Muistiinpano toistosta, jatkamisesta, paluusta

"I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved." (Jeanette Winterson 2005 Weight, 137.)

Siinä syy jatkaa ja palata samaan pisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Kuten Maurice Blanchotkin kirjoitti (tosin ehkä hieman negatiivisempaan sävyyn, ks. alla), monia kirjoittajia vaivaa kykenemättömyys lopettaa: halu palata samaan pisteeseen, samaan tarinaan, samaan kertomukseen kerran toisensa jälkeen. Wintersonille tällainen tarina on tarina Atlaksesta kannattelemassa maapalloa, tarina painosta, rajoista, halusta ja vapaudesta:

I chose this story above all others because it's a story I'm struggling to end. Here we are, with all the pieces in place and the final moment waiting. I reach this moment, not once, many times, have been reaching it all my life, it seems, and I find there is no resolution.
I want to tell the story again.
That's why I write fiction - so that I can keep telling the story. I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved. (Winterson, 137.)

Me kerromme tarinoita uudelleen ollaksemme olemassa; olemassaolomme tarinaa, historiaa, tiedettä. Wintersonille Atlas-myytti on tarina meistä ja maapallosta, elämästä maan päällä. Siinä kiteytyvät olemassaolomme elementit - historia (aika) ja avaruus.

---
Blanchot:

Kirjailijaa hallitseva tarve palata samaan pisteeseen näkyy pakkomielteessä palata hänen suosimaansa aiheeseen, joka puolestaan pakottaa hänet toistamaan asian, jonka hän on jo sanonut, joskus rikastuneiden lahjojen voimalla ja joskus köyhtyen hämmästyttävästi ja jaaritellen samoista asioista yhä heikommin ja yksitoikkoisemmin. (Blanchot 2003, 22.)

Muistiinpano: Jeanette Winterson autenttisuudesta ja psyykkisestä tilasta

Autobiography is not important. Authenticy is important. The writer must fire herself through the text, be the molten stuff that welds together disparate elements. I believe there is always exposure, vulnerability in the writing process, which is not to say it is either confessional or memoir. Simply, it is real.

Right now, human beings as a mass, have a gruesome appetite for what they call 'real', whether it's Reality TV or the kind of plodding fiction that only works as low-grade documentary, or at the better end, the factual programmes and biographies and 'true life' accounts that occupy the space where imagination used to sit.

Such a phenomenon points to a terror of the inner life, of the sublime, of the poetic, of the non-material, of the contemplative. (Jeanette Winterson: Introduction, Weight (2005.)

Kirjoitus kumpuaa subjektista ja tuottaa subjektiutta. Se on imaginaarista ja subliimia, hajottavaa ja rakentavaa, fiktiivistä ja totta yhtä aikaa. Winterson on Paino-romaaninsa esipuheessa huolissaan mielikuvituksen tilan katoamisesta. Hänelle on tärkeää kertoa tarinoita ja kertoa niitä uudelleen, niin kuin tässä uusimmassa romaanissa antiikin Atlas-myyttiä. Toisintaa ja muokata, luoda imaginaarisia tiloja. Todellisuus on Wintersonille jotakin muuta, kuin se, mitä tosi-tv meille näyttää. Tästähän se Julia Kristevakin oli huolissaan, psyykkisen tilan kaventumisesta mielikuvituksen kadotessa, todellisen (lue autenttisen) katoamisesta ajattelun kadotessa ja peittyessä mielikuvituksettomiin kuviin "todellisuudesta".

"I am not a writer, just a gifted eccentric"

- Cunninghamin Virginia Woolf.

Mitä on kirjoittaminen, ja miten siihen pystyy? ...Fragmentteihin, joiden välille muodostuu merkitys.

Ja vielä enemmän: mitä on taiteentutkimus, ja miten siihen pystyy? Kuuntelin professori Riitta Nikulan jäähyväisluennon. Vastaus; esteettisten ja historiallisten arvojen analysointia, empiriaa ja käsitteiden määrittelyä, katsomista ja kokemista.

