Mikään ei oikein suju mutta olen lukenut (vihdoin) Rimmisen Pussikaljaromaania, joten tämä minkään sujumattomuus ei sinänsä häiritse. Tekee vain mieli muistella niitä keväitä Kalliossa, jolloin oli yhtä toimeton kuin ne pojat tuossa kirjassa ja jolloin aurinko poltti yhtä kuumasti ja kesä oli kovaa vauhtia tulossa. Liikerata kulki silloin nurmikon keskellä olevalta kalliolta paloaseman ohi Prankkariin ja sieltä takaisin, välillä alas Siwalle ja takaisin kalliolle.
Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.
Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:
Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)
Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.
Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)
Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti