I used to be a hopeless romantic. I am still a hopeless romantic. I used to believe that love is the highest value. I still believe that love is the highest value. I don't expect to be happy. I don't imagine that I will find love, whatever that means, or that if I do find it, it will make me happy. I don't think of love as the answer or the solution. I think of love as a force of nature - as strong as the sun, as necessary, as impersonal, as gigantic, as impossible, as scorching as it is warming, as drought-making as it is life-giving. And when it bursts out, the planet dies. (Winterson: Lighthousekeeping 2004, 199.)
Mikä muu on aurinko? Kristevan (ja Nervalin) mukaan masennus on aurinko. Tai siis masennuksen alkuperä, menetetty, nimeämätön kohde (Asia) on musta aurinko. Rakkaus puolestaan voi voittaa tuon mustan auringon. Ehkä se sopii asiaan, tuohon Wintersoniinkin.
En pitänyt romaanista aluksi mutta vähitellen se alkoi saada merkityksiä. Romantiikan ajattelu ja luonnontieteet sekoittuvat toisiinsa luomaan mieletöntä maailmanjärjestystä, jossa elämä on elämisen arvoista. Robert Louis Stevenson, Charles Darwin, Richard Wagner, nykyhetki. Päädyin siihen, että teos antoi paljonkin.
tiistai 28. elokuuta 2007
maanantai 27. elokuuta 2007
Aidsin todistajia ja nature morte
Elokuu lähestyy loppuaan, kesäloma on nyt puolivälissä ja yliopisto avaa ovensa viikon kuluttua. Juhlaviikot tarjoavat vielä nähtävää, vaikka kesä alkaa olla muisto vain... Sataa toisella tapaa kuin Pariisissa kesäkuussa tai viime syksynä: pimeys hiipii salakavalasti ja tunnen olevani kartalla pohjoisessa.
Espoo Cinéssä esitettiin viime keskiviikkona André Téchinén elokuva Les Témoins (Todistajat, Ranska 2007), joka kertoo kuumasta kesästä vuonna 1984 ja siitä, miten syksyn alkaessa myös Euroopassa jouduttiin havahtumaan aidsin olemassaoloon.
Ranskan kielen kuuleminen rentoutti ja sain itseni kiinni opettelemasta fraaseja ja sanomisen tapoja, vaikka se ei ole enää tarpeen. Huomasin myös, että vielä vuonna -84 aids oli aids, eikä sida (le syndrome de l'immunodéficience acquise). Maailmanlaajuinen taistelu oli vasta aluillaan.
Pääosissa olivat nuori homomies Manu, vanhempi lääkäri sekä hänen irtosuhteita harrastava tuttavapariskuntansa lastenkirjailija Sarah sekä poliisi Mehdi, joiden kaikkien elämät ja ihmissuhteet menevät kuuman kesän aikana solmuun. Elokuvan henkilöt ovat epäkonventionaalisia, omissa teoissaan erehtyviä ja pahojakin, mutta samalla toisiaan kohtaan tolerantteja ja myös ymmärtäväisiä. Kuoleman edessä ei voi kuin antaa anteeksi ja rakastaa, tuntui olevan elokuvan sanoma. Vähäeleinen mutta tärkeää aihetta hyvin käsittelevä elokuva kannattaa katsoa.
Huomionarvoista oli myös se, miten tyylikkäästi 80-luku oli toteutettu elokuvan lavasteissa ja puvuissa ja miten elokuvan Seinen rannat kuvasivat täsmälleen sitä samaa yksinäisyyden ja romantiikan vaihtelua, joka niillä myös todellisuudessa on: rakastavaiset parit veneristeilyillä ja silloilla sylikkäin, yksinäiset ihmiset istumassa rantakatujen kiveyksillä. Ainoastaan sitä jäin miettimään, oliko Bois de Boulognen yöllinen puistokulttuuri tosiaan niin erilaista pari vuosikymmentä sitten...
Tiistaina puolestaan kävin Amos Anderssonilla katsastamassa Anna Retulaisen retrospektiivin, ja ote asetelman maalaamiseen vakuutti. Parsaniput, pippurit, omenat ja päärynät sekä kukkakimput tarjosivat muodon ja intertekstien historian kuville, jotka muutoin lähestyivät abstraktia värin ja viivan leikkiä, jolle tärkeintä on esteettinen kokemus.
Visuaalisuus ja taktiilisuus tuntuvat olevan Retulaisen töissä kaikki kaikessa: teosten pinta, vuoroin samettisen kulunut, vuoroin värin kyllästämä, yhdessä haparoivien muotojen ja liikkuvan viivan kanssa kutsuu katsetta, luo kuvitelman kosketuksesta ja saa lisäksi teoksen muuttumaan, elämään, etäisyyden kasvaessa. Lisäksi teosten prosessinalaisuus tulee esiin kuvien monissa kerroksissa, toisaalta kukka-asetelmat elävöittävässä viivassa ja toisaalta pehmeissä ja rikkonaisissa taustoissa, joiden päälle ja lomaan vihannes- ja hedelmä-asetelmat rakentuvat. Koin, että Retulaisen töitä katsottuani ymmärrän paremmin myös Cézannen tai Monet'n asetelmaa: esillä on kokemus materiaalisesta käännettynä kuvaksi - nature morte (kuollut luonto). Jos kieli tappaa asiat, kuva tuo ne kuolleina, edelleen materiaalisina mutta silti toisina, esille haudoistaan. (Ks. Retulaisen teoskuvia myös täällä, punainen on lempparini.)
Kuvataiteesta ja asetelmasta puheen ollen, kannattaa vilkaista Tyttö ja helmikorvakoru-elokuvan vermeeriläiset kuvakulmat ja ennen kaikkea alun haptinen vihannestenpilkonta-kohtaus (00.30-1.45):
sunnuntai 26. elokuuta 2007
"Il n'y a rien dehors le corps"
Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)
Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.
Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.
Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.
Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.
Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)
Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.
"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).
Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.
Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:
Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)
Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.
Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:
[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)
torstai 23. elokuuta 2007
Muistiinpano: Deleuze ja kriittisiä ja kliinisiä esseitä
Emme kirjoita neurooseillamme. Neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt, kuten 'Nietzschen tapauksessa'.
Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.
Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)
Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.
---
Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!
Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.
Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)
Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.
---
Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!
Pari linkkiä
Pääsin nauramaan aamun hesaria lukiessani: toimittaja oli bongannut verkosta "Lehti"-nimisen julkaisun, josta löytyy hieman toisenlainen näkökulma ajankohtaisiin aiheisiin ja ennen kaikkea median toimintaan.
Täällä ("Ylöjärven hoitaja otti mallia Ilta-Sanomien toimittajilta?") ja täällä ("Musiikkipiireissä kinaa klassisen asemasta") voi lepuuttaa hermojaan, kun iltapäivälehdet ja tietyt mielipidekirjoitukset alkavat viedä voimat.
Täällä ("Ylöjärven hoitaja otti mallia Ilta-Sanomien toimittajilta?") ja täällä ("Musiikkipiireissä kinaa klassisen asemasta") voi lepuuttaa hermojaan, kun iltapäivälehdet ja tietyt mielipidekirjoitukset alkavat viedä voimat.
torstai 16. elokuuta 2007
Kieli transparenssina, rannoilla ja majakka-aiheista lukemistoa
Kieli on paras illuusio.
Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.
Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.
Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.
Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.
The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)
Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.
Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.
Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.
Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.
The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)
tiistai 14. elokuuta 2007
Kesälomalla ja kulttuuria
Loma alkoi vihdoin! Edessä kolme viikkoa yritystä palata omiin "töihin". Ranskasta haettu tuntuma on rakoillut viime aikoina pahasti (ansiotyöt eivät hyvää tee ;).
Mietin tuossa, korviketoimintona jälleen, että televisiosta luopuminen ei välttämättä ollutkaan hyvä idea. Saattaa syntyä pahempia informaatiokatkoksia kuin ajattelin. Mistä tiedän, mitä maailmalla tapahtuu? Netissä on niin helppo valikoida tietoa. Ja televisio on kuitenkin netti-tv:tä vähemmän addiktoiva: lähetys loppuu aina jossakin vaiheessa.
Kulttuuriuutisia kuitenkin, muualta kuin tv:stä:
-Ostettiin ensinnäkin jo eilen liput Ryhmiksen Saatana saapuu Moskovaan (tammikuulle;). Vesa Vierikko on Saatanana, sitä kovasti odotellessa. Ensi-ilta 27.9, joten aiemminkin pääsisi...
