Ajattelin tänään, että tällaisella ilmalla kaupatkin saisivat sulkea ovensa. Että kukaan joutuu liikkumaan tuolla pimeän jälkeen. Kellojen siirtäminen lyö aina vasten kasvoja, yö viideltä tuntuu kohtuuttomalta. Ajattelin myös, että vuosi sitten Pariisissa tuntui toiselta. Siellä valo kantoi pidemmälle, sateellakin.
Käytiin viime viikolla katsomassa se Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva (Ensemble c'est tout - Kimpassa), jossa on Audrey Tatou. Ja tuli ikävä Pariisiin. Vaikka esimerkiksi Tatoun hahmon asunto oli surkeampi kuin yksikään viime syksynä näkemistäni. Ajattelin, että noinkin voi ehkä elää: ikkunalauta jääkaappina, turkkilainen wc käytävällä. Se on kontrastien kaupunki. Upeaa ja rupuista, yltiömäisen rikasta ja rutiköyhää.
Sain Kihlmanin Kaikki minun lapseni luettua ja se linkittyi oudolla tavalla kaikkeen viimeaikaiseen. Tarina oli osin Daavidin ja Saulin (kuin siinä Cohenin biisissä, josta puhuin täällä) ja samalla se oli tosiaan tarina olennaisesta, niin kuin johdannossa luvattiin: minän ja toisen välisestä suhteesta, rakkaudesta, avusta, tuesta - vastakohtana Ihmisen joka järkkyi tarinalle epäolennaisesta: itseinhosta, häpeästä, kapinasta (joista puhuin täällä).
Kohta on taas uusi joulu mutta siihen saakka, ja ehkä pitkälle sen jälkeenkin, kuljemme täällä näin: syystakeissa, sateenvarjojen kanssa, pimeää silmissä. Tule jo lumi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti