tiistai 16. tammikuuta 2007

La fureur. Raivo

Luin eilisestä Helsingin Sanomista, että edelleen lähes joka kuudes miespappi vastustaa naispappeutta ja jopa kieltäytyy toimittamasta jumalanpalvelusta naisen kanssa. Piispainkokous on viime syksynä päättänyt, että yhden syrjinnän muodon (joka itse asiassa on tähän saakka tukenut miespappien vakaumusta, ainakin ajatuksen tasolla) on nyt loputtava: työvuoroja ei saa enää järjestellä niin, että misogyyni-papit eivät joutuisi samoihin työtehtäviin naisten kanssa. Ja tästä nyt sitten kiistellään. Suomessa, vuonna 2007. Sanoiko joku, että feminististä ajattelua ei enää tarvita, kun meillä on jo se tasa-arvo ja eettiset suhteet ihmisten välillä... maassa rauha ihmisten kesken?

Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.

Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.

Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?

No, niinhän se on.

Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?

Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?

"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.

Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.

Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.

1 kommentti:

Anna O. kirjoitti...

"Se on ollut surkuhupaisa tapaus, aivan farssi", sanoo uskontotieteen tutkija [Ilkka] Pyysiäinen. "Entä jos Nokiassa työskentelisi miehiä, jotka sanoisivat, että naisten kanssa emme koodia naputa?" (HS 28.1.2007)