Jeanette Winterson: The Stone Gods

Emerson said that the rarest thing on the planet is a truly individual action - but I'd set the bar at a story told. It's why the nineteenth-century writers favoured such long and satisfyingly plotted novels. Some of them - like George Eliot - really believed there was something to tell and that we could tell it. Dickens knew very well that we could not, but he told it anyway, glittering and bravura. It's one way of defying chaos - the kind of Chaos, with a capital C, that can't be avoided; the exuberant, unfolding, unpredictable universe, expanding when it should be contracting, made largely of something that is not something but nothing - dark energy, anti-matter. A thing unconfined. What to say when the certainties fail? Words are the part of silence that can be spoken. (Jeanette Winterson 2007 Stone Gods, 125.)

Jeanette Winterson kysyy uusimmassa romaanissaan tuttuun tapaan kysymyksiä ihmisen luonnosta, olemassaolosta ja elämän merkityksestä. Toistosta ja mysteeristä.

Teoksen henkilöhahmot ovat kuin me, arjessaan ja ongelmissaan, mutta todellisuudet ovat toisia: tiloja mielikuvituksen, historian ja tieteen rajamailta. "Stories are always true. It's the facts that mislead", päähenkilö Billie Crusoe kirjoittaa jossakin tulevaisuudessa, romaanin ensimmäisessä osassa (p. 53).

Uudessa maailmassa robo sapiensit on kehitetty korjaamaan inhimillisiä erehdyksiä ja tekemään rationaalisia päätöksiä ihmiskunnan puolesta mutta, kuten Wintersonilla aina, samalla käy ilmi, että rakkaus, halu ja taide voittavat järjen ja järjestyksen. Myöskään kehittyväksi ohjelmoidulle robotille ei riitä laskelmallinen hyödyn ja päämäärien maailma, vaan hänkin haluaa selitysten ja vastausten lisäksi myös ymmärtää tätä todellisuutta: Mistä runot kertovat? Millaista on rakkaus?

Winterson ohjaa törmäyskurssille ne faktat, joita maailmasta tiedetään ja elämän arvoituksellisuuden - konkreettisestikin. Sattumanvaraisuus, epävarmuus ja merkityksettömyys kohtaavat inhimilliset yritykset tuottaa merkitystä ja vaikuttaa niin ympäröivään todellisuuteen kuin myös omaan elämään - oli tuon vaikutuksen antama suunta sitten kohti hyvää tai huonoa.

This is a quantum universe --- neither random nor determined. It is potential at every second. All you can do is intervene, robo sapiens Spike opettaa päähenkilölle (p.62).

Ensimmäisessä osassa maapalloa muistuttava Orbus on tuhoutumassa, kun luonnon resurssit on käytetty eikä ihminen suostu katkaisemaan kehitystään. Avaruudesta löytyy kuitenkin toinen, vasta evoluution alussa oleva planeetta, jonka ihminen aikoo asuttaa. Ensin on vain tuhottava sitä asuttavat dinosaurukset ja ratkaistava, miten rakentaa sinne uusi elämä luopumatta teknologian tuomista mahdollisuuksista.

Toinen osa avaa läpi teoksen kulkevaa Robinson Crusoe-intertekstiä. Siinä palataan tuhoisan kehityksen ja valintojen alkutaipaleelle, aikaan jolloin ihminen etsi uutta tilaa itselleen toisia mantereita valloittamalla. Eurooppalaiset tekevät valloitustyötään ja samalla alkuperäiskansat muuttavat Pääsiäissaarella luonnon järjestystä jättimäisiä kivijumalia rakentaen, vailla mitään "rationaalista" syytä. Kapteeni Cookin miehistön jäsen jää laivastaan jälkeen ja pohtimaan alkuperäisväestön ja oman rotunsa toimintaa:

And I thought of the immense human effort that is put to enterprises of all kinds that yield no obvious return and yet are deemed more worthy than the grazing of oxen and the manufacture of cloth. I do not deem this as fault. There must be some part of Man that is more than his daily round. Some part of him that will use his profit on a matter of no profit, for the Bible says to us, 'What should it profit a Man that he gain the whole World and lose his own Soul?' But none has seen his Soul, yet all have seen a small corner of the world, and would have more of it. (p. 108.)

