Kirsikkapuut kukkivat. Luumupuut kukkivat. Omenapuut kukkivat. Andre Citroënin puiston Punainen puutarha on kuin lumen peitossa: maa on täynnä valkeita terälehtiä ja puiden oksat peittyvät untuvaiseen kukintaan. George Brassensin puistossa taas magnolioiden aika alkaa olla ohi mutta vaaleanpunaiset, violetit, murretut kirsikat ovat nyt täydessä loistossaan.
Luin viime yönä loppuun Westön Missä kuljimme kerran. Koen jotenkin oudon vahvasti, että elän Pariisin ja Helsingin välillä. Ja outoa on, että sama etäisyys ja läheisyys kaupunkien välillä näytti olevan olemassa jo vuosisadan vaihteessa. Hetkittäin mennyt Helsinki vaikutti tältä monikulttuuriselta kaupungilta, jossa nyt olen. Hetkittäin elin omaa Helsinkiäni.
Kasvavan kaupungin käsitettä on vaikea ymmärtää. On vaikeaa ymmärtää muutos, jota ei ole itse elänyt. Tunnen sekä Helsingin että Pariisin valmiina, minulle valmiina, olemassa tähän hetkeen saakka. Makasiinien tilalle kohoava Musiikkitalo on jo toista maailmaa. Mikä Pariisissa muuttuu? Muuttuuko mikään?
Eniten lukiessani ajattelin kuitenkin sitä, että nykypäivänä me kaikki suomalaiset olemme siinä samassa etuoikeutetussa asemassa kuin suomenruotsalainen ja suomalainen ylimystö silloin joskus. Kaikki meni niin hyvin.
Juttelin lähes tunnin ranskalaisen puliukon kanssa Citroënillä auringossa. Sarkozy huolestuttaa ihmisiä. Silti kannatusluvut nousevat. Mies piti Sarkoa fasistina. Oli huolissaan hyvinvointiyhteiskunnasta, sosiaaliturvasta, niistä normaaleista. Meillä Suomessa kaikki on mennyt niin hyvin. Oli mukava kuulla, että joku oli aidosti huolissaan, reilusti yli viisikymppinen laitapuolenkulkija, terveydenhuollosta, ympäristöstä, seksuaalivähemmistöjen asemasta, maahanmuuttajien kohtelusta. Hän julisti, että jos Sarko voittaa, kukaan ei enää halua tulla tänne. Euroopan häpeäpilkku. Jopa "Eiffel tyhjänä turisteista".
Olisi outoa kuvitella Ranskaa (ääri)oikeistolaisena maana. Mutta outoja on tapahtunut ennenkin. Ranskalaisten äänestyskäyttäytyminen on arvaamatonta. Äänestysprosentti on alhainen. Viimeksi vasemmisto "unohti" äänestää ja äärioikeiston Le Pen pääsi "vahingossa" jatkoon. Sama Le Pen, jonka äänestäjiä Sarkozy nyt kommenteillaan kalastelee. Paljon huonoja vaihtoehtoja. Ennakkoluuloja naispresidenttiä kohtaan. Kiinnostuksen puutetta. Reilun kuukauden kuluttua tiedetään enemmän.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2007
sunnuntai 8. huhtikuuta 2007
Pääsiäissunnuntai
Mikä siinä asiassa oikein oli vialla? Miksi tuntuu siltä, että olisi parempi jäädä tänne kuin palata takaisin Suomeen? Jos kaikki ei olekaan siellä hyvin? Jos kaikki palaa ennalleen?
---
Viime vuosi ei tosiaan ollut maailman paras. Eikä sitä edellinen. Eikä sitä edellinen. Joku palautti nämä yhtäkkiä mieleen. Hapen loppuminen. Ristiriitaiset tunteet. Vähäiset voimavarat.
Mutta, sen sijaan, Andre Citroënin puistossa eilen: parhaiden aikojen muistelmia. Aurinko. Kirjat. Luin eilen kuin sinä keväänä, jolloin pyrin yliopistoon. Se oli kevät 2001, Tapiolan... amfiksiko sitä sanotaan?... siellä kuitenkin. Ja Haukilahden rannat seuraavana keväänä. Lumien sulaminen. Kävelyretket. Juoksulenkit. Kolmen sepän patsas auringossa ennen töitä, töiden jälkeen. Ja rannat sinä samana kesänä, kun myönteinen kirje tuli. Ainakin kaksi hyvää romaania silloin.
Aloitin eilen vihdoin tosissani Westön Missä kuljimme kerran. Haluaisin lukea senkin yhdeltä istumalta. Tai ainakin koherentisti. Olen oppinut täällä paljon siitä, mistä tulee hyvä olo. Pitämään huolta. Omaehtoisuutta, mitä se sitten onkaan.
Lukeminen tietyllä tapaa on yksi niistä asioista. Katkelmallinen lukeminen ei tuo ajatuksia vaan pikemminkin kadottaa niitä. Maailmoita ei rakennu. En ole vielä varma pidänkö tuosta romaanista, mutta se on niin selkeästi osa sitä samaa kirjallisuutta kuin Lehtoset ja Kallakset ja Jotunit ja Vartiot ja Meret... ; Pelkällä onnistumisellaan tässä sijoittumisessa se kuljettaa jollekin hyvän kokemuksen alueelle. On perinnettä, on. On Suomi, on. On Helsinki, on. On historia, on.
En voi kestää sellaista kirjoittamista, joka vain leikkii itsellään, leikkii kirjallisuudella, leikkii intertekstuaalisilla viittauksilla, leikkii tyyleillä. Silloin joko yritetään peittää jotain, estää jotain pääsemästä pintaan, tai sitten siellä taustalla ei edes ole mitään. Ja tämä ei nyt ole mikään kommentti uutta romaania tai muutakaan avant gardea vastaan, tarkoitan kirjoittamisen tapaa, en kirjallisuutta. Kirjoittamisen on oltava aika rehellistä... rehellistä ollakseen kokemuksellista.
Lukemaan siis, lukemaan. Vielä on aikaa täällä, kesäkuun loppuun. Tein eilen illalla (messun, tuopin ja Seinen rantakävelyn jälkeen) listan: Sarrauten elämäkerta, lisää Durasia, Proustia, Sandia, tutustuminen McEwaniin ja De Lilloon, paluu Pynchoniin, Winterson, Munro. Suomalaista, mitä käsiini saan.
Puistoon, aurinkoon. Ideoita, ajatuksia.
Taidan muuten pitää sen Westön romaanin kertojanäänestä. Siinä on jotain ikiaikaista. Kaikkitietävyys on herkkää ja tuttavallista, mietiskelevää, arvailevaa. Itseään ehjiksi kertovat subjektit ovat kaukana mutta silti ilmassa on pyrkimys vastavuoroisuuteen.
---
Viime vuosi ei tosiaan ollut maailman paras. Eikä sitä edellinen. Eikä sitä edellinen. Joku palautti nämä yhtäkkiä mieleen. Hapen loppuminen. Ristiriitaiset tunteet. Vähäiset voimavarat.
Mutta, sen sijaan, Andre Citroënin puistossa eilen: parhaiden aikojen muistelmia. Aurinko. Kirjat. Luin eilen kuin sinä keväänä, jolloin pyrin yliopistoon. Se oli kevät 2001, Tapiolan... amfiksiko sitä sanotaan?... siellä kuitenkin. Ja Haukilahden rannat seuraavana keväänä. Lumien sulaminen. Kävelyretket. Juoksulenkit. Kolmen sepän patsas auringossa ennen töitä, töiden jälkeen. Ja rannat sinä samana kesänä, kun myönteinen kirje tuli. Ainakin kaksi hyvää romaania silloin.
Aloitin eilen vihdoin tosissani Westön Missä kuljimme kerran. Haluaisin lukea senkin yhdeltä istumalta. Tai ainakin koherentisti. Olen oppinut täällä paljon siitä, mistä tulee hyvä olo. Pitämään huolta. Omaehtoisuutta, mitä se sitten onkaan.
Lukeminen tietyllä tapaa on yksi niistä asioista. Katkelmallinen lukeminen ei tuo ajatuksia vaan pikemminkin kadottaa niitä. Maailmoita ei rakennu. En ole vielä varma pidänkö tuosta romaanista, mutta se on niin selkeästi osa sitä samaa kirjallisuutta kuin Lehtoset ja Kallakset ja Jotunit ja Vartiot ja Meret... ; Pelkällä onnistumisellaan tässä sijoittumisessa se kuljettaa jollekin hyvän kokemuksen alueelle. On perinnettä, on. On Suomi, on. On Helsinki, on. On historia, on.
En voi kestää sellaista kirjoittamista, joka vain leikkii itsellään, leikkii kirjallisuudella, leikkii intertekstuaalisilla viittauksilla, leikkii tyyleillä. Silloin joko yritetään peittää jotain, estää jotain pääsemästä pintaan, tai sitten siellä taustalla ei edes ole mitään. Ja tämä ei nyt ole mikään kommentti uutta romaania tai muutakaan avant gardea vastaan, tarkoitan kirjoittamisen tapaa, en kirjallisuutta. Kirjoittamisen on oltava aika rehellistä... rehellistä ollakseen kokemuksellista.
Lukemaan siis, lukemaan. Vielä on aikaa täällä, kesäkuun loppuun. Tein eilen illalla (messun, tuopin ja Seinen rantakävelyn jälkeen) listan: Sarrauten elämäkerta, lisää Durasia, Proustia, Sandia, tutustuminen McEwaniin ja De Lilloon, paluu Pynchoniin, Winterson, Munro. Suomalaista, mitä käsiini saan.
Puistoon, aurinkoon. Ideoita, ajatuksia.
Taidan muuten pitää sen Westön romaanin kertojanäänestä. Siinä on jotain ikiaikaista. Kaikkitietävyys on herkkää ja tuttavallista, mietiskelevää, arvailevaa. Itseään ehjiksi kertovat subjektit ovat kaukana mutta silti ilmassa on pyrkimys vastavuoroisuuteen.
perjantai 6. huhtikuuta 2007
Yhtäkkiä en voi uskoa...
...miten paljon viimeisten viikkojen aikana olen nähnyt. Muutama viikko, ja Ranska on kierretty ristiin rastiin junakiskoja pitkin. Maisemia toisensa perään. Uusia tuttavuuksia. Kaupunkeja, kyliä, maaseutua. Ja kaikkialla: kulttuuria, hienoja keskusteluja, elämän iloja ja suruja, energiaa, väsymystä, jännitystä, hauskuutta.
Tästä kaikesta on kiittäminen toisia, läheisiä hyviä ihmisiä.
E:tä ja M:aa, jotka junailivat mukaansa Alpeille. Toivat talven tähän vuoteen, joka oli jäädä vaille lunta ja vaille sitä urheilulajia, josta eniten nautin.
L:aa ja P:tä, jotka veivät Chateaurouxiin ja Mers-sur-Indreen, keväiselle Ranskan maaseudulle. Näin George Sandin myllyn, Meunier d'Angibaut'n tapahtumapaikan, noitien asuinsijoja - niin kuin L. kirjoittikin. Hypähtelin hevoskärryissä pitkin pellonreunaa, joenreunaa. Leivoin piirakkaa maalaistalossa ja vatkasin mummon kanssa salaatinkastiketta. Ystävystyin koiran kanssa. En pelännyt kanoja. Juotiin teetä ja puhuttiin syviä.
H:ta, joka majoitti meidät Aix-en-Provencessa ja löysi Paul Cezannen haudan. Etelä-Ranska kulki kohti kesää, plataanipuut vielä harmaina. Nähtiin Marc Chagallin Raamattu- ja Odysseus-kuvituksia, Cezannen ateljee kukkulan rinteellä, kaduittain provencelaisia kivitaloja. Marseille oli suuri, merinen ja mäkinen. Köyhä, kaunis, eteläinen. Jos olisin töissä Marseillessa, asuisin Aix-en-Provencessa, maaseudulla, en kaupungissa.
Ja täällä taas. Kastanjoissa on jo lehdet. Aurinko paistaa taukoamatta. Saatoin L:n aamulla matkaan. Itsellä vielä aikaa täällä kaksi ja puoli kuukautta. Se on silti vähän.
torstai 5. huhtikuuta 2007
Rue de la Roquette
"Olen ollut täällä ennenkin". Löysin eilen ensimmäisen paikkani Pariisissa. Ensilöydön ensimatkalta. Se on pieni kirjakauppa rue de la Roquettella, Bastillen ja Voltairen välissä.
Aurinko on paistanut taas monta päivää, syksyisen Chateauroux'n ja iltasateisen Aix-en-Provencen jälkeen. On ollut ihanaa palata jokaiselta matkalta tänne kotiin Pariisiin. Sen puistoihin, museoihin, arkeen. Huomenna alkaa hetkeksi taas opiskelu-elämä.
Haluisin kuitenkin viettää pääsiäistä. Täällä kirkko on erotettu valtiosta eikä yliopistoissa tai työpaikoilla noteerata pitkääperjantaita. Kaikki kaupatkin ovat todennäköisesti auki viikonlopun. Kevätloma alkaa vasta viikon päästä.
