Hugh Laurien oppitunnit rakkaudesta

Pariisi, la ville d'amour, saa aikaan kaikenlaisia ajatuksia. Siis kaikenlaisia.

Ensimmäinen oppitunti kertoo nuoren herrasmiehen Bertie Woosterin rakkauden filosofiasta 1930-luvun Englannissa. Bertie Wooster on P.G. Wodehousen luoma romaanihenkilö, jota Hugh Laurie näytteli 90-luvun alun brittisarjassa vastanäyttelijänään koomikkopari Stephen Fry, joka puolestaan oli Bertien neuvokas palvelija Jeeves.

Kysymys kuuluu: missä vaiheessa rakastamisesta on tullut niin vaikeaa?

Bertie Woosterilla ei nimittäin ole mitään ongelmia asian suhteen, kaikki on hyvin yksinkertaista: joko rakastetaan tai sitten ei rakasteta. Ei ole olemassa välimuotoja: epävarmuutta tunteista, valheellisia kuvitelmia, teeskentelyä, narsististen haavojen paikkaamista, oman tyhjyyden peittämistä. P.G. Wodehousen maailmassa kaikki on niin rehellistä ja selvää, että edes hylätyksi tuleminen ei riko aina niin haurasta minää. Rakastuminen ei ole egon libidon investoimista toiseen ihmiseen tai tuhoavaa riippuvuussuhdetta, vaan älykkään tiedostavan minän toista kunnioittava, sosiaalinen, kokemus. Bertie rakastuu harvakseltaan, mutta joutuessaan kihlauskiipeliin (mikä taas tapahtuu usein: Honoria Glossop, Madeleine Basset, Pauline Stoker jne. jne.) hän etsiytyy ulos suhteesta aina "without hurting their feelings". Asia ratkaistaan kihlattua kunnioittaen; useimmiten Bertielle epäsuotuisalla tavalla, niin että "rakastetun" mielenkiinto joko katoaa tai suuntautuu lopulta toisaalle. Tarinamaailman naisilla taas on kyky ja oikeus puhua miehille suoraan: "kyllä, rakastan" tai "ei, rakastan valitettavasti toista". Helppoa ja kätevää. Kukaan ei tule revityksi kappaleiksi, vaikka hetkellisesti särkyneitä sydämiä ja epätoivoa löytyykin.

Toinen oppitunti on hieman erilainen. Hugh Laurien 15 vuotta Woosterin jälkeen esittämä Gregory House (MD) toteaa amerikkalaissarjan kolmannella tuotantokaudella (jakso tuli jenkeissä ulos 9.1.2007), että hänen ympärillään on vain ihmisiä, jotka eivät odota häneltä mitään. Näin on oltava, sillä tohtori House on mahdoton. Vuosia aikaisemmin kariutunut tärkeä suhde tuhoaa häntä edelleen, rampautuneen jalan kivut ja riippuvuus opioidilääkkeisiin tekevät hänen suhtautumisensa ulkomaailmaan rumaksi, vähintäänkin. On vain katkeruutta, epätoivoa ja itsetuhoisuus: ei toivetta paremmasta, ei edes halua parempaan, saatikka halua suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sarkasmi on Housen ainoa toisen kanssa olemisen tapa; ja se viestii "ota tai jätä" asenteesta, jossa "jätä" on useimmiten vahvemmilla. Tästä huolimatta House vastaanottaa pyyteetöntä rakkautta alaiseltaan Cameronilta ja muiltakin ihmisiltä. Tämä oppitunti kertoo jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että pyyteetön, ehdoton rakkaus on mahdollista. Yleistäkin. Se kertoo myös sellaisen rakkauden arvokkuudesta, joka ei koskaan "johda" mihinkään. Masentunut, alemmuudentunnoissaan rypevä ihminen ei vain usein pysty huomaamaan/uskomaan olevansa rakastettu, eikä myöskään siten arvosta saamaansa rakkautta. Pyytettömän rakkauden hyvä puoli on kuitenkin siinä, että se ei kalpene tämän ongelman edessä vaan todistaa pikemminkin logiikkaa "a friend in need is a friend indeed", Bertie Woosteria lainatakseni.

Lopuksi sitaatti, joka on täysin asiaankuulumaton mutta mainio. Julian mukaan "sana mies ei nyt yleisesti ole synonyymi henkiselle kestävyydelle". Mitä ajatusrakennelmia tuosta aukeaakaan! Ja onneksi meillä on Hugh Laurie!

By the way, OLEN myös opiskellut viime päivinä. Siis muutakin kuin brittiaksenttia ja lääketieteellistä sanastoa englanniksi. ;)

PS.
Toimitus lupaa vastedes vaieta aiheista dr. House, Hugh Laurie tai rakkaus (säästää ne henkilökohtaisiin kirjeisiin sekä keskusteluihin vertaistuen kanssa) ja keskittyä kirjallisempiin aiheisiin.

Muistoja

On joskus yllättävää, mitkä elämän tapahtumat muodostuvat sellaisiksi kokemuksiksi että ne jäävät muovaamaan identiteettiämme niin että tiedostamme sen. Tarkoitan äärimmäisen merkityksellisten muistojen rakentumista, niiden muistojen, jotka välähtelevät mielessä, jos eivät päivittäin niin kuitenkin useasti, esimerkiksi joidenkin samankaltaisten tapahtumien, näkyjen, ajatusten, laukaisemina.

Tähän liittyy nyt useampi asia.

Ensinnäkin se, että luen tällä hetkellä Kristevan kautta Husserlia ja yritän jotenkin hapuilla muististani esiin tietoisuusvirran käsitettä (ja transsendentaalisen egon, mutta se on liian kaukana). Husserlin teoriat avaisivat subjektiuden rakentumista monipuolisemmin kuin psykoanalyyttinen teoria... mutta eivät kyllä liity yllä mainittuun problematiikkaan muutoin kuin hyvin etäisesti, jonakin huminana tuolla jossain. Jos vaan saisin kaikista sirpaleista kiinni...

Toiseksi se, että selasin eilen illalla valokuva-albumeita vuoden 2003 marraskuun jälkeiseltä ajalta - etsin ja kokosin omakuvia, ilmeisesti Schjerfbeckiä ajatellen (sunnuntain HS kertoi Hampurin näyttelystä). Näin taas, että paljon on kadonnut aktiivisista muistoista. Vain joitakin tiettyjä asioita jäänyt. Yhtäkkiä kuvat kuitenkin rupesivat availemaan jo-unohdettuja reittejä, toivat takaisin kadonneita tunteita ja kokemuksia. Paljon on unohtunut mutta löysin silti (yllätykseksenikin) minuuksia, jotka olin kuvitellut jo kadottaneeni täysin. Ihmispsyykeestä kertoo jotakin se, että pystymme kokemaan kadonneita tunteita uudelleen ja uudelleen, muuttumaan hetkessä toiseksi (menneeksi itseksemme) ja takaisin, tahtomattamme. Välillä neurobiologiset selitykset ihmisen toimintaan tuntuvat järkeviltä: tunteet ovat silkkaa kemiaa. Sosiaalinen maailma, ihmissuhteet, kokemukset muuttuvat aivo-aineiksi ja siirtelevät meitä psyykkisestä tilasta toiseen ärsykkeiden pohjalta. Luojan kiitos, kyse on kuitenkin vielä monimutkaisemmasta kudelmasta sosiaalisia, psyykkisiä, neurologisia, hormonaalisia, ties mitä syitä. Mutta lopputulema on seuraava: me kätkemme sisäämme menneitä minuuksiamme, jotka saattavat elää hiljaa ja sopuisasti keskenään mutta jotka joskus riehaantuvat ja ottavat äkkiarvaamatta nykyisen minuutemme paikan. Silloin on kuin aika sielussa kääntyisi taaksepäin.

Kolmanneksi on vielä se, että kävelin eilen illalla hetkeä ennen kuutta E:n ja Lz:n kanssa Seinen rantaa pitkin Notre Damelta Pont des Arts'lle saakka. Aurinko laski ja Pariisi värjäytyi roosalla. Ei sen kummempaa. Siinä kaikki. Voin kuitenkin melkein jo nyt sanoa, että tuo kuva ei katoa. Oli jo olemassa kuva sinisestä Pariisista, Île de la Cité:n kärjestä lokakuiselta illalta vuodelta 2005. Tämä helmikuun 2007 ensimmäisen sunnuntain valo tulee jäämään sen viereen. Saa nähdä, miltä Pariisi tulee muistoissani näyttämään tämän vuoden jälkeen. Mikä pysyy, mikä katoaa?

Lisäyksenä edelliseen...

Päivän Gregory House-sitaatti (tv-addiktiohan parantaa asiaani).

House: (vastaa kännykkään ärsyyntyneellä nasaaliäänellä)
"House's House of Whining. Please, state your complaint."

(Son of Coma Guy, 3:07)

Minareetti, meteoriitti, Durasin parisuhde ja stressin alku ja loppu

Luen Kristevan karnevalismi-artikkelia ja Yann Andréan Duras-kirjaa, jo ties kuinka monetta päivää, viikkoa.

Molemmat kiinnostavat mutta eivät kiinnosta yhtään. Nuokun. Andréa ja Duras kävelevät Seinen rannalla. Tuntuu hyvältä idealta mennä itsekin. Menen. Onhan se. Kävin keskiviikkona Pariisin moskeijassa ja näin minareetin. Kävin kasvitieteellisessa puutarhassa ja näin meteoriitin. Hieno paikka muutenkin, Jardin des Plantes. Samoin se moskeija, La Grande Mosquée de Paris [miksi la mosquée mutta le musée??]. Jotakin uutta. Mutta kotona ei huvita, ei Duras ei Kristeva. En saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että Pariisikaan ei kohta enää kannattele.

Päätös oli, että täällä saa tehdä juuri sitä, mikä huvittaa. Päätös oli myös, että mitään lupauksia ei anneta; ei tänään sitä asiaa valmiiksi, ei huomenna toista. Siihen olen kuitenkin nyt ajautunut. Clichyyn meno ja ranskan kurssit tympäisevät, enkä mennyt tänäänkään. Kielitaito noista kurssista parane mihinkään. Sitten oli pakko luvata, että ainakin luen ne artikkelit. Gradu. huoh. Jos ei tee mitään, ei ole mitään, mistä olla tyytyväinen. Ei ole koskaan vapaata. Ei ole koskaan ansaittua lomaa. Mikään ei tule valmiiksi ja kohta ei ole aikaakaan mihinkään. Stressin noidankehä syntyy helposti, vaikuttaa kaikkeen.

Mutta siitä Duras-kirjasta. En ole vielä päässyt perille siitä, kuinka onnellinen Andréa oli Durasin kanssa. Tyyppi vaikuttaa aika voipuneelta, myös. Pelkkää mustaa vapaa-aikaa. Kyvyttömyys tehdä mitään täyttää päivät. Kunnes tulee Duras ja hän vain lukee, lukee, lukee, elää toisen kautta. Heidän yhdessäolonsa taas: alkoholia, kävelyjä, saneluita, riitoja. Durasilla oli pakko kirjoittamiseen, johonkin, joka täyttää päivän ja vie eteenpäin. Andréalla oli pakko vain Durasiin. Duras kiukuttelee pahemmin kuin... noh: vous êtes un double zéro, un nullard de première tai il fallait que sa tombe sur moi, un type pareil, qui se tait, qui ne dit rien, un type qui ne sait rien à rien, ignorant de tout tai j'en ai marre de vivre avec un retraité, il faut que je change de mec au plus vite, ce n'est pas possible une vie pareille, aussi nulle ("te ette ole mitään, nolla; pitikin osua tollaiseen, tyyppiin, joka ei sano mitään, ei tiedä mistään mitään; minun on vaihdettava miestä pikimmiten, tällainen elämä on mahdotonta"). Andréa lietsoo sen hänessä esiin mutta ei se, Durasin paha olo, ole Andréan syy, tietenkään, vähääkään. Ehkä Duras oli kuitenkin Andréalle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Olla tekemättä mitään yksin on pahempi kuin olla tekemättä mitään maailmankuulun kirjailijan kanssa.

Olla tekemättä mitään Pariisissa on pahempi kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on helpompaa kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään missä tahansa on parempi kuin tehdä ja palaa loppuun.
Pariisissa pitäisi voida olla tekemättä mitään ja samalla tehdä vaikka mitä.
Ehkä vastaus onkin siinä, pitää tehdä vähän ei-mitään.

Jos ilma vähän lämpenisi, Kristevaa voisi lukea puistossa.
Mikä järkevämpää, voisi mennä Kristevan luennolle, ehkä.
Voisi myös mennä puistoon ja olla lukematta Kristevaa. Voisi lukea vaikka John Irvingiä, niin kuin eräs nainen eilen metrossa. Se on ihanaa, kun kaikki ympärillä lukevat kirjoja. Parasta metroissa.

Paketti Suomesta

Barnesin Flaubertin papukaijan kertoja täytti kohtalaisen hyvin dr. Housen jättämän sarkasmi-aukon päivissäni, mutta loppuihan sekin teos sitten. Kiitos K. ja R. , jotka tulivat hätiin. Nyt on taas Hugh Laurieta muutamaksi viikoksi. ;)

Pariisin "talvi" jatkaa samaa syksyistä rataansa. En osaa erottaa minne syksy päättyy tai mistä kevät alkaa. Taite on tullut ehkä siinä, että pimeää saa nykyään odottaa. Pukeutuminen on helppoa. Pitäisi vaan ostaa kengät.

Graduntekijä. Ja vihreä sananen tekopyhyydestä.

Gradu on päässä nyt (tämän viikon jälkeen) seuraavassa vaiheessa:

Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.

Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.

Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:

I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)

II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)

III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)

IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)

---

Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.

PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.

Oopperankävijä.

Kävin taas oopperassa. On niin kultturelli olo. Viimeksi nähtiin Giselle, tällä kertaa vuorossa olivat pienoisoopperat Janácekin Le Journal d'un disparu ja Bartókin Le Château de Barbe-Bleue.

Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.

Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.

Elsa Martine

Akustinen keikka République'lla. Harvoin saa kokea yhtä mahtavia musiikkielämyksiä.

Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...

Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.

Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.

Muistiinpano. Kielen riittämättömyydestä

La parole humaine est comme un chadron fêlé où nous battons les mélodies à faire danser les ours, quand on voudrait attendrir les étoiles.

"Language is like a cracked kettle on which we beat our tunes for bears to dance to, while all the time we long to move the stars to pity."

(Gustave Flaubert Madame Bovary, Julian Barnesin useaan otteeseen lainaamana Flaubertin papukaijassa.)

(Löysin vielä virallisen suomennoksen: ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Kääntämisen problematiikka lisää jotakin aiheeseen.)

------------------------------------------------------------
(Uskomatonta. Luin romaania [papukaijaa] sivulle 195 saakka, ja vasta silloin tajusin sen, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Lääkäri ja vaimo. Emma Bovary. Ellen. Tietenkin.

Tulkinta on outoa tiedettä. Assosiaatiota, yhdistämisen kykyä, halua ennen kaikkea. Mitä lukija haluaa? Siinä varmasti suurin ero. Joku etsii pakkomielteisesti koherenssia, merkitystä. Toinen tyytyy siihen, mikä on annettu. Jotkut teokset tarjoavat salaisuuksia ratkaistavaksi, oivaltamisen tyydytystä. Silloin aina kannattaa olla vähän utelias lukija. Onneksi kokeva lukija on aina utelias; kiinnostus, eläytyminen, johdattaa huomaamaan vihjeet, piillotetut rakenteet, symbolit, suhteet.)

Listoja

Julian Barnes listaa ihanassa romaanissaan Flaubert's Parrot (1984) ranskalaisia ilmiöitä, pieniä erikoisuuksia, jotka tekevät Ranskasta Ranskan (tämä jatkaa ehkä omaa Englanti-Ranska-vertailuani):

"The light over the Channel, for instance, looks quite different from the French side: clearer, yet more volatile. [---] I don't just go for the light. I go for those things you forget until you see them again. The way they butcher meat. The seriousness of their pharmacies. The behaviour of their children in restaurants. The road sings [---]. Beaux-arts town halls. Wine-tasting in smelly chalk-caves by the side of the road." (92)

Barnes jatkaa:

"I could go on, but that's enough, or I'll soon be babbling about lime trees and pétanque [näinkö joukon petankkia pelaavia miehiä Rue Richard Lenoirilla saapuessani ensi kertaa Pariisiin syksyllä 2005? Kuvittelenko muiston?] and eating bread dipped in rough red wine ---. " (mp.)

Ja lopuksi:

"Everyone has a private list, and those of other people quickly appear vain and sentimental. I read a list other day headed 'What I like'. It went: 'Salad, cinnamon, cheese, pimento, marzipan, the smell of new-cut hay [would you read on?]... roses, peonies, lavender, champagne, loosely held political convictions, Glenn Gould...' The list, which is by Roland Barthes, continues, as lists do. One item you approve, the next stirs irritation." (mp, lihavointi minun.)

Kaiken tämän uhalla, tässä tulee!

Pariisi. Que j'aime:
Kävelyistä ja viinistä Tuilerien puistossa, valokuvaamisesta Bois de Boulognessa, kahviloista sateella... ikkunaostokset ja falafel Marais'sa, kävely Eiffelin kautta Palais de Tokyoon, Edelfeltin etsintä Luxembourgin puutarhassa, perjantainen Louvre - etenkin ranskalaiset veistokset Cour de Marlylla, Ooppera Garnierin portaikko ja Carpeaux'n Le Génie de la Danse, Gallimardin kirjakauppa Rue Raspaililla, Notre Dame pimeällä, pienet elokuvateatterit, moules et frites kadunkulma-brasseriessa, vihreät myyntikojut Seinen rannalla, patonki kääräistynä paperinpalaan, korkealla olevat metroasemat, viinikarahvit, violetit metroliput, vihannes- ja hedelmämyymälät, kojusta ostetut lämpimät pralines'it, art nouveau-katokset, kapeat ikkunat ja nupit keskellä ovea...

huh. Ja:

Museoita, joissa olen käynyt:
Centre Culturel Suèdois (Nina Korhosen näyttely), Louvre, Musée Marmottan (Claude Monet), Musée de l'Orangerie, Musée d'Orsay, Palais de Tokyo (Musée de l'Art Moderne de Paris), Musée National de l'Art Moderne Centre Georges Pompidou.

