Paris perdu, Helsinki retrouvé

Kolme päivää kotona ja hyvältä tuntuu. Suomessa on kesä ja kaunista. Tout est bien qui finit bien, se on nyt varmaa.

Uusi maantieteellinen sijainti löytyy siis Espoosta ja Helsingistä... kotona taas.

Juoksin aamupäivällä juna-asemalle aikataulut sekaisin mutta pääsin silti Rautatientorille ennen aikojani, mille vähän naureskelin itsekseni - kuukausiin en ole ollut ajoissa missään. Kävelin Ateneumilta Aleksille ja Kauppatorille enkä enää voinutkaan ilmoittaa feissareille lähteväni pian kotimaahan. Aurinko paistoi, oli japanilaisia turisteja ja paljon hassuja vaaleita suomalaisia. Näin Manolo Valdésin hovineidot Espalla ja pidin näkemästäni. Sitten näin torin ja sataman ja Suomenlinnan lautan ja ihmismäärät ja kalat ja ajattelin, miten sievä ja siisti ja vauras tämä kaupunki on. Helsinki on merellinen ja kaunis, kuin Marseille ilman köyhyyttä ja likaa. Moni asia on oudon hyvin täällä pohjoisessa.

Oltiin päivällä veneilemässä Helsingin edustalla, ottamassa aurinkoa poukamassa Jollaksen lähellä ja nähtiin pareittain joutsenia rannoilla. Eilen pääsin Didrichsenille Elin Danielson-Gambogin näyttelyyn, viime hetkellä, ja tungin suomalaisten taideharrastajien keskellä funkkistalossa. Elin oli hieno mutta tunkeva joukko oudoksutti. Kuitenkaan, lauantain aurinkoisessa Helsinki Pridessa ei tarvinnut töniä ja jopa Kaivarin ahtaassa Siwassa hymyiltiin kun jonotettiin. Täällä siis nuoret ovat kohteliaita mutta vanhemmat menevät anteeksi pyytelemättä, ajattelin. Mutta kauaa tuskin muistan tuota miettiä.

Kotonakin ehdin jo käydä, laittaa ruokaa ja katsella kirjahyllyä, samaten Haukilahden rannalla istumassa aamun kajastaessa ja pohtimassa uutta juoksureittiä Laajalahden tietämillä. Kolmeen päivään mahtuu paljon merta ja aurinkoa ja metsää. Väsyttää, mutta nyt on kesä.

Spinstereiden vappuloma...

...alkoi uusien kotitalojen ilmaantumisesta Trouvillesta, meren rannalta. Marguerite Durasin kesäresidenssi Les Roches Noires on aivan toisen spinsterin naapurissa. Ja toinen spinsteritalo löytyy viitisenkymmentä metriä kauempaa.

Jommalla kummalla kuistilla voi sitten juoda punaviiniä ja calvadosta, liikaa, syksyllä, kun kesä pakenee ja ihmissuhteet rakoilevat. Muutoin on odotettavassa suurta onnea. Ranskalaisia lapsia. Taiteilijoita, opettajattaria. Kirjallisuudentutkijoita? Kävelyitä laskuveden alta paljastuvalla merenpohjalla. Illallisia kalaravintoloissa. Hummerilautasia. Töitä. Rakkautta.

Toinen talo on vaaleanpunainen, toinen vaaleansininen. Normandialaisia rantavilloja. Välille saa viritettyä viilipurkeista puhelimen. Valkoisia verhoja hulmuaa suurissa avonaisissa ikkunoissa. Terasseja, patioita. Enää täytyy suunnitella kirjastojen siirtäminen...

Jossakin vaiheessa myös talvet vietetään rannikolla. Tehdään matkoja Trouvillen ja Pariisin ja Pariisin ja Helsingin välillä. Lähdetään ja palataan.

Yhtäkkiä en voi uskoa...

...miten paljon viimeisten viikkojen aikana olen nähnyt. Muutama viikko, ja Ranska on kierretty ristiin rastiin junakiskoja pitkin. Maisemia toisensa perään. Uusia tuttavuuksia. Kaupunkeja, kyliä, maaseutua. Ja kaikkialla: kulttuuria, hienoja keskusteluja, elämän iloja ja suruja, energiaa, väsymystä, jännitystä, hauskuutta.

Tästä kaikesta on kiittäminen toisia, läheisiä hyviä ihmisiä.

E:tä ja M:aa, jotka junailivat mukaansa Alpeille. Toivat talven tähän vuoteen, joka oli jäädä vaille lunta ja vaille sitä urheilulajia, josta eniten nautin.