On tasapainoilu formalismin ja historiallisen näkökulman välillä. Laji ja tyyli tai omaperäisyys ja yksilöllisyys. Sitten tieteen paradigmat. Tieteidenvälisyys: vaikka psykologian suo, jossa rämmin. Havaitseva, kokeva lukija, minä subjekti, ja luova taiteilija, joka hajoaa tekstuaalisuuteen.

Pitäisi olla kyky itsensä kadottamiseen ja sujuva kynä, tarmokkuus sen eksentrismin sijaan.

Writing is a solitary business. It takes over your life. In some sense, a writer has no life of his own. Even when he's there, he's not really there.
Another ghost.
Exactly. (Paul Auster: Ghosts 1986, 178.)

Kertomuksia kertomusten vaaroista

Meidän on ensinnäkin valvottava tarujen sepittäjiä. Jos he keksivät hyvän tarinan, hyväksymme sen, muussa tapauksessa hylkäämme. (Platon, Valtio 377c.)
---
Meidän täytyy siis valvoa myös niitä runoilijoita, jotka ryhtyvät kertomaan tämänaiheisia [Haadeksen kauhuista kertovia] taruja. Meidän on pyydettävä, että he kuvaisivat elämää Haadeksessa ylistävään sävyyn eivätkä aina vain parjaisi sitä. (386 b.)
---
Sitten on poistettava myös kaikki tähän aiheeseen [Haadekseen] liittyvät pelottavat ja kaameat nimet. --- Pyyhimme kai pois myös ne valitusvirret ja voivotukset, jotka on pantu maineikkaiden miesten suuhun? (387b-d.)
---
Ja sitten edelleen: totuutta on toki pidettävä suuressa arvossa. Jos äsken olimme oikeassa, jos siis valhe todellakin on jumalille hyödytöntä mutta ihmisille hyödyllistä eräänlaisena lääkkeenä, se on tietenkin jätettävä vain lääkärien käyttöön ja kiellettävä maallikoilta. (389b.)

Platonin Valtiossa hyviä hallitsijoita ja valtion vartijoita kasvatetaan ihanteellisiksi mm. taiteiden (musiikin ja runouden) avulla. Samalla valtion taidekäsitystä määrittää vahva säännöstö siitä, minkälaista taide saa olla. Niin taiteen sisällöt (aiheet) kuin myös sen muodot (esim. jäljittelevä taide, mimesis) ovat jatkuvan sensuurin kohteena. Lisäksi erityisesti valheiden kertominen on paheksuttavaa ja kiellettyä. Tästä päästään analogiaan, jonka mukaan kertomukset vertautuvat valheisiin, ja lopulta päädytään siihen, että vain todet kertomukset ovat kasvattavia ja turvallisia.

Mielikuvitus, tarinoiden sepittäminen, on jotakin yksilöille vaarallista ja uhkaa heidän muodostamansa valtion toimintaa.

Paul Austerin Lasikaupungissa puolestaan Paul Auster-niminen kirjailija kertoo kirjoittavansa esseetä Don Quijotesta. Hän argumentoi, että vaikka Cervantesin teoksen tarkoitus on toimia esimerkkinä sepitelmien vaaroista (Don Quijoten maailmahan on hänen lukemansa fiktion sumentama tai värittämä - juuri tätä ilmiötä Platonkin kai pelkäsi, fiktion muiden huonojen vaikutteiden lisäksi), todennäköisesti myös Cervantes salaa rakasti niitä romanttisia tarinoita, joiden maailmassa hänen romaaninsa päähenkilö elää:

You can't hate something so violently unless a part of you also loves it. In some sense, Don Quixote was just a stand-in for himself [for Cervantes]. (98.)