-Sitten, hesari varmisti tänään, että Anette Messager on kuin onkin tulossa loppusyksystä EMMA:an: Pompidou-keskuksen tiedote ei ollut väärässä! Espoolaiset, ja toivon mukaan kaikki muutkin (matka Tapiolaan on vaivan arvoinen) pääsevät näkemään Messagerin päättömiä varpusia, nukkekollaaseja, ilmavirtaperformansseja ja feministisiä sananlaskubrodeerauksia, kuten: "Ajattelen, siis imen", "Mikä on pahempaa kuin nainen? - 2 naista", "Miehellä on silmät jotta hän näkisi, naisella tullakseen nähdyksi" jne... (Itse arvostin Beaubourgin näyttelyn nähdessäni erityisesti Messagerin de/konstruktioita: "riippuvaisia- riippumattomia", "nivelettömiä-nivellettyjä", "täytettyjä-tyhjiä" - vieraan ja tutun yhdistämisen kautta syntyviä installaatioita, jotka olivat täynnään ruumiillisia, symbolisia ja ajallisia merkityksiä. Toivottavasti näyttely tulee tänne kokonaisuudessaan.)
-Lisäksi vakuutuin viime viikolla, hesarin kritiikin luettuani, että Steven Hallin romaani Raw Shark Text on luettava. Sanojen ja asioiden, representaatioiden ja todellisuuden suhteita purkavan romaanin lukeminen tekee aina hyvää myös omille ajatuksille. Sitä paitsi hesarin mukaan Hallin romaani on genreä "Auster meets Trainspotting" ja "Italo Calvino meets Matrix". Must read.
Syksylle siis riittää kulttuuripuuhaa! Ja ensi viikolla Espoo Cinéen katsomaan ranskalaista leffaa ja ehkä Dalin ja Disneyn "Destino"-animaatiota, josta näin talvella vilauksen Grand Palais'n Disney-näyttelyssä. Bienvenu loma!
Mietin tuossa, korviketoimintona jälleen, että televisiosta luopuminen ei välttämättä ollutkaan hyvä idea. Saattaa syntyä pahempia informaatiokatkoksia kuin ajattelin. Mistä tiedän, mitä maailmalla tapahtuu? Netissä on niin helppo valikoida tietoa. Ja televisio on kuitenkin netti-tv:tä vähemmän addiktoiva: lähetys loppuu aina jossakin vaiheessa.
Kulttuuriuutisia kuitenkin, muualta kuin tv:stä:
-Ostettiin ensinnäkin jo eilen liput Ryhmiksen Saatana saapuu Moskovaan (tammikuulle;). Vesa Vierikko on Saatanana, sitä kovasti odotellessa. Ensi-ilta 27.9, joten aiemminkin pääsisi...
-Sitten, hesari varmisti tänään, että Anette Messager on kuin onkin tulossa loppusyksystä EMMA:an: Pompidou-keskuksen tiedote ei ollut väärässä! Espoolaiset, ja toivon mukaan kaikki muutkin (matka Tapiolaan on vaivan arvoinen) pääsevät näkemään Messagerin päättömiä varpusia, nukkekollaaseja, ilmavirtaperformansseja ja feministisiä sananlaskubrodeerauksia, kuten: "Ajattelen, siis imen", "Mikä on pahempaa kuin nainen? - 2 naista", "Miehellä on silmät jotta hän näkisi, naisella tullakseen nähdyksi" jne... (Itse arvostin Beaubourgin näyttelyn nähdessäni erityisesti Messagerin de/konstruktioita: "riippuvaisia- riippumattomia", "nivelettömiä-nivellettyjä", "täytettyjä-tyhjiä" - vieraan ja tutun yhdistämisen kautta syntyviä installaatioita, jotka olivat täynnään ruumiillisia, symbolisia ja ajallisia merkityksiä. Toivottavasti näyttely tulee tänne kokonaisuudessaan.)
-Lisäksi vakuutuin viime viikolla, hesarin kritiikin luettuani, että Steven Hallin romaani Raw Shark Text on luettava. Sanojen ja asioiden, representaatioiden ja todellisuuden suhteita purkavan romaanin lukeminen tekee aina hyvää myös omille ajatuksille. Sitä paitsi hesarin mukaan Hallin romaani on genreä "Auster meets Trainspotting" ja "Italo Calvino meets Matrix". Must read.
Syksylle siis riittää kulttuuripuuhaa! Ja ensi viikolla Espoo Cinéen katsomaan ranskalaista leffaa ja ehkä Dalin ja Disneyn "Destino"-animaatiota, josta näin talvella vilauksen Grand Palais'n Disney-näyttelyssä. Bienvenu loma!
torstai 9. elokuuta 2007
KUMU ja etelän helle
Raoul Kurwitzin videoteos "When Lord Zarahustra Was Young and Polite"(1989) oli kiinnostava kokemus Tallinnan uudessa KUMU-museossa.
Mies seisoo paljaalla kalliolla Fiskarsinjoessa, Billnäsin ruukilla, kunnes pato avataan hänen edessään ja vesi lähtee syöksymään alaspäin. Mies huuhtoutuu virtaavan veden mukana alajuoksulle. Teos loppuu. Ja kuulen olleeni paikalla kuvaushetkellä.
Aloin miettiä erästä lapsena näkemääni taidenäyttelyä jo muutamaa hetkeä aikaisemmin, muualla näyttelytilassa kiertäessäni. Kuulin ilmeisesti teoksen taustalla olevan musiikin viereisestä huoneesta ja siirryin sen myötä kahdeksantoista vuotta taaksepäin, Billnäsin ruukille. Padon avaamisesta ja videon kuvaamisesta en muista mitään mutta nykytaiteen näyttelyn, johon kyseinen performanssi liittyi muistan hyvinkin. Näin se taide matkaa läpi muutaman vuosikymmenen.
Tallinnassa oli upea ilma viime tiistaina ja oli ihanaa matkustaa turistikeskustasta vähän syrjään, kulttuurin alueelle. Kadriorgin puisto ja palatsi luovat upean miljöön uudelle museorakennukselle, joka tarjoaa kodin eestiläiselle taiteelle 1700-luvulta nykypäivään.
Kunstimuuseum oli komea ilmestys helteisenä päivänä ja vaikutti miellyttävämmältä ja selkeämmältä kuin Kiasma, joskin arkkitehtuureissa on paljon samoja piirteitä, mm. liuska, jota pitkin noustaan ylös kerroksiin. Rakennuksessa on 5 erillistä näyttelyareenaa, joista kolmannen ja neljännen kerroksen suurimmissa tiloissa esitellään pysyviä kokoelmia: ensin 1700-luvulta toisen maailmansodan loppuun ("Varamu" - aarreaitta) ja sitten nykypäivään ("Rasked valikud" - vaikeita valintoja). Muissa tiloissa on teema- ja muita näyttelyitä.
Mitään Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan veroista ei ihan löytynyt vuosisadanvaihteen kokoelmista, mutta oli kiinnostavaa nähdä miten Vironkin taidehistoria kulkee sidoksissa Saksaan ja Ranskaan. Erkaneminen näytti tapahtuvan vasta siirryttäessä sosialistiseen realismiin, ja myös 1960-1980-lukujen taide kulkee hieman toisenlaista reittiä kuin Keski-Euroopassa tai Suomessakaan.
Tällaisia taiteilijoita jäi mieleen viime vuosisadanvaihteesta: Paul Raud (1865-1930) ja Oskar Kallis (1892-1918), joiden töissä oli vahva symbolistinen tematiikka ja vaikutteita Gauguinilta, August Jansen (1881-1957) ja Konrad Mägi (1878-1925), jotka muistuttivat Ranskan nabeja ja myöhemmässä tuotannossaan ekspressionisteja ja kubisteja, sekä Lydia Laas (1909-1978), kuvanveistäjä, joka siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tekemään aika rajujakin naissotilasveistoksia. Yritin etsiä netistä kuvia tai tietoa, mutta vähän huonosti löytyi mitään. Pitänee ostaa kirja Viron taidehistoriasta. Ja palata KUMU:un.
torstai 2. elokuuta 2007
Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää
Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.
Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.
No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.
Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):
What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)
Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.
---
Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.
Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.
Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):
Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)
Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.
No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.
Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):
What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)
Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.
---
Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.
Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.
Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):
Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)
perjantai 27. heinäkuuta 2007
Ajankohtaista: työtä, kesää ja Pariisin ikävä
Tulin eilisaamuna mökiltä "lukemasta" ja menin suoraan töihin. On vähän raskasta yrittää opiskella samaan aikaan ja tehdä lähes täyttä työviikkoa. Se ei oikeastaan voikaan onnistua kovin hyvin... pitäisi vaan valita jompi kumpi suosiolla. Toisaalta nyt on kesä ja se pakottaa lomailemaan ja nauttimaan. Arvasin, että Suomessa tulisi olemaan yhtä kiireistä kuin aina ennekin. Laiminlyödyt ystävät: olette silti mielessäni!