Museoita, joihin menen ensi tilassa:
Musée Carnavalet (Histoire de Paris) , Musée Maillol, Musée National de Moyen Age de Cluny, Musée de Montmartre, Musée Moreau, Museum National d'Histoire Naturelle, Musée Rodin, Maison de Victor Hugo.

Pariisissa nähtyjä elokuvia:
Between a Tear and a Smile (Kiinnostava jazz-dokumentti Kööpenhaminasta, Lisa Nilsson on mainio), Marie Antoinette (Loistava!), La science des rêves (Charlotte Gainsbourg ja meksikolainen keksijäpoika Pariisissa. Komediallista surrealismia. Olen alkanut nähdä taas unia sen jälkeen). Libéro (tärkeä italialaiselokuva. Pienen pojan näkökulma perheessä, jonka äiti lähtee ja palaa).

Näkemättömiä:
Le parfume, La tourneuse des pages (kaikki Suomessa ovat jo nähneet!), Hors de prix (Audrey Tatoun uusin), Prête-moi ta main (Charlotte Gainsbourgin uusin), Coeurs (Alain Resnaisin uusin, vrt. Love Actually?), The Queen, Bobby (tottakai:), Little Children (ehkä), Snow Cake (näin trailerin, vaikutti hyvältä). Ja uusia tulee jatkuvasti.

Eiköhän tämä riitä. ;) Arkkitehtuuri-kysymystä en voi aloittaakaan. Toki Le Corbusiereja pitäisi metsästää, mutta varmankin keväämmällä...

Barnesista vaan vielä: Flaubertin papukaija vahvisti jo Marguerite Durasin kautta syntynyttä ymmärrystä siitä, että Normandian rannikolle on päästävä. Trouvilleen, Flaubertin ja Durasin kaupunkeihin. Ja tietenkin Roueniin, Caeniin, Cherbourgiin... Provinssiin siis! Ja lisäksi pitäisi käydä tietenkin Nizzassa, Lyonissa, Toulousessa, Aix-en-Provencessa...

Kaksi näyttelyä Marais'ssa

Käveleminen Marais'ssa kuuluu niihin asioihin, joita teen täällä mieluiten. Kapeat, vähän hämärät, kadut puikkelehtivat satoja vuosia vanhojen talojen väleissä ja siellä täällä on erilaisia pieniä vaateliikkeitä, kirjakauppoja ja ravintoloita. Juutalaisravintoloista saa loistavaa falafelia ja Place des Vosges'in ympärillä on tunnelmallisia kahviloita. Vosges on itsessään myös ihana picnic-paikka, ranskalaisversio suurkorttelipihasta mutta kaikille avoin. Ihana paikka asua, varmasti, jo 1800-luvulla. Korttelin eteläreunalla on Victor Hugon kotitalo, pitää käydä katsastamassa jonakin päivänä.

Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.

Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).

Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.

Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.

Dépôt de Garantie: Mademoiselle O.

"Un appartement à louer... en fait... pas pour toi!"

Maylis oli Raisan tupareissa lauantai-iltana ja hän oli löytänyt mulle kortin!
Teksti kuvan takapuolella menee seuraavasti:

Aujourd'hui pour louer un appartement, il faut savoir donner de sa personne.
Les garanties demandées aux locataires dépassent de plus en plus souvent le cadre légal. Dépot de 6 mois à 1 an de loyer, plusieurs garants, relevés bancaires, CV, photo...
Ca ne peut plus durer ! Vous pouvez agir en envoyant cette carte eu ministre du Logement. Parce qu'il est temps de faire bouger les choses.

Eli: Asunnon saadakseen täytyy osata antaa itsestään. Vuokranantajien vaatimat takuut ylittävät yhä useammin laillisen rajat: 6-12 kk takuuvuokria, useita takaajia, pankkitilejä, CV:itä, valokuvia... Kortin kirjoittaja vaatii, että nyt saa riittää: "Voitte vaikuttaa lähettämällä kortin asuntoministeriöön, sillä nyt on aika muuttaa asioita".

Ensi viikolla vaadin Monsieur Bernardia allekirjoittamaan asuntotukihakemuksen uudelleen ja lähetän sen Caf'iin! Voi kunpa ne rahat joskus tulisivat... Kesää ja kaikkien erilaisten takuu-systeemien purkamista en halua edes ajatella.

Les pensées disparaissent...

Luin viime yönä Lundánien Viikkoja, kuukausia. Unirytmi meni sekaisin, vaikka lupasin neljän jälkeen lopettaessani että heräisin silti aamulla. Yöllä oli selkeitä ajatuksia, nyt ne ovat kadonneet.

A. Majander kirjoitti HS:ssä lokakuussa, ettei oikein pystynyt lukemaan teosta romaanina, vaikka "saahan se sitä olla". Ajattelin, että ei kai niillä edes ole ristiriitaa, romaanilla ja päiväkirjalla, muistelmalla?

Kirjoitettu on aina yhtaikaisesti fiktiota ja elämää. Elämä muuttuu fiktioksi, fiktio elämäksi kun me luemme ja kirjoitamme, vaikutumme, samastumme, koemme. Koettu todellisuus ei välttämättä ole se oikea, reaalinen, vaan tämä kokemani hetki tässä. Kirjoitettu on osa elämää. Se jää elämään muutosten tullessa.

Jokin aina muuttuu, mutta se ei ole velvoitus. Ei silti tarvitse tehdä mitään. Vain olla.

La fureur. Raivo

Luin eilisestä Helsingin Sanomista, että edelleen lähes joka kuudes miespappi vastustaa naispappeutta ja jopa kieltäytyy toimittamasta jumalanpalvelusta naisen kanssa. Piispainkokous on viime syksynä päättänyt, että yhden syrjinnän muodon (joka itse asiassa on tähän saakka tukenut miespappien vakaumusta, ainakin ajatuksen tasolla) on nyt loputtava: työvuoroja ei saa enää järjestellä niin, että misogyyni-papit eivät joutuisi samoihin työtehtäviin naisten kanssa. Ja tästä nyt sitten kiistellään. Suomessa, vuonna 2007. Sanoiko joku, että feminististä ajattelua ei enää tarvita, kun meillä on jo se tasa-arvo ja eettiset suhteet ihmisten välillä... maassa rauha ihmisten kesken?

Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.

Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.

Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?

No, niinhän se on.

Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?

Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?

"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.

Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.

Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.

I'm crying everyone's tears...

En tiedä, mistä Vaaran Tulilinnussa on oikeastaan enää kyse, kaunokirjallisesti. Kirjoituksen loppumisesta. Se on selvempi, tässä todellisuudessa, päivämäärissä kiinni-olevampi kuin mikään aikaisemmista teoksista. Instituutio tekee siitä ehdottomasti kirjallisuutta, se ei ole kyseenalaista. Mutta semanttisestikin kyse on kirjekokoelmasta.

Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.

Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.

Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".

Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.

Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.

Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.

Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.

Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.

Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)

Lasillisella viiniä

Kävin eilen paljon pimeän jälkeen 19:sta lasillisella viiniä, pienessä baarissa lähellä Rotonde de la Villetteä. En ollut käynyt sielläpäin aikaisemmin, ajanut vain metrolla ohi Stalingradin kohdalta. Olin hetken aikaa epävarma ilmansuunnista noustessani ylös metrosta. Rotonde oli yllätys. Valaistu kaunis rakennus. Sillä kohtaa on myös paljon vettä: Canal Saint Martin ja Bassin de la Villette. Parc des Buttes-Chaumont on myös aivan lähellä.

Ajattelin siellä baarissa istuessani, että jostain syystä täällä saa voimaa siihen että on mykkä, pihalla ja tuntematon. Kaupungin tuttuus, täällä vakaasti oleminen, tuo turvallisen tunteen mutta samalla kielitaidottomuus tekee kaikesta vähän absurdia. Näytelmänomaista. Ei niin omaa elämää.

Täällä ei ole sellaista painoa elämässä kuin siellä missä on "todella", ei voi olla. On löydettävä huumoria asiaan. Loputtomiin väärin kuultuihin lauseisiin, mahdottomiin poskisuudelmiin. Ja siihen kammottavaan kyvyttömyyteen ilmaista itseään.

Viikonloppuna voisi yrittää tehdä talvisen puistokierroksen: käydä Bois de Bolognessa ja Buttes chaumontissa. Se vaan saattaisi olla mukavampaa jonkun kanssa, ei tosin välttämättä.

Ai niin. Rotonde de la Villetten aukiolta on öisin kaunis näkymä valaistuun Sacre Coeuriin. Se oli hyvä ilmansuunta.

Pariisi-Lontoo-Pariisi

Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.

Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.

En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.

Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.

Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.

Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.

Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.

Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!

Pakkanen

...tuli vihdoin. Suomessa kaikki ennallaan. Sunnuntaina on jouluaatto. Torstaina paluu. Ranskasta on tullut puheluita.

Paluu

2.10 satoi vettä Pariisissa, kun astuttiin M:n kanssa ulos Charles de Gaullen 2 terminaalista. Seuraavana aamuna satoi myös kun raahasin tavaroitani Rue de Lafayetten hotellista E:n luokse. Oli märkää ja pimeää.

Tänään sataa taas, kun teen viimehetken jouluostoksiani. Yöllä lähden jälleen lentokentälle. Tutusta tuttuun.

Miksi lähdöt ja paluut ovat aina näin vaikeita?

En tiedä mitä pakata. Tällä hetkellä on kaksi kotia: toinen Suomessa Leppävaarassa ja toinen Pariisissa viidennessätoista. En haluaisi lähteä.

Tänne jää (tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Koen täällä mielettömästi):

-Pariisin syksy (Ilma varmaan paranee heti huomenna. En taida enää ehtiä nähdä aurinkoa täällä, ennen kuin uutena vuotena.)

-Baletti (Oltiin eilen R:n, T:n ja E:n kanssa katsomassa Swanlake teatteri Mogadorissa. Se Matthew Bournen versio, jossa miehet tanssivat lumottujen joutsenten roolin. Upea.)

-Ravintolat (Syötiin ennen balettia Chartierissa. Ranskalainen. Jäänne 1900-luvun alusta. Vilinä.)

-Elokuvat (Sunnuntain päiväohjelmassa oli ensin Rudolf Valentinon elokuva "Sheikin poika". Mykkäelokuva, taustalla moderni konemusiikki. Musée d'Orsayn Valentino-sarja päätös. Täällä voi tehdä mitä tahansa!)

-Maurice Denis (Ehdin sunnuntaina myös katsoa uudelleen Musée d'Orsayn näyttelyn. "Walls, walls to decorate!" ja: "taide loittonee realismista sekä orientoituu kohti henkistä, kohti synteesiä ja dekoratiivista ekspressiota".)

-Yves Klein, "the Painter of Space" (Nähtiin lauantaina E:n ja T:n kanssa Pompidou- keskuksen näyttely. "The fundamental truth of our time: form is no longer a simple linear value but a value of impregnation". Sinisyys oli hieno asia, "blue has no dimension, it is beyond dimension", mutta en voinut hyväksyä ihmissiveltimiä. Tai oikeastaan: naissiveltimiä.)

Ehdin Suomeen vielä valoisaan aikaan huomenna ja tiedän, että työt imaisevat minut keskiviikkona. On, kuin Pariisia ei olisikaan.

Mutta paluu on 28.12.
Käväisen kotona ja tulen sitten takaisin kotiin.

Aiaiaiaiaiaiai! Keskustelua älykkäästä kirjallisuudesta...

Pakko jatkaa.

Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:

Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)

Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.

Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D

Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.

Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.

Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:

"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"

Westö voitti

Annan Jyrkille anteeksi. Jotenkin juuri tällä hetkellä ajatus romaanilajin monikulttuurisuudesta ja -arvoisuudesta, dialogisuudesta, sopii maailmaani.
(ks. Finlandia-puhe hesarin sivuilla.)

Siteeraan vielä Westöä (HS 11.6.06):

"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."

Monikulttuurisuus merkitsee jotakin tällaista. Kokemusta kotona olemisesta sen kautta, että on mahdollisuus vuorovaikutukseen, yhteyteen (yhtenäisyyteen, samuuteen) joka samalla avaa ovia erilaisuuteen ja toiseuteen. On oltava varaa liikkua, muuttua, ymmärtää.

Huomenna aamulla se Afrikka-esitelmä koulussa. Sitä ennen luen taas Vaaran yritystä keskustella toisen kanssa, välittää maailmankuvaansa. Täytyy ottaa jouluna tänne Bahtinin Dialogic Imagination mukaan.

Itsenäisyyspäivä

Tajusin oikeastaan vasta äsken, että täällä on valoisaa. Siksi syksy tuntuu (petollisesti) jatkuvan jatkumistaan, vaikka vaahteroista ovat lehdetkin tippuneet.

Suomessa on itsenäisyyspäivänä aina pimeää, joskus oli ehkä lunta. Linnan juhlat valaisee asunnot ja on jotenkin helpottavaa, ettei mikään kauppa ole auki. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä.

Täällä on asioita hoidettavana eikä ole vapaata. Vaikka tavallaan joka päivä on vapaapäivä. Ei pidä stressaantua, ei pitäisi olla aihetta. Aina on.

Ensi viikolla kotiin, Suomeen, töihin. Sitä ennen ehdin vielä tehdä jouluostoksia, pitää kamalan esitelmäni, käydä baletissa ja kerran muutamassa museossa. Aika kuluu liian nopeasti. Se on klishee mutta totta. Haluaisin hidastaa ajan kulua ja on nyt jo ikävä. Jännittää nähdä millaista täällä on, kun tulen takaisin.

Mietin tuossa äsken, että ehkä kotimaista kirjallisuutta tutkiakseen on pakko lähteä ulkomaille. Perspektiivin vuoksi. Maria Vaara alkaa tuntua ihan hyvälle taas. Kunpa olisi enemmän aikaa, sittenkin.

Sofia Coppolan Marie Antoinette ja kontrastit

Marie Antoinette. Ranskan viimeinen kuningatar, itävaltalainen, joka historian kirjojen mukaan kehotti nälkää näkevää kansaa syömään leivoksia ja kuoli Concorden aukiolla giljotiiniin, oli oikeasti olemassa tällä planeetalla, itse asiassa tuossa ihan lähellä reilut kaksi sataa vuotta sitten. Hän syntyi 2.11.1755 Itävallassa ja kuoli täällä 16.10.1793.

Kävin alkusyksystä Versaillesissa katsomassa Marie Antoinetten aluetta ("Le domaine de Marie-Antoinette"), sitä minne kuninkaallakaan ei ollut pääsyä. Petit Trianonin "huvila", oma teatteri, appelsiinipuutarha, huvimajoja, erilaisia puutarhoja, joki ja lampi sekä pieni maalaiskylä myllyineen ja muine rakennuksineen. Aivan oma maailma eristyksissä muista. Ylellinen leikkikenttä.

Sofia Coppola kuvaa nuoren naisen, jolla on kaikkea ja ei-mitään. Versailles itsessään tuntuu nykyäänkin olevan todiste täydellisestä vieraantumisesta "normaalien" ihmisten elämästä, linnan ulkopuolisesta todellisuudesta. Coppolan elokuva korostaa tätä. Siinä näytetään vain valtava linna ja sen puutarha(t), symmetrisesti muodostuva tekojärvi. ...Kuninkaallista aluetta silmänkantamattomiin, ainoana tarkoituksenaan huvittaa kuninkaallisia ja hovia... Sama ylellisyys ja ylettömyys näkyy linnan sisäpuolella, barokkisistuksissa, kultauksissa ja koristeissa. Sitten on vielä Coppolan lisäämät ainekset: vaatteet, kengät, peruukit, ruuat, joita vain on ylettömästi. Yltäkylläisyys näyttäytyy jo groteskina, karnevaalina, jossa kuningasta ei alennetakaan (kunnes...).

Samalla kuitenkin Coppola ja Dunst tuovat Marie Antoinetten aivan lähelle. Hän on nuori tyttö, joka saapuu linnan vieraantuneeseen elämään ja kokee asioita, yksinäisyyttä, pelkoa, toisten ihmisten tavoin: ...Tuleva kuningatar seisoo alasti koko hovin edessä omassa makuuhuoneessaan ja hytisee kylmästä... Kuningatar on kävelyllä peilisalissa ja väistelee vihaisia katseita ja ilkeämielisiä puheita... Kuningatar ei saa yhteyttä kuninkaaseen... Kuningatar bilettää aamuun saakka, juo, käyttää huumeita... Kuningatar ostaa timantteja ja kylpee leivoksissa, samalla kansa näkee nälkää (mutta sitä ei näytetä, kuuluu vaan huhuja: Coppolan elokuvassa ei ole toista osapuolta)... Kuningatar lukee Rousseau'n ajatuksia paluusta luontoon ja rakentaa itselleen maalaiskylän, paetakseen elämäänsä... Kun kaikki alkaa olla kohdallaan, tulee vallankumous. Kuningatar hyvästelee ystävänsä ja rauhoittelee lapsiaan ja palvelijoita, kun väkijoukko valtaa linnan.

Coppolan elokuva kertoo täydestä vieraantuneisuudesta ja täydestä inhimillisyydestä. Näyttää siltä, että hahmot täyttävät elämiensä tyhjyyttä, yrittävät unohtaa kuninkaallisuuden heille luoman vankilan, esineiden, yltäkylläisyyden avulla. Se on kuin addiktio. Musiikki tekee kaiken vielä epätodellisemmaksi: kuninkaalliset elävät jossakin aivan muualla. Marie Antoinette elää asemassa, jollaista kellään toisella ei ole ja tulee silti aivan liki. Mitä silloin todella tapahtui? Mitä silloin oli? Miksi on Versailles?

"Syökööt leivoksia".