Austerin Lukitun huoneen kertoja puolestaan toteaa:

Everyone knows that stories are imaginary. Whatever effect they might have on us, we know that they are not true, even when they tell us truths more important than the ones we can find elsewhere. (251.)

"Kaikki tietävät, että tarinat ovat mielikuvituksen tuotetta." Ja silti ne kertovat totuuksia elämästä ja ihmisyydestä, tärkeitä sellaisia. Platon ei ottanut tätä seikkaa huomioon Valtiota kirjoittaessaan, vaikka tiedostikin kuinka valtava vaikutus runoudella ja imaginaarisilla toiminnoilla on ihmiseen. Mahdollisesti hän aliarvio ihmisten kykyä ymmärtää tarinoiden fiktiivisyys - ja päätyi sensuuriratkaisuun tarinoiden voiman, sen pelon, edessä.

Platon kirjoitti kuitenkin ihannevaltionsa säännöstöihin myös poikkeuksen: yleisen edun nimissä hallitsijoille annetaan oikeus valehdella kansalaisille ja sepittää taruja. Esimerkiksi valtiossa vallitsevan hierarkisen järjestyksen olemassaolo nojaa yhteen tällaiseen sepitettyyn taruun, myyttiin ihmistenvälisen hierarkian synnystä ja jumalaisesta perustasta:

Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? (414c.)

Yritän nimittäin saada ensin itse hallitsijat ja soturit ja sen jälkeen muutkin kansalaiset uskomaan, että kaikki opetus ja kasvatus, jota he ovat meiltä saaneet, kaikki mitä he ovat kokeneet ja mitä heidän ympärillään on tapahtunut, onkin ollut pelkkää unennäköä ja kuvitelmaa. --- Te kaikki valtiomme kansalaiset olette veljeksiä - näin sanomme kun kerromme tätä tarua heille -, mutta muovatessaan teitä jumala sekoitti jo heti syntymähetkellä kultaa niihin, joilla oli kykyä hallitsijaksi, ja siksi nämä ovat kaikkein arvokkaimmat. Puolustajiin hän sekoitti hopeaa, maanviljelijöihin ja yleensä käsityöläisiin rautaa ja vaskea. --- (415a.)

Platonin myyttikritiikki sepittää siis itsekin myyttejä. Eikä yllämainittu ole Valtion ainoa fiktio. Koko viimeisen kirjan argumentaatio perustuu kertomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä: siitä, miten hyvä sielu saa palkkansa tuonpuoleisessa. Myyteillä on voimaa. Ja sekä tarinat ja myytit että ajatukset ja ideatkin voivat olla mieltä avaavia mutta myös vaarallisia. Platonin Valtion totalitääriset piirteet ovat tästä vain yksi esimerkki. Ja myös Paul Austerin Lasikaupunki kertoo tarinan uskosta myytteihin, joka johtaa yhden jos toisenkin elämän tuhoutumiseen. Se sekä varoittaa myyteistä että alleviivaa niiden valtavaa voimaa ja merkitystä, elämää elvyttävää kykyä.

Ehkä Platonkin oli niin kuin Cervantes: syvällä sisimmässään suuri tarinoiden ja satujen rakastaja, kirjailija, tarujen sepittäjä.

Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.

Kaupunkius ja kohtaamisesta. Jälleen Pariisissa.

Lost, not only in the city, but within himself as well. Each time he took a walk, he felt as though he were leaving himself behind, and by giving himself up to the movement of the streets, by reducing himself to a seeing eye, he was able to escape the obligation to think, and this, more than anything else, brought him a measure of peace, a salutary emptiness within. The world was outside of him, around him, before him, and the speed with which it kept changing made it impossible for him to dwell on any one thing for very long. Motion was of the essence, the act of putting one foot in front of the other and allowing himself to follow the drift of his own body. By wandering aimlessly, all places became equal and and it no longer mattered where he was. On his best walks, he was able to feel that he was nowhere. And this, finally, was all he ever asked of things: to be nowhere. New York was the nowhere he had built around himself, and he realized that he had no intention of ever leaving it again. (Auster 1985, 4.)