Aurinko on paistanut taas monta päivää, syksyisen Chateauroux'n ja iltasateisen Aix-en-Provencen jälkeen. On ollut ihanaa palata jokaiselta matkalta tänne kotiin Pariisiin. Sen puistoihin, museoihin, arkeen. Huomenna alkaa hetkeksi taas opiskelu-elämä.
Haluisin kuitenkin viettää pääsiäistä. Täällä kirkko on erotettu valtiosta eikä yliopistoissa tai työpaikoilla noteerata pitkääperjantaita. Kaikki kaupatkin ovat todennäköisesti auki viikonlopun. Kevätloma alkaa vasta viikon päästä.
torstai 29. maaliskuuta 2007
Paluu ja Kafka-muistiinpano
Terveisiä Chateaurouxin läheltä maaseudulta. Ranskaan saapui takatalvi vesisateineen. Silti maalla saattoi ratsastaa hevoskärryillä. Pienen pieni ranskalainen kylä.
Viimeiset kolme päivää Aix-en-Provencessa. Kävin Cezannen ateljeessa kukkulan rinteellä. Muistelin Toscanaa. Näin Marseillessa meren ja katolilaisen kitchin. Aixin kauniit talot.
Nuoria, älykkäitä ihmisiä.
Luin junassa Blanchot'n Kirjallista avaruutta. Héloïse nauroi aiemmin päivällä kirjoittaessaan sähköpostinsa Blanchot'n nimen alle kalenteriin.
Kafka kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1922:
"Kohtauksia tiellä, illalla, lumessa. Mielikuvitus on aina sekoitus, vähän tähän tapaan: tässä maailmassa tilanne olisi hirvittävä - tässä, yksin Spindermühlessä ja kaiken lisäksi hylätyllä tiellä, jolla kompastelee jatkuvasti pimeässä, lumessa; kaiken lisäksi tiellä ei ole suuntaa eikä maallista päämäärää (---); kaiken lisäksi olen täällä itsekin hylättynä (---), en kykene olemaan kenenkään tuttu, en kykene sietämään tuttavuuksia, olen pohjimmiltani täysin hämmästynyt törmätessäni iloiseen seuraan tai lastensa kanssa kulkeviin vanhempiin (---); kaiken lisäksi olen hylätty paitsi täällä myös ylipäänsä, jopa 'synnyinmaassani' Prahassa, eivätkä ihmiset ole hylänneet minua, se ei olisi pahinta, sillä niin kauan kun on elämää, voin aina juosta heidän peräänsä, vaan minä olen hylännyt ihmiset, voimani on hylännyt minut muiden ihmisten suhteen; olen kiitollinen henkilöille, jotka rakastavat minua, mutta minä en pysty rakastamaan, olen liian kaukana ja liian poissuljettu; koska olen kaikesta huolimatta ihminen ja koska juuret haluavat ravintoa, minulla on epäilemättä 'alhaalla' (tai ylhäällä) edustajani, surkeat ja riittämättömät näyttelijäni, jotka riittävät minulle (tosiasiassa ne eivät mitenkään riitä minulle ja siksi olenkin niin hylätty), ne riittävät minulle juuri siitä syystä, että tärkein ravintoni tulee muista, toisenlaiseen ilmaan kiinnittyneistä juurista, nuokin juuret ovat surkeita mutta ne ovat kuitenkin elinkelpoisempia. Näin päädyn mielikuvien sekoitukseen. Jos kaikki olisi sitä, miltä lumisella tiellä näyttää, se olisi pelottavaa, olisin eksyksissä, ei siinä mielessä, että kyse olisi uhasta, vaan välittömän teloituksen mielessä. Mutta minä olen toisaalla. Mutta ihmisten maailman houkutusvoima on hirmuinen ja hetkessä se saa unohtamaan kaiken. Mutta oma maailmani houkutusvoima on myös suuri, minua rakastavat ihmiset rakastavat minua, koska olen 'hylätty', ei sillä tavalla kuin Weissin tyhjiö, vaan koska he tuntevat minun olevan vapaa liikkumaan toisina, onnellisina aikoinan, vaikken täällä pystykään liikkumaan mihinkään."
Viimeiset kolme päivää Aix-en-Provencessa. Kävin Cezannen ateljeessa kukkulan rinteellä. Muistelin Toscanaa. Näin Marseillessa meren ja katolilaisen kitchin. Aixin kauniit talot.
Nuoria, älykkäitä ihmisiä.
Luin junassa Blanchot'n Kirjallista avaruutta. Héloïse nauroi aiemmin päivällä kirjoittaessaan sähköpostinsa Blanchot'n nimen alle kalenteriin.
Kafka kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1922:
"Kohtauksia tiellä, illalla, lumessa. Mielikuvitus on aina sekoitus, vähän tähän tapaan: tässä maailmassa tilanne olisi hirvittävä - tässä, yksin Spindermühlessä ja kaiken lisäksi hylätyllä tiellä, jolla kompastelee jatkuvasti pimeässä, lumessa; kaiken lisäksi tiellä ei ole suuntaa eikä maallista päämäärää (---); kaiken lisäksi olen täällä itsekin hylättynä (---), en kykene olemaan kenenkään tuttu, en kykene sietämään tuttavuuksia, olen pohjimmiltani täysin hämmästynyt törmätessäni iloiseen seuraan tai lastensa kanssa kulkeviin vanhempiin (---); kaiken lisäksi olen hylätty paitsi täällä myös ylipäänsä, jopa 'synnyinmaassani' Prahassa, eivätkä ihmiset ole hylänneet minua, se ei olisi pahinta, sillä niin kauan kun on elämää, voin aina juosta heidän peräänsä, vaan minä olen hylännyt ihmiset, voimani on hylännyt minut muiden ihmisten suhteen; olen kiitollinen henkilöille, jotka rakastavat minua, mutta minä en pysty rakastamaan, olen liian kaukana ja liian poissuljettu; koska olen kaikesta huolimatta ihminen ja koska juuret haluavat ravintoa, minulla on epäilemättä 'alhaalla' (tai ylhäällä) edustajani, surkeat ja riittämättömät näyttelijäni, jotka riittävät minulle (tosiasiassa ne eivät mitenkään riitä minulle ja siksi olenkin niin hylätty), ne riittävät minulle juuri siitä syystä, että tärkein ravintoni tulee muista, toisenlaiseen ilmaan kiinnittyneistä juurista, nuokin juuret ovat surkeita mutta ne ovat kuitenkin elinkelpoisempia. Näin päädyn mielikuvien sekoitukseen. Jos kaikki olisi sitä, miltä lumisella tiellä näyttää, se olisi pelottavaa, olisin eksyksissä, ei siinä mielessä, että kyse olisi uhasta, vaan välittömän teloituksen mielessä. Mutta minä olen toisaalla. Mutta ihmisten maailman houkutusvoima on hirmuinen ja hetkessä se saa unohtamaan kaiken. Mutta oma maailmani houkutusvoima on myös suuri, minua rakastavat ihmiset rakastavat minua, koska olen 'hylätty', ei sillä tavalla kuin Weissin tyhjiö, vaan koska he tuntevat minun olevan vapaa liikkumaan toisina, onnellisina aikoinan, vaikken täällä pystykään liikkumaan mihinkään."
torstai 22. maaliskuuta 2007
En attendant une amie...
