikaan minulla oli harvoja keinoja analysoida hänen psyykettään, ja vaikka olisikin ollut, se tuskin olisi auttanut. Avoin vihamielisyys - hän piti huolen, että minut pidettiin leikkien ja keskusteluiden ulkopuolella - sekoittui peitettyyn julmuuteen, tekaistuihin ystävällisyyden osoituksiin, joiden tarkoituksena oli huijata minut uskomaan, että minut oli taas hyväksytty mukaan. Nämä petokset olivat kamalimpia. Kaksinaamaisuus kuvotti minua. Laahasin ja kituutin surkeaa olemustani eteenpäin kuin hakattu koira. Ainoa puolustukseni olisi ollut aito välinpitämättömyys. Olin nähnyt sitä toisissa ja olisin mielelläni nähnyt sen itsessäni, mutta tämä ominaisuus karttoi minua. Halusin olla pidetty ja ihailtu enkä kyennyt ymmärtämään, mikä oli saanut aikaan viheliäisen kohtaloni. (s. 208, suom. AO.)
---
Näiden julmien onnen käänteiden opetus upposi syvälle. Joillekin ihmisille julmuus on helppoa, häpeämätöntä. Minulla kaikkia lausumiani ilkeitä sanoja seurasi armoton syyllisyys ja katumus, joita pystyin hädintuskin kestämään. Olen edelleen ihmeissäni näistä eroista ihmisten välillä. Persoonallisuuden mysteeriä ei ole helppo selvittää, mutta on varmaa, että ihmisiä on olemassa erittäin empaattisista täysin kylmiin. Salaisuus tähän löytyy ruumiistamme ja niistä tarinoista, jotka kertovat elämistämme toisten ihmisten kanssa, toiston ja keskeytyksen tummista vivahteista. (s. 210, suom. AO.)

Analyysin välineet ovat tärkeitä. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia ymmärtää toisten ihmisten tekojen taustoja, sitä helpompaa on kestää esimerkiksi halua satuttaa - ja sanoutua siitä irti. Ja sama pätee myös omaa itseen.

Hustvedtin, niin kuin monen muunkin, nuoruusaikaan kuului myös voimakas poliittinen herääminen. Hänen havaintonsa on, että poliittinen ajattelu edellyttää aina samastumista toisiin ihmisiin, tai laajemmin ihmisryhmiin. Taipumus samastua heikkoihin ja sorrettuihin valtaapitävien ja voimakkaiden sijaan johtaa toisentyyppiseen näkemykseen yhteiskuntajärjestyksestä ja sen ideaaleista. Politiikka on "joukkojen etiikkaa" (niin kuin Lissu Lehtimaja oivaltaa sarjakuvassaan Levinasin kasvot (2008)) - kyse on suhteista toisiin, valtavissa mittakaavoissa.

Poliittista tunnetta ei voi olla olemassa ilman identifikaatiota, ja minä samastuin vääjäämättä ihmisiin, joilla ei ole valtaa. Tätä vastoin oikeistolaiset ideologiat vetoavat usein niihin, jotka haluavat linkittää itsensä auktoriteetteihin, ihmisiin, joille sotilasparaatien tai sotaan marssivien sotilaiden näkeminen on ylentävää, ei kivuliasta. Politiikka on vääjäämättä myös sublimaatiota. Se voi toimia kanavana tukahdetulle aggressiolle ja vihalle, enkä minä ollut poikkeus. Ja niinpä, intohimolla varustautuneena ja poliittista historiaa ahmien, minusta tuli neljätoistavuotiaana kansalaisaktivisti. (s. 212, suom. AO.)

Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, Hustvedt onnistuu esseensä lopussa artikuloimaan jotakin hyvin selkeää ja koskettavaa kirjoittamisen terapeuttisesta voimasta. Haavoittuneelle minälle on olemassa vastinparinsa, kirjoittava minä, joka on yhtä lailla itselleen tuntematon ja veitsen terällä, mutta samalla muuntumiskykyinen, dynaaminen, elävöityvä:

Pelkään kirjoittamista, myös, koska kirjoittaessa liikun aina kohti artikuloimatonta, sanomatonta. Paikkaa, jossa seinät eivät enää pidä. En tiedä mitä siellä on, mutta se kutsuu minua luokseen. Onko haavoittunut minä sama kuin kirjoittava minä? Onko kirjoittava minä vastaus haavoittuneelle minälle? Ehkä jälkimmäinen on lähempänä totuutta. Haava on staattinen, annettu. Kirjoittava minä on moninainen, elastinen ja se kiertää haavaa. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt yhä selvemmin, että minun ei ole tarkoitus peittää tuota sanatonta, kipeää ydintä, että minun on taisteltava sitä pelkoa ja väkivaltaa vastaan, joka siellä myös on. Minun on kirjoitettava pelkoni. Kirjoittava minä on rauhaton ja etsivä ja se kuuntelee ääniä. Mistä ne tulevat, nämä kuiskuttelijat, jotka puhuvat minulle ennen kuin vaivun uneen? Henkilöhahmoni. Minä luon ne ja en luo niitä - niin kuin unieni henkilöt. Ne juttelevat, tappelevat, nauravat, huutavat ja itkevät. Olin hyvin nuori, kun kuulin ensimmäisen kerran tarinan Jeesuksesta manaamassa riivattua miestä. Jeesus puhuu demonille miehen sisällä ja kysyy hänen nimeään, ja sanat jotka tämä huutaa vastaukseksi sekä pelottivat että kiihottivat minua. Demoni sanoo: "Minun nimeni on Leegio". Se on minun nimeni myös. (s. 228, suom. AO.)

