Muistiinpano: yksilön ja yhteiskunnan konfliktista

Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.

Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.

Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)

Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.

Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.

Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.

Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.

Ranskalaisia keskusteluja

Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.

Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.

Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.

Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.

Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.

Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.

Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.

Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

Luin Leena Krohnia

Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.

Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.

Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.

Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)

Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.

Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)

Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.

Muistiinpano Schjerfbeckistä ja Janssonista

Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.

Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.

Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:

Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)

Ja:

On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)

10 syytä olla polttamatta Van Helsingin jokaista kelaa vihoviimeiseen tuhkanmuruseen saakka

Kuvaus:
The notorious monster hunter is sent to Transylvania to stop Count Dracula who is using Dr. Frankenstein's research and a werewolf for some sinister purpose.

Sinister indeed... Harvoin näkee niin puhdasta roskaa kuin vuonna 2004 valmistunut Hugh Jackmanin tähdittämä elokuva Van Helsing. Yritetään kuitenkin ymmärtää... Tänä iltana päädyin nimittäin intertekstuaalisten viittausten yltäkylläisyyden, romantiikan, kauhun, gotiikan ja kitschin valtakuntaan.

Hyvällä tahdolla löydettyjä perusteita elokuvan Van Helsing yhä jatkuvalle olemassaololle:

1. Hugh Jackman, alias Huge Ackmann (pun, copyright Jack McFarland) alias Wolwerine.

2. Vuonna 2004 animaation taso ei voinut olla vielä niin hyvää. Pakkohan on käyttää Shrekistä ylijääneitä epäonnistuneita hahmoja hirviöiden luomisessa. Mikä sen mielenkiintoisempaa kuin katsoa valkokankaalta huonon konsolipelin tasoista grafiikkaa.

3. Dan Brownkin on olemassa. Ja Opus Dei. Ja Notre Damessa on ruusuikkunat tästä kaikesta huolimatta. Ja katolilaisuus ja gotiikka ovat oikeasti pelottavia, eivät vain Van Helsingissä. Tai Dan Brownilla.

4. Xenakin on tehty ;). Eklektismi kunniaan!

5. Kulttuuriperimän ylläpito on arvokasta - oli se sitten miten tahansa esitettyä, monistettua, yhdistettyä ja ehostettua.

6. Vampyyrigenreen itse asiassa kuuluu älytön kitch. Ja actioniin se action. Ja sitä paitsi Indiana Jones alkaa näyttää, ei vain hyvältä, mitä se on aina, vaan TODELLA hyvältä Van Helsingiin verrattuna.

7. James Bondiin on hyvä viitata leffassa kuin leffassa.

8. Vampyyrit ja Frankensteinit ja zombit käsittelevät minuuden pimeitä puolia - olipa se pimeys sitten ohjaaja Stephen Sommersin kyvyttömyyttä tehdä elokuvaa tai sitten katsojan kyvyttömyyttä sammuttaa videolaite.

9. Mieleen muistui mahtava televisiosarja Naarassusi (She-Wolf of London, 1990-1991) .

10. Mieleen muistui mahtava televisiosarja, jossa tumma ja kaunis Victoria Winters kohtaa Barnabas-niminen vampyyrin ja rakastuu tähän USAssa tai Englannissa, kartanoiden ja kallionjyrkänteisten merenrantojen miljöössä, joutuen jotenkin kummasti vampyyri-rakastajansa menneisyyteen. Victoria (näyttelijä Joanna Going) oli ehkä kaunein nainen ikinä, ajattelin tuolloin 90-luvun alussa (myöhemmin vasta tuli Joanne Whalley ja Scarlett). Pienen etsiskelyn jälkeen vampyyri-sarjan nimeksi löytyi Yön vampyyrit ( Dark Shadows Revival, 1991), ja se on näköjään uusintaversio 1960-luvun suositusta Darks Shadows-nimisestä kauhusaippuasta - mistä olin tietenkin viisitoista vuotta sitten täysin tietämätön.

---

Jos jonakin päivänä ilmestyy kirja tekijänimellä Victoria Winters (muita vaihtoehtoja: Jeanette Smith tai Charlotte Evans) ja se sisältää sentimentaalista roskaa ja kauhutarinoita kirjallisuushistoriallisella Mary Shelley-, Charlotte ja Emily Brontë-kuorutteella sekä pienillä määrillä Freudia, kaikki voivat olla olla varmoja että se on minun kirjoittamani.

Suosittelen lämpimästi Yön vampyyreiden hankkimista ja katsomista. Samaten Shelleytä, Bram Stokeria, Noidan käsikirjaa (The Supernatural World) ja kaikkia lapsuuden ilon lähteitä, jotka kasvattivat minut täksi ihmiseksi tässä, täynnä myyttistä faktaa.

Joku muukin on näköjään Yön vampyyri-fani:



Ja meille aikuisille, kriittisille ja kirjallisuudesta kiinnostuneille sitten vielä kaupan päälle vähän Jean Rhysia, Rebeccaa, Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirjaa ja Päivi Alasalmen Vainolaa sekä Freudia ja Gilbertin ja Gubarin Madwoman in the Atticia, niin voidaan päästä siihen, mitä tämä koko kuvio on parhaimmillaan.

ps. Opin viime keväänä Lontoon National Portrait Galleryssa, että Mary Shelley oli Mary Woolstonecraftin tytär. Tämä(kään) tuskin on sattumaa.

Karin Mamma Andersson ja sprayn nitistämät hahmot

Käytiin lauantaina, toiseksi viimeisenä päivänä, katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttely Taidehallissa. Vaikutuksen tekivät "realistiset" tilat, maisemat ja ympäristöt, jotka kääntyvätkin yliluonnollisen ja epäinhimillisen puolelle, kun niihin ilmaantuu jotakin outoa: todellisuuksia todellisuuksien sisällä, eläviä maalauksia perheen arkihuoneessa, outoja elollisia kuvioita. Yhteistä näillä oudoille ilmiöille oli se, että tuntuu siltä että katsoja näkee ne mutta teoksessa olevat hahmot ovat niistä tietämättömiä.