Tästä alkaa outo kausi Ranskassa. Kristeva vaihtuu vieraileviin ystäviin ja matkoihin: Chateauroux, Aix-en-Provence, Lontoo, Trouville, seuraavan kuukauden aikana. Lisää junia, junia, junia. Tapaan ainakin Cezannen, Virginia Woolfin, Durasin ja Flaubertin kotikaupungeissaan.
Pariisin lähikaupungit Chartres, Reims, Rouen ja Lille jäävät vielä houkuttelemaan... ehkä toukokuussa. Keskiaikaisia kirkkoja; ottolainen, romaanilainen, goottilainen...
Mutta entä se gradu?
Päätin, etten voi jatkaa kirjoittamista ennen kuin muutama asia selviää. Ja niiden selvittämiseen tarvitaan ainakin kuukausi. Lisäksi olen jo nyt luvuista myöhässä. Mitä tapahtuu, kun paluu kotiin koittaa ja työt alkavat? Onnistunko säilyttämään tämän saman elämisen mallin? Entä kuinka kauan?
Pariisin lähikaupungit Chartres, Reims, Rouen ja Lille jäävät vielä houkuttelemaan... ehkä toukokuussa. Keskiaikaisia kirkkoja; ottolainen, romaanilainen, goottilainen...
Mutta entä se gradu?
Päätin, etten voi jatkaa kirjoittamista ennen kuin muutama asia selviää. Ja niiden selvittämiseen tarvitaan ainakin kuukausi. Lisäksi olen jo nyt luvuista myöhässä. Mitä tapahtuu, kun paluu kotiin koittaa ja työt alkavat? Onnistunko säilyttämään tämän saman elämisen mallin? Entä kuinka kauan?
keskiviikko 21. maaliskuuta 2007
Muistiinpano keskiviikko-päivänä
Kirjallisuus. Rakkaus. Etiikka. Mielenterveys. Siinä ne päälimmäiset.
Sain hassun viestin ystävältä.
Pitää lukea. Aurinko paistaa ja vettä sataa vuorotellen.
Sain hassun viestin ystävältä.
Pitää lukea. Aurinko paistaa ja vettä sataa vuorotellen.
Juna Alpeille
Yöjuna Chamberyyn, Savoien prefektuuriin, lähti Pariisin Gare d'Austerlitziltä vähän ennen yhtätoista torstai-iltana. Kymmeniä makuuvaunuja, ihmisiä rinkkoineen, suksineen, talvivaatteineen jättämässä taakseen keväistä Pariisia. Unta junassa joka matkaa läpi pohjoisen Ranskan.
Viideltä aamulla Chamberyn asemalla tuoksui lumi. Oli pilkkopimeää ja kylmää; vain rautatiekiskoja ja tunneleita, jotka vievät raiteiden ali laiturilta toiselle. Ihmiset rämpivät seuraavaan junaan matkatavaroineen ja kaatuivat leveille istumapaikoille jatkamaan unia. Junassa jo olevat matkustajat nukkuivat peittojen, takkien, makuupussien suojissa - jalat ojossa käytävällä, päät retkahtaneena sivuille, ikkunoihin nojaten.
Albertvillen lähestyessä päivä alkoi vähitellen valjeta. Ranskan alppikaupungit eroavat saksalaisista: talot ovat uudempia, perinteistä arkkitehtuuria on, muttei samassa mittakaavassa kuin Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Albertville oli monelta osin uudelleen rakennettu, varmaan olympialaisten aikoihin, ja sinne oli tullut muutama korkeampi valkoinen kerrostalo - selkeästi tarkkaan suunniteltu - sekä alppimaisia mutta uudehkoja luhtitaloja. Omakotitalot eivät olleet niin viimeisen päälle ylläpidettyjä kuin esimerkiksi Itävallassa. Kuitenkin sama tunnelma löytyy: kaupunki vuorten alla, purot ja joet, jotka laskevat rinteitä alas, lumihuiput korkealla ylhäällä, horisontissa uusia ja taas uusia valkeita vuorijonoja. Kevät oli saapunut Alpeille: lumet ovat sulaneet, puut kukkivat, vesi virtaa joissa. Junan jatkaessa matkaansa alppikaupungit heräsivät vähitellen uuteen päivään.
Bourg Saint Mauriceen saavuttaessa kello seitsemän aamuaurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kaupunki on vuorten alla, hiihtokeskukset korkealla lumihuippujen luona. Nousu ylös vuorelle kesti pitkään: ensin köysirataa pitkin, sitten bussilla. Kahden kilometrin korkeudessa lumen kirkkaus ympäröi kaikkialla. Se on toinen maailma: joukoittain hiihtoasuntoja ja -asuntoloita, tuolihissejä, kabiineja, laskettelijoita, lautailijoita. 3800 metriä korkeimmillaan. Kaukana siintää Mont Blanc.
Paluujuna sunnuntaina oli uusi, kaksikerroksinen TGV. Sen täytti joukko pesukarhukasvoisia ihmisiä jo Bourg Saint Mauricessa, ja muilta asemilta, Albertvillestä ja lähistöltä, heitä nousi vain lisää. Junissa on jotain hyvää ja rauhoittavaa. Mahdollisuus siirtyä paikasta toiseen. Nähdä. Muttei liian nopeasti. Niissä on matkan tuntu, matkustamisen ikiaikainen kokemus.
maanantai 19. maaliskuuta 2007
"Les Bronzés font du ski"
Terveisiä Alpeilta!
Bourg Saint "Momo"!! Lunta!! Vuoria!! Aurinkoa!!! Pesukarhunaama: valkoiset silmänympärykset, punaiset kasvot - blanche, rouge et bronzée!
"La neige, elle est trop molle pour moi ! C'est trop dur ! Ca va trop vite !"