Lopuksi. Luen nettisivuilta vielä, että Hustvedtin uusin romaani, The Summer without Men, julkaistaan 2011. Se on ihan pian.

Kesälukemisia

Sään puolesta näyttää siltä, että talvi on tulossa. Tekee kuitenkin jo mieli tutkia, mitä lukisi kesällä.

Aloitin toissapäivänä, muutaman vuoden pohdinnan jälkeen, Steven Hallin Haitekstin, jonka postmoderneista kokeiluista on annettu kovin ristiriitaisia arvioita. Ensimmäisten lukujen perusteella romaani vaikuttaa kuitenkin oikein loistavalta rantalukemiselta: älyllistä, ajateltua mutta nopeasti etenevää ja sopivan koukuttavaa, outoa.

Viime vuonna luin puistossa auringon paisteessa Philip Rothia, Paul Austeria ja Dashiel Hammettia. Nytkin hyllyyn on varattu Austerin Moon Palace ja lisäksi tällä kertaa Don DeLillon Americana. Mutta tasapainon vuoksi taidan tänä vuonna korvata Hammetin Agatha Christiellä: hyllyssä odottaa "1940's kokoelma", neljä dekkaria, joissa ei ole Marplea eikä Poirot'a (joukossa toivon mukaan joku lapsuuden lempiteoksista, joiden nimiä en enää muista).

Hyllyssä odottavat valmiina myös Mary Douglasin Puhtaus ja vaara ja Bracha Ettingerin Yhdessätuotanto. (Viime vuonna luin mm. Blanchot'n Tunnustamattoman yhteisön, nyt siis naisajattelijoita.) Etsinnän alla ovat Siri Hustvedtin taide-esseet, A Plea for Eros tai Mysteries of the Rectangle.

Kotimaisista olisi kiva lukea vihdoin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho, Pirkko Saision Kohtuuttomuus ja miksei myös joku Saision vanhempi lukematon.

Lisäksi ehkä vähän Yazmine Rezaa, Jeanette Wintersonia, Carol Shieldsia.

Ja Jean Rhysia rannalle ehdottomasti!

Ja vielä viimeisinä kaikkien suosittelemat Haruki Murakamin Kafka rannalla ja Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär - tai sitten jotakin ranskalaista uutta? Tule jo kesä!

Assosiaatioita: Lily ja Sookie

Hassua, mutta Siri Hustvedtin varhaisteos Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, 1996) vie hyvin samankaltaiseen todellisuuteen kuin television uusi hömppäsarja True Blood. Jälkimmäisen pääpointtina on kuvata maailmaa, poliittisia sotkuja ja arjen elämää sen jälkeen kun vampyyrit ovat paljastaneet salatun olemassaolonsa ja saaneet kansalaisoikeudet. Ensimmäinen on Hustvedtiä, taidetta, tunteita ja kipeitä salaisuuksia, ennen siirtymistä suurkaupungin ja psykoanalyysin maailmaan.

Yhteys löytyy päähenkilöistä sekä pikkukaupungin miljööstä, vaikka maantieteellisesti tapahtumapaikat ovat hyvin eri puolilla Yhdysvaltoja.

Hustvedtin Lumous kertoo nuoresta Lily Dahlista, joka tarjoilee pikkukaupungin ravintolassa ja rakastuu päätäpahkaa New Yorkista tulleeseen taiteilijamuukalaiseen.

True Blood:in sankarittaren Sookien työpaikkana on myös paikallinen ravintola, ja hänen sydämensä vie kaupunkiin eksynyt 150-vuotias vampyyri.

Molemmissa tapauksissa tyttöjen haaveet ja ihastukset ovat vain alkua tarinalle. Sookie päätyy taistelemaan sosiaalisessa ja fyysisessä todellisuudessa vampyyrien, ristiriidassa olevien tarpeiden ja oikeuksien, välittämisen ja rakkauden puolesta. Lily opettelee elämään monien merkitysten, tunteiden ja halujen maailmassa sekä kapinoimaan tavoittaakseen sen, minkä haluaa.

Lumous paljastuu monisäikeiseksi ja ajatelluksi romaaniksi minnesotalaisen pikkukaupungin asukkien vaikeista asioista sekä fyysiseksi kertomukseksi Lilyn kokemuksesta ja sen maailmasta, toisten yksilöiden vaikutuksesta Lilyn elämään. True Bloodin fantasiamaailmaan on puolestaan sisäänrakennettu vaikeiden sosiaalisten kysymysten lisäksi arkisen etelävaltiolaiskaupungin hiki ja kuumuus. Molemmat tytöt aistivat paitsi mielellään, myös ruumiillaan ja keskiöön nousevat suhteet toisiin. Uni ja kuvitelma. Tieto ja totuus. Salaisuudet, jotka tulevat julki, mutta jatkavat elämiään toisaalla.