Kesää odotellessa

Mikään ei oikein suju mutta olen lukenut (vihdoin) Rimmisen Pussikaljaromaania, joten tämä minkään sujumattomuus ei sinänsä häiritse. Tekee vain mieli muistella niitä keväitä Kalliossa, jolloin oli yhtä toimeton kuin ne pojat tuossa kirjassa ja jolloin aurinko poltti yhtä kuumasti ja kesä oli kovaa vauhtia tulossa. Liikerata kulki silloin nurmikon keskellä olevalta kalliolta paloaseman ohi Prankkariin ja sieltä takaisin, välillä alas Siwalle ja takaisin kalliolle.

Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.

Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:

Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)

Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.

Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)

Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.

Elämisen taidosta, elämisen vaikeudesta

I moved out of that city, and then into another one, and then another. I had a lot of moves still ahead of me. Yet things did work out after all. I met Tig, and then followed the cats and dogs and children, and the baking, and even the frilly white window curtains, though they eventually vanished in their turn: they got dirty too quickly, I discovered, and were hard to take down and put back up.

I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)


Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.

Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).

Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)

Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.

Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.

Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)

Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:

But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.

I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.

It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.

Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.

I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.

Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.

The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)

Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.

---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.

The Logical Song (Supertramp)

When I was young, it seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.

There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!

At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Adjektiivien juhlaa...

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta II

The difficulty of seeing clearly haunted me long before my eyes went bad, in life as well as in art. It's a problem of the viewer's perspective - [...] when we look at people and things, we're missing from our own picture. The spectator is the true vanishing point, the pinprick in the canvas, the zero. I'm only whole to myself in mirrors and the photographs and the rare home movie, and I've often longed to escape that confinement and take far view of myself from the top of the hill - a small 'he' rather than an 'I' travelling the valley below from one point to another. (Hustvedt 2003, 255.)

Minuus on maailman ja toisten kyllästämä, sekoittunut ulkopuolelta tuleviin kuviin, monin kerroin peilautunut ja projisoitunut, kerrostuma menneestä ja tulevan odotuksista, aikomuksista ja uskomuksista. Ei ihme, että näkökulman ottaminen minuuteen tai elämään on niin vaikeaa: oman itsen ulkopuolelle on mahdoton päästä ja samalla tuo ulkopuoli on minän katseen saastuttama. Tuskin mitään voi nähdä "selvästi".

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta

"That's the problem with seeing things. Nothing is clear. Feelings, ideas shape what's in front of you. Cézanne wanted the naked world, but the world is never naked. In my work, I wanted to create doubt." He stopped and smiled at me. "Because that's what we're sure of."
---
"Seeing is flux," he said. I mentioned the hidden narrative in his work, and he said that for him stories were like blood running through a body - paths of life. It was a revealing metaphor, and I never forgot it. As an artist, Bill was hunting the unseen in the seen. The paradox was that he had chosen to present this invisible movement in figurative painting, which is nothing if not frozen apparition - a surface. (Siri Hustvedt 2003 What I Loved, 12-13.)

Taide on sanomattoman - näkymättömän, tuntemattoman, tiedostamattoman - metsästämistä. Yritystä tuoda sanoja ja formalisointia pakeneva kokemus tai todellisuus esille niin, ettei se samalla hetkellä tuhoudu ja katoa siinä väkivallassa, jonka ilmaisuyritys saa aikaan. Niin, että kokemuksesta jäisi jäljelle jotain muutakin kuin meidän kulttuurin kyllästämä ja määrittelevä katseemme. Kyse on pienestä hetkestä, eräänlaisesta teettisestä momentista, jossa asia on samaan aikaan läsnä ja kadoksissa. Yhtaikaisesti vangittu ja kaikkia formalisointeja pakeneva. Outo, hämärä, ambivalentti.

Katkelmassa huomautetaan, että sanomattoman esiintuominen on usein jätetty abstraktin taiteen tehtäväksi. Sen mukaan on paradoksaalista etsiä näkymätöntä esittävän tai figuratiivisen taiteen kautta. Esittävän on kai nähty olevan niin läheisessä suhteessa todellisuuteen, ettei sen takaa voi paljastua mitään: ikään kuin se olisi pelkkää pintaa... kuin peili, josta heijastuu vain se, mitä se representoi. Mutta peilinkin pinta kätkee taakseen mysteerin. Esittävät kuvat, koherentit tarinat, todellisuutta representoivat teokset eivät ole vailla aukkoja ja halkeamia, joista jokin piilevä ryöpsähtelee esiin. Sitä on taide.

Stories are like blood running through a body - paths of life. Tarinat ovat verensiirtoa, sanomattoman kokemuksen esiintuloa ja eloa, elämää kaikessa sen määrittelemättömyydessä, keveydessä ja raskaudessa.