Bromarvin kirkonkylässä oli sunnuntaina kirpputori ja huutokauppa. Ostin Peter Hoegin Naisen ja apinan ruotsiksi eurolla kojusta. Söin jäätelöä laiturilla, luin Potteria ja hain herneitä "grönsaker"-paikasta mökille mennessä. Illalla paloin aurinkoisella kalliolla lukemista jatkaessani. Aika oli rajattu päivään mutta olin vapaa ja onnellinen, auringossa ja tuulessa.
Mietin että sinne, läntiselle rannikolle, voisi joskus muuttaa asumaan. On siellä muitakin pääkaupungista paenneita, suomenruotsalaistuneita. Maanantaina palattiinkin takaisin, vielä töiden jälkeen. Niistä huolimatta.
Katsoin eilen vihdoinkin Before Sunsetin, ja Pariisin ikävä syntyi. Julie Delpy lauloi kauniisti ja puhui muistoista sekä yksinäisyydestä, joka vaivaa vaikka on yhdessä toisen kanssa - se on kai pahinta yksinäisyyttä. Koko elokuva oli keskustelu kahden ihmisen välillä siitä miltä ajan kulku tuntuu, miltä tuntuu menettää toinen, mitä on rakkaus tai mikä on tärkeää. Delpyn esittämästä Célinestä oli tullut yhdeksän vuoden aikana ympäristötutkija, Ethan Hawken Jessestä kirjailija. He kävelivät Shakespeare & co:lla, Maraissa ja Seinen rannalla. Ja Pariisissa oli sellainen kesä, jota en ehtinyt näkemään. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä vielä.
Toisaalta katsoin Pariisissa vielä ollessani toukokuussa huonon elokuvan Devil Wears Prada, jossa kuvattiin Pariisin joulua - ja silloinkin tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä, Pariisin joulussa Pariisin kevään sijaan. Pariisissa oleminen ei siis riitä. Siellä pitää olla tiettynä hetkenä, vuodenaikana, tietyssä säätilassa, tiettyjen pilvien alla.
Bromarvin kirkonkylässä oli sunnuntaina kirpputori ja huutokauppa. Ostin Peter Hoegin Naisen ja apinan ruotsiksi eurolla kojusta. Söin jäätelöä laiturilla, luin Potteria ja hain herneitä "grönsaker"-paikasta mökille mennessä. Illalla paloin aurinkoisella kalliolla lukemista jatkaessani. Aika oli rajattu päivään mutta olin vapaa ja onnellinen, auringossa ja tuulessa.
Mietin että sinne, läntiselle rannikolle, voisi joskus muuttaa asumaan. On siellä muitakin pääkaupungista paenneita, suomenruotsalaistuneita. Maanantaina palattiinkin takaisin, vielä töiden jälkeen. Niistä huolimatta.
Katsoin eilen vihdoinkin Before Sunsetin, ja Pariisin ikävä syntyi. Julie Delpy lauloi kauniisti ja puhui muistoista sekä yksinäisyydestä, joka vaivaa vaikka on yhdessä toisen kanssa - se on kai pahinta yksinäisyyttä. Koko elokuva oli keskustelu kahden ihmisen välillä siitä miltä ajan kulku tuntuu, miltä tuntuu menettää toinen, mitä on rakkaus tai mikä on tärkeää. Delpyn esittämästä Célinestä oli tullut yhdeksän vuoden aikana ympäristötutkija, Ethan Hawken Jessestä kirjailija. He kävelivät Shakespeare & co:lla, Maraissa ja Seinen rannalla. Ja Pariisissa oli sellainen kesä, jota en ehtinyt näkemään. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä vielä.
Toisaalta katsoin Pariisissa vielä ollessani toukokuussa huonon elokuvan Devil Wears Prada, jossa kuvattiin Pariisin joulua - ja silloinkin tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä, Pariisin joulussa Pariisin kevään sijaan. Pariisissa oleminen ei siis riitä. Siellä pitää olla tiettynä hetkenä, vuodenaikana, tietyssä säätilassa, tiettyjen pilvien alla.
torstai 19. heinäkuuta 2007
"No man should outlive his fictional wizard" - Harry Potter's back!
Kuoliko professori Dumbledore oikeasti? Onko Kalkaros todella Kuolonsyöjä? Voittaako Harry Potter pahan Voldemortin? Miten ystävien käy? Entä Ginnyn ja Harryn suhteen?
Kesäisen kulttuurielämän "kohokohta" koittaa tänä lauantaina, 21.7.2007, kun viimeinen Harry Potter saapuu kauppoihin. Olen tietenkin klo 7.00 Akateemisen ovella jonottamassa omaa kappalettani. Työpäivästä tulee pitkä ja hidas... mutta 17.00 pääsen kirjaan käsiksi. :)
Viimeistä osaa, The Deathly Hallows'ia, odotellessa täytyi kerrata mihin The Half-Blood Prince jäikään. J.K. Rowling on todennäköisesti syöttänyt viimeisenkin kirjan alkuosaan mittavat kertausjaksot, mutta silti oli tarkistettava asiat myös itse: pitää pitää huolta siitä, että sarjan logiikka varmasti pysyy kasassa ;). Ja ennen kaikkea oli etsittävä viitteitä Kalkaroksen sielunelämästä.
Alkusivuilla pelästyin kasvaneeni Pottereista yli, sen verran selittelevä kerrontatapa pääsi ärsyttämään, mutta pian koko velhomaailma vei mukanaan. Viimeisimpiä Pottereita lukiessani olen kaikkein eniten arvostanut Rowlingin kykyä kirjoittaa yhteiskunnallista ja poliittista allegoriaa sekä kuvata yhteiskuntamme ilmiöitä. Taikayhteisö ei teoksissa välty ihmisten maailman ja ihmispsykologian ongelmilta, pikemminkin ne korostuvat yhdistyessään taikuuden tuomiin erilaisiin mahdollisuuksiin: yhteisöjen sisäiset ristiriidat, sosiaalinen eriarvoisuus, median itsekritiikittömyys, kulutusvimma, rasismi ja ennakkoluulot kuvastavat velhojen tapaa toimia yhteisössään sekä heidän yrityksiään taistella niin pahaa vastaan kuin myös sen puolesta. Taikaministeriön syyttöminä pidättämät velhot tuovat esimerkiksi mieleen Guantanamon vangit, Kuolonsyöjien jästiviha ei ole kaukana uusnatsien ideologioista ja lordi Voldemortin lähisuku ja lapsuus muistuttavat sosiaalisen verkoston aukoista.
Kiinnostavaa Pottereissa on myös se, miten Voldemortin absoluuttinen pahuus on muuttanut muotoaan viime kirjojen aikana: hänen ruumiillistumisensa jälkeen tuon pahuuden syntyä on alettu selittää menneisyyden kautta, se on alkanut ilmetä sosiaalisesti tuotettuna. Half-Blood Princessä Rowling keskittyykin luomaan kuvaa siitä, miksi Tom Marvolo Riddle-nimisestä lahjakkaasta pojasta tuli lopulta mahtavin pimeiden voimien velho. Dumbledore toimii teoksessa eräänlaisena muistelmakirjoittajana ja analyytikkona, joka toisten ihmisten muistojen avulla rekonstruoi kaltoinkohdellun pojan tarinan. J.K. Rowling tuntuu julistavan sosiaalikonstruktivismin sanomaa, toisin kuin esimerkiksi tosielämämme uusi "paha", Nicolas Sarkozy, jonka mukaan rikollisuus on geneettistä. Harry Potterien maailmassa geeneissä kulkee ainoastaan taikuus, eikä sekään välttämättä.
Viime perjantaina kertasin myös Feeniksin kiltaa tuoreen elokuvan avulla. Kokemus vain oli lievä pettymys, etenkin Liekehtivä pikari-filmatisoinnin kauhun tunnelmaan ja intensiteettiin sekä komeisiin erikoistehosteisiin verrattuna. Elokuvassa kirjan synkeys ja epätoivo, joka liittyi taikayhteisön sisäisiin ristiriitoihin, oli muuttunut viitteiksi jotka kirjan lukenut saattoi tavoittaa mutta joiden merkitys jäi pinnalliseksi. Lisäksi päähenkilöiden todellista ahdistusta lordi Voldemortin paluusta oli vaikea tavoittaa, vaikka elokuvan nimenomaan oli tarkoitus olla henkilökeskeinen. Enkä syytä nuoria näyttelijöitä, kauhun tunnelman kehittymiselle ei yksinkertaisesti annettu aikaa: Harry sai kiukutella hetkittäin kohtaloaan ja yksinäisyyttään mutta todellinen ahdistuksen kokemus jäi syntymättä. Lisäksi juonta kuljetettiin elokuvassa lähes pääsääntöisesti selittelevien dialogien avulla. Tämä mahdollisti sen, että suuri osa kirjan tapahtumista oli saatu mukaan mutta sivutuotteena elokuvakokemus latistui pilalle. Uskollisuus kirjalle kääntyi siis lopulta elokuvaa vastaan. Feeniksin killan voi ehkä katsoa Potter-maratonin osana, mutta itsenäiseksi elokuvaksi siitä ei oikein ollut, harmi vaan.
