Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.
Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.
Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)
Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.
Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.
Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.
Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beauvoir. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beauvoir. Näytä kaikki tekstit
tiistai 23. lokakuuta 2007
tiistai 11. syyskuuta 2007
"Time is of the essence"
Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.
Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?
Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.
Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.
Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:
"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.
Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.
This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)
Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.
---
Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.
Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?
Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.
Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.
Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:
"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.
Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.
This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)
Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.
---
Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.
sunnuntai 26. elokuuta 2007
"Il n'y a rien dehors le corps"
Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
torstai 23. elokuuta 2007
Muistiinpano: Deleuze ja kriittisiä ja kliinisiä esseitä
Emme kirjoita neurooseillamme. Neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt, kuten 'Nietzschen tapauksessa'.
Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.
Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)
Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.
---
Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!
Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.
Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)
Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.
---
Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Luin eksistentialistista teoriaa ja jäin muistelemaan amerikkalaisia sotilaita
Simone de Beauvoir käsittelee etiikan ja politiikan sekä tekojen ja päämäärien välistä suhdetta vastajulkaistun suomennoskokoelman Onko Sade poltettava? esseessä "Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi".
Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:
Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.
Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)
Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.
Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:
Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)
Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?
Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.
Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.
Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.
Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:
Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.
Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)
Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.
Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:
Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)
Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?
Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.
Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.
Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.
Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)
I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)
Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).
Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).
Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).
Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:
Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)
I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)
Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).
Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).
Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).
Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:
Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)
keskiviikko 23. toukokuuta 2007
Ostamisen ja näkemisen iloa. Ristiriitoja.
Käveltiin eilen Marais'ssa ja löysin vintage-kaupoista toinen toistaan somempia puuvillapaitoja. Sellaisia hippimallisia, vähän ryppyisiä, pitsiliitoksilla, levenevillä hihoilla ja mokkaisilla nyöreillä. Ja Bastillella oli tori. Jos tänne muuttaisi asumaan, saisi sieltä koristetyynyjä ja lintuhäkkejä ja tuulikelloja ja raheja.
Halu asettautua asumaan ja rakentaa koti taistelevat varmaan aina sen kanssa, että haluaisi vain liikkua ja kokea uutta. Nyt jäisin tänne, mutta en enää valmiiseen kotiini Suomeen. Arabian astiastot voisi viedä takaisin Stokkalle. Lähes vuoden olen pärjännyt kahdella kiinalaiskupilla ja muutamalla lasilautasella. Vain kirjojani kaipaisin. Ja äidin maalauksia.
Silti paluu on edessä. Pian. Jos tänne ei voi jäädä, sitten jonnekin muualle, ja taas muualle. Lontooseen. Tukholmaan. Berliiniin. Tavarat pahvilaatikoihin ja varastoon. Kirjat hyllyyn vanhaan kotiin. Soittoja ja sähköposteja sinne, kun jotakin on tarkistettava.
Mutta tähän tarvitaan rahoitussuunnitelma.
Ja kävi miten kävi, kirjoja pitää olla. Kesäkuussa käyn vielä tekemässä kierroksen kaikissa antikvariaateissa ja toreilla, vaikka ymmärrän kuljetuksen vaikeuden. Sandia, Colettea, Beauvoiria, Durasia. Chateaubriandin muistelmat haudan takaa. Yllätyksiä. Löytöjä.
Halu asettautua asumaan ja rakentaa koti taistelevat varmaan aina sen kanssa, että haluaisi vain liikkua ja kokea uutta. Nyt jäisin tänne, mutta en enää valmiiseen kotiini Suomeen. Arabian astiastot voisi viedä takaisin Stokkalle. Lähes vuoden olen pärjännyt kahdella kiinalaiskupilla ja muutamalla lasilautasella. Vain kirjojani kaipaisin. Ja äidin maalauksia.
Silti paluu on edessä. Pian. Jos tänne ei voi jäädä, sitten jonnekin muualle, ja taas muualle. Lontooseen. Tukholmaan. Berliiniin. Tavarat pahvilaatikoihin ja varastoon. Kirjat hyllyyn vanhaan kotiin. Soittoja ja sähköposteja sinne, kun jotakin on tarkistettava.