Sunnuntaisessa Hesarissa Peter Handke määritteli kirjallisuutta William Faulkneria siteeraten:

Kirja ilman salaisuutta ei ole minulle kirja. --- Mississippin pinta leviää hiljaisena ulappana, mutta sen syvyydestä kuulee virran jylinän. Sitä on kirjallisuus. (HS 2.3.2008.)

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta II

Siri Hustvedtin What I Loved alkaa tällaisella tyydyttämättömän halun kuvauksella (varmaankin tunnetuin ongelmatyyppi):

I watched you while you painted me. I looked at your arms and your shoulders and especially at your hands while you worked on the canvas. I wanted you to turn around and walk over to me and rub my skin the way you rubbed the painting. I wanted you to press hard on me with your thumb the way you pressed on the picture, and I thought that if you didn't, I would go crazy, but I didn't go crazy, and you never touched me then, not once. You didn't even shake my hand. (Hustvedt 2003, 4.)

Toisen halun edessä arki, rutiinit ja aika menettävät merkitystään. Ongelmana on vain se, että täällä ei voi elää vain toisessa kiinni.

...tästä voisi tulkita myös sen, miten taiteeseen voi hukuttaa oman halunsa... ja miten tyydyttämätön halu tai tavoittamaton onni eivät tapa tai tee edes hulluksi, sitten kuitenkaan.

---

Viime aikoina mielihyvää ja huvitusta on aiheuttanut Pariisin kevät-yhtyeen kappale "Pikku Huopalahti":

Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa...

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta

Rutiini (tai kontrolloitu elämä) olisi sitä, että lukisi aina viikossa romaanin ja juoksisi torstaisin lenkin. Kiertelisi sunnuntain tai perjantain gallerioita eikä unohtaisi syödä tai nukkua. Stressi (tai neuroosi) on epäilemättä sitä, että pakonomaisesti suunnittelee noita kaikkia, yrittää ylläpitää rutiinia vaikka elämäntilanne ei sallisikaan, ja kumoutuu lopulta ahdistuneena sänkyyn toimintaan kykenemättömänä.

Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.

Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.

Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...

---

Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.

Kun mikään ei riitä...

Asioita (muumioita) museoissa

[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.

I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)

Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.

Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.

Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.

Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.

En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).

Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.

Muistiinpano häpeästä ja taiteentekemisestä

Luin Hannu Väisäsen Finlandia-voittajaa ja kiinnitin monien muiden tavoin huomiota siinä kuvattuun ikoniepisodiin. 12-vuotias minäkertoja lahjoittaa kirjastonhoitajattarelle itse tekemänsä ikonin, mutta ongelmana on se että kananmunasta valmistettu kuvan sidosaine ehtii joulun aikana härskiintyä ja lahjasta tulee lopulta niin pahasti haiseva, että nainen joutuu palauttamaan sen takaisin nuorelle taiteilijalle. Lopputuloksena on pettyminen itseen ja taiteeseen ylipäänsä. Pojan kokema häpeäntunne on lähes absurdi - ja kuvaa sitä, miten yksilö niin helposti lannistuu, kun oma erilaisuus tai lahjakkuus osoittautuu silkaksi eksentrisyydeksi vastoinkäymisten edessä.

Miksi en ollut maalannut ikonia ilmaan ja sitten kertonut kauniista kuvasta, jota ei millään voi kehystää? Miksi piti totella kirjoja, ottaa haiseva lauta? Miksi kuva tarvitsi jonkun pohjan pysyäkseen koossa? Mistä haju oli tullut? Oliko se maitoliima kenties... en halunnut tietää enempää.

Suuri häpeä oli siinä, sylissäni. Juuri kun olin kasvamassa. Halusin takaisin herneeksi. En haistanut mitään, kielsin kaikkia hajuja tulemasta lähelleni. --- Suin päin säntäillessäni ajattelin vain minne ikonin voisi viskata? Vaikka oli kylmä se poltteli sylissäni kuin uuninpelti. Ja minne panisin itseni? Haisevan ikonin tekijän olisi kuulunut kuolla, tulla haudatuksi, ei millekään kunnialankulle vaan oman ikoninsa päälle. Toisaalta viiltelevä elämä tuntui oikealta rangaistukselta. Halusin kuitenkin kuritukseni piilossa. En lukisi enää kirjoja. Kuvia en tekisi, en hartaita enkä syntisiä. Asettuisin ikuisen roudan korkeudelle ja iskisin routaan joka päivä tikkuja, joihin olisin kirjoittanut: Ei koskaan enää.
---
Yksi kausi elämässäni oli päättynyt, kausi, jolloin saatoin touhukkaasti taikoa ympärilleni outoja sumuja ja toimia niiden sisällä. Sellaiset sumut eivät enää irtoaisi sormistani. Kaiken pitäisi olla ehdottoman aitoa, kestää sisällä ja ulkona. Parempi olisi ostaa kuin tehdä itse. Jos lahja ei sitten miellyttäisi, se olisi kaupan, ei lahjoittajan vika. Miksi ylipäätään lahjoa? Kaikilla oli jo joku insinööri...
Jos en heti pystyisi tuhoamaan kaikkia vanhentuneita tapojani, niiden tilalle olisi kehitettävä uusia. Toisia tapoja tulla kohti, jos kohti oli tultava. Tulee omatekoiset hula-hula-vanteet, kuvitellut rituaalit, itse tehdyt vieraat kielet, pois hilpeät tanssit taskuista revittyjen epäjumalien kanssa. Minun oli tultava aidoksi nuoreksi ja annettava happamuuden kyllästää itseni yläpäästä alapäähän. Missään tapauksessa kukaan ei enää tilaisi minulta alaikäisiä kuvia. (Väisänen 2006: Toiset kengät, 110-112.)