Pariisin pikaopas: viikonloppu

Bastillen lähistöllä on olemassa baareja, jotka ovat auki aamuun saakka. En tosin muista tarkkaa osoitetta, ehkä Rue de la Roquette. Samaten ruokapaikkoja löytyy niiltä main. Viimeiset metrot lähtevät noin klo 0.45 kaikilta pääteasemilta, mutta pysäkillä kannattaa olla kuitenkin vähän aikaisemmin. Se tuli todistettua eilen. Tulin kotiin joskus aamuseitsemältä, muistaakseni. Odottelin Tuulin kanssa metrojen kulkemista ensin kotibileissä Avenue Daumesnilillä (Nationin eteläpuolella), sitten Daumesnilin metroasemalla ja lopulta Bastillella ja Philippe Augustilla. Yöllinen 11 arrondissement tuli tutuksi. Paljon ihmisiä. Paljon keskusteluja.

Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.

Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:

"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.

Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.

Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.

Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.

Luen taas, hyvä.

Ei-afrikkalaisia afrikkalaisia, afrikkalaisia afrikkalaisia. Mitä "afrikkalaisia"?

Kiersimme tänään Jihyen kanssa 18 arrondisementissa Goutte d'Orin kortteleita, afrikansiirtolaisten vahvimmin asuttamaa aluetta Pariisin sisäpuolella. Tehtävänantona on "La conservation des traditions africaines dans le quartier Goutte d'Or à Paris" (Afrikkalaisten traditioiden säilyttäminen Goutte d'Orin korttelissa Pariisissa). Täytyy myöntää, että itse me sen muotoilimme - mutta ei vaihtoehtojakaan juuri ollut. Quartieriin on mentävä ja haastattelut tehtävä. "Toinen" "kulttuuri" kohdattava.

Barbésin metroasemalta Goutte d'Orille noustessa ensimmäiset kadut ovat täynnä arabien omistamia kauppoja. Keskellä päivää kaiken ikäiset miehet lorvivat kauppojen ja baarien oviaukoissa jutellen ja tuijottaen, huudellen. Itse lähinnä provosoidun, kävelen vielä varmemmin ohi. En edes kuule. Mutta luulen, että Jihyelle se on vaikeampaa. Olin kuulevinani, että joku huuteli jotakin kiinalaisesta tytöstä. Jihye tulee Koreasta. Ja muutenkin...

Korttelien keskellä on kuitenkin rauhallista. Siellä on Saint-Bernard kirkko, joka oli tasan kymmenen vuotta sitten syksyllä 300 laittomaksi siirtolaiseksi uuden lain vuoksi muuttuneen afrikkalaisen turvapaikkana, mielenosoituksen paikkana. Alueella on myös ainakin 3 sosiaalikeskusta, vahvaa asukastoimintaa, avustusta asunnonlöytämiseen. Netistä löytyy suuret määrät informaatiota siirtolaisten ja pakolaisten ongelmista, apuverkostoja, ratkaisuehdotuksia. Toki myös rasistisia ja nationalistisia sivuja. Yhden sosiaalitoimiston ikkunassa on ilmoitus:
"Grande fête: Les femmes africaines disent NON au sida".
Afrikansiirtolaisten naisten yhdistys järjestää juhlan AIDSin torjumiselle.

Goutte d'Orilla asuvat maahanmuuttajat ovat epäilemättä etuoikeutettuja (jos nyt näin voi sanoa; mutta tilanne Pariisin ulkopuolella on oikeasti todella paha, minunkin tarvitsee vain kuulla huhuja jälleen palavista autoista). He ovat Pariisin ytimessä, ainakin kohtalaisten asumisolojen keskellä, vilkkaan kansalaistoiminnan saavutettavissa. Eikä alue päivisin vaikuta pelottavalta. Kadut ovat siistejä ja valoisia ja niillä on ränsistyneitä ja hieman sotkuisia mutta sympaattisia ja toimivan näköisiä afrikkalaisten vaatteiden ja -ruokien kauppoja. Nuoret tummaihoiset vaikuttavat vihaisilta, mutta se varmaan kuuluu teini-ikään. Vanhat miehet ja naiset vaikuttavat mukavilta. Kortteliston sisällä olevat afrikkalaiskadut eroavat vahvasti metroasemien liepeistä - saatikka sitten esikaupunkialueista.

Uskaltauduimme kolmeen sosiaalitoimistoon kysymään alueesta. Kysymys oli tyhmä: "Anteeksi, olemme ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita ja teemme tutkimusta alueesta ja siitä, miten afrikkalaista kulttuuria säilytetään maahanmuuttajien keskuudessa." Jouduimme esittämään tämän kolmelle ranskaa täydellisesti puhuvalle tummaihoiselle naiselle. Tuntui siltä, että ihonvärin vuoksi pidimme heitä automaattisesti Afrikasta muutama vuosi sitten tulleina ja että kysymyksemme jotenkin sisälsi väitteen, että heidän pitäisi täällä Ranskassa jotenkin "säilyttää" omaa "traditiotaan". Mitä me edes tiedämme mistään afrikkalaisista kulttuureista? Huom. monikko. Ensimmäisessä paikassa nuori nainen tuntui havaitsevan lokerointimme ja totesi, ettei asu siellä (tietenkään, ei kai hänen ihonvärinsä kerro hänen asuinpaikkaansa) mutta opasti meidät ystävällisesti seuraavaan pisteeseen. Siellä kohtasimme kaksi yhtä ystävällistä naista, jotka ohjasivat meidät vielä eteenpäin.

Tuntuu jokseenkin lokeroivalta lähteä tällaiselta tietopohjalta tekemään yhtään mitään tutkimusta. Kaikkein ongelmallisimpana näen sen, että joudumme asettamaan täysin tuntemattomia, toisesta kulttuurista (oli se sitten ranskalainen, senegalilainen, haitilainen tai malilainen) tulevia ihmisiä tutkimuskohteen, objektin, asemaan ja sitten sanomaan hänestä luennolla mukamas jotakin viisasta: "Nainen 43v. ei ole säilyttänyt oman kulttuurinsa traditioita vaan on sopeutunut ranskalaisten ajamaan assimilaatiopolitiikkaan ja ranskalaistunut täysin". "Mies 65 v. ei ole integroitunut ranskalaiseen yhteiskuntaan, vaan elää kiinteästi afrikkalaisyhteisössä vailla kiinnikkeitä ranskalaiseen kulttuuriin." jne. jne.

Ainoa asia, mikä tähän tutkimukseen tuo mitään eettistä sävyä on se, että toinen tutkijoista on sentään aasialaisena itsekin potentiaalinen muukalaisvihan kohde (joskin kotoisin ilmeisen vauraasta Etelä-Koreasta) ja toinenkin edes nainen, joten ehkä me jossain määrin vältymme syyllistymästä eurooppalaiseen ylimielisyyteen ja pysymme samalla tasolla "tutkimuskohteen" kanssa. Jos osaisin paremmin ranskaa, sanoisin tämän kaiken esitelmää pitäessämme, mutta kielellisesti vammaisena, vähemmistönä, en pysty tällä hetkellä tämän tarkemmin ilmaisemaan mielipidettäni.

Huolimatta "tutkimuksen" ongelmallisuudesta pidän kuitenkin positiivisena kokemuksena sitä, että olemme saaneet jonkin verran faktatietoa Ranskan maahanmuuttopolitiikasta ja sen historiasta ja ennen kaikkea tietenkin kosketuksen toisiin kulttuureihin, varsinkin minun suomalaiseen ja Jihyen korealaiseen.

Raportoin luonnollisesti myöhemmin, miten seikkailu jatkuu.

Internetkin kuoli

Tällä hetkellä ongelmia paitsi tietokoneen myös internetin kanssa.

Koko loppuviikko meni koulutöihin, Echange culturelin esitelmän miettimiseen. Kävin kyllä taas Orsayssa ja Louvressa, onneksi, vaikka eilenkin väsytti. Ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa vielä vähemmän kursseja? Jättää enemmän aikaa olemiselle. Haluaisin mennä käymään Bois de Boulognessa mutta viikonloppu on pakko käyttää koulutöihin, mikä on kuitenkin hankalaa tämän netin kanssa. Ajattelin lähteä Lauraa tapaamaan Lontooseen, mutta liput olivat vähän liian kalliit. Hyvä syy hoitaa rästitöitä pois, siis.

Sen Maria Vaaran kanssa pitää sittenkin keskittyä terapiakirjoittamiseen, vaikka aihe tuntuu niin kalutulta. Todellisuuksien toisenlainen havaitseminen ja olemassaolo kielessä (kielen kautta) kuitenkin saavat todellisen merkityksensä Vaaran teoksissa oikeastaan vain päämääränsä kautta: paranemisen, subjektin eheytymisen. Se on nyt tullut selväksi Myrkkyseitikin myötä. Kirjoittamisella on selkeä funktio kaiken aikaa: puhua toiselle (Johannekselle), puhua itselle ja myös lukijalle, mahdollisesti toiselle Marialle. Tämä ajatus nyt ei sinänsä muuta mitään. Luova työ eheytymisen mahdollisuutena on joka tapauksessa ollut viimeisen luvun teema, ellen sitten kirjoita vielä jotakin Vaaran minän ja toisen välisestä etiikasta. Pitää kiirehtiä, kohta saattaa olla liian myöhäistä. Tosiaan: aloitin työni Vaaran parissa nyt kaksi vuotta sitten. Syksyllä 2004. Siitä on ikuisuus.