Paul Austerin City of Glass'in (1985) kuvaus päähenkilön suhteesta New Yorkiin muistuttaa vähän siitä, mitä koen suurkaupungissa ollessani. Kyse on hiljaisuudesta hälyn ja vilkkauden keskellä; paikoista, joiden merkitys on täynnä erilaisia kerrostumia, yksinäisyydestä osana jotakin suurta ja tiivistä, olemisesta, joka on ikään kuin helpottunutta kaikesta siitä elämisestä, mitä ympärillä on, mutta samalla yksinäistä ja muusta maailmasta irrallaan, kaupungissa kiinni.

Tulin juuri Pariisista, missä kaikki oli entisellään ja kevät yhtä kuuma ja kaunis kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta ei koskaan aluksi huomaa, tuntee vain oudon levottoman olon, kunnes siihen havaitsee sopeutuneensa. Tunnen mahtuvani siihen kaupunkiin hyvin. Ihmiset vilisevät ohi ja samalla (silti) tapahtuu kohtaamisia, ystäviä ja tuntemattomia.

Maanantaina Grand Palais'n puistikossa, Avenue Franklin D. Rooseveltin ja Pont des Invalidesin kupeessa vanha nainen tuli pyytämään apua portaiden laskeutumiseen. Hän keskeytti olemisen ja halusi näyttää miten suuria kaloja pienessä lammessa oli. Kertoi olevansa englannin opettaja, ääntämisen, ja sitten pikemminkin freudilainen kuin lacanlainen. Toinen ranskalainen nainen tuli "Découvre Paris autrement"-oppaan kanssa samalle lammelle. Puhuttiin kirjasta ja Pariisin pienistä asioista, sana ammateista ja ihmisistä, erilaisuudesta. Ilmeisesti se pieni puistikko siinä oli oikea paikka olla kaikista Pariisin nähtävyyksistä.

Louvreen oli ilmestynyt Anselm Kieferin teoksia Sully-siiven Richelieun puoleiseen portaikkoon, antiikin mytologioita, suurta kokoa Kieferin tapaan ja Grand Palais'sa oli meneillään toinen Monumenta-näyttely. Viime vuonna Monumenta 2007:ssä juuri Kiefer valtasi suuren hallin tilan, tänä vuonna kuvanveistäjä Richard Serra oli pystyttänyt teräsveistoksiaan näyttelyhalliin. Siellä ne keskustelivat vuoden 1900 ja senaikaisen lasin ja ohuiden teräsrakenteiden kanssa.

Richard Serra: Monumenta 2008: Promenade, Grand Palais

Öisin istuttiin Boulevard Richard Lenoirin keskellä olevan kävelytien penkeillä ja juotiin viiniä. Pyöräiltiin Vapauden patsaalle ja Eiffelille ja entiselle kodille ja Montparnasselle.

Nähtiin auringonlaskuja: Bois de Boulognessa järven rannalla, Île Saint-Louisin kupeessa Seinen rantakadulla, ylhäällä Montmartrella ja kalliissa ravintolassa Louvren pyramidin vieressä.

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.

Kiinni pääsemisestä

[keskeneräiset]

Kirjoitin jossakin vaiheessa siitä, miten representaatiot tuntuvat ottavan vallan. Tässä ajattelussahan kyse on periaatteessa normaalista relativismista: kokemuksesta siitä, että ei ole olemassa mitään muuta totuutta kuin se, jonka yksilö tuntee ja kokee.

Olen edelleen sitä mieltä, että me tässä yhteiskunnassa olemme erilaisten representaatioiden valloittamia, syömiä. Haparoiden olen etsinyt sitä maailmaa, jossa tunnustan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ja kanssaihmisten luomien roolien pakottavuuden.