Parhaita kaikista olivat mustiksi poltergeisteiksi nimeämäni hahmot, jotka paljastuivat näyttelyesitettä luettuani eräänlaisiksi kärpäslätkiksi. Anderssonilla on nimittäin tapana nitistää ikävännäköisiä tai epäonnistuneita kuvallisia elementtejä (lähinnä ihmisiä) mustalla spraymaalisuihkeella. Hän totesi esitteessä kuitenkin myös, ettei halua tulla tunnetuksi naisena, joka maalaa koivuja ja käyttää mustaa spraymaalia. Uusia suuntia on siis luvassa.

Koivutkin olivat kyllä hienoja.

Karin Mamma Anderssonin kiinnostavaa kirjeenvaihtoa ja Taidehallissakin esillä olleita teoksia täällä.

Jos ehtisin, menisin ensi tiistaina tai perjantaina katsomaan Sophie Fiennesin Slavoj Zizek-dokumentin The Pervert's Guide to Cinema Rakkauteen ja Anarkiaan. Mutta luulisin olevani töissä. Tämä on Suomi.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

"Time is of the essence"

Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.

Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?

Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.

Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.

Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:

"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.

Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.

This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)

Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.

---

Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.

Postia Ranskasta

Vuosi ei lopukaan
kanervan kukintaan.
Kun lumi tulee,
kesä on valmiina
sen lumen alla.
(Vaara 1977, 20.)

Vietin taas viikonlopun, tai oikeastaan koko loppuviikon, Bromarvissa. Löysin kanttarelleja ja katselin hehkuvia kanervameriä kallioiden reunamilla, uin ja tein kalaruokaa. Näin miljoona huonoa elokuvaa.

Ranska ei päästä otteestaan. Nyt EDF:ltä (Ranskan valtion sähkölaitos) oli tullut ystävällinen viesti, jonka mukaan pyyntöni osoitteenmuutoksesta on otettu vastaan ja "he vastaavat mielellään kaikkiin lisätiedusteluihin". Piste. Ongelmana vaan on se, että tuo osoitteenmuutos on kesäkuulta ja sen jälkeen on tehty toinen, kauan sitten. Ja yritetty samalla selittää, ettei muutonjälkeisiä laskuja voi maksaa täältä ilman saajan tilinumeroa. Ei vastausta tähän. Huoh.

Lueskelen Sarrauten Kultaisia hedelmiä. Kirjoituskin sujuu vähän. Luin myös Deleuzen psykoanalyysia kritisoivan esseen, ja se oli ensimmäinen laatuaan, jossa tuntui olevan myös taiteentutkimuksen kannalta relevantti uusi näkökulma: tietenkin oidipaali-kritiikkiä mutta lisäksi puhetta taiteen perustavasta "epämääräisyydestä" psykoanalyysin tulkintavimmaa vastustavana. Psykoanalyysi (ja psykoanal. kirjallisuudentutkimus siinä sivussa) osaa tosiaan olla ajoittain aika julmaa.

Tajusin eilen illalla, että unohdin käydä Gallen-Kallela-museossa katsomassa taiteilijapariskunta- näyttelyn. Sain ystävältä kirjan, joka kertoo Ahosta ja Soldan-Brofeldtista, Leinosta ja Onervasta jne. Tajusin heti aamulla, että unohdin myös käydä Didrichsenillä katsomassa Yves Kleiniä. Miksi välimatkat ovat täällä niin pitkiä, ettei mihinkään ehdi?

Muistiinpano: rakkaus on aurinko

I used to be a hopeless romantic. I am still a hopeless romantic. I used to believe that love is the highest value. I still believe that love is the highest value. I don't expect to be happy. I don't imagine that I will find love, whatever that means, or that if I do find it, it will make me happy. I don't think of love as the answer or the solution. I think of love as a force of nature - as strong as the sun, as necessary, as impersonal, as gigantic, as impossible, as scorching as it is warming, as drought-making as it is life-giving. And when it bursts out, the planet dies. (Winterson: Lighthousekeeping 2004, 199.)

Mikä muu on aurinko? Kristevan (ja Nervalin) mukaan masennus on aurinko. Tai siis masennuksen alkuperä, menetetty, nimeämätön kohde (Asia) on musta aurinko. Rakkaus puolestaan voi voittaa tuon mustan auringon. Ehkä se sopii asiaan, tuohon Wintersoniinkin.

En pitänyt romaanista aluksi mutta vähitellen se alkoi saada merkityksiä. Romantiikan ajattelu ja luonnontieteet sekoittuvat toisiinsa luomaan mieletöntä maailmanjärjestystä, jossa elämä on elämisen arvoista. Robert Louis Stevenson, Charles Darwin, Richard Wagner, nykyhetki. Päädyin siihen, että teos antoi paljonkin.

Aidsin todistajia ja nature morte

Elokuu lähestyy loppuaan, kesäloma on nyt puolivälissä ja yliopisto avaa ovensa viikon kuluttua. Juhlaviikot tarjoavat vielä nähtävää, vaikka kesä alkaa olla muisto vain... Sataa toisella tapaa kuin Pariisissa kesäkuussa tai viime syksynä: pimeys hiipii salakavalasti ja tunnen olevani kartalla pohjoisessa.

Espoo Cinéssä esitettiin viime keskiviikkona André Téchinén elokuva Les Témoins (Todistajat, Ranska 2007), joka kertoo kuumasta kesästä vuonna 1984 ja siitä, miten syksyn alkaessa myös Euroopassa jouduttiin havahtumaan aidsin olemassaoloon.