Olen onnellinen siitä, että olen nyt täällä. Mitä yhdestä internetistä? Eilen illalla kotikadun jouluvaloihin lisäiltiin havuja. Kohta se on jo täälläkin, joulu. Kunpa Suomessa olisi lunta, kun tulen.

Tien kronotooppi ja piilofeminismi

Madeleinen kirkko, Tuilerien puutarhan länsiportti, Aleksanteri III:n silta sekä sen takana näkyvä Invalidesin kirkko ja Champs-Élysées'n itäpää muodostavat Concorden aukion reunat. Seisoipa missä kohdassa tahansa, näkymä on monumentaalinen. Siis suuri, vaikuttava, merkittävä, muistomerkinomainen. Todellinen kiteytymä kaikesta siitä vallasta, joka arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla on ja voi olla: kyvystä herättää katsojassa mitä vahvimpia kunnioituksen tunteita. Mm. filosofi Kant liittää ylevän kokemuksen maskuliinisuuteen, ja aukion viimeistelee vähintäänkin kunnioitusta herättävä valtava obeliski.

Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että tämä on lisäksi se aukio, jolla mm. Marie Antoinette sai surmansa. Obeliskin paikkaa piti tuolloin vuonna 1793 valtava giljotiini. (Onkohan Freud kirjoittanut tästä jo...)

Joka tapauksessa. Katsoin eilen Madeleinen rappusilta etelään, kohti Invalidesia juuri kun auringon säteet heijastuivat sen kultaisesta tornista. Häikäisevää. Ja vasemmalta puoleltani avautui l'Avenue des Champs-Élysées. TIE isolla teellä, ja miksei iillä ja eellä.

Champs-Élysées on Dictionnaire des Monuments de Paris'n mukaan yksi maailman kauniimmista kaduista (huom. Kantin oivallisen jaon mukaan kaunis, joka ei tietenkään ole yhtä merkityksellinen kuin ylevä, on feminiininen ominaisuus). Minkä arvonimen se saakaan kantaakseen! Ja silti hämmennyn. En ole kokenut elämää, en sotaa enkä rauhaa, tuota tietä marssien ja joskin voin ymmärtää, taidan silti henkilökohtaisesti pitää sitä lähinnä uuvuttavan suurena paraatitarkoitukseen rakennettuna monumenttina, jonkun - todennäköisesti lähinnä Napoleonin - mahtipontisena vallan osoituksena. Mahtavana, mutta pakahduttavana. Ja sitäpaitsi: "avenue" merkitsee puistokatua. En muista, onko Champs-Élyséellä vihrekasvillisuutta. Epäilen. Joka tapauksessa, autojen jono etenee sitä pitkin Concordelta kohti Riemukaarta ja leveän Avenuen reunoilta löytyy desingvaateliikkeitä. Ja... on siellä yksi autokauppakin.

Helen Humphreys'in nyt lukemassani romaanissa (Afterimage) "tie" voidaan ymmärtää paitsi täysin konkreettisena asiana myös metaforana sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuvana kronotooppina. Annielle tie merkitsee nälkätietä, tietä, jonka työmaalle hänen vanhempansa kuolivat maksaessaan ruumiillaan saamastaan ravinnosta Irlannin nälänhädän aikana. On siis nälkätie, kuolleiden tie, joka ei kuitenkaan johda mihinkään sillä sen ei ollut edes tarkoitus toimia todellisena kulkureittinä. Ja sitten on Eldonin ylevä ajatus tiestä, joka toimisi yhdistäjänä maailmojen välillä, ihmisten välillä. Hänelle tie on abstrakti käsite, asia kartalla, mahdollisuuksien tie. Annien nälkätie on paitsi konkreettinen tie, myös kronotooppi. Se sitoo yhteen ajan ja paikan henkilökohtaisessa tragediassa, muodostaen merkityksensä sen kautta. Eldonin tie taas on metafora oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle, tasa-arvolle, ihailtava mutta utooppiseksi jäävä rakennelma, haave.

Ajattelin, että näiden tie-ajatusten kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen tulkinta Champs-Élysées'tä. Sehän on vahvasti kronotooppinen ilmiö, kiinni historiassa ja ihmiskohtaloissa, oikein huokuu menneisyyden tärkeitä sanoja kuten "vapaus", "veljeys" ja "tasa-arvo". Se on yhtä aikaa äärimmäisen konkreettinen, täällä, tässä hetkessä, ja samalla täysin abstrakti. Sen olemassaololla on merkittävä osa Ranskan mahtavan historian todentamisessa: Ranskan vallankumouksen jälkeisen historian "suuret päivät", keisarikunnan ja tasa-vallan suuret voitot on todistettu kuvilla Riemukaaresta, Napoleonista, ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juhlimassa voittoaan Avenuella. Se on osa kansallisen identiteetin rakentamista. Täysi konstruktio mutta samalla mitä ilmeisimmin todellinen, historiallinen ja materiaalinen asia.

"Meillä tulee aina olemaan Pariisi" sekä liehuvat Ranskan liput Monet'n maalauksessa. Niin kauan kuin Champs-Élysées ja yksikin kuva säilyy. Niitä ei saa kitkettyä verkkokalvoltani, niin kuin ei myöskään napalmin polttamaa tyttöä, tai eilisen hesarin venäläistä sotilasta Hangossa kesällä 1941. Ei edes vapauden muututtua Guantanamon vankileireiksi, tasa-arvon assimilaatioksi ja veljeyden muuten vaan epäkorrektiksi ilmaisuksi.

Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"

VOi, mikä sotku ;)

Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.

Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.

Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.

(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)

MARIA VAARA

Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.

Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.

Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.

Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.

Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla

Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla

Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.

Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.

Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.

Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.

Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.

HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)

Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.

6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)

Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.

Pariisi yöllä

Viime yönä satoi, kun kävelin Pantheonin takaa kotiin.

Pantheonin ja Luxembourgin puutarhan yhdistävä Rue Soufflot (Pantheonin arkkitehti) oli kohtalaisen vilkas ja valoisa, ihmisiä menossa kotiin ravintoloista ja baareista. Puutarhan kohdalla kävelin pätkän Rue de Médicis:iä, aitaan kiinnitettyjen valokuva-installaatioiden vieressä, kunnes pääsin Rue Vaugirardille, joka läpäisee koko Montparnassen.

Kävelin Palais de Luxembourgin ohi ja aivastelin vartijoiden lasikoppien edessä, katsoivat ehkä myötätunnolla. Jatkoin Rue de Rennesin ja Falguieren metroasemien ohi, missä alkoi olla jo todella rauhallista ja tyhjää. Pelkästään suljettuja ruokakauppoja silloin tällöin, joku kiinalainen ravintola. Tour Montparnasse näkyi kaiken aikaa lähellä vasemmalla. Tästä ajettiin yöbussilla Anna-Leenan kanssa kentältä tullessa.

Jouduin oikeastaan seuraamaan 12-metron reittiä vaikka olisin halunnut kävellä 10:n vartta, mutta korttelit 15:sta ovat siinä kohtaa niin suuria pohjois-etelä-suunnassa, etten päässyt muuttamaan suuntaa, eikä kannattanut kuitenkaan alunperin lähteä tekemään kierrosta Sèvres Babylonin kautta. Vasta siinä vaiheessa kun olin Volontairesin aseman kohdalla, käännyin pohjoiseen ja kävelin normaalia reittiäni Rue Lecourbea pitkin kotiin päin. Aivan ennen käännöstä näin juhlat eräässä kolmannen kerroksen huoneistossa, jonka seinät olivat täynnä taidetta. Yksi pari tanssi keskellä lattiaa, muut istuskelivat ikkunalaudoilla ja jakkaroilla ja juttelivat.

Eiffel-torni näkyi niillä seuduin oikeastaan jokaisen risteyksen kohdalla, ja huomasin että öisin, kun se ei ole kunnolla valaistu, sen voi sekoittaa sähkötorniin. Pariisi on öisin vain paikoin valaistu, paikoin hyvinkin pimeä. Valo on kauniin oranssia, ja ehkä sade vielä korosti sen epätasaisuutta.

Kaikki ihmiset, joita näin, vaikuttivat myös koteihinsa menossa olevilta. Ei mitään häiriötä.

Tietokone h***tissä

Ylösnousseiden aika ei ole sittenkään pitkä. Tietokoneiden maailmassa näköjään13 vuorokautta. Niin kauan se jaksoi toimia.

Sairaana

Paha flunssa eikä ulkona edes sada.

Echange culturel -työ jää tänään tekemättä. Ehkä sunnuntaina pääsen haastattelemaan korealaisen tytön kanssa afrikkalaisia maahanmuuttajia 18:ssa. Odotan kokemusta suorastaan innolla: antropologiaa vaillinaisella ranskan kielellä ja nollatuntemuksella. "Tutkimus"! Tämän takia menin opiskelemaan kirjallisuutta...