Mutta tähän tarvitaan rahoitussuunnitelma.
Ja kävi miten kävi, kirjoja pitää olla. Kesäkuussa käyn vielä tekemässä kierroksen kaikissa antikvariaateissa ja toreilla, vaikka ymmärrän kuljetuksen vaikeuden. Sandia, Colettea, Beauvoiria, Durasia. Chateaubriandin muistelmat haudan takaa. Yllätyksiä. Löytöjä.
torstai 15. helmikuuta 2007
Kevät on saapunut Pariisiin
"What I recognized in this place, from the moment I arrived here, was something within myself that I didn't even know was there. Something under the skin, in the blood. A pulse of familiarity." (-Helen Humphreys)
Heräsin, kun naapurin kissa maukui sisäpihalla kotiinpääsyä. Ranskalainen kaksoisikkuna paljastaa molemmin puolin olevat vanhat kerrostalot, pihan ja sinisen, hohtavan taivaan. Kaksi päivää kestänyt vesisade on loppunut. On kevät. Ulkona näyttää, kuulostaa ja tuoksuu siltä, että uusi elämä on alkamassa. Niin täällä viidennessätoista kaupunginosassa kuin myös pohjoisessa Clichyssä koululla ja St. Germain-des-Près:llä. Le repos hivernal alkaa olla ohi. Kohta on tulppaanien ja krookusten aika.
Tänään onnistui täydellisesti se, mistä kaiken aikaa haaveilen: ajattelun kiteytyminen taidemuseossa, taiteen historian keskeisimpien teosten äärellä. Kävin Musée d'Orsayssa ja istuin hetket Cezanne- ja Van Gogh-huoneissa miettien väriä ja viivaa, semioottista ja symbolista sekä sinisen aallonpituuksia. Olin näkevinäni, tai näin, käytännössä sen, mistä pari päivää sitten luin Kristevan artikkelissa "Giotton ilo": värin leikin (rytmin, taktiilisuuden, liikkeen vailla muotoa tai koherenssia) sekä viivan, joka rajoittaa ja kokoaa tuon kaiken takaisin yhteen, objekteiksi ja identiteeteiksi; symboliseksi: uimareiksi, goottilaisiksi kirkoiksi, heinäpaaleiksi, kyliksi.
Jostakin kertoo Cezannen ja Van Goghin mieletön kiintymys siniseen; paluusta arkaaiseen, nautinnosta, identiteettien kumoutumisesta.
sunnuntai 3. joulukuuta 2006
Pariisin pikaopas: viikonloppu
Bastillen lähistöllä on olemassa baareja, jotka ovat auki aamuun saakka. En tosin muista tarkkaa osoitetta, ehkä Rue de la Roquette. Samaten ruokapaikkoja löytyy niiltä main. Viimeiset metrot lähtevät noin klo 0.45 kaikilta pääteasemilta, mutta pysäkillä kannattaa olla kuitenkin vähän aikaisemmin. Se tuli todistettua eilen. Tulin kotiin joskus aamuseitsemältä, muistaakseni. Odottelin Tuulin kanssa metrojen kulkemista ensin kotibileissä Avenue Daumesnilillä (Nationin eteläpuolella), sitten Daumesnilin metroasemalla ja lopulta Bastillella ja Philippe Augustilla. Yöllinen 11 arrondissement tuli tutuksi. Paljon ihmisiä. Paljon keskusteluja.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
keskiviikko 8. marraskuuta 2006
Puutarhoissa, Luxembourgin ja muuallakin, kirjallisissa ja todellisissa
Olen lueskellut ja ollut erilaisissa maisemissa. Tai pikemminkin ajoissa, sillä Pariisi säilyy, etenkin puutarhat.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)