Ranskan kielen kuuleminen rentoutti ja sain itseni kiinni opettelemasta fraaseja ja sanomisen tapoja, vaikka se ei ole enää tarpeen. Huomasin myös, että vielä vuonna -84 aids oli aids, eikä sida (le syndrome de l'immunodéficience acquise). Maailmanlaajuinen taistelu oli vasta aluillaan.

Pääosissa olivat nuori homomies Manu, vanhempi lääkäri sekä hänen irtosuhteita harrastava tuttavapariskuntansa lastenkirjailija Sarah sekä poliisi Mehdi, joiden kaikkien elämät ja ihmissuhteet menevät kuuman kesän aikana solmuun. Elokuvan henkilöt ovat epäkonventionaalisia, omissa teoissaan erehtyviä ja pahojakin, mutta samalla toisiaan kohtaan tolerantteja ja myös ymmärtäväisiä. Kuoleman edessä ei voi kuin antaa anteeksi ja rakastaa, tuntui olevan elokuvan sanoma. Vähäeleinen mutta tärkeää aihetta hyvin käsittelevä elokuva kannattaa katsoa.

Huomionarvoista oli myös se, miten tyylikkäästi 80-luku oli toteutettu elokuvan lavasteissa ja puvuissa ja miten elokuvan Seinen rannat kuvasivat täsmälleen sitä samaa yksinäisyyden ja romantiikan vaihtelua, joka niillä myös todellisuudessa on: rakastavaiset parit veneristeilyillä ja silloilla sylikkäin, yksinäiset ihmiset istumassa rantakatujen kiveyksillä. Ainoastaan sitä jäin miettimään, oliko Bois de Boulognen yöllinen puistokulttuuri tosiaan niin erilaista pari vuosikymmentä sitten...

Tiistaina puolestaan kävin Amos Anderssonilla katsastamassa Anna Retulaisen retrospektiivin, ja ote asetelman maalaamiseen vakuutti. Parsaniput, pippurit, omenat ja päärynät sekä kukkakimput tarjosivat muodon ja intertekstien historian kuville, jotka muutoin lähestyivät abstraktia värin ja viivan leikkiä, jolle tärkeintä on esteettinen kokemus.

Visuaalisuus ja taktiilisuus tuntuvat olevan Retulaisen töissä kaikki kaikessa: teosten pinta, vuoroin samettisen kulunut, vuoroin värin kyllästämä, yhdessä haparoivien muotojen ja liikkuvan viivan kanssa kutsuu katsetta, luo kuvitelman kosketuksesta ja saa lisäksi teoksen muuttumaan, elämään, etäisyyden kasvaessa. Lisäksi teosten prosessinalaisuus tulee esiin kuvien monissa kerroksissa, toisaalta kukka-asetelmat elävöittävässä viivassa ja toisaalta pehmeissä ja rikkonaisissa taustoissa, joiden päälle ja lomaan vihannes- ja hedelmä-asetelmat rakentuvat. Koin, että Retulaisen töitä katsottuani ymmärrän paremmin myös Cézannen tai Monet'n asetelmaa: esillä on kokemus materiaalisesta käännettynä kuvaksi - nature morte (kuollut luonto). Jos kieli tappaa asiat, kuva tuo ne kuolleina, edelleen materiaalisina mutta silti toisina, esille haudoistaan. (Ks. Retulaisen teoskuvia myös täällä, punainen on lempparini.)

Kuvataiteesta ja asetelmasta puheen ollen, kannattaa vilkaista Tyttö ja helmikorvakoru-elokuvan vermeeriläiset kuvakulmat ja ennen kaikkea alun haptinen vihannestenpilkonta-kohtaus (00.30-1.45):

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)

Muistiinpano: Deleuze ja kriittisiä ja kliinisiä esseitä

Emme kirjoita neurooseillamme. Neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt, kuten 'Nietzschen tapauksessa'.

Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.

Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)

Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.

---

Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!

Pari linkkiä

Pääsin nauramaan aamun hesaria lukiessani: toimittaja oli bongannut verkosta "Lehti"-nimisen julkaisun, josta löytyy hieman toisenlainen näkökulma ajankohtaisiin aiheisiin ja ennen kaikkea median toimintaan.

Täällä ("Ylöjärven hoitaja otti mallia Ilta-Sanomien toimittajilta?") ja täällä ("Musiikkipiireissä kinaa klassisen asemasta") voi lepuuttaa hermojaan, kun iltapäivälehdet ja tietyt mielipidekirjoitukset alkavat viedä voimat.

Kieli transparenssina, rannoilla ja majakka-aiheista lukemistoa

Kieli on paras illuusio.

Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.

Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.

Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.

Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.

The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)

Kesälomalla ja kulttuuria

Loma alkoi vihdoin! Edessä kolme viikkoa yritystä palata omiin "töihin". Ranskasta haettu tuntuma on rakoillut viime aikoina pahasti (ansiotyöt eivät hyvää tee ;).

Mietin tuossa, korviketoimintona jälleen, että televisiosta luopuminen ei välttämättä ollutkaan hyvä idea. Saattaa syntyä pahempia informaatiokatkoksia kuin ajattelin. Mistä tiedän, mitä maailmalla tapahtuu? Netissä on niin helppo valikoida tietoa. Ja televisio on kuitenkin netti-tv:tä vähemmän addiktoiva: lähetys loppuu aina jossakin vaiheessa.

Kulttuuriuutisia kuitenkin, muualta kuin tv:stä:
-Ostettiin ensinnäkin jo eilen liput Ryhmiksen Saatana saapuu Moskovaan (tammikuulle;). Vesa Vierikko on Saatanana, sitä kovasti odotellessa. Ensi-ilta 27.9, joten aiemminkin pääsisi...