Ja herään siihen nyt jälleen.

Näkipähän maisemia

Lista sanoja: uni, fantasia, todellisuus; kirjallisuus, taide, elokuva; kieli, käsite, havainto; torjuttu, trauma, halkeama; rekonstruktio, representaatio, merkitys; prosessi, liike, toiminta.

Huomasin tänään, että enkelinsiivestä on kasvanut niin voimakas että se seisoo kohta omillaan. Se kurottaa kohti ikkunaa, valoa ja sinistä taivasta.

Matkustin illalla bussilla Töölöön mutta palasin aamulla takaisin. Olin kuumeessa ja kadut pölisivät. Nyt on kevät ja aurinkoista. Hukkareissu... mutta näkipähän maisemia.

Kesää odotellessa

Mikään ei oikein suju mutta olen lukenut (vihdoin) Rimmisen Pussikaljaromaania, joten tämä minkään sujumattomuus ei sinänsä häiritse. Tekee vain mieli muistella niitä keväitä Kalliossa, jolloin oli yhtä toimeton kuin ne pojat tuossa kirjassa ja jolloin aurinko poltti yhtä kuumasti ja kesä oli kovaa vauhtia tulossa. Liikerata kulki silloin nurmikon keskellä olevalta kalliolta paloaseman ohi Prankkariin ja sieltä takaisin, välillä alas Siwalle ja takaisin kalliolle.

Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.

Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:

Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)

Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.

Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)

Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.

Elämisen taidosta, elämisen vaikeudesta

I moved out of that city, and then into another one, and then another. I had a lot of moves still ahead of me. Yet things did work out after all. I met Tig, and then followed the cats and dogs and children, and the baking, and even the frilly white window curtains, though they eventually vanished in their turn: they got dirty too quickly, I discovered, and were hard to take down and put back up.

I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)


Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.

Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).

Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)

Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.

Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.

Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)

Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:

But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.

I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.

It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.

Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.

I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.

Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.

The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)

Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.

---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.

The Logical Song (Supertramp)

When I was young, it seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.

There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!

At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Adjektiivien juhlaa...

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta II

The difficulty of seeing clearly haunted me long before my eyes went bad, in life as well as in art. It's a problem of the viewer's perspective - [...] when we look at people and things, we're missing from our own picture. The spectator is the true vanishing point, the pinprick in the canvas, the zero. I'm only whole to myself in mirrors and the photographs and the rare home movie, and I've often longed to escape that confinement and take far view of myself from the top of the hill - a small 'he' rather than an 'I' travelling the valley below from one point to another. (Hustvedt 2003, 255.)

Minuus on maailman ja toisten kyllästämä, sekoittunut ulkopuolelta tuleviin kuviin, monin kerroin peilautunut ja projisoitunut, kerrostuma menneestä ja tulevan odotuksista, aikomuksista ja uskomuksista. Ei ihme, että näkökulman ottaminen minuuteen tai elämään on niin vaikeaa: oman itsen ulkopuolelle on mahdoton päästä ja samalla tuo ulkopuoli on minän katseen saastuttama. Tuskin mitään voi nähdä "selvästi".

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta

"That's the problem with seeing things. Nothing is clear. Feelings, ideas shape what's in front of you. Cézanne wanted the naked world, but the world is never naked. In my work, I wanted to create doubt." He stopped and smiled at me. "Because that's what we're sure of."
---
"Seeing is flux," he said. I mentioned the hidden narrative in his work, and he said that for him stories were like blood running through a body - paths of life. It was a revealing metaphor, and I never forgot it. As an artist, Bill was hunting the unseen in the seen. The paradox was that he had chosen to present this invisible movement in figurative painting, which is nothing if not frozen apparition - a surface. (Siri Hustvedt 2003 What I Loved, 12-13.)