Vielä, hauska löytö: Simpsonien Harry Potter-parodiassa (Homer ja Lisa jäävät koukkuun T.R. Francisin Angelica Button-kirjoihin) Headmaster Greystashin kuolema on sijoitettu komeisiin Dali-maisemiin, intertekstejä yleissivistyneille (sopii kuvioon, sillä ei Rowlingkaan täysin intertekstitön ole, viimeksi pongasin Kafkan rangaistuskone-viittauksen Feeniksin killasta):
Voi älä kuole, Dumbledore, älä kuole!
ps. Kuulin, että Potterit loppuvat epilogiin. Tuulen viemää-tyyppistä loppuratkaisua ei siis ainakaan ole tulossa. Toivotaan, että Rowling on kuitenkin osannut lopettaa tyylillä; Harry ja Ginny kiikkustuoleissa olisi ehkä liian imelää.
perjantai 13. heinäkuuta 2007
Korviketoimintoja, taidemuseoita
Vapaapäivänä voi gradun kirjoittamisen sijaan siivota nettiselaimen bookmarkseja.
Vaihdoin pariisilaisten taidelaitosten nettiosoitteet suomalaisiin (pääkaupunkiseutulaisiin) vastaaviin ja totesin, että määrä on aika lailla sama: Louvre vaan korvautuu Sinebrychoffilla (tai ehkä mieluummin Pariisin kaupungin omistama Petit Palais, Louvrea en Suomeen kaipaakaan), Musée d'Orsay Ateneumilla, Beaubourg Kiasmalla jne.
Sitten otetaan vielä lisäksi Didrichsenin taide- ja kulttuurimuseo (joka korvaa vaikka Musée Guimet'n tai Musée Maillolin), Tennispalatsi (Palais de Tokyon) ja Meilahden taidemuseo (Musée de l'Orangerien) sekä tietenkin Espoon (minulle uusi) modernin taiteen museo (joka täydentää Beaubourgia). Ei paha siis :) Tarvaspään Gallen-Kallela-museo on jo itse asiassa jotakin, joka ylittää pariisilaisen tarjonnan: kuvanveistäjä Antoine Bourdellen tai symbolisti Gustave Moreaun museoiksi muutetut työhuoneet (ensin mainittu 15. arr. ja toinen 9. arr.), vaikka mielenkiintoisia olivatkin, eivät yhdessäkään vedä vertoja Gallen-Kallelan kodille.
Tänään mennään äidin ja siskon kanssa katsomaan Antoni Tapiésin näyttelyä EMMAan; voin verestellä Beaubourg-muistoja. Mietin viime viikolla tyytyväisenä, huomattuani kuinka suuressa määrin ranskalaista kulttuuria rantautuukaan Suomeen, että Ranskahan melkein vainoaa minua täällä (juhlaviikoillekin on tulossa ranskalaista nykysirkusta: Collectif AOC). Paluu kotiin ei siis vieraannuttanutkaan tuosta maasta. Hyvä näin. Lisäksi olen töissä saanut myydä Sibeliusta ranskaksi. Kansainvälinen kesä-Helsinki.
Yhtä asiaa vaan ihmettelen: Pompidou-keskuksen nettisivujen mukaan Annette Messagerin näyttely olisi tulossa tänä syksynä EMMAan ("Après le Centre Pompidou, l'exposition sera présentée fin 2007 à l'Espoo Museum of modern art en Finlande".), mutta Weegee-talon sivusto ei tiedä tästä kyllä mitään. Itse asiassa siellä syksyn taiteilijaksi on nimetty Dali. Epäilen virhettä Ranskan päässä (kokemus ohjaa siihen suuntaan) mutta mistä moinen väärinkäsitys? Harmillista, odotin Messageria innolla.
Vaihdoin pariisilaisten taidelaitosten nettiosoitteet suomalaisiin (pääkaupunkiseutulaisiin) vastaaviin ja totesin, että määrä on aika lailla sama: Louvre vaan korvautuu Sinebrychoffilla (tai ehkä mieluummin Pariisin kaupungin omistama Petit Palais, Louvrea en Suomeen kaipaakaan), Musée d'Orsay Ateneumilla, Beaubourg Kiasmalla jne.
Sitten otetaan vielä lisäksi Didrichsenin taide- ja kulttuurimuseo (joka korvaa vaikka Musée Guimet'n tai Musée Maillolin), Tennispalatsi (Palais de Tokyon) ja Meilahden taidemuseo (Musée de l'Orangerien) sekä tietenkin Espoon (minulle uusi) modernin taiteen museo (joka täydentää Beaubourgia). Ei paha siis :) Tarvaspään Gallen-Kallela-museo on jo itse asiassa jotakin, joka ylittää pariisilaisen tarjonnan: kuvanveistäjä Antoine Bourdellen tai symbolisti Gustave Moreaun museoiksi muutetut työhuoneet (ensin mainittu 15. arr. ja toinen 9. arr.), vaikka mielenkiintoisia olivatkin, eivät yhdessäkään vedä vertoja Gallen-Kallelan kodille.
Tänään mennään äidin ja siskon kanssa katsomaan Antoni Tapiésin näyttelyä EMMAan; voin verestellä Beaubourg-muistoja. Mietin viime viikolla tyytyväisenä, huomattuani kuinka suuressa määrin ranskalaista kulttuuria rantautuukaan Suomeen, että Ranskahan melkein vainoaa minua täällä (juhlaviikoillekin on tulossa ranskalaista nykysirkusta: Collectif AOC). Paluu kotiin ei siis vieraannuttanutkaan tuosta maasta. Hyvä näin. Lisäksi olen töissä saanut myydä Sibeliusta ranskaksi. Kansainvälinen kesä-Helsinki.
Yhtä asiaa vaan ihmettelen: Pompidou-keskuksen nettisivujen mukaan Annette Messagerin näyttely olisi tulossa tänä syksynä EMMAan ("Après le Centre Pompidou, l'exposition sera présentée fin 2007 à l'Espoo Museum of modern art en Finlande".), mutta Weegee-talon sivusto ei tiedä tästä kyllä mitään. Itse asiassa siellä syksyn taiteilijaksi on nimetty Dali. Epäilen virhettä Ranskan päässä (kokemus ohjaa siihen suuntaan) mutta mistä moinen väärinkäsitys? Harmillista, odotin Messageria innolla.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2007
Muistoja. Anish Kapoor ja kaareva peili
"Taiteessa ei ole menneisyyttä tai tulevaa", Picasson tiedetään sanoneen. Anish Kapoorin kaareva peili käsittelee juuri tätä, ajattomuutta. Kuljet sen ohi, kuvasi kulkee ohi. Mutta peilissä näkyvä maisema pysyy sen jälkeenkin.Marja-Terttu Kiviranta kirjoitti Hesarissa Anish Kapoorin kaarevasta peilistä, joka on nyt esillä Palazzo Fortunyn Artempo-näyttelyssä Venetsiassa.
Kohtasin saman teoksen Louvressa toukokuun lopulla. Siellä oli meneillään näyttely (Contrepoint III de la sculpture), jonka tarkoituksena oli asettaa nykytaide suhteeseen muinaisten korkeakulttuureiden, antiikin, keskiajan sekä barokin kuvanveiston kanssa, ja samalla pohtia katsojan ja taiteen välistä suhdetta. Kyseessä oli siis samankaltainen ajallisuuden teema: taiteen ikuisuus suhteessa oman olemassaolomme hetkellisyyteen mutta samalla mahdollisuus ajat ylittävään vuoropuheluun museovieraan ja menneiden aikojen taiteen välillä, nykyteosten kautta.