-Sitten, hesari varmisti tänään, että Anette Messager on kuin onkin tulossa loppusyksystä EMMA:an: Pompidou-keskuksen tiedote ei ollut väärässä! Espoolaiset, ja toivon mukaan kaikki muutkin (matka Tapiolaan on vaivan arvoinen) pääsevät näkemään Messagerin päättömiä varpusia, nukkekollaaseja, ilmavirtaperformansseja ja feministisiä sananlaskubrodeerauksia, kuten: "Ajattelen, siis imen", "Mikä on pahempaa kuin nainen? - 2 naista", "Miehellä on silmät jotta hän näkisi, naisella tullakseen nähdyksi" jne... (Itse arvostin Beaubourgin näyttelyn nähdessäni erityisesti Messagerin de/konstruktioita: "riippuvaisia- riippumattomia", "nivelettömiä-nivellettyjä", "täytettyjä-tyhjiä" - vieraan ja tutun yhdistämisen kautta syntyviä installaatioita, jotka olivat täynnään ruumiillisia, symbolisia ja ajallisia merkityksiä. Toivottavasti näyttely tulee tänne kokonaisuudessaan.)

-Lisäksi vakuutuin viime viikolla, hesarin kritiikin luettuani, että Steven Hallin romaani Raw Shark Text on luettava. Sanojen ja asioiden, representaatioiden ja todellisuuden suhteita purkavan romaanin lukeminen tekee aina hyvää myös omille ajatuksille. Sitä paitsi hesarin mukaan Hallin romaani on genreä "Auster meets Trainspotting" ja "Italo Calvino meets Matrix". Must read.

Syksylle siis riittää kulttuuripuuhaa! Ja ensi viikolla Espoo Cinéen katsomaan ranskalaista leffaa ja ehkä Dalin ja Disneyn "Destino"-animaatiota, josta näin talvella vilauksen Grand Palais'n Disney-näyttelyssä. Bienvenu loma!

KUMU ja etelän helle

Raoul Kurwitzin videoteos "When Lord Zarahustra Was Young and Polite"
(1989) oli kiinnostava kokemus Tallinnan uudessa KUMU-museossa.

Mies seisoo paljaalla kalliolla Fiskarsinjoessa, Billnäsin ruukilla, kunnes pato avataan hänen edessään ja vesi lähtee syöksymään alaspäin. Mies huuhtoutuu virtaavan veden mukana alajuoksulle. Teos loppuu. Ja kuulen olleeni paikalla kuvaushetkellä.

Aloin miettiä erästä lapsena näkemääni taidenäyttelyä jo muutamaa hetkeä aikaisemmin, muualla näyttelytilassa kiertäessäni. Kuulin ilmeisesti teoksen taustalla olevan musiikin viereisestä huoneesta ja siirryin sen myötä kahdeksantoista vuotta taaksepäin, Billnäsin ruukille. Padon avaamisesta ja videon kuvaamisesta en muista mitään mutta nykytaiteen näyttelyn, johon kyseinen performanssi liittyi muistan hyvinkin. Näin se taide matkaa läpi muutaman vuosikymmenen.

Tallinnassa oli upea ilma viime tiistaina ja oli ihanaa matkustaa turistikeskustasta vähän syrjään, kulttuurin alueelle. Kadriorgin puisto ja palatsi luovat upean miljöön uudelle museorakennukselle, joka tarjoaa kodin eestiläiselle taiteelle 1700-luvulta nykypäivään.

Kunstimuuseum oli komea ilmestys helteisenä päivänä ja vaikutti miellyttävämmältä ja selkeämmältä kuin Kiasma, joskin arkkitehtuureissa on paljon samoja piirteitä, mm. liuska, jota pitkin noustaan ylös kerroksiin. Rakennuksessa on 5 erillistä näyttelyareenaa, joista kolmannen ja neljännen kerroksen suurimmissa tiloissa esitellään pysyviä kokoelmia: ensin 1700-luvulta toisen maailmansodan loppuun ("Varamu" - aarreaitta) ja sitten nykypäivään ("Rasked valikud" - vaikeita valintoja). Muissa tiloissa on teema- ja muita näyttelyitä.

Mitään Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan veroista ei ihan löytynyt vuosisadanvaihteen kokoelmista, mutta oli kiinnostavaa nähdä miten Vironkin taidehistoria kulkee sidoksissa Saksaan ja Ranskaan. Erkaneminen näytti tapahtuvan vasta siirryttäessä sosialistiseen realismiin, ja myös 1960-1980-lukujen taide kulkee hieman toisenlaista reittiä kuin Keski-Euroopassa tai Suomessakaan.

Tällaisia taiteilijoita jäi mieleen viime vuosisadanvaihteesta: Paul Raud (1865-1930) ja Oskar Kallis (1892-1918), joiden töissä oli vahva symbolistinen tematiikka ja vaikutteita Gauguinilta, August Jansen (1881-1957) ja Konrad Mägi (1878-1925), jotka muistuttivat Ranskan nabeja ja myöhemmässä tuotannossaan ekspressionisteja ja kubisteja, sekä Lydia Laas (1909-1978), kuvanveistäjä, joka siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tekemään aika rajujakin naissotilasveistoksia. Yritin etsiä netistä kuvia tai tietoa, mutta vähän huonosti löytyi mitään. Pitänee ostaa kirja Viron taidehistoriasta. Ja palata KUMU:un.

Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää

Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.

Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.

No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.

Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):

What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)

Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.

---

Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.

Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.

Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):

Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)

Ajankohtaista: työtä, kesää ja Pariisin ikävä

Tulin eilisaamuna mökiltä "lukemasta" ja menin suoraan töihin. On vähän raskasta yrittää opiskella samaan aikaan ja tehdä lähes täyttä työviikkoa. Se ei oikeastaan voikaan onnistua kovin hyvin... pitäisi vaan valita jompi kumpi suosiolla. Toisaalta nyt on kesä ja se pakottaa lomailemaan ja nauttimaan. Arvasin, että Suomessa tulisi olemaan yhtä kiireistä kuin aina ennekin. Laiminlyödyt ystävät: olette silti mielessäni!