Mitä tässä tapahtuu? Äkillinen lapsuuden maailman loppu, joka esittäytyy myös mielikuvituksen, taiteen, loppuna. Astuminen käyttäytymissääntöjen, normien ja normaaliuden maailmaan on ristiriidassa luovuuden kanssa. Miten paljon taiteilija antaakaan itsestään?

Irlannintuliaisia: pari kirjallista anekdoottia

1. William Butler Yeats (1865-1939):

Her Praise

She is foremost of those that I would hear praised.
I have gone about the house, gone up and down
As a man does who has published a new book,
Or a young girl dressed out in her new gown,
And though I have turned the talk by hook or crook
Until her praise should be the uppermost theme,
A woman spoke of some new tale she had read,
A man confusedly in a half dream
As though some other name ran in his head.
She is foremost of those that I would hear praised.
I will talk no more of books or the long war
But walk by the dry thorn until I have found
Some beggar sheltering from the wind, and there
Manage the talk until her name come round.
If there be rags enough he will know her name
And be well pleased remembering it, for in the old days,
Though she had young men's praise and old men's blame,
Among the poor both old and young gave her praise.

W.B. Yeats oli Dublinin museoissa annetun kuvan mukaan omaa muusaansa etsivä henkimaailmaan uskova mies, joka avioitui 51-vuotiaana parikymppisen okkultistitaiteilijan kanssa saatuaan viimeisen kerran rukkaset Dublinin kulttuurielämän silloiselta tähdeltä Maud Gonnelta... (Huh!) Dublinin museot (Writer's Museum, James Joyce Centre, National Gallery) olivat informatiivisia ja ylpeitä kulttuuriperinnostään. Samalla tuntui kuitenkin oudolta kohdata esimerkiksi Yeatsin elämä niin saippuaoopperamaiseksi käännettynä - vaikka toisaalta ero Suomeen ja meillä toistettuihin tarinoihin ei kuitenkaan ole niin valtava: onhan meilläkin Järnefeltit, Aho ja Venny, L. Onerva, Leino, Kallas...

Irlannin luonto ja sen mystiikka, kaipuu menetettyyn paratiisiin, on ikuistettuna Yeatsin runoissa, mutta tuosta ylistyksestä pidän jostakin syystä kaikkein eniten. Anekdoottia, jonka mukaan Yeats hankki 70-kymppisenä vasektomian viriliteettinsä säilyttämiseksi en olisi ehkä halunnut kuulla, museoympäristössäkään.

2. James Joyce (1882-1941):

Ulysses - final words/Molly's Monologue:

...I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as another and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flower and first I put my arms around him yes and drew him down to me so he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes.

...minä olin vuoren Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekivät tai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä. (Suom. Pentti Saarikoski)

Odysseuksen päivä, 16.6.1904, oli Dublinissa toistuneen tiedon mukaan se, jona Joyce ja hänen tuleva vaimonsa Nora Barnacle kävivät ensimmäistä kertaa ulkona yhdessä. Ja Mollyn monologi teoksen lopussa puolestaan kuvaa tarinan ja biografistien mukaan Noran tunteita Joycen esittäessä pyyntönsä karata yhdessä Irlannista. Noran vastaus oli siis kyllä. Sain kuulla myös tarinan Leopold Bloomin esikuvasta, joka pelasti Joycen tappelun jäljiltä, sekä Martello Towerista, jonne romaanin ensimmäinen luku sijoittuu. Tämä kaikki biografismi jotenkin tuntui helpottavan teoksen lähestymistä: lukeminen paikantuu yhtäkkiä tiettyyn ihmiselämään, paikkaan ja aikaan - joskin etäisyys on tietenkin yhä olemassa ja todellinen. Dublin on ehkä se paikka, missä Odysseusta kannattaa yrittää.