L:aa ja P:tä, jotka veivät Chateaurouxiin ja Mers-sur-Indreen, keväiselle Ranskan maaseudulle. Näin George Sandin myllyn, Meunier d'Angibaut'n tapahtumapaikan, noitien asuinsijoja - niin kuin L. kirjoittikin. Hypähtelin hevoskärryissä pitkin pellonreunaa, joenreunaa. Leivoin piirakkaa maalaistalossa ja vatkasin mummon kanssa salaatinkastiketta. Ystävystyin koiran kanssa. En pelännyt kanoja. Juotiin teetä ja puhuttiin syviä.

H:ta, joka majoitti meidät Aix-en-Provencessa ja löysi Paul Cezannen haudan. Etelä-Ranska kulki kohti kesää, plataanipuut vielä harmaina. Nähtiin Marc Chagallin Raamattu- ja Odysseus-kuvituksia, Cezannen ateljee kukkulan rinteellä, kaduittain provencelaisia kivitaloja. Marseille oli suuri, merinen ja mäkinen. Köyhä, kaunis, eteläinen. Jos olisin töissä Marseillessa, asuisin Aix-en-Provencessa, maaseudulla, en kaupungissa.

Ja täällä taas. Kastanjoissa on jo lehdet. Aurinko paistaa taukoamatta. Saatoin L:n aamulla matkaan. Itsellä vielä aikaa täällä kaksi ja puoli kuukautta. Se on silti vähän.

Paluu ja Kafka-muistiinpano

Terveisiä Chateaurouxin läheltä maaseudulta. Ranskaan saapui takatalvi vesisateineen. Silti maalla saattoi ratsastaa hevoskärryillä. Pienen pieni ranskalainen kylä.

Viimeiset kolme päivää Aix-en-Provencessa. Kävin Cezannen ateljeessa kukkulan rinteellä. Muistelin Toscanaa. Näin Marseillessa meren ja katolilaisen kitchin. Aixin kauniit talot.

Nuoria, älykkäitä ihmisiä.

Luin junassa Blanchot'n Kirjallista avaruutta. Héloïse nauroi aiemmin päivällä kirjoittaessaan sähköpostinsa Blanchot'n nimen alle kalenteriin.

Kafka kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1922:

"Kohtauksia tiellä, illalla, lumessa. Mielikuvitus on aina sekoitus, vähän tähän tapaan: tässä maailmassa tilanne olisi hirvittävä - tässä, yksin Spindermühlessä ja kaiken lisäksi hylätyllä tiellä, jolla kompastelee jatkuvasti pimeässä, lumessa; kaiken lisäksi tiellä ei ole suuntaa eikä maallista päämäärää (---); kaiken lisäksi olen täällä itsekin hylättynä (---), en kykene olemaan kenenkään tuttu, en kykene sietämään tuttavuuksia, olen pohjimmiltani täysin hämmästynyt törmätessäni iloiseen seuraan tai lastensa kanssa kulkeviin vanhempiin (---); kaiken lisäksi olen hylätty paitsi täällä myös ylipäänsä, jopa 'synnyinmaassani' Prahassa, eivätkä ihmiset ole hylänneet minua, se ei olisi pahinta, sillä niin kauan kun on elämää, voin aina juosta heidän peräänsä, vaan minä olen hylännyt ihmiset, voimani on hylännyt minut muiden ihmisten suhteen; olen kiitollinen henkilöille, jotka rakastavat minua, mutta minä en pysty rakastamaan, olen liian kaukana ja liian poissuljettu; koska olen kaikesta huolimatta ihminen ja koska juuret haluavat ravintoa, minulla on epäilemättä 'alhaalla' (tai ylhäällä) edustajani, surkeat ja riittämättömät näyttelijäni, jotka riittävät minulle (tosiasiassa ne eivät mitenkään riitä minulle ja siksi olenkin niin hylätty), ne riittävät minulle juuri siitä syystä, että tärkein ravintoni tulee muista, toisenlaiseen ilmaan kiinnittyneistä juurista, nuokin juuret ovat surkeita mutta ne ovat kuitenkin elinkelpoisempia. Näin päädyn mielikuvien sekoitukseen. Jos kaikki olisi sitä, miltä lumisella tiellä näyttää, se olisi pelottavaa, olisin eksyksissä, ei siinä mielessä, että kyse olisi uhasta, vaan välittömän teloituksen mielessä. Mutta minä olen toisaalla. Mutta ihmisten maailman houkutusvoima on hirmuinen ja hetkessä se saa unohtamaan kaiken. Mutta oma maailmani houkutusvoima on myös suuri, minua rakastavat ihmiset rakastavat minua, koska olen 'hylätty', ei sillä tavalla kuin Weissin tyhjiö, vaan koska he tuntevat minun olevan vapaa liikkumaan toisina, onnellisina aikoinan, vaikken täällä pystykään liikkumaan mihinkään."