Bromarvin kirkonkylässä oli sunnuntaina kirpputori ja huutokauppa. Ostin Peter Hoegin Naisen ja apinan ruotsiksi eurolla kojusta. Söin jäätelöä laiturilla, luin Potteria ja hain herneitä "grönsaker"-paikasta mökille mennessä. Illalla paloin aurinkoisella kalliolla lukemista jatkaessani. Aika oli rajattu päivään mutta olin vapaa ja onnellinen, auringossa ja tuulessa.

Mietin että sinne, läntiselle rannikolle, voisi joskus muuttaa asumaan. On siellä muitakin pääkaupungista paenneita, suomenruotsalaistuneita. Maanantaina palattiinkin takaisin, vielä töiden jälkeen. Niistä huolimatta.

Katsoin eilen vihdoinkin Before Sunsetin, ja Pariisin ikävä syntyi. Julie Delpy lauloi kauniisti ja puhui muistoista sekä yksinäisyydestä, joka vaivaa vaikka on yhdessä toisen kanssa - se on kai pahinta yksinäisyyttä. Koko elokuva oli keskustelu kahden ihmisen välillä siitä miltä ajan kulku tuntuu, miltä tuntuu menettää toinen, mitä on rakkaus tai mikä on tärkeää. Delpyn esittämästä Célinestä oli tullut yhdeksän vuoden aikana ympäristötutkija, Ethan Hawken Jessestä kirjailija. He kävelivät Shakespeare & co:lla, Maraissa ja Seinen rannalla. Ja Pariisissa oli sellainen kesä, jota en ehtinyt näkemään. Tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä vielä.

Toisaalta katsoin Pariisissa vielä ollessani toukokuussa huonon elokuvan Devil Wears Prada, jossa kuvattiin Pariisin joulua - ja silloinkin tuli sellainen olo, että olisi pitänyt olla siellä, Pariisin joulussa Pariisin kevään sijaan. Pariisissa oleminen ei siis riitä. Siellä pitää olla tiettynä hetkenä, vuodenaikana, tietyssä säätilassa, tiettyjen pilvien alla.

"No man should outlive his fictional wizard" - Harry Potter's back!

Kuoliko professori Dumbledore oikeasti? Onko Kalkaros todella Kuolonsyöjä? Voittaako Harry Potter pahan Voldemortin? Miten ystävien käy? Entä Ginnyn ja Harryn suhteen?

Kesäisen kulttuurielämän "kohokohta" koittaa tänä lauantaina, 21.7.2007, kun viimeinen Harry Potter saapuu kauppoihin. Olen tietenkin klo 7.00 Akateemisen ovella jonottamassa omaa kappalettani. Työpäivästä tulee pitkä ja hidas... mutta 17.00 pääsen kirjaan käsiksi. :)

Viimeistä osaa, The Deathly Hallows'ia, odotellessa täytyi kerrata mihin The Half-Blood Prince jäikään. J.K. Rowling on todennäköisesti syöttänyt viimeisenkin kirjan alkuosaan mittavat kertausjaksot, mutta silti oli tarkistettava asiat myös itse: pitää pitää huolta siitä, että sarjan logiikka varmasti pysyy kasassa ;). Ja ennen kaikkea oli etsittävä viitteitä Kalkaroksen sielunelämästä.

Alkusivuilla pelästyin kasvaneeni Pottereista yli, sen verran selittelevä kerrontatapa pääsi ärsyttämään, mutta pian koko velhomaailma vei mukanaan. Viimeisimpiä Pottereita lukiessani olen kaikkein eniten arvostanut Rowlingin kykyä kirjoittaa yhteiskunnallista ja poliittista allegoriaa sekä kuvata yhteiskuntamme ilmiöitä. Taikayhteisö ei teoksissa välty ihmisten maailman ja ihmispsykologian ongelmilta, pikemminkin ne korostuvat yhdistyessään taikuuden tuomiin erilaisiin mahdollisuuksiin: yhteisöjen sisäiset ristiriidat, sosiaalinen eriarvoisuus, median itsekritiikittömyys, kulutusvimma, rasismi ja ennakkoluulot kuvastavat velhojen tapaa toimia yhteisössään sekä heidän yrityksiään taistella niin pahaa vastaan kuin myös sen puolesta. Taikaministeriön syyttöminä pidättämät velhot tuovat esimerkiksi mieleen Guantanamon vangit, Kuolonsyöjien jästiviha ei ole kaukana uusnatsien ideologioista ja lordi Voldemortin lähisuku ja lapsuus muistuttavat sosiaalisen verkoston aukoista.

Kiinnostavaa Pottereissa on myös se, miten Voldemortin absoluuttinen pahuus on muuttanut muotoaan viime kirjojen aikana: hänen ruumiillistumisensa jälkeen tuon pahuuden syntyä on alettu selittää menneisyyden kautta, se on alkanut ilmetä sosiaalisesti tuotettuna. Half-Blood Princessä Rowling keskittyykin luomaan kuvaa siitä, miksi Tom Marvolo Riddle-nimisestä lahjakkaasta pojasta tuli lopulta mahtavin pimeiden voimien velho. Dumbledore toimii teoksessa eräänlaisena muistelmakirjoittajana ja analyytikkona, joka toisten ihmisten muistojen avulla rekonstruoi kaltoinkohdellun pojan tarinan. J.K. Rowling tuntuu julistavan sosiaalikonstruktivismin sanomaa, toisin kuin esimerkiksi tosielämämme uusi "paha", Nicolas Sarkozy, jonka mukaan rikollisuus on geneettistä. Harry Potterien maailmassa geeneissä kulkee ainoastaan taikuus, eikä sekään välttämättä.