Opin matkalla lisäksi, että Oscar Wilde harrasti Trinity Collegessa nyrkkeilyä. Ja että Irlannin kirjalliset piirit olivat vuonna 1916 yhtä pienet kuin Suomessakin. Ja että Joycen mielestä Yeats oli menneen talven lumia, jolta ei kannattanut kirjallisia oppeja ammentaa. Kirjallinen matka, siis. Yes.

Leaving for Dublin

Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin. Keltainen, vyöttämätön aamutakki kohoili hänen takanaan lauhassa aamun ilmassa. Hän piti kuppia korkealla ja messusi: - Introibo ad altare Dei. (James Joyce 1922 Odysseus, 5.)

Nyt se lähti. Todelliset työt eivät etene mihinkään mutta tästä aamusta alkoi Dublinin odotus ja Joyce. Maanantaina Irlantiin.

Ajattelin, että maailmassa oleminen, kieli ja minän ja toisen välinen suhde ovat pelkistyneet yhtäkkiä niin konkreettiselle tasolle, ettei ole muuta mahdollisuutta toimia kuin yrittää vain muistaa nukkua ja syödä. Miettiä sanoja, kuten "portaidenpää" tai "vaahdokekuppi", "vyöttämätön", "messuta".

Muistiinpano. Hulluudesta II ...ja kirjoittamisesta. Ja yksinäisyydestä.

Vähän lisää Dunckerin Foucault-houreita. Skitsofreeninen kirjailija kuvaa tutkijalle hulluuttaan:

"No, talking about it won't make me ill. Or send me into a terrible crisis. It's a state of fear, of real anguish, extreme terrors. At first I found myself running, rushing, as if I was being chased. You imagine yourself sought after, persecuted. Then you begin to live what you believe in. The most terrifying thing though is the way in which the colours change. I saw the whole world in violets, reds, greens. Nothing was subtle any more; just primary, violent colours. You can't eat. It is as if there is pain, pain everywhere. You lose track of time. Like entering a tunnel of colours... I put on an act. You know that. You're right. A born exhibitionist. But when I was mad I wasn't acting. I couldn't express myself, except through violence. I felt I had to defend myself. It was as if I was being constantly attacked. And I felt that I had no substance. I was transparent. --- Then I began to hallucinate. I saw tanks on the streets of Paris. Gradually I could no longer distinguish the delusions and the reality. I was a stranger to myself. I was a stranger in the world." (Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 108)

Keksitty kirjailija hallusinoi... Tästä tulee mieleen myös Virginia Woolf ja värit. Itsen liukeneminen maailmaan ja aistimuksiin. Tulee myös mieleen, että Duncker on varmaan nauttinut tasapainoilustaan teorian ja kirjallisuuden välimaastossa. Käyttää ideat ja kirjoittaa vapaana silti...

Sitten: prosessinalaisen subjektin - ja tekstin - vaatimus (à la Barthes mutta Dunckerin Paul Michel-kirjailijan muotoilemana):

"I make the same demands of people and fictional texts, petit - that they should be open-ended, carry within them the possibility of being and of changing whoever it is they encounter. Then it will work - the dynamic that there must always be - between the writer and the reader. Then you don't have to bother asking is it beautiful, is it hideous?" (Duncker 1996, 111.)

Lopuksi: Kaksi yksinäisyyttä: eheyttävä, uudistava yksinäisyys sekä hulluuden absoluuttinen vieraus, muukalaisuus toisista ihmisistä ja maailmasta:

"Well - there are two kinds of loneliness, aren't there? There's the loneliness of absolute solitude - the physical fact of living alone, as I have always done. This need not be painful. For many writers it's necessary. --- Being alone for most of the day means that you listen to different rhythms, which are not determined by other people. I think it's better so. But there is another kind of loneliness which is terrible to endure. --- And that is the loneliness of seeing a different world from that of the people around you. Their lives remain remote from yours. You can see the gulf and they can't. You live among them. They walk on earth. You walk on glass. They reassure themselves with conformity, with carefully constructed resemblances. You are masked, aware of your absolute difference." (Duncker 1996, 113.)

---

Ja tärkein vielä: kielen merkitys subjektille: suojamuuri:

"Maybe madness is the excess of possibility, petit. And writing is about reducing possibility to one idea, one book, one sentence, one word. Madness is a form of self-expression. It is the opposite of creativity. You cannot make anything that can be separated from yourself if you are mad. --- My language was my protection, my guarantee against madness and when there was no one to listen my language vanished along with my reader." (Duncker 1996, 125.)