Tosin opinnoilla ei ole mitään tekemistä myöskään tämänhetkisen House-innostukseni kanssa. Olen ajatellut pakonomaista tarvetta löytää kausaalisuhteita. Toinen kysymys liittyy jatkuvaan metaforien muodostamiseen. Kaikki yhtäkkiä liittyy kaikkeen siinä määrin, että samanlaiset suhteet, muodot, rakenteet toistuvat loputtomiin. Ihmissuhteet, kemialliset reaktiot, historialliset tapahtumat muodostavat samankaltaisia, toisiinsa verrattavia kulkuja. Mutta samalla vertaaminen, analogioiden luominen, tuo niihin aina jotakin uutta.

Aikuisten miesten leikkejä

Kävin tänään Palais de Tokyossa. Se on rakennettu Seinen rannalle, hieman oikealle vasten Eiffeliä, vuoden 1937 maailmannäyttelyä varten ja toimii nykyään Pariisin modernin taiteen museona.

Perusnäyttely on ilmainen kaikille, yksi Pariisin hyvistä teoista.

Joka tapauksessa: yksi huone esittelee André Bretonin ja ystävien taidetta, ja tulin siis palanneeksi surrealismiin. "Cadavre exquis" on ruumiin kuva, piirrustus, jota on ollut tekemässä useampi ihminen näkemättä toisten osuutta. Yksikertainen leikki, hyvin bretonmaista: sattuman varustaminen taiteen palvelukseen, alitajunta jne. Outoa, satumaista, uutta, yllätyksellistä. Mutta miksi suurin osa piirrustuksista on jollakin tapaa karmivia? Täytyykö tuntemattoman, sattumanvaraisen ja oudon olla aina jollakin tapaa pelottavaa, näiden isojen poikien mielestä? Teokset ovat täynnä katkenneita raajoja ja epämuodostumia.

ps. Nykytaiteen näyttelyn puolella kohtasin jotain ihanaa: puhelinluetteloista koottu kirjasto. Siellä oli mies järjestämässä niitä "kirjoja", ikään kuin kirjastovirkailija, tosissaan. En kuitenkaan kehdannut kysyä olisinko saanut kurkata 1998-vuoden Suomen Keltaisia sivuja.

Muistiinpano. Hulluudesta

-Kassandra, troijatar, näkijä, hullu:

Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)

Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.

Unelmien kaupunki

Kuuntelin Ismo Alangon, Hanna Sarenin ja Laura Malmivaaran mietteet Unelmien kaupungista Hesarin sivuilla.

Paikka, jota Alanko ja Saren kuvasivat voisi itse asiassa olla Pariisi, helposti. He puhuivat pienistä kaupoista vieri vieressä, vilkkaista kahviloista, ravintoloista ja baareista, taiteen läsnäolosta katukuvassa, eloisista sisäpihoista, juttelevista, leikkivistä, nauravista ihmisistä - kaupungista joka on täynnä muistoja menneisyydestä ja samalla täynnä elämää.

Oon ollut tänään sisällä koko päivän. Täytyy yrittää hoitaa rästissä olevia asioita, vaikka graduun saakka tuskin pääsen tänäänkään.

Ikkunat ovat sisäpihalle mutta kaiken aikaa kuuluu elämän ääniä. Lapset huutavat, kirkon kellot lyövät tunnin välein - välillä useamminkin -, joku sahaa jotakin, naapuri pesee ikkunoita ja alakerran ravintolan keittiössä ahkeroidaan.

Noissa kelloissa on oma logiikkansa: on tuntilyönnit mutta välillä myös pelkkää soittoa, hirveän lujaa, nopeasti, pitkään. Mutta sitä tapahtuu vain keskipäivällä ja näin illan suussa. Yöksi soitto hiljenee ja alkaa yhdeksältä aamulla uudelleen.

Rappukäytävästä kuuluu tietenkin kaikki, edelleen. Kotiintulot ja -lähdot. Siivouksen äänet, käynnit postilaatikolla, puhelinkeskustelut. Täällä on niin paljon ihmisiä, että ollaan tavallaan lähekkäin koko ajan. Missään ei ole tyhjää tai autiota, ei kunnolla.

Laura Malmivaara puhui luonnosta, varsinkin meren läsnäolosta. Se täältä puuttuu. Nyt varsinkin, kun ilma alkaa olla syksyisempi ja aurinko paistaa harvemmin, tuntuu siltä että kaupunkimaisuus korostuu. Pimeä tulee vähän viiden jälkeen ja vain vilkkaimmilla kaduilla on kunnolla valoa. On paljon kiiltävää asvalttia ja kosteutta. Silloin mä nautin ehkä eniten suurten museoiden rauhasta. Louvressa ja Orsayssa voi istua aivan täydellisesti omissa ajatuksissaan.

Mutta päivisin ihania ovat edelleen puistot: Luxembourg, Tuileries, Monceau, Champ de Mars, pieni Square du Vert Galant Île de la Cité:n kärjessä, Square Jean XXIII Notre Damen takana. Välillä on jo liian kylmä istua: kosteus ja tuuli tulevat vaatteista läpi. Tuulen suojaa ei ole, sillä puut ovat riveissä ja alhaalta oksattomia. Lehdet lentävät väliin jääviä kujia pitkin.

Sellaisia näköaloja kuin Helsingin ja Espoon rannoilta on merelle, löytyy oikeastaan vain Seinen rannalta Tuilerien puutarhasta ja Concordelta. Vain siellä on tarpeeksi laakeaa, rakentamatonta. Voi katsoa Champs Elyséetä pitkin ajavien autojen merta, Seineä pitkin kulkevia laivoja, Eiffeliä.

Helsingin Sanomien Unelmien kaupungit löytyvät osoitteesta http://omakaupunki.hs.fi.

"Car numéro deux, car numéro deux, car du, car du, car numéro deux."

"Le week-end d'intégration" takana. Uskomatonta riehumista, tanssimista, huutamista. Viiniä, tequilaa, giniä, vodkaa. Ranskalaisista lähtee järkyttävän kova melu. 100-päinen ihmislauma huutaa kuorossa: "On a soif, on a soif, on a soif" (jano). Ja hakkaa käsiään pöytään. Haarukat ja veitset lentelevät.

Bussissa sama ilmiö. Kun jompikumpi busseista ohittaa toisen, hakataan käsiä ikkunoihin. Liimaudutaan alasti kiinni ikkunaan. Piirretään kaikkien kasvoihin ja käsiin tussilla. Myös selkiin, vatsoihin jne.

Teemana "open bar" ja "open kiss".

Hygienia. Ei ole. Yhteinen pullo. Vaahtokarkkileikkejä.

Kiinnostava kokemus.

Juttelin:
Itävaltalaisen pojan kanssa opiskeluista.
Kreikkalaisen ja italialaisen tytön kanssa opiskeluista.
Adinan ja Dirtyn kanssa monista asioista. Erityisesti ranskalaisesta käytöksestä. Sama koskee Emmiä ja Tuulia.
Ranskalaisen pojan kanssa sairaalajärjestelmistä.
Ranskalaisen pojan kanssa siitä pidinkö häntä tylsänä. En pitänyt, se oli väärinkäsitys. Olin sanonut, että rauhallinen.
Italialaisen pojan kanssa todennäköisesti Italiasta ja taiteesta.
Ranskalaisen tytön kanssa jostakin tärkeästä. Annoin ehkä neuvon.
Espanjalaisen pojan kanssa tanssimisesta.
Venezuelalaisen pojan kanssa Kimi Räikkösestä ja pakokaasun aiheuttamista saasteista. Äänensävyt olivat aika kärkkäitä.
(tässä kohtaa voi arvata, että kävin nukkumassa)
Kööpenhaminalaisen pojan kanssa Niels Lan Dokyn hienosta dokumentista nimeltä "Between a Tear and a Smile". Tanskalaisesta jazz-klubista. Ruotsin kielestä.
Itävaltalais-turkkilaisen pojan kanssa markkinoinnista ja hygieniasta.
Espanjalaisen, J:n näköisen pojan kanssa lumesta. Ice Princess.

Aamulla käveltiin maaseudulla. Päivällä Mont St-Michelillä. Luostari on rakennettu vuorelle 700-luvulla. Vuoroveden laskiessa se on yhteydessä mantereehen, muutoin oma saarensa. Hieno.

Väsyttää. Tyytyväinen, että selvisin hengissä - ja puhuin ranskaa.

Koe itse:



Ja:
Les jeux
Une chanson allemande

Siltoja menneisyyteen

Näin viime perjantaina Hammurabin lakikiven. En oikeastaan tiennyt, että se on Louvressa. Herätti outoja muistoja ala-asteen historian tunnilta, jotakin salaperäistä ja kiinnostavaa. Tavoittamatonta.

Muutenkin olen tässä keräillyt erilaisia kokemuksia menneestä. Mietin tänään Musée d'Orsayssa, että jostakin syystä en kykene ymmärtämään että kaikki ne maalaukset ja piirrokset ovat oikeita. Siis alkuperäisiä kappaleita, eivät muutamia vuosia sitten painettuja julisteita tai kuvia ruudulla. Joudun muistuttelemaan itseäni siitä.