Viime perjantaina kertasin myös Feeniksin kiltaa tuoreen elokuvan avulla. Kokemus vain oli lievä pettymys, etenkin Liekehtivä pikari-filmatisoinnin kauhun tunnelmaan ja intensiteettiin sekä komeisiin erikoistehosteisiin verrattuna. Elokuvassa kirjan synkeys ja epätoivo, joka liittyi taikayhteisön sisäisiin ristiriitoihin, oli muuttunut viitteiksi jotka kirjan lukenut saattoi tavoittaa mutta joiden merkitys jäi pinnalliseksi. Lisäksi päähenkilöiden todellista ahdistusta lordi Voldemortin paluusta oli vaikea tavoittaa, vaikka elokuvan nimenomaan oli tarkoitus olla henkilökeskeinen. Enkä syytä nuoria näyttelijöitä, kauhun tunnelman kehittymiselle ei yksinkertaisesti annettu aikaa: Harry sai kiukutella hetkittäin kohtaloaan ja yksinäisyyttään mutta todellinen ahdistuksen kokemus jäi syntymättä. Lisäksi juonta kuljetettiin elokuvassa lähes pääsääntöisesti selittelevien dialogien avulla. Tämä mahdollisti sen, että suuri osa kirjan tapahtumista oli saatu mukaan mutta sivutuotteena elokuvakokemus latistui pilalle. Uskollisuus kirjalle kääntyi siis lopulta elokuvaa vastaan. Feeniksin killan voi ehkä katsoa Potter-maratonin osana, mutta itsenäiseksi elokuvaksi siitä ei oikein ollut, harmi vaan.

Vielä, hauska löytö: Simpsonien Harry Potter-parodiassa (Homer ja Lisa jäävät koukkuun T.R. Francisin Angelica Button-kirjoihin) Headmaster Greystashin kuolema on sijoitettu komeisiin Dali-maisemiin, intertekstejä yleissivistyneille (sopii kuvioon, sillä ei Rowlingkaan täysin intertekstitön ole, viimeksi pongasin Kafkan rangaistuskone-viittauksen Feeniksin killasta):



Voi älä kuole, Dumbledore, älä kuole!

ps. Kuulin, että Potterit loppuvat epilogiin. Tuulen viemää-tyyppistä loppuratkaisua ei siis ainakaan ole tulossa. Toivotaan, että Rowling on kuitenkin osannut lopettaa tyylillä; Harry ja Ginny kiikkustuoleissa olisi ehkä liian imelää.

Korviketoimintoja, taidemuseoita

Vapaapäivänä voi gradun kirjoittamisen sijaan siivota nettiselaimen bookmarkseja.

Vaihdoin pariisilaisten taidelaitosten nettiosoitteet suomalaisiin (pääkaupunkiseutulaisiin) vastaaviin ja totesin, että määrä on aika lailla sama: Louvre vaan korvautuu Sinebrychoffilla (tai ehkä mieluummin Pariisin kaupungin omistama Petit Palais, Louvrea en Suomeen kaipaakaan), Musée d'Orsay Ateneumilla, Beaubourg Kiasmalla jne.

Sitten otetaan vielä lisäksi Didrichsenin taide- ja kulttuurimuseo (joka korvaa vaikka Musée Guimet'n tai Musée Maillolin), Tennispalatsi (Palais de Tokyon) ja Meilahden taidemuseo (Musée de l'Orangerien) sekä tietenkin Espoon (minulle uusi) modernin taiteen museo (joka täydentää Beaubourgia). Ei paha siis :) Tarvaspään Gallen-Kallela-museo on jo itse asiassa jotakin, joka ylittää pariisilaisen tarjonnan: kuvanveistäjä Antoine Bourdellen tai symbolisti Gustave Moreaun museoiksi muutetut työhuoneet (ensin mainittu 15. arr. ja toinen 9. arr.), vaikka mielenkiintoisia olivatkin, eivät yhdessäkään vedä vertoja Gallen-Kallelan kodille.

Tänään mennään äidin ja siskon kanssa katsomaan Antoni Tapiésin näyttelyä EMMAan; voin verestellä Beaubourg-muistoja. Mietin viime viikolla tyytyväisenä, huomattuani kuinka suuressa määrin ranskalaista kulttuuria rantautuukaan Suomeen, että Ranskahan melkein vainoaa minua täällä (juhlaviikoillekin on tulossa ranskalaista nykysirkusta: Collectif AOC). Paluu kotiin ei siis vieraannuttanutkaan tuosta maasta. Hyvä näin. Lisäksi olen töissä saanut myydä Sibeliusta ranskaksi. Kansainvälinen kesä-Helsinki.

Yhtä asiaa vaan ihmettelen: Pompidou-keskuksen nettisivujen mukaan Annette Messagerin näyttely olisi tulossa tänä syksynä EMMAan ("Après le Centre Pompidou, l'exposition sera présentée fin 2007 à l'Espoo Museum of modern art en Finlande".), mutta Weegee-talon sivusto ei tiedä tästä kyllä mitään. Itse asiassa siellä syksyn taiteilijaksi on nimetty Dali. Epäilen virhettä Ranskan päässä (kokemus ohjaa siihen suuntaan) mutta mistä moinen väärinkäsitys? Harmillista, odotin Messageria innolla.

Muistoja. Anish Kapoor ja kaareva peili

"Taiteessa ei ole menneisyyttä tai tulevaa", Picasson tiedetään sanoneen. Anish Kapoorin kaareva peili käsittelee juuri tätä, ajattomuutta. Kuljet sen ohi, kuvasi kulkee ohi. Mutta peilissä näkyvä maisema pysyy sen jälkeenkin.

Marja-Terttu Kiviranta kirjoitti Hesarissa Anish Kapoorin kaarevasta peilistä, joka on nyt esillä Palazzo Fortunyn Artempo-näyttelyssä Venetsiassa.