Kotiinpaluu

Tänään oli kotiinpaluu Itä-Euroopasta ja sitä seuranneesta psyykkisestä talvesta. Tulin ja jäin vihdoin. Katsoin Sissin loppuun ja nukuin. Tunnistin elokuvasta Karlskirchen ja iloitsin Wienin kesästä.

Bratislava ja linna pakkashuurussa uuden vuoden aatonaattona

Brueghelin Baabelin torni (1563)

Vietin uuden vuoden Tonavaa seuraten kolmessa kaupungissa ja kolmessa maassa. Budapestissa ja Bratislavassa. Wienissä. Näin Brueghelin Baabelin tornin Wienin Kunsthistorische Museumissa. Olin siellä viisi tuntia ja rauhassa. Näin Mátyás-templomin Budapestissa. Ja linnavuoren. Ja kauppahallin. Ajattelin ehkä vuonna 1996 tai -97 ensimmäistä kertaa, että sinne on päästävä. Ja nyt pääsin. Vaikka vain päiväksi.

Haluaisin lukea Peter Nádasin Muistelmien kirjan. Haluaisin muuttaa Budan vuorelle ja opetella unkaria korvakuulolla ja kylteistä. Kävelisin ja ajattelisin. Matkustaisin Bratislavaan ja istuisin kaupungin ylle kohoavan kommunistimonumentin alla. Kiipeäisin kukkulalle ja näkisin Bratislavan linnan.

Talvi tulee ja menee. Bratislavassa oli kevään kaunis aurinko. Tänne Helsinkiin tuli lumi ja pakkanen. Tänään se katosi hetkeksi mutta palasi äsken takaisin. Lumen valo ei nyt auta.

Tonava Bratislavan linnalta vuoden ensimmäisenä päivänä, pakkasessa


Budapestin Linnavuori, Mátyás ratsailla ja hänen kirkkonsa uuden vuoden aattona


Tonava ja Pest Linnavuorelta


Ensimmäinen raketti Budan yllä

Muistiinpano: muusasta ja toisesta äänestä

I have never needed to search for a Muse. The Muse is usually a piece of narsissistic nonsense in female form. Or at least that's what most men's poetry reveals.

I would rather a democratic version of the Muse, a comrade, a friend, a travelling companion, shoulder to shoulder, someone to share the cost of this long, painful journey. Thus the Muse functions as collaborator, sometimes an antagonist, the one who is like you, the other over against you. Am I being too idealistic?

For me the Muse is the other voice. Through the glamouring voices every writer is forced to endure there is always a final resolution into two voices; the passionate cry laden with the hopeless force of its own idealism - that is the voice of fire, air - and the other voice. This is the voice that is written down with the left hand - earth, water, realism, sense, practicality. So that there are always two voices, the safe voice and the dangerous one. The one that takes the risks and the one that counts the cost. The believer talking to the atheist, cynicism addressing love.

But the writer and the Muse should be able to change places, speak in both voices so that the text shifts, melts, changes hands. The voices are not owned. They are indifferent to who speaks. They are the source of writing. And yes, of course the reader is the Muse.
---
The Muse must never be domestic. And can never be possessed. The Muse is dangerous, elusive, unnaccountable. The writing then becomes tha wager of a gambling man, the words flung down on one colour, win or lose, for the reader to take up. We are all gamblers. We write for our lives. (Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 63.)

Tänä jouluna ehdin lukea. Patricia Dunckerin romaanissa Hallucinating Foucault fiktiivinen kirjailija Paul Michel ja Michel Foucault (ote Michelin kirjeestä Foucault'lle) kohtaavat Bahtinin ajattelun tässä muusakeskustelussa: toisen äänen, joka asettaa tekstin vaakalaudalle, lähettää liikkeeseen dialektisen heilahtelun ääripäiden välillä.

Voima ja vastavoima. Liike. Prosessi. Uskallus heittäytyä, hajota ja eheytyä.

Muistiinpano:
Paul Auster ohjasi hiljattain elokuvan, joka perustuu Book of Illusions:in yhteen sisäkkäisistä tarinoista; tarinaan kirjailijasta ja lihaksi tulleesta muusasta. Elokuvan nimi, niin teoksessa kuin nyt valkokankaalla, oli The Inner Life of Martin Frost. Kyse on halusta ja valmiudesta tuhota oma teos, taide, sisäisen elämän, muusan elämän ylläpitämiseksi.

Luin Book of Illusionin Pariisissa vuosi sitten. Nyt luen Helsingissä Dunckerin kirjaa Pariisista ja toisenlaisesta muusasta.



---

Joulun kirjoja:
Peter Hoegin Hiljainen tyttö, Anja Snellmannin Harry H., Peter Von Baghin Sininen laulu, Anna Kortelaisen Naisen tie.

