Asioita (muumioita) museoissa

[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.

I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)

Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.

Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.

Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.

Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.

En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).

Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.

Eva Dahlgren Lontoossa

Outoa ja tuttua lukea toisen ihmisen ajatuksia matkalta nyt, kun on itse juuri palannut. Lukemisen syynä piti olla ruotsin palauttaminen mutta sitten tapahtuma muuttuikin itsereflektioksi. Muistin vertailun, jota tehdään kodin ja uuden ympäristön välillä. Muistin myös pelon, joka ihmisen valtaa oudossa paikassa, muutosten edessä, kun mikään ei ole kovin varmaa ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja muistin sen, miten tuosta pelosta irtaudutaan, miten se muuttuu uteliaisuudeksi ja energiaksi ja iloksi: "Kärlek börjar med nyfikenhet", kuten Eva toteaa (Dahlgren 2003 Hur man närmar sig ett träd).

Ja näin Eva kirjoittaa:

Går förbi en liten privat park dit man måste ha nyckel för att få komma in. En mamma med barn går omkiring därinne. De ser ut att ha det tråkigt. Tänker på alla dessa privata parkbarn som tror detta är naturen. Vilken chock de kommer att få när de blir vuxna och kommer till Västerbotten. Skog åter skog. Ingen grind. Ingen nyckel.

Köper frukost på vägen hem. Människorna på min gata skrämmer mig. Utanför grannhuset hänger en fetlagd äldre man over sitt staket och försöker andas. Han har astma. Hans ansikte är rött och lungorna piper. Han hänger över staketet och säger oh my God oh my God. Jag borde hjälpä honom. Hämta min inhalator och ge honom luft men jag går förbi och tar trapporna upp och lägger på säkerhetskedjan. Vågar inte öppna datorn för att läsa det jag skrivit av rädsla för att jag ska få bevis på hur dåligt det är. Vet med mig själv att jag måste vara snäll mot mig när jag känner så här.

Läser en bok. Struntar i att jobba men har dåligt samvete hela dagen. Framåt eftermiddagen tar jag fram min lilla bandspelare och försöker förstå hur den fungerar. Efter ett tag fösvinner hag in i den, trummar, spelar gitarr. Timmarna går och rädslan avtar, vet att när jag vaknar imorgon så kommer allt att vara annorlunda. Jag hatar de dagar då livet skrämmer mig. Då allt blir för stort. Då livet bara är tid. Då barndom och åldredom är ihopklistrade med varandra med et tunt lager av medelålderslim.

"All I Want for Christmas Is You"

Romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen riemujuhlaa... The Holiday ja Love Actually.
Kuka tarvitsee elämän, kun on internet?

Tulkoon joulu, tulkoon Lontoo, tulkoon rakkaus! ;)
Puissa on tähtivalaistus, tavarataloissa soi joulumusiikki, tekolunta ja punaisia nauhoja, onnellisia parisuhteita ja lasten riemua. Keskellä kesääkin voi siis näköjään päästä joulutunnelmaan. Komedioita katsoessa muistui mieleen myös, miten kaunis joulu täällä Pariisissakin oli.

Olen viimeisen kuukauden viihdyttänyt itseäni Kate Winslet-elokuvilla: The Holiday, Little Children, ja vanhempaa, The Life of David Gale ja Finding Neverland, vain Titanic:iin ei olla sorruttu (vielä). Samalla löytyi uudelleen kaikkien aikojen viihdyttävin tapa tehdä romanttista komediaa: jenkkituotanto brittinäyttelijöillä.

Kun meillä ennen oli Hugh Grant ja Andie MacDowell tai Hugh Grant ja Julia Roberts tai Hugh Grant JA Colin Firth ja Renee Zellweger, nyt meillä on Jude Law (!!!) ja Cameron Diaz.

The Holidayn joulutunnelmat vaativat ehdottomasti paluuta Love Actually:in, ja katsoin sen tänään kauniina lauantai-iltapäivänä Pariisissa.

Ps. Suoraan YouTuben joulupukin kontista: mitä yhteistä kahdella maailman ihanimmalla Hugh'lla on charmin, brittiyden ja etunimen lisäksi? ;)



"Ass-kicking prime minister" ;)



House and his Cane!

Tate Britain, Lontoo, kirjallisia paikkoja

Löysin edellisenä viikonloppuna Lontoossa käydessä Tate Britainista maalauksen Chattertonin kuolemasta. Muutenkin oli onnekasta nähdä prerafaeliittoja, punatukkaisia. Yllätyin miten jostain muistin sokkeloista löytyy nimiä, varsinkin teosten: Shalottin lady, Mariana, Ophelia. Tennysonin, Burken, Shakespearen runoja. Alan epäilemään Agatha Christietä tämän oudon tuttuuden aiheuttajaksi. John Fowlesilla ja Peter Ackroydilla on varmaan myös sormensa pelissä.

Kirjoja ei löytynyt matkatuliaisiksi. Jotenkin en raaskinut ostaa Ian McEwanin uusinta, omistuskirjoituksella vielä, vaikka sitä olisi ollut tarjolla Charing Crossin kirjakaupoissa. Sen sijaan löysin kirjallisia maisemia: Royal Horticultural Societyn Vauxhall Bridgen lähettyviltä ja Virginia Woolfin kotitalon Bloomsburystä. Käveltiin myös vahingossa John Lennonin vanhan kotitalon ohi Baker Streetillä. Lontoo odottaa taas uutta käyntiä.

Royal Horticultural Society

Gordon Square, Bloomsbury

Muistiinpano. Lontoosta.

Paikannimiä.

Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.

Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.

The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)

Pariisi-Lontoo-Pariisi

Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.

Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.

En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.

Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.

Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.

Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.

Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.

Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!