Romaanin kolmas ja neljäs osa kertovat Wintersonille tuttua tarinaa syntymästä, hylätyksi tulemisesta ja rakkaudesta. Tuhoutuvat planeetat ja hylätyt vastasyntyneet lapset vertautuvat toisiinsa, ihmiskunnan armoilla, rakkaudesta riippuvaisina. Viimeinen osa sitoo tarinat yhteen, ja moniin todellisuuksiin ja aikoihin sijoittuva romaani onkin lopulta tarina toistuvista maailmoista. Historia ja elämä toistuvat samanlaisina, täynnä vääriä valintoja ja kohtuuttomuutta - mutta silti itsessään arvokkaina.

There must have been a moment when the universe itself said yes, when life was imperative, and either this can be read as blind and deterministic, or it can be read as the exuberance of a moment that leaves an echo on every living thing for ever.
Any scientist can say what happened in the seconds after the Big Bang, but no one has any idea what was happening in the seconds before. The cosmic Yes. Yes, I said, and Yes.
My mother saying yes to my father and, like it or not, that was yes to life and, like it or not, that life was me. (p. 179.)

The problem with quantum universe, neither random no determined, is that we who are the intervention don't know what we are doing... (p. 183.)

Muistiinpano järjestyksestä

Olen kokenut viime aikoina valtavia ongelmia järjestyksen suhteen, koskien niin elämää ja olemista kuin myös kirjoittamista.

Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.

Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).

Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:

It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)

Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.

Kalevala. Ei. Kansanrunous

Kirjoitin Ateneumissa tällä hetkellä esillä olevasta Kalevala kuvissa-näyttelystä ja huomasin mielenkiintoni kohdistuvan kaiken aikaa yhä enemmän ja enemmän ilmaisun ja esittämisen erilaisiin tapoihin, niin kuvissa kuin myös Kalevalan tekstin sisällä.

Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...

Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.

Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.

Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.

...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)

Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).

Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?

Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.

Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.

Muistiinpano toistosta, jatkamisesta, paluusta

"I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved." (Jeanette Winterson 2005 Weight, 137.)

Siinä syy jatkaa ja palata samaan pisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Kuten Maurice Blanchotkin kirjoitti (tosin ehkä hieman negatiivisempaan sävyyn, ks. alla), monia kirjoittajia vaivaa kykenemättömyys lopettaa: halu palata samaan pisteeseen, samaan tarinaan, samaan kertomukseen kerran toisensa jälkeen. Wintersonille tällainen tarina on tarina Atlaksesta kannattelemassa maapalloa, tarina painosta, rajoista, halusta ja vapaudesta:

I chose this story above all others because it's a story I'm struggling to end. Here we are, with all the pieces in place and the final moment waiting. I reach this moment, not once, many times, have been reaching it all my life, it seems, and I find there is no resolution.
I want to tell the story again.
That's why I write fiction - so that I can keep telling the story. I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved. (Winterson, 137.)

Me kerromme tarinoita uudelleen ollaksemme olemassa; olemassaolomme tarinaa, historiaa, tiedettä. Wintersonille Atlas-myytti on tarina meistä ja maapallosta, elämästä maan päällä. Siinä kiteytyvät olemassaolomme elementit - historia (aika) ja avaruus.

---
Blanchot:

Kirjailijaa hallitseva tarve palata samaan pisteeseen näkyy pakkomielteessä palata hänen suosimaansa aiheeseen, joka puolestaan pakottaa hänet toistamaan asian, jonka hän on jo sanonut, joskus rikastuneiden lahjojen voimalla ja joskus köyhtyen hämmästyttävästi ja jaaritellen samoista asioista yhä heikommin ja yksitoikkoisemmin. (Blanchot 2003, 22.)

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.

Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)

I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)

Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).

Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).

Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).

Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:

Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)

Elsa Martine

Akustinen keikka République'lla. Harvoin saa kokea yhtä mahtavia musiikkielämyksiä.

Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...

Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.

Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.

Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"

VOi, mikä sotku ;)

Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.

Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.

Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.

(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)

MARIA VAARA

Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.

Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.

Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.

Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.

Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla

Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla

Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.

Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.

Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.

Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.

Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.

HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)

Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.

6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)

Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.