Elizabeth Ballet'n veistos "Bump Piece" esimerkiksi pohti objektien suhdetta tilaan sekä katsojien tapaa havaita niitä. Näyttelyvieras kohtasi Cour Marly'lla barokkiveistosten keskellä luonnollista kokoa olevan kipsimiehen, joka kantaa elokuvien kuvauspaikoilta tuttuja pitkävartisia mikrofoneja. Ballet'n teos asettui katsojan tielle, tukki reitin, herättäen siten huomiota ja vaikuttaen katsojan fyysiseen kokemukseen tilasta mutta myös muodostaen dialogin menneisyyden ja nykyisyyden välille. Itse olen aina ajatellut barokkiveistoksia, kaikessa elävyydessää ja ilmeikkyydessään, kesken puuhiensa kivettyneinä ihmisinä, ja Ballet'n mikrofonimies asetti barokkimaailman sisään yhden nykymaailmamme kivettyneistä. Samalla teos ohjasi nykykatsojaa näkemään barokkiveistokset osana oman aikansa yhteiskuntaa: siinä missä farkkuihin pukeutunut mikrofonimies on meidän päiväämme, barokin antiikki-jäljitelmät olivat syntyessään kiinteästi sidoksissa Aurinkokuninkaan hovin elämään.
Michel Verjux'n keskiaikahuoneisiin sijoitetut valoteokset puolestaan ohjasivat katsojaa kiinnittämään vielä tarkemmin huomiota veistoksiin ja niiden merkityksiin - todella katsomaan, kokemaan. Verjuxin mukaan valon tarkoitus on "saada ilmenemään", ja näin hänen teoksensa toivat esiin myös jotakin uutta, alkuperäiselle vastaanottajalle mahdollisesti tuntematonta, luoden keskiajan ja nykypäivän synteesissä aivan uuden teoksen.
Kiinnostavin näistä kaikista oli kuitenkin Kapoorin teos "C-Curve". Se koostui kaarevasta peilistä, joka oli sijoitettu monumentaalisten härkä-, lintu- ja ihmisruumiisten kaupunkien suojelijahenkien asuttamaan Mesopotamia-huoneeseen. Kapoorin kaarevan peilin ja maailman ensimmäisen korkeakulttuurin tuottamien veistosten välisen vuoropuhelun, johon myös teosten katsojat osallistuivat hetkittäin peilissä ilmenevinä kuvajaisina, pyrkimyksenä oli Kapoorin mukaan "muovata näkymätöntä", ja peilin ja sitä ympäröivän tilan välille muodostuikin satumainen, ajassa kaiken aikaa muuttuva yhteys.Esittelytekstin mukaan mesopotamialaiset reliefit ovat Kapoorille vallan ja uskonnon reflektoijia, sivilisaation ytimessä, siinä mielessä että Mesopotamia on maailman ensimmäinen korkeakulttuuri: kulttuuri, jossa tuotannollinen ylijäämä mahdollistaa ilmiöitä kuten uskonnon, taiteen tai politiikan. Louvren Mesopotamia-huone kuljettaa siis katsojan ajassa taaksepäin, sivilisaation juurille, ja Kapoorin peili puolestaan loi siellä ollessaan tilaan vielä yhden ulottuvuuden: Kapoorin itsensä mukaan "yliluonnollisen dimension". Muinaisen taiteen, peilin ja katsojien kohtaamisessa kyse olikin taiteen illuusion rajojen laajentamista. Peili taideteoksena kuvastaa ilmenemistä ja katoamista, valetta ja totuutta, näkyvää ja näkymätöntä, kahdentumista ja reduktiota - ja samalla ohjaa katsojaa pohtimaan taiteen yleensä, niin muinaisen kuin nykyisenkin, merkityksiä.
Ehkä antoisinta Contrepoint-näyttelyssä oli juuri museovieraiden, nykytaiteen ja vanhan taiteen välille syntynyt dialogi. Nykytaide todella pysäytti Louvren kävijät, hätkähdytti havaitsemaan ensin ympärillä avautuvat ristiriitaiset ilmaukset, nykytaideteokset, jotka tietyllä tapaa olivat joutuneet "väärään paikkaan", kysymään miksi ne olivat siellä, ja tämän kysymyksen kautta myös katsomaan vanhempaa taidetta toisin silmin. Touko-kesäkuun ajan Louvren ehkä kuvatuimpia teoksia oli nimenomaan Kapoorin peili, harva kulki sen ohi pysähtymättä kysymään miksi se oli siellä ja mitä merkityksiä se tuotti.
Hauskaa on myös se, että nyt Kapoorin peili on sittemmin siirtynyt Venetsiaan, heijastamaan toisenlaista todellisuutta, tuottamaan uusia merkityksiä.
tiistai 3. heinäkuuta 2007
Eva Dahlgren Lontoossa
Outoa ja tuttua lukea toisen ihmisen ajatuksia matkalta nyt, kun on itse juuri palannut. Lukemisen syynä piti olla ruotsin palauttaminen mutta sitten tapahtuma muuttuikin itsereflektioksi. Muistin vertailun, jota tehdään kodin ja uuden ympäristön välillä. Muistin myös pelon, joka ihmisen valtaa oudossa paikassa, muutosten edessä, kun mikään ei ole kovin varmaa ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja muistin sen, miten tuosta pelosta irtaudutaan, miten se muuttuu uteliaisuudeksi ja energiaksi ja iloksi: "Kärlek börjar med nyfikenhet", kuten Eva toteaa (Dahlgren 2003 Hur man närmar sig ett träd).
Ja näin Eva kirjoittaa:
Går förbi en liten privat park dit man måste ha nyckel för att få komma in. En mamma med barn går omkiring därinne. De ser ut att ha det tråkigt. Tänker på alla dessa privata parkbarn som tror detta är naturen. Vilken chock de kommer att få när de blir vuxna och kommer till Västerbotten. Skog åter skog. Ingen grind. Ingen nyckel.
Köper frukost på vägen hem. Människorna på min gata skrämmer mig. Utanför grannhuset hänger en fetlagd äldre man over sitt staket och försöker andas. Han har astma. Hans ansikte är rött och lungorna piper. Han hänger över staketet och säger oh my God oh my God. Jag borde hjälpä honom. Hämta min inhalator och ge honom luft men jag går förbi och tar trapporna upp och lägger på säkerhetskedjan. Vågar inte öppna datorn för att läsa det jag skrivit av rädsla för att jag ska få bevis på hur dåligt det är. Vet med mig själv att jag måste vara snäll mot mig när jag känner så här.
Läser en bok. Struntar i att jobba men har dåligt samvete hela dagen. Framåt eftermiddagen tar jag fram min lilla bandspelare och försöker förstå hur den fungerar. Efter ett tag fösvinner hag in i den, trummar, spelar gitarr. Timmarna går och rädslan avtar, vet att när jag vaknar imorgon så kommer allt att vara annorlunda. Jag hatar de dagar då livet skrämmer mig. Då allt blir för stort. Då livet bara är tid. Då barndom och åldredom är ihopklistrade med varandra med et tunt lager av medelålderslim.
Ja näin Eva kirjoittaa:
Går förbi en liten privat park dit man måste ha nyckel för att få komma in. En mamma med barn går omkiring därinne. De ser ut att ha det tråkigt. Tänker på alla dessa privata parkbarn som tror detta är naturen. Vilken chock de kommer att få när de blir vuxna och kommer till Västerbotten. Skog åter skog. Ingen grind. Ingen nyckel.
Köper frukost på vägen hem. Människorna på min gata skrämmer mig. Utanför grannhuset hänger en fetlagd äldre man over sitt staket och försöker andas. Han har astma. Hans ansikte är rött och lungorna piper. Han hänger över staketet och säger oh my God oh my God. Jag borde hjälpä honom. Hämta min inhalator och ge honom luft men jag går förbi och tar trapporna upp och lägger på säkerhetskedjan. Vågar inte öppna datorn för att läsa det jag skrivit av rädsla för att jag ska få bevis på hur dåligt det är. Vet med mig själv att jag måste vara snäll mot mig när jag känner så här.
Läser en bok. Struntar i att jobba men har dåligt samvete hela dagen. Framåt eftermiddagen tar jag fram min lilla bandspelare och försöker förstå hur den fungerar. Efter ett tag fösvinner hag in i den, trummar, spelar gitarr. Timmarna går och rädslan avtar, vet att när jag vaknar imorgon så kommer allt att vara annorlunda. Jag hatar de dagar då livet skrämmer mig. Då allt blir för stort. Då livet bara är tid. Då barndom och åldredom är ihopklistrade med varandra med et tunt lager av medelålderslim.
maanantai 2. heinäkuuta 2007
Muistiinpano. Marguerite Duras ja meri
Aloittelin kesäisessä lähijunassa vähän lukujani. Vapun aikoihin Trouvillessa löytyi Roches Noires-hotellin kyltistä Marguerite Durasin toteamus "Regarder la mer, c'est regarder du tout" - "katsoa merta, on katsoa kaikkea" - ja nyt kohtasin jälleen Durasin ajatukset kiinnittyneinä mereen.
Teoksessa Écrire (1993) meri liittyy yksinoloon ja sen kautta kykyyn kirjoittaa:
À Trouville pourtant il y avait la plage, la mer, les immensités de ciels, de sables. Et c'était ca, ici, la solitude. C'est à Trouville que j'ai regardé la mer jusqu'au rien. Trouville c'est la solitude de ma vie entière. J'ai encore cette solitude, là, imprenable, autour de moi. Des fois je ferme les portes, je coupe le téléphone, je coupe ma voix, je ne veux plus rien.
Je peux dire ce que je veux, je ne trouverai jamais pourquoi on écrit et comment on n'écrit pas.
("Trouvillessa kuitenkin oli ranta, meri, taivaiden, hiekkarantojen äärettömyydet. Ja se oli se, täällä, yksinäisyys. Trouville on paikka, jossa katsoin merta ei-mihinkään saakka. Se, Trouville, on koko elämäni yksin oleminen. Minulla on yhä tämä yksinäisyys tuolla, valloittamattomana, ympärilläni. Ajoittain suljen ovet, katkaisen puhelimen, ääneni, en halua enää mitään.
Voin sanoa mitä haluan, en saa koskaan selville miksi kirjoitetaan ja miten ei kirjoiteta.")
Teoksessa Écrire (1993) meri liittyy yksinoloon ja sen kautta kykyyn kirjoittaa:
À Trouville pourtant il y avait la plage, la mer, les immensités de ciels, de sables. Et c'était ca, ici, la solitude. C'est à Trouville que j'ai regardé la mer jusqu'au rien. Trouville c'est la solitude de ma vie entière. J'ai encore cette solitude, là, imprenable, autour de moi. Des fois je ferme les portes, je coupe le téléphone, je coupe ma voix, je ne veux plus rien.
Je peux dire ce que je veux, je ne trouverai jamais pourquoi on écrit et comment on n'écrit pas.
("Trouvillessa kuitenkin oli ranta, meri, taivaiden, hiekkarantojen äärettömyydet. Ja se oli se, täällä, yksinäisyys. Trouville on paikka, jossa katsoin merta ei-mihinkään saakka. Se, Trouville, on koko elämäni yksin oleminen. Minulla on yhä tämä yksinäisyys tuolla, valloittamattomana, ympärilläni. Ajoittain suljen ovet, katkaisen puhelimen, ääneni, en halua enää mitään.
Voin sanoa mitä haluan, en saa koskaan selville miksi kirjoitetaan ja miten ei kirjoiteta.")
Paris perdu, Helsinki retrouvé
Kolme päivää kotona ja hyvältä tuntuu. Suomessa on kesä ja kaunista. Tout est bien qui finit bien, se on nyt varmaa.
Uusi maantieteellinen sijainti löytyy siis Espoosta ja Helsingistä... kotona taas.
Juoksin aamupäivällä juna-asemalle aikataulut sekaisin mutta pääsin silti Rautatientorille ennen aikojani, mille vähän naureskelin itsekseni - kuukausiin en ole ollut ajoissa missään. Kävelin Ateneumilta Aleksille ja Kauppatorille enkä enää voinutkaan ilmoittaa feissareille lähteväni pian kotimaahan. Aurinko paistoi, oli japanilaisia turisteja ja paljon hassuja vaaleita suomalaisia. Näin Manolo Valdésin hovineidot Espalla ja pidin näkemästäni. Sitten näin torin ja sataman ja Suomenlinnan lautan ja ihmismäärät ja kalat ja ajattelin, miten sievä ja siisti ja vauras tämä kaupunki on. Helsinki on merellinen ja kaunis, kuin Marseille ilman köyhyyttä ja likaa. Moni asia on oudon hyvin täällä pohjoisessa.
Oltiin päivällä veneilemässä Helsingin edustalla, ottamassa aurinkoa poukamassa Jollaksen lähellä ja nähtiin pareittain joutsenia rannoilla. Eilen pääsin Didrichsenille Elin Danielson-Gambogin näyttelyyn, viime hetkellä, ja tungin suomalaisten taideharrastajien keskellä funkkistalossa. Elin oli hieno mutta tunkeva joukko oudoksutti. Kuitenkaan, lauantain aurinkoisessa Helsinki Pridessa ei tarvinnut töniä ja jopa Kaivarin ahtaassa Siwassa hymyiltiin kun jonotettiin. Täällä siis nuoret ovat kohteliaita mutta vanhemmat menevät anteeksi pyytelemättä, ajattelin. Mutta kauaa tuskin muistan tuota miettiä.
Kotonakin ehdin jo käydä, laittaa ruokaa ja katsella kirjahyllyä, samaten Haukilahden rannalla istumassa aamun kajastaessa ja pohtimassa uutta juoksureittiä Laajalahden tietämillä. Kolmeen päivään mahtuu paljon merta ja aurinkoa ja metsää. Väsyttää, mutta nyt on kesä.
Uusi maantieteellinen sijainti löytyy siis Espoosta ja Helsingistä... kotona taas.
Juoksin aamupäivällä juna-asemalle aikataulut sekaisin mutta pääsin silti Rautatientorille ennen aikojani, mille vähän naureskelin itsekseni - kuukausiin en ole ollut ajoissa missään. Kävelin Ateneumilta Aleksille ja Kauppatorille enkä enää voinutkaan ilmoittaa feissareille lähteväni pian kotimaahan. Aurinko paistoi, oli japanilaisia turisteja ja paljon hassuja vaaleita suomalaisia. Näin Manolo Valdésin hovineidot Espalla ja pidin näkemästäni. Sitten näin torin ja sataman ja Suomenlinnan lautan ja ihmismäärät ja kalat ja ajattelin, miten sievä ja siisti ja vauras tämä kaupunki on. Helsinki on merellinen ja kaunis, kuin Marseille ilman köyhyyttä ja likaa. Moni asia on oudon hyvin täällä pohjoisessa.
Oltiin päivällä veneilemässä Helsingin edustalla, ottamassa aurinkoa poukamassa Jollaksen lähellä ja nähtiin pareittain joutsenia rannoilla. Eilen pääsin Didrichsenille Elin Danielson-Gambogin näyttelyyn, viime hetkellä, ja tungin suomalaisten taideharrastajien keskellä funkkistalossa. Elin oli hieno mutta tunkeva joukko oudoksutti. Kuitenkaan, lauantain aurinkoisessa Helsinki Pridessa ei tarvinnut töniä ja jopa Kaivarin ahtaassa Siwassa hymyiltiin kun jonotettiin. Täällä siis nuoret ovat kohteliaita mutta vanhemmat menevät anteeksi pyytelemättä, ajattelin. Mutta kauaa tuskin muistan tuota miettiä.
Kotonakin ehdin jo käydä, laittaa ruokaa ja katsella kirjahyllyä, samaten Haukilahden rannalla istumassa aamun kajastaessa ja pohtimassa uutta juoksureittiä Laajalahden tietämillä. Kolmeen päivään mahtuu paljon merta ja aurinkoa ja metsää. Väsyttää, mutta nyt on kesä.
torstai 28. kesäkuuta 2007
Pieniä asioita
Heräsin aikaisin. Eilen oli hyvä päivä, ja tänään on vielä aikaa. Mikä tässä siis. En vielä laske tunteja lähtöön.
Laurence Viellen prosodista runoutta, "Récréation du Monde" ("Maailman uudelleenluominen"):
Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais
Je longe les quais à passer ma vie
Je longe les quais à passer ma vie
Je passe les quais à longer ma vie
Je longe ma vie à passer les quais
Je caisse ma longe à passer la vie
Je ville ma caisse à longer la passe
Je caisse ma ville à passer ma longe
à passe ma vie je longer les quais
à longer ma vie je passe les quais
à congeler lasse je caisse pis vas
ha les quais je longe hé passe ma vie!
ha les quais he longe et passe ma vie!
je paisse mes quilles à lasser les geons
je pisse mes calles à japer les vons
quais long je vis ma ha les pas ce je heu
quais long je vis ma ha les pas ce je heu
longer ma vie je passe les à quais
je vis ma longe à pas caisser ce hé les
les vus à ma caisse longe j'ai pas ce
les caisses à ma vie longe j'ai pas ce heu
(ok)
...
je je je je je je
Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais
Rytmi kiihtyy ja sanat vievät toistensa paikat. Merkitys aaltoilee. Luodaan sanoilla maailmaa...
Laurence Vielle on belgialainen runoilija, jonka runo/lauluteosta Récréation du monde käytiin kuuntelemassa Pompidou-keskuksessa keväällä Maÿlisin ja Emmin kanssa. Sain esityksestä tehdyn runokokoelman syntymäpäivälahjaksi, kiitos! :).