Kohtasin saman teoksen Louvressa toukokuun lopulla. Siellä oli meneillään näyttely (Contrepoint III de la sculpture), jonka tarkoituksena oli asettaa nykytaide suhteeseen muinaisten korkeakulttuureiden, antiikin, keskiajan sekä barokin kuvanveiston kanssa, ja samalla pohtia katsojan ja taiteen välistä suhdetta. Kyseessä oli siis samankaltainen ajallisuuden teema: taiteen ikuisuus suhteessa oman olemassaolomme hetkellisyyteen mutta samalla mahdollisuus ajat ylittävään vuoropuheluun museovieraan ja menneiden aikojen taiteen välillä, nykyteosten kautta.

Elizabeth Ballet'n veistos "Bump Piece" esimerkiksi pohti objektien suhdetta tilaan sekä katsojien tapaa havaita niitä. Näyttelyvieras kohtasi Cour Marly'lla barokkiveistosten keskellä luonnollista kokoa olevan kipsimiehen, joka kantaa elokuvien kuvauspaikoilta tuttuja pitkävartisia mikrofoneja. Ballet'n teos asettui katsojan tielle, tukki reitin, herättäen siten huomiota ja vaikuttaen katsojan fyysiseen kokemukseen tilasta mutta myös muodostaen dialogin menneisyyden ja nykyisyyden välille. Itse olen aina ajatellut barokkiveistoksia, kaikessa elävyydessää ja ilmeikkyydessään, kesken puuhiensa kivettyneinä ihmisinä, ja Ballet'n mikrofonimies asetti barokkimaailman sisään yhden nykymaailmamme kivettyneistä. Samalla teos ohjasi nykykatsojaa näkemään barokkiveistokset osana oman aikansa yhteiskuntaa: siinä missä farkkuihin pukeutunut mikrofonimies on meidän päiväämme, barokin antiikki-jäljitelmät olivat syntyessään kiinteästi sidoksissa Aurinkokuninkaan hovin elämään.

Michel Verjux'n keskiaikahuoneisiin sijoitetut valoteokset puolestaan ohjasivat katsojaa kiinnittämään vielä tarkemmin huomiota veistoksiin ja niiden merkityksiin - todella katsomaan, kokemaan. Verjuxin mukaan valon tarkoitus on "saada ilmenemään", ja näin hänen teoksensa toivat esiin myös jotakin uutta, alkuperäiselle vastaanottajalle mahdollisesti tuntematonta, luoden keskiajan ja nykypäivän synteesissä aivan uuden teoksen.

Kiinnostavin näistä kaikista oli kuitenkin Kapoorin teos "C-Curve". Se koostui kaarevasta peilistä, joka oli sijoitettu monumentaalisten härkä-, lintu- ja ihmisruumiisten kaupunkien suojelijahenkien asuttamaan Mesopotamia-huoneeseen. Kapoorin kaarevan peilin ja maailman ensimmäisen korkeakulttuurin tuottamien veistosten välisen vuoropuhelun, johon myös teosten katsojat osallistuivat hetkittäin peilissä ilmenevinä kuvajaisina, pyrkimyksenä oli Kapoorin mukaan "muovata näkymätöntä", ja peilin ja sitä ympäröivän tilan välille muodostuikin satumainen, ajassa kaiken aikaa muuttuva yhteys.

Esittelytekstin mukaan mesopotamialaiset reliefit ovat Kapoorille vallan ja uskonnon reflektoijia, sivilisaation ytimessä, siinä mielessä että Mesopotamia on maailman ensimmäinen korkeakulttuuri: kulttuuri, jossa tuotannollinen ylijäämä mahdollistaa ilmiöitä kuten uskonnon, taiteen tai politiikan. Louvren Mesopotamia-huone kuljettaa siis katsojan ajassa taaksepäin, sivilisaation juurille, ja Kapoorin peili puolestaan loi siellä ollessaan tilaan vielä yhden ulottuvuuden: Kapoorin itsensä mukaan "yliluonnollisen dimension". Muinaisen taiteen, peilin ja katsojien kohtaamisessa kyse olikin taiteen illuusion rajojen laajentamista. Peili taideteoksena kuvastaa ilmenemistä ja katoamista, valetta ja totuutta, näkyvää ja näkymätöntä, kahdentumista ja reduktiota - ja samalla ohjaa katsojaa pohtimaan taiteen yleensä, niin muinaisen kuin nykyisenkin, merkityksiä.

Ehkä antoisinta Contrepoint-näyttelyssä oli juuri museovieraiden, nykytaiteen ja vanhan taiteen välille syntynyt dialogi. Nykytaide todella pysäytti Louvren kävijät, hätkähdytti havaitsemaan ensin ympärillä avautuvat ristiriitaiset ilmaukset, nykytaideteokset, jotka tietyllä tapaa olivat joutuneet "väärään paikkaan", kysymään miksi ne olivat siellä, ja tämän kysymyksen kautta myös katsomaan vanhempaa taidetta toisin silmin. Touko-kesäkuun ajan Louvren ehkä kuvatuimpia teoksia oli nimenomaan Kapoorin peili, harva kulki sen ohi pysähtymättä kysymään miksi se oli siellä ja mitä merkityksiä se tuotti.

Hauskaa on myös se, että nyt Kapoorin peili on sittemmin siirtynyt Venetsiaan, heijastamaan toisenlaista todellisuutta, tuottamaan uusia merkityksiä.

Eva Dahlgren Lontoossa

Outoa ja tuttua lukea toisen ihmisen ajatuksia matkalta nyt, kun on itse juuri palannut. Lukemisen syynä piti olla ruotsin palauttaminen mutta sitten tapahtuma muuttuikin itsereflektioksi. Muistin vertailun, jota tehdään kodin ja uuden ympäristön välillä. Muistin myös pelon, joka ihmisen valtaa oudossa paikassa, muutosten edessä, kun mikään ei ole kovin varmaa ja mikään ei tunnu sujuvan. Ja muistin sen, miten tuosta pelosta irtaudutaan, miten se muuttuu uteliaisuudeksi ja energiaksi ja iloksi: "Kärlek börjar med nyfikenhet", kuten Eva toteaa (Dahlgren 2003 Hur man närmar sig ett träd).