Taide on sanomattoman - näkymättömän, tuntemattoman, tiedostamattoman - metsästämistä. Yritystä tuoda sanoja ja formalisointia pakeneva kokemus tai todellisuus esille niin, ettei se samalla hetkellä tuhoudu ja katoa siinä väkivallassa, jonka ilmaisuyritys saa aikaan. Niin, että kokemuksesta jäisi jäljelle jotain muutakin kuin meidän kulttuurin kyllästämä ja määrittelevä katseemme. Kyse on pienestä hetkestä, eräänlaisesta teettisestä momentista, jossa asia on samaan aikaan läsnä ja kadoksissa. Yhtaikaisesti vangittu ja kaikkia formalisointeja pakeneva. Outo, hämärä, ambivalentti.

Katkelmassa huomautetaan, että sanomattoman esiintuominen on usein jätetty abstraktin taiteen tehtäväksi. Sen mukaan on paradoksaalista etsiä näkymätöntä esittävän tai figuratiivisen taiteen kautta. Esittävän on kai nähty olevan niin läheisessä suhteessa todellisuuteen, ettei sen takaa voi paljastua mitään: ikään kuin se olisi pelkkää pintaa... kuin peili, josta heijastuu vain se, mitä se representoi. Mutta peilinkin pinta kätkee taakseen mysteerin. Esittävät kuvat, koherentit tarinat, todellisuutta representoivat teokset eivät ole vailla aukkoja ja halkeamia, joista jokin piilevä ryöpsähtelee esiin. Sitä on taide.

Stories are like blood running through a body - paths of life. Tarinat ovat verensiirtoa, sanomattoman kokemuksen esiintuloa ja eloa, elämää kaikessa sen määrittelemättömyydessä, keveydessä ja raskaudessa.

Sunnuntaisessa Hesarissa Peter Handke määritteli kirjallisuutta William Faulkneria siteeraten:

Kirja ilman salaisuutta ei ole minulle kirja. --- Mississippin pinta leviää hiljaisena ulappana, mutta sen syvyydestä kuulee virran jylinän. Sitä on kirjallisuus. (HS 2.3.2008.)

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta II

Siri Hustvedtin What I Loved alkaa tällaisella tyydyttämättömän halun kuvauksella (varmaankin tunnetuin ongelmatyyppi):

I watched you while you painted me. I looked at your arms and your shoulders and especially at your hands while you worked on the canvas. I wanted you to turn around and walk over to me and rub my skin the way you rubbed the painting. I wanted you to press hard on me with your thumb the way you pressed on the picture, and I thought that if you didn't, I would go crazy, but I didn't go crazy, and you never touched me then, not once. You didn't even shake my hand. (Hustvedt 2003, 4.)

Toisen halun edessä arki, rutiinit ja aika menettävät merkitystään. Ongelmana on vain se, että täällä ei voi elää vain toisessa kiinni.

...tästä voisi tulkita myös sen, miten taiteeseen voi hukuttaa oman halunsa... ja miten tyydyttämätön halu tai tavoittamaton onni eivät tapa tai tee edes hulluksi, sitten kuitenkaan.

---

Viime aikoina mielihyvää ja huvitusta on aiheuttanut Pariisin kevät-yhtyeen kappale "Pikku Huopalahti":

Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa...

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta

Rutiini (tai kontrolloitu elämä) olisi sitä, että lukisi aina viikossa romaanin ja juoksisi torstaisin lenkin. Kiertelisi sunnuntain tai perjantain gallerioita eikä unohtaisi syödä tai nukkua. Stressi (tai neuroosi) on epäilemättä sitä, että pakonomaisesti suunnittelee noita kaikkia, yrittää ylläpitää rutiinia vaikka elämäntilanne ei sallisikaan, ja kumoutuu lopulta ahdistuneena sänkyyn toimintaan kykenemättömänä.

Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.

Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.

Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...

---

Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.

Kun mikään ei riitä...

Asioita (muumioita) museoissa

[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.

I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)

Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.

Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.

Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.

Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.

En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).

Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.

Muistiinpano häpeästä ja taiteentekemisestä

Luin Hannu Väisäsen Finlandia-voittajaa ja kiinnitin monien muiden tavoin huomiota siinä kuvattuun ikoniepisodiin. 12-vuotias minäkertoja lahjoittaa kirjastonhoitajattarelle itse tekemänsä ikonin, mutta ongelmana on se että kananmunasta valmistettu kuvan sidosaine ehtii joulun aikana härskiintyä ja lahjasta tulee lopulta niin pahasti haiseva, että nainen joutuu palauttamaan sen takaisin nuorelle taiteilijalle. Lopputuloksena on pettyminen itseen ja taiteeseen ylipäänsä. Pojan kokema häpeäntunne on lähes absurdi - ja kuvaa sitä, miten yksilö niin helposti lannistuu, kun oma erilaisuus tai lahjakkuus osoittautuu silkaksi eksentrisyydeksi vastoinkäymisten edessä.

Miksi en ollut maalannut ikonia ilmaan ja sitten kertonut kauniista kuvasta, jota ei millään voi kehystää? Miksi piti totella kirjoja, ottaa haiseva lauta? Miksi kuva tarvitsi jonkun pohjan pysyäkseen koossa? Mistä haju oli tullut? Oliko se maitoliima kenties... en halunnut tietää enempää.

Suuri häpeä oli siinä, sylissäni. Juuri kun olin kasvamassa. Halusin takaisin herneeksi. En haistanut mitään, kielsin kaikkia hajuja tulemasta lähelleni. --- Suin päin säntäillessäni ajattelin vain minne ikonin voisi viskata? Vaikka oli kylmä se poltteli sylissäni kuin uuninpelti. Ja minne panisin itseni? Haisevan ikonin tekijän olisi kuulunut kuolla, tulla haudatuksi, ei millekään kunnialankulle vaan oman ikoninsa päälle. Toisaalta viiltelevä elämä tuntui oikealta rangaistukselta. Halusin kuitenkin kuritukseni piilossa. En lukisi enää kirjoja. Kuvia en tekisi, en hartaita enkä syntisiä. Asettuisin ikuisen roudan korkeudelle ja iskisin routaan joka päivä tikkuja, joihin olisin kirjoittanut: Ei koskaan enää.
---
Yksi kausi elämässäni oli päättynyt, kausi, jolloin saatoin touhukkaasti taikoa ympärilleni outoja sumuja ja toimia niiden sisällä. Sellaiset sumut eivät enää irtoaisi sormistani. Kaiken pitäisi olla ehdottoman aitoa, kestää sisällä ja ulkona. Parempi olisi ostaa kuin tehdä itse. Jos lahja ei sitten miellyttäisi, se olisi kaupan, ei lahjoittajan vika. Miksi ylipäätään lahjoa? Kaikilla oli jo joku insinööri...
Jos en heti pystyisi tuhoamaan kaikkia vanhentuneita tapojani, niiden tilalle olisi kehitettävä uusia. Toisia tapoja tulla kohti, jos kohti oli tultava. Tulee omatekoiset hula-hula-vanteet, kuvitellut rituaalit, itse tehdyt vieraat kielet, pois hilpeät tanssit taskuista revittyjen epäjumalien kanssa. Minun oli tultava aidoksi nuoreksi ja annettava happamuuden kyllästää itseni yläpäästä alapäähän. Missään tapauksessa kukaan ei enää tilaisi minulta alaikäisiä kuvia. (Väisänen 2006: Toiset kengät, 110-112.)

Mitä tässä tapahtuu? Äkillinen lapsuuden maailman loppu, joka esittäytyy myös mielikuvituksen, taiteen, loppuna. Astuminen käyttäytymissääntöjen, normien ja normaaliuden maailmaan on ristiriidassa luovuuden kanssa. Miten paljon taiteilija antaakaan itsestään?