Ai niin; rästiostoksia: Margaret Atwoodin Moral Disorder, Paul Austerin New York Trilogy, Doris Lessingin Golden Notebook, Ian McEwanin Saturday, Anna Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani.

Odotan...

...joulua, haikaraa, uutta auringonnousua, lumikuuroja, rauhaa, yötä ja aamua ja päivää, lämpöä ja rakkautta. Talven kirkasta valoa ja pimeyttä.

Rauhallista joulua.

Muistiinpano tuttuudesta, vieraudesta ja menetyksestä

[Patient:] I've always had the impression that everyone who I meet and towards whom I create emotions knows me instantly. Every now and then it occurs to me that it is a deceiving sentiment. I am as strange to an other as he is to me. This comes to life especially in the face of a loss... I have to admit, painfully: "we didn't know each other after all".

[Freud:] Mourning is regularly the reaction to the loss of a loved person, or to the loss of some abstraction which has taken the place of one, such as one's country, liberty, ideal and so on. --- Melancholia too may be the reaction to the loss of a loved object. Where the exciting causes are different one can recognize that there is a loss of a more ideal kind. The object has not perhaps actually died, but has been lost as an object of love (e.g. in the case of a bethrothed girl who has been jilted). In yet another case one feels justified in maintaining the belief that a loss of this kind has occured, but one cannot see clearly what it is that has been lost, and it is all the more reasonable to suppose that the patient cannot consciously perceive what he has lost either.

Tuttuuden ja vierauden kääntyessä toisiaan vasten, asettuessa toistensa paikoille, illuusiot romahtavat. Ja noiden illuusioiden menetys aiheuttaa kipua. Toisaalta tuttuuden ja vierauden välinen ambivalenssi pitää yllä elämää: vieraus mahdollistaa idealisaation, tuttuus kiskoo ihanteita alaspäin, takaisin maailman tasolle.

Muistiinpano unesta

Nukkumisen aikana menneitä tapahtumia kutsutaan muistiin uudelleen elettäviksi ja näin rakennetaan kuvaa menneisyydestä. Toisaalta unohtaminen on yhtä tärkeätä kuin muistaminen. Unen aikana lakaistaan turhia tapahtumia mielestä pois. (Tarja Stenberg, Helsingin yliopiston biolääketieteen laitos.)

Uni on psyyken korjausmekanismi. Siinä missä taide tai uskonto. Siinä mieli ja ruumis ovat taas kerrankin soinnussa keskenään: sanat eivät ota haltuunsa kokemusta, ahdista sitä nurkkaan. On vain tunne siitä, että jotakin on. Minuus ei katoa, mutta pääsee levolle. Mistäköhän prinsessa Ruusunen uneksi?

"Se nyt vaan on niin, että kaikkien täytyy laulaa"

No nyt sen sitten näin, Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Jotenkin analyyttisesti voisi sanoa, että absurdiin saakka menevä vieraannuttaminen ja etäännyttäminen synnyttivät loistavaa ironiaa kohteenaan nationalistinen ajattelu ja sodankäynnin järjettömyys... Siis hienohan se oli. Terävä ja pilkallinen, pahasti osoittelevakin, mutta miten muuten näitä isänmaallisuuden kulisseja saisikaan alas revittyä?

Smedsin sota on Suomen ja Ruotsin jääkiekkoa, se on bileet T.A.T.U:n tahtiin, Eminem, hakattuja pesukoneita, äärimmilleen hiottua tappamisen teknologiaa. Sota on laulu, johon kaikkien on osallistuttava - ja siinä rytäkässä Suomi kohtaa sitten kuolemansa. Näytelmän "Suomi on kuollut"-julistukselle voisi etsiä merkityksiä myös yhteiskunnallisesta murroksesta ja sukupolvien vaihdoksesta. Yhä uudelleen koittaa sotineen Suomen kuolema, kun Linnankin lukija on jo sotaa koskaan näkemätön postmoderni aikuinen. Nähdäkseni Smedsin Tuntematon on unelma pasifistisesta ja aidosta maailmasta, jossa kansallisvaltiot eivät enää ajautuisi absurdeihin konflikteihin. Idealismiahan se on, mutta eettistä. Lisäksi täytyy sanoa, että Smedsin Tuntematon on täysi karnevaali: sen perustana ovat vapaus ja kumous, joiden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin toimia yhteisöä eheyttävästi. Siksi ehkä yleisökin pääsee niin vahvasti näytelmään mukaan: tanssimaan (sotimaan), laulamaan (sotimaan) mutta myös tähtäimen alle.

[Mukava nähdä vastakohta sille Suomelle, joka äänesti Mannerheimin suurimmaksi suomalaiseksi silloin taannoin ...Kansallisteatterissa Mannerheim saa Aku Ankan kasvot... tuskin Linnakaan kääntyisi haudassaan, vaikka tuleekin lopussa ammutuksi muiden ikonien rinnalla.]