Ja näin Eva kirjoittaa:

Går förbi en liten privat park dit man måste ha nyckel för att få komma in. En mamma med barn går omkiring därinne. De ser ut att ha det tråkigt. Tänker på alla dessa privata parkbarn som tror detta är naturen. Vilken chock de kommer att få när de blir vuxna och kommer till Västerbotten. Skog åter skog. Ingen grind. Ingen nyckel.

Köper frukost på vägen hem. Människorna på min gata skrämmer mig. Utanför grannhuset hänger en fetlagd äldre man over sitt staket och försöker andas. Han har astma. Hans ansikte är rött och lungorna piper. Han hänger över staketet och säger oh my God oh my God. Jag borde hjälpä honom. Hämta min inhalator och ge honom luft men jag går förbi och tar trapporna upp och lägger på säkerhetskedjan. Vågar inte öppna datorn för att läsa det jag skrivit av rädsla för att jag ska få bevis på hur dåligt det är. Vet med mig själv att jag måste vara snäll mot mig när jag känner så här.

Läser en bok. Struntar i att jobba men har dåligt samvete hela dagen. Framåt eftermiddagen tar jag fram min lilla bandspelare och försöker förstå hur den fungerar. Efter ett tag fösvinner hag in i den, trummar, spelar gitarr. Timmarna går och rädslan avtar, vet att när jag vaknar imorgon så kommer allt att vara annorlunda. Jag hatar de dagar då livet skrämmer mig. Då allt blir för stort. Då livet bara är tid. Då barndom och åldredom är ihopklistrade med varandra med et tunt lager av medelålderslim.

Muistiinpano. Marguerite Duras ja meri

Aloittelin kesäisessä lähijunassa vähän lukujani. Vapun aikoihin Trouvillessa löytyi Roches Noires-hotellin kyltistä Marguerite Durasin toteamus "Regarder la mer, c'est regarder du tout" - "katsoa merta, on katsoa kaikkea" - ja nyt kohtasin jälleen Durasin ajatukset kiinnittyneinä mereen.

Teoksessa Écrire (1993) meri liittyy yksinoloon ja sen kautta kykyyn kirjoittaa:

À Trouville pourtant il y avait la plage, la mer, les immensités de ciels, de sables. Et c'était ca, ici, la solitude. C'est à Trouville que j'ai regardé la mer jusqu'au rien. Trouville c'est la solitude de ma vie entière. J'ai encore cette solitude, là, imprenable, autour de moi. Des fois je ferme les portes, je coupe le téléphone, je coupe ma voix, je ne veux plus rien.
Je peux dire ce que je veux, je ne trouverai jamais pourquoi on écrit et comment on n'écrit pas.

("Trouvillessa kuitenkin oli ranta, meri, taivaiden, hiekkarantojen äärettömyydet. Ja se oli se, täällä, yksinäisyys. Trouville on paikka, jossa katsoin merta ei-mihinkään saakka. Se, Trouville, on koko elämäni yksin oleminen. Minulla on yhä tämä yksinäisyys tuolla, valloittamattomana, ympärilläni. Ajoittain suljen ovet, katkaisen puhelimen, ääneni, en halua enää mitään.
Voin sanoa mitä haluan, en saa koskaan selville miksi kirjoitetaan ja miten ei kirjoiteta.")

Paris perdu, Helsinki retrouvé

Kolme päivää kotona ja hyvältä tuntuu. Suomessa on kesä ja kaunista. Tout est bien qui finit bien, se on nyt varmaa.

Uusi maantieteellinen sijainti löytyy siis Espoosta ja Helsingistä... kotona taas.

Juoksin aamupäivällä juna-asemalle aikataulut sekaisin mutta pääsin silti Rautatientorille ennen aikojani, mille vähän naureskelin itsekseni - kuukausiin en ole ollut ajoissa missään. Kävelin Ateneumilta Aleksille ja Kauppatorille enkä enää voinutkaan ilmoittaa feissareille lähteväni pian kotimaahan. Aurinko paistoi, oli japanilaisia turisteja ja paljon hassuja vaaleita suomalaisia. Näin Manolo Valdésin hovineidot Espalla ja pidin näkemästäni. Sitten näin torin ja sataman ja Suomenlinnan lautan ja ihmismäärät ja kalat ja ajattelin, miten sievä ja siisti ja vauras tämä kaupunki on. Helsinki on merellinen ja kaunis, kuin Marseille ilman köyhyyttä ja likaa. Moni asia on oudon hyvin täällä pohjoisessa.

Oltiin päivällä veneilemässä Helsingin edustalla, ottamassa aurinkoa poukamassa Jollaksen lähellä ja nähtiin pareittain joutsenia rannoilla. Eilen pääsin Didrichsenille Elin Danielson-Gambogin näyttelyyn, viime hetkellä, ja tungin suomalaisten taideharrastajien keskellä funkkistalossa. Elin oli hieno mutta tunkeva joukko oudoksutti. Kuitenkaan, lauantain aurinkoisessa Helsinki Pridessa ei tarvinnut töniä ja jopa Kaivarin ahtaassa Siwassa hymyiltiin kun jonotettiin. Täällä siis nuoret ovat kohteliaita mutta vanhemmat menevät anteeksi pyytelemättä, ajattelin. Mutta kauaa tuskin muistan tuota miettiä.

Kotonakin ehdin jo käydä, laittaa ruokaa ja katsella kirjahyllyä, samaten Haukilahden rannalla istumassa aamun kajastaessa ja pohtimassa uutta juoksureittiä Laajalahden tietämillä. Kolmeen päivään mahtuu paljon merta ja aurinkoa ja metsää. Väsyttää, mutta nyt on kesä.