Täältä mukaan tunnelmaan (ranskalaisetkin osasivat tehdä kasarileffoja, kuvauspaikkana samainen Bourg Saint Maurice) :
Bourg Saint "Momo"!! Lunta!! Vuoria!! Aurinkoa!!! Pesukarhunaama: valkoiset silmänympärykset, punaiset kasvot - blanche, rouge et bronzée!
"La neige, elle est trop molle pour moi ! C'est trop dur ! Ca va trop vite !"
Täältä mukaan tunnelmaan (ranskalaisetkin osasivat tehdä kasarileffoja, kuvauspaikkana samainen Bourg Saint Maurice) :
torstai 15. maaliskuuta 2007
Rakastava subjekti. Liian vähän feministi?
Julia Kristevaa on feminismin piirissä syytetty siitä, että hän nostaa rakkauden kokemuksen etiikkansa perustaksi. Rakkaus on kuulemma konstruktio, jonka avulla on lähinnä sorrettu naisia, eikä siitä siksi voi olla eettisen ajattelun pohjaksi.
Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?
Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.
Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.
Jostain syystä itseäni kuitenkin kiehtoo kaikki rakkauden ympärillä liikkuva ajattelu; rakkauden aikaansaama etiikan mahdollisuus ja toisaalta eettisyys rakkaudessa. Eikö feministisen teorian ehkä kannattaisi, rakkaus-kritiikin sijaan, edesauttaa toisenlaisen rakkauskäsityksen muodostamista, sellaisen, joka jättäisi tilaa kaikille sukupuolille, minän ja toisen väliselle eettisyydelle, eikä olisi sidoksissa normatiivisiin, sortaviin tai painostaviin rakenteisiin?
Sivuunmennen sanottuna, Julia Kristeva ei ole ainoa rakkauden etiikan puolestapuhuja. Luce Irigaray tekee samaa omassa tuotannossaan. Molemmille ajattelijoille rakkaus, yleisluontoisesti, on mahdollisuus erot sallivaan, vastavuoroiseen suhteeseen minän ja toisen välillä. Se on liikettä kohti toista ja takaisin itseen. Ja on muistettava, että Kristevalle se liittyy myös kiinteästi psykoanalyyttiseen terapiaan: rakkaus on transferenssia, vuoropuhelua toisen kanssa, jonka avulla voidaan eheyttää omia psyyken rakenteita.
Kristevalla rakkaus, eettisyys ja mielenterveys nivoutuvat siis kiinteästi yhteen: "ihminen on sairas, jollei häntä rakasteta" - ja etiikka ja yhteiskunnallinen muutos ovat mahdollisia vasta, kun subjektille on palautettu psyykkinen tila; toisin sanoen kyky rakastavaan vuoropuheluun, kokemus rakastetuksi tulemisesta. Kristeva ei varmaankaan tarkoita, että vain terve ihminen voi muuttaa maailman paremmaksi, mutta hänelle subjektin hyvinvointi ja eettinen oleminen ovat toisiaan tukevia asioita, rakkauden tuotteita molemmat. Ja ihmisen jättäminen vaille rakkautta, vaille perusturvaa, vaille vuorovaikutusta, on suurimpia yksilöön kohdistuvia (eettisiä ja psyykkisiä) rikoksia, mitä on olemassa.
Sään tuottamia ajatusvirheitä
On huhtikuun loppupuoli, syntymäpäivän aikaan. Olen Leppävaarassa. Aurinko paistaa ja kadut pölyävät vielä hiekoitushiekasta. Takkia voi pitää auki. Huivi jää laukkuun.
On toukokuu. Olen Kalliossa ja kirjaston takana oleva puistikko on aurinkoa täynnä. Vihreäksi muuttunut nurmikko kuivuu puoleen päivään mennessä.
Ei. On maaliskuun puoliväli, Pariisissa. Ne kahvilat, jotka ovat siirtäneet pöydät ja tuolit pois jalkakäytäviltä "talven" ajaksi, palauttavat kalusteet takaisin. Koko maailma on ulkona: Pariisin kymmenissä puistoissa, kadunkulmien brasserioissa, metroasemien sisäänkäynneillä, lehtikioskeilla, leipomoissa.
On toukokuu. Olen Kalliossa ja kirjaston takana oleva puistikko on aurinkoa täynnä. Vihreäksi muuttunut nurmikko kuivuu puoleen päivään mennessä.
Ei. On maaliskuun puoliväli, Pariisissa. Ne kahvilat, jotka ovat siirtäneet pöydät ja tuolit pois jalkakäytäviltä "talven" ajaksi, palauttavat kalusteet takaisin. Koko maailma on ulkona: Pariisin kymmenissä puistoissa, kadunkulmien brasserioissa, metroasemien sisäänkäynneillä, lehtikioskeilla, leipomoissa.
Graduvaikeuksia ja kuulumisia
Juttelin viime perjantaina illanistujaisissa vähän tästä graduprojektista. Psykoanalyysin kiemurat ovat niin monimutkaiset: Kristevan ja Lacanin välinen suhde. Freud. Eri koulukuntien eri näkemykset psykoanalyyttisesta hoidosta. Miten verrata niitä? Millä kompetenssilla? Kirjallisuudentutkijan?
Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.
Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.
Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.
Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.
Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.
Kirjoittelen tällä hetkellä muistiinpanoja Kristevan varhaisemmista artikkeleista, niistä, missä subjektin rakentumisen läpikäyminen uudelleen psykoanalyysissa/kirjoituksessa ja ruumiillisten viettien tuominen kieleen piiloutuvat vielä Hegelin, Bataillen ja Bahtinin alle. Olisi pitänyt päästä jo alkuviikosta eteenpäin, rakkauteen ja etiikkaan. Tällaista tämä usein on. Myöhässä.
Viime viikolla luin Muukalaisia itsellemme ja siinä olisi ollut vaikka mitä ajateltavaa: täällä muukalaisena olosta mutta myös Vaaran toiseudesta, joka osoittaa meissä kaikissa olevaan haavaan... tuon koko roskan saa vielä linkitettyä Claes Anderssonin Likaisten legendojen jälkipuheeseen: "Likaiset legendat on meidän legendamme". On palattava.
Maanantain Piaf-leffa taas vei samaan lääkkeiden väärinkäytön ja psyykkisen tilan luhistumisen tematiikkaan, josta niin Kristeva kuin Vaarakin kirjoittavat. Vaikuttaa siltä, että Kristeva on aika vahvastikin psyykelääkkeitä vastaan - siis silloin kun pelkkä terapiahoito toimii yhtä hyvin tai paremmin. Tiettyihin ongelmiin ei hänen mukaansa ole farmakologista ratkaisua ja masennuslääkkeiden käyttö saattaa vain pahentaa tilannetta: hoidetaan oiretta, ei syytä. Siinä pohdittavaa. Ei minulle, muille.