Juna Alpeille

Yöjuna Chamberyyn, Savoien prefektuuriin, lähti Pariisin Gare d'Austerlitziltä vähän ennen yhtätoista torstai-iltana. Kymmeniä makuuvaunuja, ihmisiä rinkkoineen, suksineen, talvivaatteineen jättämässä taakseen keväistä Pariisia. Unta junassa joka matkaa läpi pohjoisen Ranskan.

Viideltä aamulla Chamberyn asemalla tuoksui lumi. Oli pilkkopimeää ja kylmää; vain rautatiekiskoja ja tunneleita, jotka vievät raiteiden ali laiturilta toiselle. Ihmiset rämpivät seuraavaan junaan matkatavaroineen ja kaatuivat leveille istumapaikoille jatkamaan unia. Junassa jo olevat matkustajat nukkuivat peittojen, takkien, makuupussien suojissa - jalat ojossa käytävällä, päät retkahtaneena sivuille, ikkunoihin nojaten.

Albertvillen lähestyessä päivä alkoi vähitellen valjeta. Ranskan alppikaupungit eroavat saksalaisista: talot ovat uudempia, perinteistä arkkitehtuuria on, muttei samassa mittakaavassa kuin Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Albertville oli monelta osin uudelleen rakennettu, varmaan olympialaisten aikoihin, ja sinne oli tullut muutama korkeampi valkoinen kerrostalo - selkeästi tarkkaan suunniteltu - sekä alppimaisia mutta uudehkoja luhtitaloja. Omakotitalot eivät olleet niin viimeisen päälle ylläpidettyjä kuin esimerkiksi Itävallassa. Kuitenkin sama tunnelma löytyy: kaupunki vuorten alla, purot ja joet, jotka laskevat rinteitä alas, lumihuiput korkealla ylhäällä, horisontissa uusia ja taas uusia valkeita vuorijonoja. Kevät oli saapunut Alpeille: lumet ovat sulaneet, puut kukkivat, vesi virtaa joissa. Junan jatkaessa matkaansa alppikaupungit heräsivät vähitellen uuteen päivään.

Bourg Saint Mauriceen saavuttaessa kello seitsemän aamuaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kaupunki on vuorten alla, hiihtokeskukset korkealla lumihuippujen luona. Nousu ylös vuorelle kesti pitkään: ensin köysirataa pitkin, sitten bussilla. Kahden kilometrin korkeudessa lumen kirkkaus ympäröi kaikkialla. Se on toinen maailma: joukoittain hiihtoasuntoja ja -asuntoloita, tuolihissejä, kabiineja, laskettelijoita, lautailijoita. 3800 metriä korkeimmillaan. Kaukana siintää Mont Blanc.



Paluujuna sunnuntaina oli uusi, kaksikerroksinen TGV. Sen täytti joukko pesukarhukasvoisia ihmisiä jo Bourg Saint Mauricessa, ja muilta asemilta, Albertvillestä ja lähistöltä, heitä nousi vain lisää. Junissa on jotain hyvää ja rauhoittavaa. Mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen. Nähdä. Muttei liian nopeasti. Niissä on matkan tuntu, matkustamisen ikiaikainen kokemus.

Paluu Caenista

Tultiin tänään takaisin, R. ja minä, K. ja A, Caenista. Se on kaunis pieni kaupunki, muistutti jotenkin Turkua. Laakso kahden luostarin välissä, kapean lahden päädyssä. Linnanrauniot. Raunioissa taidemuseo, joka vetää vertoja Pariisin parhaimmille. Brueghel, italialaisia renessanssimaalauksia, katolilaista taidetta, Luolamadonna-toisinto, Pyhiä Sebastieneja, Delacroix, nabeja, nykytaidetta.

K:n ja A:n asunto on sodasta säilyneellä keskiaikaisella kujalla, Edith Piafin syntymäkorttelissa. Kapeat rappuset ylös. Kattoparrut. Crêperiessä tarjottiin vieraille Calvados-sorbettia. Vieraanvaraisuuden kohtaa täällä kaikkialla.

Puhuin lauantai-yön vaaleista ja feminismistä ranskalaisten kanssa. Sunnuntai-aamuna torilla, sehän oli tänään. Näin, kun aurinko laski munkkien luostarin taakse. Äsken kuusi tuntia matkustusta autolla ja junalla.

Väsyttää nyt mutta huomenna taas uusi viikko. Tuileriehin, sushia ja erotiikkamuseoon.

Ostin perjantaina Durasin Un barrage contre le Pacifique'n ja R toi kirjoja. Westö, Hämeen-Anttila. Luen taas.

Pariisi-Lontoo-Pariisi

Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.

Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.

En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.

Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.

Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.

Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.

Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.

Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!