Veistokset ja rakennukset eivät tuota samaa ongelmaa. Ne ovat ikään kuin väistämättä läsnä, alkuperäisessä muodossaan, mikä on tietenkin paradoksaalista sillä juuri niidenhän kohdalla monistaminen on sallittua. Mutta jotenkin ne tunkeutuvat katsojan elämään nykyhetkessä, tuovat luokseni alkuperäisen kontekstinsa, koko historiansa minun katseeseeni saakka, siinä missä kuvataide tuntuu elävän menneessä, jäävän sinne, ja jättävän jälkeensä vain loputtoman määrän kopiota. Kuvien kohdalla tunnistan menneisyyden mutta en jostakin syystä meinaa tavoittaa sitä.

Toisaalta kuvien kanssa voi kyllä olla yhteinen historia. Niin kuin kirjojenkin kanssa. Ja ihmisten.

Yhteys rakentuu toisaalta menneisyyden ymmärryksestä, siitä että tietää toisen olevan eri maailmasta, jostakin jota ei voi itse koskaan saavuttaa ja jonka voi vain kuvitella, ja toisaalta omasta suhteesta, omasta historiasta teoksen kanssa, joka on uudempi mutta samalla merkityksellinen.

In the Lost Garden (Helen Humphreys).

Menetetyssä puutarhassa, kadonneessa puutarhassa Gwen kirjoittaa loputonta kirjettä Virginia Woolfille. Hän tuntee lähes katkeruutta siitä, että Mrs. Woolf on yhtäkkiä poissa. Ettei tämä voisikaan enää koskaan lukea saamaansa kirjettä, vastata kysymykseen näkivätkö he toisensa eräänä sumuisena iltana lontoolaisella kujalla. Kun kirjailija vielä oli elossa, suhteella oli mahdollisuus mutta kuoleman jälkeen tuntuu, että side heidän väliltään, mahdollinen yhteys, on katkaistu. Asia muistuttaa häntä siitä katkoksesta, jonka sota aiheuttaa elämälle.
Eletään vuotta 1941. Niin paljon kuolemaa, että menneisyyden ja nykyisyyden välille on kasvanut järjetön kuilu. Paljon asioita, joiden myötä entinen elämä on menetetty lopullisesti, ja uusia menetyksiä tapahtuu koko ajan. Mikään ei säily. Aikaa ei enää ole.

Kun Jane lukee ääneen Woolfin "Majakkaa" eräälle sotilaista, Gwen istuu oven takana kuuntelemassa. Romaanin kautta jokin Gwenin kokemuksessa muuttuu.

(p.143)
"She reads as though there were all the time in the world to tell the story. And when I hear that voice polishing those words so that they shine inside me, I miss my old life - London, my mother - so acutely I actually cry. I haven't read To the Lighthouse in so long, but I remember it all."
(p.155-156)
"I lean my head against the door and it moves open a crack. I can see Jane reading to David, how she sits close beside him, her head bent over the sweater he is fashioning from his skeins of wool.
There is Lily Briscoe on the lawn, trying to finish her painting, looking up from her easel to a memory of Mrs. Ramsay on the steps of the house with James. Her hand holds a paintbrush as a conductor holds a baton. This is the music of the moment, these words and images, and all of a sudden I know that it doesn't matter whether or not it was Mrs. Woolf I followed through London that June evening seven years ago. I will never be closer to her than now. The book is the shared experience, the shared intimacy. There is Virginia Woolf, dipping her pen in ink, looking up from the page with Lily on the lawn, to the view out her window. Here am I, looking across the room to the summer dark beating against these mullioned panes. There is Jane reading the words aloud to a young soldier sitting beside her. It is a place we have all arrived, this book."

Luennan kautta syntyy yhteys menneisyyden ja nykyisyyden, iäksi menetetyn toisen ja minän välille. Taideteosten synnyttämät kokemukset, muistot kantautuvat menneisyydestä nykyhetkeen teosten välityksellä. Ne toimivat kuin päiväkirja tai valokuva, luovat suhteen menneeseen minään mutta samalla myös toiseen ihmiseen, kirjailijaan, toiseen lukijaan.

Taideteoksen ympärillä voidaankin nähdä olevan yhteisö, joka koostuu kirjailijasta ja lukijasta, lukijoiden affektiivisista kokemuksista, saman lukijan eri luennoista, toisten eri luennoista.

Kokonainen maailma, joka ei ole riippuvainen ajan ja paikan asettamista rajoitteista, vaan ylittää rajat menneisyydestä nykyisyyteen, sieltä tänne.

La Fontaine Médicis, Luxembourgin puutarha

Pariisi 250
Originally uploaded by Anna.O.

Puutarhoissa, Luxembourgin ja muuallakin, kirjallisissa ja todellisissa

Olen lueskellut ja ollut erilaisissa maisemissa. Tai pikemminkin ajoissa, sillä Pariisi säilyy, etenkin puutarhat.

Fragmentteja:

Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.

Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:

"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)

Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:

"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."

"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."

Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.

Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.

Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.

En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.

Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.

Suunnitelmia, korviketoimintoja

Kirjoitan kritiikkiä google-runoudesta ja tarvitsen tietenkin korviketoimintoja. Kirjoitus on kohta jo myöhässä, johtuen lähinnä tietokone-ongelmistani, mutta toivoa sen saataamisesta lähetyskuntoon viimeistään huomenna on vielä olemassa. Jotenkin kuvittelin, että täällä ei tulisi koskaan kiire. Olin väärässä.

Olen selaillut koko päivän muiden suomalaisten blogeja, hakusanoinani google ja runot, ja huomannut (jälleen) miten tärkeä väline netistä on kulttuurimaailmassakin tullut. Keskustelua taiteesta käydään blogeissa ja kulttuurisivustoilla. Ihmiset viittaavat toisiinsa ja kaikki käyvät ristiin samoissa paikoissa. En edelleenkään tiedä mitä olisin tehnyt, ellen olisi saanut konettani toimimaan (tai ellei se itse olisi päättänyt parantua). Vastedes lähetän kaiken kirjoittamani suoraan nettiin "turvaan" vielä varmuuskopioiden lisäksi. Ja pääsyäni nettiin älköön mikään estäkö :)

Tiedän, että olen parhaimmillani tehdessäni katteettomia lupauksia itselleni juuri tällaisilla hetkillä, jolloin jonkin työn deadline lähestyy armottomasti. Mutta joka tapauksessa: aion yrittää käyttää aikaani täällä myös ranskalaisen kulttuurielämän seuraamiseen. Haluaisin löytää täällä käynnissä olevat keskustelut ja keskustelevat ihmiset, unohtamatta kuitenkaan suomalaista taiteen maailmaa. Siinä on tehtävää kyllikseen. Joka tapauksessa: ilman nettiä en olisi tänään voinut tavoittaa Suomea mitenkään. Kiitos internet.

Mutta takaisin Pariisiin ja täällä oleviin konkreettisiin suunnitelmiin. Ostin viime torstaina vuosikortin Musée d'Orsayhin ja perjantai on edelleen Louvre-päivä. En edelleenkään tiedä, missä välissä aion sitä graduani kirjoittaa. Yritän olla ottamatta siitä paineita. Lupaan, että lopetan suunnitelmien tekemisen tähän.

Tietokoneen ylösnousemus

Viikko sitten kannettava päätti sairastua niin pahasti, etten päässyt käynnistystä pidemmälle yrittäessäni kiireessä lähettää itselleni koulutehtäviä sähköpostiin ja sitten printattavaksi. Tunsin itseni täysin hylätyksi, ja tajusin oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani, että jokin saattaa oikeasti mennä vikaan. Sillä hetkellä tuntui itse asiassa siltä, että oli tapahtunut pahin mahdollinen.

Gradu, kaikki valokuvat, kaikki osoitteet, numerot, laskelmat, muistiinpanot olivat yhtäkkiä kadonneet. Ja kaikkein eniten harmitti edellisenä iltana valmistuneiden koulutehtävien menetys.

Jätin menemättä Suomen käännöstunnille sekä akateemisen kirjoittamisen luennolle ja käytin päivän soittelemalla Suomen ja Ranskan Fujitsu Siemensille. Tajusin samalla vähitellen, ettei gradun kirjoittamisesta tulisi mitään ilman viimeisimpiä muistiinpanoja. Miten riippuvainen ihminen voi olla yhdestä tietokoneesta?

A-L toi tullessaan varalle koneen, jolla pääsin kuitenkin nettiin. Ja viimeisen 9 päivän kuluessa olen jo tottunut ajatukseen, että tiettyjä asioita voi jättää tekemättä. Niin kuin nyt esimerkiksi se gradu, ja joku koulutehtävä jonka käsittelykerta meni jo.

Kunnes tänään jälleen kerran yritin avata rikkinäisen koneen - ja se käynnistyi. Näköjään myös sairastunut tietokone voi parantua äkisti.

Huomenna alkaa uusi viikko, viides täällä ja asiat alkavat olla kohtalaisen hyvällä mallilla.