Tiistaina oli upea ilma. Kävin pankissa. Mademoiselle Ada oli ihana ja vietin reissun jälkeen tuntikausia kirjakaupassa ja Luxembourgin puistossa. Kirjallisuuden lukeminen sujuu edelleen. Duras antaa sen, mitä Inalco ei. Osaan jo aika hyvin rauhoittua lukemaan, ja parasta on, että se tuntuu pitävän yllä omaa "psyykkistä tilaani"; (termin käyttö tässä nyt on lähinnä vitsi, mutta) on jotain jonka kautta reflektoida, jotain uutta, jotain ei-vaativaa, jotain tärkeää.
Aurinko paistaa edelleen, viidettä päivää täydeltä taivaalta. Ja tänä iltana suunnataan Alpeille, Alpeille, Alpeille, Alpeille: klo 22.44 Gare d'Austerlitz, Paris, klo 5.17 Chambery ja vihdoin, huomenaamulla klo 7.45 Bourg Saint Maurice! Paluu sunnuntaina.
tiistai 13. maaliskuuta 2007
La Môme Piaf est morte. Vive Edith Piaf!
Käytiin maanantai-iltana katsomassa Edith Piaf-elokuva eli La Môme. Minna Nalbantoglu kirjoitti omassa blogissaan aikaisemmin naisesta, joka laulaa Piafia kasin metrossa. Tunnen hänet myös; mustat hiukset, lippalakki, tiukka rajaus silmissä.
Piaf oli oikeastaan myös elokuva kaikista niistä ihmisistä, jotka yrittävät täällä hankkia elantonsa laulamalla tai soittamalla kaduilla, metrossa. Monille tuskin on luvassa työpaikkoja, levytyssopimuksia. Jo silloin, 80-vuotta sitten tilanteessa oli paljon samankaltaisia piirteitä kuin nyt... toki myös paljon sellaista kurjuutta jota enää ei ole, toivottavasti.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten Leena Rantasen Vastaantulijoita-teoksesta, joka kertoo Pariisin asunnottomista nykypäivänä. Siinä korostettiin elämän särkymisen äkkinäisyyttä: asunnottomaksi jääminen muuttaa kaiken hetkessä. Yhtäkkiä kaikki katoaa - luottamus itseen, toiseen, yhteiskuntaan. Seurauksena on usein paitsi fyysinen kurjuus ja epätoivo, myös mielen särkyminen.
La Môme oli myös elokuva ihmisen särkymisestä. Piaf eli niin kauan kuin niissä olosuhteissa, sillä historialla, niillä kokemuksilla saattoi. Hyvä onni ja lahjakkuus synnyttivät nuoresta La Mômista loistavan laulajan, julkisuus toi hänet esiintymään ja tuomaan lohtua koko maailmalle. Yksityiselämässä vastoinkäymiset seurasivat kuitenkin toisiaan. Lapsuus ja nuoruus jäivät kummittelemaan, uudet romahdukset ajoivat Piafin lopulta lääkkeiden väärinkäyttöön, alkoholismiin.
Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään lääkkeiden tärisyttämä, ruumiillisesti raunioitunut esiintyjä, joka sanoo, että jos hän ei voi enää laulaa, hän ei voi elää. Kahdesta selviytymiskeinosta lääkkeet olivat se, joka toi lopun niin varhain, 48-vuotiaana.
Piaf oli oikeastaan myös elokuva kaikista niistä ihmisistä, jotka yrittävät täällä hankkia elantonsa laulamalla tai soittamalla kaduilla, metrossa. Monille tuskin on luvassa työpaikkoja, levytyssopimuksia. Jo silloin, 80-vuotta sitten tilanteessa oli paljon samankaltaisia piirteitä kuin nyt... toki myös paljon sellaista kurjuutta jota enää ei ole, toivottavasti.
Helsingin Sanomat kirjoitti jokin aika sitten Leena Rantasen Vastaantulijoita-teoksesta, joka kertoo Pariisin asunnottomista nykypäivänä. Siinä korostettiin elämän särkymisen äkkinäisyyttä: asunnottomaksi jääminen muuttaa kaiken hetkessä. Yhtäkkiä kaikki katoaa - luottamus itseen, toiseen, yhteiskuntaan. Seurauksena on usein paitsi fyysinen kurjuus ja epätoivo, myös mielen särkyminen.
La Môme oli myös elokuva ihmisen särkymisestä. Piaf eli niin kauan kuin niissä olosuhteissa, sillä historialla, niillä kokemuksilla saattoi. Hyvä onni ja lahjakkuus synnyttivät nuoresta La Mômista loistavan laulajan, julkisuus toi hänet esiintymään ja tuomaan lohtua koko maailmalle. Yksityiselämässä vastoinkäymiset seurasivat kuitenkin toisiaan. Lapsuus ja nuoruus jäivät kummittelemaan, uudet romahdukset ajoivat Piafin lopulta lääkkeiden väärinkäyttöön, alkoholismiin.
Elokuvan viimeisissä kuvissa nähdään lääkkeiden tärisyttämä, ruumiillisesti raunioitunut esiintyjä, joka sanoo, että jos hän ei voi enää laulaa, hän ei voi elää. Kahdesta selviytymiskeinosta lääkkeet olivat se, joka toi lopun niin varhain, 48-vuotiaana.
torstai 8. maaliskuuta 2007
Hyvää naistenpäivää!
Oli mukava katsoa äsken netistä Suomen tv-uutisia ja nähdä, miten monipuolisesti ja vakavilla äänenpainoilla naisten asemasta puhuttiin. Monissa ammateissa euro on naisille edelleen 70 senttiä. Sukupuolittuneita aloja riittää, samaten syrjintää ja väkivaltaa. Yritysjohtajista suurin osa on yhä miehiä, ja yhteiskunnallisen vallan keskittyessä talouselämään naisten puhe on vaarassa tukahtua. Muistakaa äänestää naista eduskuntaan! Ja kunnioittaa erilaisuutta niin toisessa ihmisessä kuin myös itsessä. Hyvää naistenpäivää!
sunnuntai 4. maaliskuuta 2007
Baabelin tornissa
Hiljaiselo Pariisissa jatkuu.
Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.
Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.
Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?
Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.
Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.
Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?