Irlannintuliaisia: pari kirjallista anekdoottia

1. William Butler Yeats (1865-1939):

Her Praise

She is foremost of those that I would hear praised.
I have gone about the house, gone up and down
As a man does who has published a new book,
Or a young girl dressed out in her new gown,
And though I have turned the talk by hook or crook
Until her praise should be the uppermost theme,
A woman spoke of some new tale she had read,
A man confusedly in a half dream
As though some other name ran in his head.
She is foremost of those that I would hear praised.
I will talk no more of books or the long war
But walk by the dry thorn until I have found
Some beggar sheltering from the wind, and there
Manage the talk until her name come round.
If there be rags enough he will know her name
And be well pleased remembering it, for in the old days,
Though she had young men's praise and old men's blame,
Among the poor both old and young gave her praise.

W.B. Yeats oli Dublinin museoissa annetun kuvan mukaan omaa muusaansa etsivä henkimaailmaan uskova mies, joka avioitui 51-vuotiaana parikymppisen okkultistitaiteilijan kanssa saatuaan viimeisen kerran rukkaset Dublinin kulttuurielämän silloiselta tähdeltä Maud Gonnelta... (Huh!) Dublinin museot (Writer's Museum, James Joyce Centre, National Gallery) olivat informatiivisia ja ylpeitä kulttuuriperinnostään. Samalla tuntui kuitenkin oudolta kohdata esimerkiksi Yeatsin elämä niin saippuaoopperamaiseksi käännettynä - vaikka toisaalta ero Suomeen ja meillä toistettuihin tarinoihin ei kuitenkaan ole niin valtava: onhan meilläkin Järnefeltit, Aho ja Venny, L. Onerva, Leino, Kallas...

Irlannin luonto ja sen mystiikka, kaipuu menetettyyn paratiisiin, on ikuistettuna Yeatsin runoissa, mutta tuosta ylistyksestä pidän jostakin syystä kaikkein eniten. Anekdoottia, jonka mukaan Yeats hankki 70-kymppisenä vasektomian viriliteettinsä säilyttämiseksi en olisi ehkä halunnut kuulla, museoympäristössäkään.

2. James Joyce (1882-1941):

Ulysses - final words/Molly's Monologue:

...I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as another and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flower and first I put my arms around him yes and drew him down to me so he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes.

...minä olin vuoren Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekivät tai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä. (Suom. Pentti Saarikoski)

Odysseuksen päivä, 16.6.1904, oli Dublinissa toistuneen tiedon mukaan se, jona Joyce ja hänen tuleva vaimonsa Nora Barnacle kävivät ensimmäistä kertaa ulkona yhdessä. Ja Mollyn monologi teoksen lopussa puolestaan kuvaa tarinan ja biografistien mukaan Noran tunteita Joycen esittäessä pyyntönsä karata yhdessä Irlannista. Noran vastaus oli siis kyllä. Sain kuulla myös tarinan Leopold Bloomin esikuvasta, joka pelasti Joycen tappelun jäljiltä, sekä Martello Towerista, jonne romaanin ensimmäinen luku sijoittuu. Tämä kaikki biografismi jotenkin tuntui helpottavan teoksen lähestymistä: lukeminen paikantuu yhtäkkiä tiettyyn ihmiselämään, paikkaan ja aikaan - joskin etäisyys on tietenkin yhä olemassa ja todellinen. Dublin on ehkä se paikka, missä Odysseusta kannattaa yrittää.

Opin matkalla lisäksi, että Oscar Wilde harrasti Trinity Collegessa nyrkkeilyä. Ja että Irlannin kirjalliset piirit olivat vuonna 1916 yhtä pienet kuin Suomessakin. Ja että Joycen mielestä Yeats oli menneen talven lumia, jolta ei kannattanut kirjallisia oppeja ammentaa. Kirjallinen matka, siis. Yes.