Näin unta II

...pesukoneista (ehkä Kansallisen Tuntemattoman sotilaan vaikutusta, en kyllä nähnyt sitä vielä), liian kömpelöstä televisiomonitorista ja ikävästä digiboksista. Vaadin, että ne on palautettava takaisin kauppaan.

Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.

Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.

Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:

If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)

She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)

Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...

Haparoivia ajatuksia kuvista ja todellisuuksista

Naurettavaa kirjoittamattomuutta. Kammottava marraskuu tuntui syöksevän kaikki ihmiset jonnekin alas. Koko kuukauden kykenemättömyys laittaa sanoja paperille. Paha gradulle. Vielä pahempi rutiinille, ajattelulle. Juuri nyt tuntuu, että sanoille on taas tarve, enemmän kuin pitkään aikaan.

Postaan vihdoin kesken jääneet ajatukset kuvista, jotka vainosivat koko marraskuun ajan. Ne olivat pakopaikka, jonne sai ajatuksensa kuljettaa kun mitään sanottavaa ei yhtäkkiä ollut. Asia on samaan aikaan hyvä ja huono. Huonoa oli yritys turruttaa aivoja liikkuvalla kuvalla. Hyvää olivat kaikki unet ja mielikuvat, jotka näitä kuvia seurasivat. Olisi ehkä pitänyt kirjoitusyritysten sijaan vaikka piirtää. Mutta siis:

---

tiistaina 20. 11. 2007

Pitää yrittää kirjoittaa aiheesta, joka ympäröi kaikkialta mutta kirjoittaminen ei onnistu, ehkä sattuneesta syystä. Kyse on kuvista ja halusta olla sanomatta mitään, katsoa vaan hiljaa.

Näen kaikkialla representaatioita tästä todellisuudesta, jonka me jaamme mutta koemme niin eri ja samoin tavoin, yksilöinä, kulttuuristen lukuohjeiden orjina. Elokuvia, tv-sarjoja, valokuvia, videoinstallaatioita, mediakuvia, tietokonepelejä. Visuaalisiin asioihin koukuttuu aina helposti, ja muutenkin, tällä hetkellä kaikkia representaatioita katsoo jotenkin erityisen herkästi: erityisesti väkivalta ei voi olla hyppimättä silmille. Ja sitä on paljon: näin hiljattain esittelyn tänä jouluna markkinoille tulevista tietokonepeleistä, näin myös Tarantinon Death Proof:in, näin lukuisia kohtauksia tv-sarjoista, näin uppopalloa.

Kuvien kaikensyövyttävyydestä:

Ajattelin sanoa, että en oikein osaa enää tehdä eroa sen välille, miten a) havaitsemme todellisuutta tai b) havaitsemme todellisuuden representaatioita. Kuvat ympäröivät kaikkialta ja vertausta toden ja illuusion välillä tehdään tietenkin kaiken aikaa, mutta ero ei itse asiassa ole havainnossa, sen prosessissa. Ero on siinä, mitä käsitetään - mitä hyväksytään, mitä merkityksiä annetaan. Todellisuuden ja representaation ero on päätös, tietoista toimintaa. Ja joskus kuva voi läpäistä tietoisuuden todellisuutena, tai päinvastoin. Molemmat mahdollisuudet ovat kai vaarallisiakin.

En oikein pääse tähän kiinni, mutta siis, tai oikeastaan lisäksi: siinä missä elämä on fiktiota ja fragmentteja ja narraatiota ja rekonstruktiota, on se myös kuvia, representaatioita. Todellisuus on vasta jossain merkitysten pohjalla, tavoittamattomissa. Tai riippuu kai aikakaudesta. Nyt kuvat vallitsevat ja opettavat katsomaan maailmaakin kuvina. Siksi kai valtava kiinnostus esimerkiksi valokuvaan.

Viime viikolla katsoin esittelyä konsolipeliuutuuksista. Sitä ennen perjantaina näin Jesper Justin elokuvan Vicious Undertow ja kävin katsomassa Sally Mannin valokuvia Tennispalatsissa. Torstaina näin Salla Tykän elokuvan Zoo. Ja pyhäinpäivän aikaa ja vielä viime alkuviikosta katsoin fanaattisesti Prison Breakia. Yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla erilaisilla kuvilla oli mieletön laatu. Onpa kyse kaupallisesta joukkojen viihteestä tai marginaalien taiteesta, jälki on hienoa.

Prison Breakin visuaalisuus kiehtoo ja koukuttaa. Siinä on päähenkilö, joka kärsii oudosta sairaudesta, joka vaikuttaa hänen tapaansa havaita maailmaa. Havainnon prosessointi tapahtuu poikkeavalla tavalla: aivot ovat erityisen herkkiä ärsykkeille, ja niitä pääsee läpi normaalia enemmän. Tällä tavalla tullaan sarjan mukaan joko hulluiksi - tai neroiksi. (Tulee kovasti mieleen synesteetikko-kuvataiteilijat!) Lisäksi Michael (se päähenkilö) ei ole herkkä ainoastaan ympäristön ärsykkeille vaan suhtautuu erityisen herkästi myös toisiin ihmisiin. Lopputuloksena on vielä ylikorostunut empatiakyky. Miten tällaiseen voi olla koukuttumatta? Sarjanhan saa vastaamaan kaikkiin yleisiin pohdintoihin havainnosta ja ihmisyydestä. Ja lisäksi sen kuvauksessa ja muutenkin visuaalisessa ilmeessä pyritään usein rekonstruoimaan Michaelin katsetta, hänen aivojensa prosessointia. Seurauksena on komeita kamera-ajoja, lähikuvia, värejä. Visuaalista pyöritystä.

Sally Mannin näyttelyssä näin etelävaltioiden valon. En ole koskaan käynyt edes Yhdysvalloissa, ja silti kuvista ei voinut erehtyä. Ajattelin, että tämä on sitä kollektiivista piilotajuntaa. Kaikkien yhteinen kuvapankki, lukuohjeet. Ajattelin myös, että todellisuushan on tosiaan ansa: me tulemme merkityksellistetyiksi, meidän näkemämme on valmiiksi merkittyä.

Toisaalta kaikki on kuitenkin vapaata muutokselle. Se on kai tärkeintä. Siksi ehkä kaikista näistä (noista) kuvista ajatuksia eniten lepuuttivat Jesper Justin ja Salla Tykän teokset. Niissä oli kulttuurisesti merkityt elementit: se tietynlainen vaalea elokuvien nainen, tiettyä merkitsevä musiikki, tarinaa alleviivaava leikkaus ja kuvaus - mutta samalla murtavat, uudistavat elementit luomassa dynaamisuutta, muutoksen mahdollisuutta, mahdollisuutta kommunikaatioon katsojien välillä ja tulkinnanvaraa. Tutun ja vieraan yhdistäminen, mysteeri. Ajatuksia. Vapautta.

Fragmentti Jesper Justin toisesta teoksesta "Something to Love":




Salla Tykän varhaisemman "Lasso"-teoksen traileri:

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Sadetta ja synkkää

Ajattelin tänään, että tällaisella ilmalla kaupatkin saisivat sulkea ovensa. Että kukaan joutuu liikkumaan tuolla pimeän jälkeen. Kellojen siirtäminen lyö aina vasten kasvoja, yö viideltä tuntuu kohtuuttomalta. Ajattelin myös, että vuosi sitten Pariisissa tuntui toiselta. Siellä valo kantoi pidemmälle, sateellakin.

Käytiin viime viikolla katsomassa se Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva (Ensemble c'est tout - Kimpassa), jossa on Audrey Tatou. Ja tuli ikävä Pariisiin. Vaikka esimerkiksi Tatoun hahmon asunto oli surkeampi kuin yksikään viime syksynä näkemistäni. Ajattelin, että noinkin voi ehkä elää: ikkunalauta jääkaappina, turkkilainen wc käytävällä. Se on kontrastien kaupunki. Upeaa ja rupuista, yltiömäisen rikasta ja rutiköyhää.

Sain Kihlmanin Kaikki minun lapseni luettua ja se linkittyi oudolla tavalla kaikkeen viimeaikaiseen. Tarina oli osin Daavidin ja Saulin (kuin siinä Cohenin biisissä, josta puhuin täällä) ja samalla se oli tosiaan tarina olennaisesta, niin kuin johdannossa luvattiin: minän ja toisen välisestä suhteesta, rakkaudesta, avusta, tuesta - vastakohtana Ihmisen joka järkkyi tarinalle epäolennaisesta: itseinhosta, häpeästä, kapinasta (joista puhuin täällä).

Kohta on taas uusi joulu mutta siihen saakka, ja ehkä pitkälle sen jälkeenkin, kuljemme täällä näin: syystakeissa, sateenvarjojen kanssa, pimeää silmissä. Tule jo lumi.

Muistiinpano: yksilön ja yhteiskunnan konfliktista

Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.

Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.

Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)

Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.

Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.

Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.

Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.

Ranskalaisia keskusteluja

Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.

Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.

Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.

Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.

Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.

Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.

Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.

Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

Luin Leena Krohnia

Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.

Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.

Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.

Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)

Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.

Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)

Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.

Muistiinpano Schjerfbeckistä ja Janssonista

Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.

Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.

Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:

Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)

Ja:

On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)