Olen tällä viikolla kahlannut hitaasti (liian hitaasti) läpi Kristevan Histoires d'amour:ia, englanniksi kuitenkin. Ranska kulkee eteenpäin Durasin Un barrage contre le Pacifique:n kanssa. Jonkin kestävyyden olen saavuttanut: teksti kulkee, kuvia syntyy, kaikki on levollista ja raskasta yhtä aikaa. Ei väsytä. Tunne on sama kuin juostessa.
Eilinen oli ehkä paras päivä: annos Kristevaa, kirkas auringonpaiste, lenkki Citroënin puistossa, hetki Seinen rannalla. Puistoista, varsinkin Citroënista, pitäisi kirjoittaa yleisemminkin, nyt tärkeintä oli kuitenkin yhteenkuuluvuus pariisilaisten kanssa: lauantaisin kuuluu olla tuolla, ulkona, olemassa.
Samojen asioiden tekeminen, mukana eläminen, liittää ihmisen elinympäristöönsä, vaikka yhteinen kieli puuttuisikin. Vailla eksaktia ilmaisua voi kai pärjätä. On pakko, usein. Voisiko äidinkielen ajatella enemmän oman itsen reflektoinnin välineeksi, itsen kanssa kommunikoinnin välineeksi, kuin välttämättömäksi minän ja toisen väliselle siteelle? Vai onko tämä kirjallisuudentutkijalle kerettiläinen ajatus?
Tätä ajattelin, kun katsoin perjantai-iltana Alejandro González Iñárritun elokuvaa Babel. Siinä lähes kenelläkään ei ollut yhteistä kieltä ympäristönsä kanssa. Mikä rangaistus! Ja mikä siunaus, sillä kommunikaatio sittenkin oli mahdollista. Merkityksiä syntyi yhteisen kokemuksen kautta, eleiden kautta, itkun ja naurun, äänteiden, hengityksen, katseen kautta. Elämä oli raskaampaa, kaoottisempaa, mutta elettävää. Ja täyttä.
Kuitenkin. Kieltä ymmärtämättömänä pystyy ehkä tarkkaavaisemmin tavoittamaan kaiken ilmaisun affektiiviset puolet, kokemaan, samastumaan, mutta samalla valtava määrä informaatiota jää tavoittamatta.
Tänään nautin suunnattomasti belgialaisen runoilijan Laurence Viellen esityksestä Pompidou-keskuksen teatterissa. Kieltä oppivan lapsen tavoin imin itseeni jokaisen eleen ja äänen, ja täydensin kuulemiani sanoja niillä, punoin yhteen merkitystä. Hetkittäin puhdas esteettisyys, äänteet, rytmi, soinnillisuus ottivat vallan - en kuullut enää lausujan/laulajan sanoja prostituoiduista, vanhojen naisten elämistä, muovipussivuorista meressä. Hetkeä myöhemmin, lukiessani museon puolella teosten ranskankielisiä esittelytekstejä, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon tietoa jää saamatta vain siksi ettei kaikkea ole kirjoitettu omalla äidinkielelläni. Olisinko parempi kirjallisuudentutkija, feministi, ihminen, jos en vieraskielisiä tekstejä lukiessani kaiken aikaa menettäisi niin paljon, silkkaa ymmärtämättömyyttäni, tietämättäni?
tiistai 27. helmikuuta 2007
Hiljaiseloa Pariisissa. Historiallista olemassaoloa.
Haluan lukea lisää. Liikkua, aueta, hengähtää, rauhoittua.
Pariisi räpiköi talven ja kevään välissä. Tänään Eiffeltornin huippua ei näkynyt.
Täällä pitäisi elää ja olla kauan. Pitäisi olla mahdollisuus, aikaa.
Eilen jo päivällä tuli ajatus päästä Itä-Eurooppaan. Jos ranska lähtisi nyt sujumaan, parantaisin saksan nopeasti sivussa. Kieli on vapautta olla maailmassa, olla oma itsensä useammilla eri tavoilla, olla historiassa, olla identiteeteissä.
Käytiin eilen illalla katsomassa saksalainen elokuva Muiden elämä. Se kiteytti päivälliset ajatukset ja jatkoi jo aikaisemmin (ks. "Uudenlaisia subjektiuksia") alkanutta pohdintaa subjektiudesta. Siitä, minkälaisen ajan lapsia me olemme. Muiden elämä kuvasi itäsaksalaisten taiteilijoiden elämää stasin valvonnassa, yksilöllisyyden ja inhimillisyyden taistelua valvontakoneistoa vastaan. Berliinin muurin murtumisen muistan, mutta silti me tässä, tässä hetkessä ja paikassa, olemme jo terrorismin ajan subjekteja, ilmastonmuutoksen lapsia - jos jostain historiallisesta tilanteesta voi puhua. Miksi omaa aikaansa on niin vaikea arvioida ja silti se muokkaa meistä sen, keitä me olemme?
Pariisi räpiköi talven ja kevään välissä. Tänään Eiffeltornin huippua ei näkynyt.
Täällä pitäisi elää ja olla kauan. Pitäisi olla mahdollisuus, aikaa.
Eilen jo päivällä tuli ajatus päästä Itä-Eurooppaan. Jos ranska lähtisi nyt sujumaan, parantaisin saksan nopeasti sivussa. Kieli on vapautta olla maailmassa, olla oma itsensä useammilla eri tavoilla, olla historiassa, olla identiteeteissä.
Käytiin eilen illalla katsomassa saksalainen elokuva Muiden elämä. Se kiteytti päivälliset ajatukset ja jatkoi jo aikaisemmin (ks. "Uudenlaisia subjektiuksia") alkanutta pohdintaa subjektiudesta. Siitä, minkälaisen ajan lapsia me olemme. Muiden elämä kuvasi itäsaksalaisten taiteilijoiden elämää stasin valvonnassa, yksilöllisyyden ja inhimillisyyden taistelua valvontakoneistoa vastaan. Berliinin muurin murtumisen muistan, mutta silti me tässä, tässä hetkessä ja paikassa, olemme jo terrorismin ajan subjekteja, ilmastonmuutoksen lapsia - jos jostain historiallisesta tilanteesta voi puhua. Miksi omaa aikaansa on niin vaikea arvioida ja silti se muokkaa meistä sen, keitä me olemme?
sunnuntai 18. helmikuuta 2007
Paluu Caenista
Tultiin tänään takaisin, R. ja minä, K. ja A, Caenista. Se on kaunis pieni kaupunki, muistutti jotenkin Turkua. Laakso kahden luostarin välissä, kapean lahden päädyssä. Linnanrauniot. Raunioissa taidemuseo, joka vetää vertoja Pariisin parhaimmille. Brueghel, italialaisia renessanssimaalauksia, katolilaista taidetta, Luolamadonna-toisinto, Pyhiä Sebastieneja, Delacroix, nabeja, nykytaidetta.