Hoidin eilen kaksi byrokratia-tehtävää, loppuun saakka, vailla ongelmia. Tungeksin Galeries Lafayetten ja Printempsin kesä-alennuksissa. Näin Christoph Marthalerin ohjaaman uuden La Traviata-produktion oopperassa. Se oli teatteri-ilmaisultaan uusittu, tyylikäs ja syvällinen. Söin halpaa sushia ja join valkoviiniä... Paris, Paris!
...
Tänään on edessä paluu tavarataloihin ja ties vaikka saisin itselleni korkokengät Pariisista. (Muuttunut nainen.) Toivon myös kohtaavani Cézannen ja puiston, vielä. Mukavaa päivää!
Laurence Viellen prosodista runoutta, "Récréation du Monde" ("Maailman uudelleenluominen"):
Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais
Je longe les quais à passer ma vie
Je longe les quais à passer ma vie
Je passe les quais à longer ma vie
Je longe ma vie à passer les quais
Je caisse ma longe à passer la vie
Je ville ma caisse à longer la passe
Je caisse ma ville à passer ma longe
à passe ma vie je longer les quais
à longer ma vie je passe les quais
à congeler lasse je caisse pis vas
ha les quais je longe hé passe ma vie!
ha les quais he longe et passe ma vie!
je paisse mes quilles à lasser les geons
je pisse mes calles à japer les vons
quais long je vis ma ha les pas ce je heu
quais long je vis ma ha les pas ce je heu
longer ma vie je passe les à quais
je vis ma longe à pas caisser ce hé les
les vus à ma caisse longe j'ai pas ce
les caisses à ma vie longe j'ai pas ce heu
(ok)
...
je je je je je je
Je passe ma vie à longer les quais
Je passe ma vie à longer les quais
Rytmi kiihtyy ja sanat vievät toistensa paikat. Merkitys aaltoilee. Luodaan sanoilla maailmaa...
Laurence Vielle on belgialainen runoilija, jonka runo/lauluteosta Récréation du monde käytiin kuuntelemassa Pompidou-keskuksessa keväällä Maÿlisin ja Emmin kanssa. Sain esityksestä tehdyn runokokoelman syntymäpäivälahjaksi, kiitos! :).
Hoidin eilen kaksi byrokratia-tehtävää, loppuun saakka, vailla ongelmia. Tungeksin Galeries Lafayetten ja Printempsin kesä-alennuksissa. Näin Christoph Marthalerin ohjaaman uuden La Traviata-produktion oopperassa. Se oli teatteri-ilmaisultaan uusittu, tyylikäs ja syvällinen. Söin halpaa sushia ja join valkoviiniä... Paris, Paris!
...
Tänään on edessä paluu tavarataloihin ja ties vaikka saisin itselleni korkokengät Pariisista. (Muuttunut nainen.) Toivon myös kohtaavani Cézannen ja puiston, vielä. Mukavaa päivää!
tiistai 26. kesäkuuta 2007
Unista sen huomaa
Aivoni tahtovat näemmä teeskennellä kuollutta: nukahtelen minuuttien välein ja unet ovat täynnä kauniita kuvia. Selviytymismekanismi se on, stressin poistoa. Tarvitaan jotakin siirtämään pois ja unohduttamaan Societe Generale-pankki, Ranskan pörssi ja siellä jossain seilaava tuhansien eurojen vakuustili, pelottavat veroviranomaiset jotka tulevat vaatimaan asumisesta veroa, summia joita kukaan ei uskalla edes ajatella, ja Blue1:n virkailijat jotka potentiaalisesti estävät matkustamasta kymmenen kiloa ylipainoisten laukkujen kanssa.
Ja vielä: sähkölaitos joka veloittelee summia tileiltäni kadottuani maasta - jos siis pankissa ei poistettukaan suoraveloituksia, vaikka ne niin väittivät. Liikennelaitos, joka tekee samaa. Vakuutusyhtiö, jonka sopimuksen irtisanoin lähes puolitoista kuukautta sitten mutta josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei myöskään rahoja takaisin. Pankin mukaan siinä vain saattaa mennä aikaa. Onko "aikaa" enemmän kuin 6 viikkoa? Pankki on ainoa oikea henkilö, jonka kanssa saa olla tekemisissä kasvotusten. Muut piiloutuvat osoitteiden ja puhelinnumeroiden taakse.
Ai niin, perjantaina sähkölaitos kyllä soitti ja käski ilmoittaa niille mittarin lukemat ennen lähtöä. Ja on tietenkin alakerran kiinteistövälityksen Didier ja yhtiökumppani, jotka huolehtivat flunssani tilasta (kohta kaksi viikkoa, kaikki täällä ovat sairaina) mutta kykenevät uskomattoman heikosti edesauttamaan minkään asioiden edistymistä. Toivon todella Didierin olevan perjantaina paikalla kun pitäisi luovuttaa avaimet ja saada yksi takuusumma takaisin.
Tänne tulo pelotti mutta silloin oli aikaa. Lähdön hetkellä kaikki on ajasta kiinni. Kaiken pitäisi sujua. Mutta tässä maassa se tuskin on mahdollista. Miten sitä kuvaisi? Kaikki on mennyt hyvin, kaikki sujuu aikanaan ja ajan kuluminen harvemmin aiheuttaa ongelmia mutta kaiken joutuu myös tekemään viiteen otteeseen, mihinkään ei voi luottaa eikä mikään varmasti onnistu kolmessa päivässä.
Pankkivirkailija jää lomalle ensi maanantaina. Hän palaa töihin 6. elokuuta. Silloin voi sitten Suomesta alkaa soitella ja ihmetellä miksi rahat ovat vielä täällä tileillä, mitään ei ole suljettu ja puolet ovat kadonneet.
Au revoir, Paris.
Ps. Eilen oli kaunis ilma, löysin uudet kiinantossut täällä puhkikuljettujen tilalle ja hyvästelin Beaubourgin. Tänään uskaltaudun vielä Square Saint Lambertille juoksemaan, flunssa ei voi tästä enää pahentua. À bientôt, Paris.
Ja vielä: sähkölaitos joka veloittelee summia tileiltäni kadottuani maasta - jos siis pankissa ei poistettukaan suoraveloituksia, vaikka ne niin väittivät. Liikennelaitos, joka tekee samaa. Vakuutusyhtiö, jonka sopimuksen irtisanoin lähes puolitoista kuukautta sitten mutta josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Ei myöskään rahoja takaisin. Pankin mukaan siinä vain saattaa mennä aikaa. Onko "aikaa" enemmän kuin 6 viikkoa? Pankki on ainoa oikea henkilö, jonka kanssa saa olla tekemisissä kasvotusten. Muut piiloutuvat osoitteiden ja puhelinnumeroiden taakse.
Ai niin, perjantaina sähkölaitos kyllä soitti ja käski ilmoittaa niille mittarin lukemat ennen lähtöä. Ja on tietenkin alakerran kiinteistövälityksen Didier ja yhtiökumppani, jotka huolehtivat flunssani tilasta (kohta kaksi viikkoa, kaikki täällä ovat sairaina) mutta kykenevät uskomattoman heikosti edesauttamaan minkään asioiden edistymistä. Toivon todella Didierin olevan perjantaina paikalla kun pitäisi luovuttaa avaimet ja saada yksi takuusumma takaisin.
Tänne tulo pelotti mutta silloin oli aikaa. Lähdön hetkellä kaikki on ajasta kiinni. Kaiken pitäisi sujua. Mutta tässä maassa se tuskin on mahdollista. Miten sitä kuvaisi? Kaikki on mennyt hyvin, kaikki sujuu aikanaan ja ajan kuluminen harvemmin aiheuttaa ongelmia mutta kaiken joutuu myös tekemään viiteen otteeseen, mihinkään ei voi luottaa eikä mikään varmasti onnistu kolmessa päivässä.
Pankkivirkailija jää lomalle ensi maanantaina. Hän palaa töihin 6. elokuuta. Silloin voi sitten Suomesta alkaa soitella ja ihmetellä miksi rahat ovat vielä täällä tileillä, mitään ei ole suljettu ja puolet ovat kadonneet.
Au revoir, Paris.
Ps. Eilen oli kaunis ilma, löysin uudet kiinantossut täällä puhkikuljettujen tilalle ja hyvästelin Beaubourgin. Tänään uskaltaudun vielä Square Saint Lambertille juoksemaan, flunssa ei voi tästä enää pahentua. À bientôt, Paris.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2007
Luin eksistentialistista teoriaa ja jäin muistelemaan amerikkalaisia sotilaita
Simone de Beauvoir käsittelee etiikan ja politiikan sekä tekojen ja päämäärien välistä suhdetta vastajulkaistun suomennoskokoelman Onko Sade poltettava? esseessä "Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi".
Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:
Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.
Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)
Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.
Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:
Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)
Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?
Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.
Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.
Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.
Tekstin pääponttina on se, että tarkoitus ei koskaan pyhitä keinoja (niin kuin sanotaan tai niin kuin poliitikko saattaa ajatella, Beauvoir toteaa) vaan nämä kaksi määrittelevät aina toinen toisensa. Käytetyt keinot vaikuttavat siihen, mikä lopputuloksen merkitys on, ja vaikka käytettävissä olisikin vain epäeettisiä tai epäinhimillisiä keinoja vielä suuremman vääryyden korjaamiseksi, eivät nämä keinot muutu yhtään sen vähemmän moraalittomiksi niiden päämäärän ansiosta. Ihminen ei kuitenkaan voi kieltäytyä toimimasta, tekemästä valintoja (niin kuin moraalinen idealisti saattaisi tehdä pyrkiessään ainoastaan puhtaaseen eettisyyteen, Beauvoir toteaa) vaan hänen on oltava maailmassa ja suhteessa toiseen, kannettava vastuu omista teoistaan ja samalla myös lakattava haaveilemasta sisäisestä puhtaudesta:
Kadottakoon ihminen siis toivon siitä että voisi löytää turvapaikan sisäisestä puhtaudestaan tai kadota ulkoiseen objektiviteettiin; tietoisuuden ajallinen jakautuneisuus ja erillisyys toisista tietoisuuksista estävät haaveilemasta lopullisesta sovinnosta itsen kanssa. Ihmisen kohtalona oleva repeytyminen on lunnaana hänen läsnäolostaan maailmassa, hänen transsendenssistaan ja vapaudestaan. Jos hän yrittää paeta, hän joutuu eksyksiin: hän ei tee mitään, tai sitten se, mitä hän tekee, ei ole mitään.
Ihmisen on kieltäydyttävä levosta, hänen on otettava vapautensa kantaakseen. Vain näin hän pystyy tosiasiassa ylittämään annetun - mikä on aitoa eettisyyttä - ja perustelemaan itse päämääränsä - mikä on aitoa politiikkaa. Näin hänen toimintansa kytkeytyy maailmaan konkreettisesti, ja maailma, jossa hän toimii, on maailma, jolla on merkitys: ihmisten maailma. (Beauvoir 2007, 63-64.)
Toisessa esseessä, "Eksistentialismi ja kansanviisaudet", Beauvoir käsittelee eksistentialistisen filosofian ihmiskäsitystä ja vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin. Hänen käsityksensä eksistentialistisesta ihmisestä tulee ilmi jo edellä esitetystä: ihminen on vapaa ja vapaana hänellä on aina mahdollisuus muuttua, mutta tähän sisältyy myös velvollisuus asettaa itse omat päämääränsä, määrittää niiden arvo ja kantaa vastuu omista teoista. Ihmisen on lyhyesti sanottuna tiedostettava itsensä ja hänen on ymmärrettävä olevansa itse vastuullinen omasta hyvyydestään tai pahuudestaan.
Molemmat esseet on julkaistu vuonna 1945, aivan toisen maailmansodan jälkeen ja niissä on tuoreessa muistissa sotaan liittyvät eettiset kysymykset. Beauvoir kirjoittaakin eksistentialismi-esseessä, kuvatakseen ihmisen vapautta ja vastuullisuutta, myös seuraavasti:
Vuoden 1940 taistelijat olivat pikemminkin selväjärkisiä kuin innokkaita; vaikka heistä tulikin sotilaita, he pysyivät ihmisinä. Rohkeudella oli arvoa heidän silmissään nimenomaan inhimillisenä, ei sotilaallisena hyveenä. (Beauvoir 2007, 88.)
Jostain syystä mielessäni välähteli kaikenlaisia asioita lukiessani. Ehkä Beauvoirin puheenvuorot (sanankäänteineen, ilmaisuineen) olivat niin selkeästi viestejä menneisyydestä, että myös oma menneisyyteni aktivoitui. Käväisin 1990-luvulla, sitten 80-luvulla, kunnes yhtäkkiä olin Australiassa kesäkuussa 2003 keskustelemassa sinne Irakista rantautuneiden amerikkalaisten sotilaiden kanssa. Ja jäin kysymään itseltäni minkälaisia nuo pojat olivat. Selväjärkisiä vai innokkaita? Peloissaan vai rohkeita?
Monille Australia vaikutti olevan lomaa, mitä se tietenkin olikin, armeija oli matkalla takaisin kotiin. Se oli vitsien kertomista, ryyppäämistä, naisia, lisää ryyppäämistä. Monilla ei ollut minkäänlaisia ajatuksia edeltäneistä kuukausista - sodasta, maastaan, Irakista. Tai oli, usein tuli vastaan jonkinlainen innokkuus palvella Amerikkaa ja usko sodan oikeutukseen, Amerikan toiminnan eettisyyteen sen kautta, että ajateltiin Irakin tilanteen näin paranevan. Itse asiassa kuulin myös ajatuksen, jolla on tuskin edes yhtymäköhtia sodan "hyviin" päämääriin: Amerikan oli erään pojan mukaan hyökättävä "because we can". Sodan oikeutti Amerikan voima: jos on kyky ja valtaa toteuttaa oma halunsa, se on tehtävä, riippumatta olosuhteista, muista osapuolista. Mitä tämä tarkoittaa ja voiko kukaan tosissaan sanoa noin? Selväjärkisyydestä, itsensä tai maailman tiedostamisesta, vastuun kantamisesta omassa itsessä se on ainakin kaukana.
Oli tietenkin sotilaita, jotka olivat listautuneet armeijaan opiskelupaikan varmistaakseen. Huonompi homma heille. He olivat ehkä niitä selväjärkisiä. Tai ainakin pakotettuja.
Nyt harmittaa, ettei tajuttu silloin kuunnella tarkemmin, asettaa kysymyksiä paremmin, ymmärtää, selvittää. Oma raivoisan kriittinen asenne haittasi tietenkin keskusteluita, ja toisaalta, mitä selvitettävää on asioissa, jotka kumpuavat syvästä tietämättömyydestä tai ehdollistetuista käsityksistä. Tai sitten koko tilanteesta vain oli vaikeaa tai mahdotonta puhua, silloin, kaiken sen keskellä vuonna 2003.
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Muistiinpano. Kirjallisuuden todenvastaavuudesta ja vapaudesta toimia. Muutos, toisto ja onni.
Kirjailijan rehellisyys ei ole sitä, mitä tavallisesti kuvitellaan: kirjallisuus ei pyri jäljentämään tunteita ja ajatuksia, jotka kulkevat lävitsemme yksi toisensa jälkeen, vaan se paljastaa horisontteja, jotka jäävät tavoittamattomiin, jotka ilmenevät meille vain vaivoin, mutta jotka ovat silti olemassa. (Simone de Beauvoir 1960 La Force de l'Âge, suom. Sara Heinämaa.)
I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)
Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).
Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).
Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).
Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:
Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)
I have known all these situations [situations in the novel], I have experienced them myself, yet none of them has given rise to the person my curriculum vitae and I represent. The characters in my novels are my own unrealized possibilities. That is why I am equally fond of them all and equally horrified by them. Each one has crossed a border that I myself have circumvented. It is that crossed border (the border beyond which my own 'I' ends) which attracts me most. For beyond that border begins the secret the novel asks about. The novel is not the author's confession; it is an investigation of human life in the trap the world has become. (Milan Kundera 1984 The Unbearable Lightness of Being.)
Kirjallisuus näyttäytyy siis molemmille, sekä Beauvoirille että Kunderalle, mahdollisen maailmana (samaan joukkoon voidaan tietenkin laskea lukemattomia muitakin, mm. Italo Calvino).
Beauvoirin ajatusmaailmassa tosin myös tämä elämämme todellisuus on sitä - tulevaisuudelle ja muutokselle avointa. Kun taas Kundera puolestaan puhuu maailmasta ansana (ks. yllä).
Ansa merkitsee sitä, että ei ole enää vapautta valita, ei muutoksen mahdollisuutta. On vain pakottavaa toistoa. Feministifilosofi Judith Butlerin mukaan toisto kuitenkin on nimenomaan mahdollisuus muutokseen, vaikkakin pieneen: se on toimimista siinä ansassa, johon on joutunut (Kotz & Butler 1995, haastattelu).
Olemisen sietämättömän keveyden Tereza tarjoaa myös yhden mahdollisen ajatuksen toistosta - se on onnea:
Human time does not turn in a circle; it runs ahead in a straight line. That is why man cannot be happy: happiness is the longing for repetition.
Yes, happiness is the longing for repetition, Tereza said to herself. (Kundera 1984.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)