K:n ja A:n asunto on sodasta säilyneellä keskiaikaisella kujalla, Edith Piafin syntymäkorttelissa. Kapeat rappuset ylös. Kattoparrut. Crêperiessä tarjottiin vieraille Calvados-sorbettia. Vieraanvaraisuuden kohtaa täällä kaikkialla.
Puhuin lauantai-yön vaaleista ja feminismistä ranskalaisten kanssa. Sunnuntai-aamuna torilla, sehän oli tänään. Näin, kun aurinko laski munkkien luostarin taakse. Äsken kuusi tuntia matkustusta autolla ja junalla.
Väsyttää nyt mutta huomenna taas uusi viikko. Tuileriehin, sushia ja erotiikkamuseoon.
Ostin perjantaina Durasin Un barrage contre le Pacifique'n ja R toi kirjoja. Westö, Hämeen-Anttila. Luen taas.
torstai 15. helmikuuta 2007
Kevät on saapunut Pariisiin
"What I recognized in this place, from the moment I arrived here, was something within myself that I didn't even know was there. Something under the skin, in the blood. A pulse of familiarity." (-Helen Humphreys)
Heräsin, kun naapurin kissa maukui sisäpihalla kotiinpääsyä. Ranskalainen kaksoisikkuna paljastaa molemmin puolin olevat vanhat kerrostalot, pihan ja sinisen, hohtavan taivaan. Kaksi päivää kestänyt vesisade on loppunut. On kevät. Ulkona näyttää, kuulostaa ja tuoksuu siltä, että uusi elämä on alkamassa. Niin täällä viidennessätoista kaupunginosassa kuin myös pohjoisessa Clichyssä koululla ja St. Germain-des-Près:llä. Le repos hivernal alkaa olla ohi. Kohta on tulppaanien ja krookusten aika.
Tänään onnistui täydellisesti se, mistä kaiken aikaa haaveilen: ajattelun kiteytyminen taidemuseossa, taiteen historian keskeisimpien teosten äärellä. Kävin Musée d'Orsayssa ja istuin hetket Cezanne- ja Van Gogh-huoneissa miettien väriä ja viivaa, semioottista ja symbolista sekä sinisen aallonpituuksia. Olin näkevinäni, tai näin, käytännössä sen, mistä pari päivää sitten luin Kristevan artikkelissa "Giotton ilo": värin leikin (rytmin, taktiilisuuden, liikkeen vailla muotoa tai koherenssia) sekä viivan, joka rajoittaa ja kokoaa tuon kaiken takaisin yhteen, objekteiksi ja identiteeteiksi; symboliseksi: uimareiksi, goottilaisiksi kirkoiksi, heinäpaaleiksi, kyliksi.
Jostakin kertoo Cezannen ja Van Goghin mieletön kiintymys siniseen; paluusta arkaaiseen, nautinnosta, identiteettien kumoutumisesta.
tiistai 13. helmikuuta 2007
Kamala tarina ja sisäistekijä
Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray. (Ajattelin, että Pariisissa on hyvä paikata kyseinen aukko sivistyksessä ja luin sen sitten. Virhe.)
Muita yhtä aidosti kamalia tarinoita:
Minna Canthin Salakari,
Teuvo Pakkalan Elsa,
Lars von Trierin Manderlay (Dogville ei ole, siinä on katharsis, joskin kyseenalainen).
Ei onnen hiventä, ei toivoa paremmasta, ei edes mitättömintä pienen pientä katharsista, tai no, tappoihan yksi paha itsensä lopussa.
Lukiessani Muotokuvaa huomasin aika nopeasti, n. sivulla 16 Lord Henryn kamalia puheita kuunnellessani, että kyse on taas tästä lajista. Mikä niissä oikein on? Jostain syystä narratologien ajatus sisäistekijästä, joka muka vastustaa teoksen arvomaailmaa ja asettuu lukijan rinnalle, ei oikein lohduta siinä vaiheessa kun lukee monta sataa sivua kamalista mielipiteistä ja tapahtumista. Lukija-parka, heitteillä kamalien ihmisten parissa pelkkä narratologia turvanaan. Jossain vaiheessa näennäisen objektiivinen kertojan äänikin, jonka kautta sisäistekijän tuomio laitettiin käytäntöön, alkoi kuulostaa kamalalta.
Ei auta kuin suojautua ja luopua kaikesta toivosta. Silloin auttaa, jos tuntee muita kamalia tarinoita. Siksi niitä varmaan pitää olla.
En sano mitään kauhuromantiikan (tai naturalismin) ja psykoanalyysin suhteesta, id:istä, joka saa turvallisesti riehua taiteessa, eskapismista, omien pimeiden puolien projisoinnista fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Aiheeseen kuitenkin sopii mainita, että esimerkiksi Flaubertin mukaan "mikään teos, joka on hyvin kirjoitettu, ei voi olla vaaraksi". Sen allekirjoitan.
Tove Janssonin "Kamala tarina" löytyy muuten Näkymättömästä lapsesta. Oscar Wilde on kamalasta romaanistaan huolimatta kiinnostava hahmo ja jotenkin Père Lachaisen hautausmaan muistomerkki ja kaikki ne espanjalaiset turistit sopivat asiaan, ilmiön ympärille.
Pelottavaa. No, onhan se loistavaa tehdä kauhuromaani vailla kauhun efektejä: silkasta modernin ihmisen itsekkyydestä. Vamppyyrit, zombiet ja moottorisahamurhaajat tarjoavat ylettömyydessään liian helposti katharsiksen mahdollisuuden.
Muita yhtä aidosti kamalia tarinoita:
Minna Canthin Salakari,
Teuvo Pakkalan Elsa,
Lars von Trierin Manderlay (Dogville ei ole, siinä on katharsis, joskin kyseenalainen).
Ei onnen hiventä, ei toivoa paremmasta, ei edes mitättömintä pienen pientä katharsista, tai no, tappoihan yksi paha itsensä lopussa.
Lukiessani Muotokuvaa huomasin aika nopeasti, n. sivulla 16 Lord Henryn kamalia puheita kuunnellessani, että kyse on taas tästä lajista. Mikä niissä oikein on? Jostain syystä narratologien ajatus sisäistekijästä, joka muka vastustaa teoksen arvomaailmaa ja asettuu lukijan rinnalle, ei oikein lohduta siinä vaiheessa kun lukee monta sataa sivua kamalista mielipiteistä ja tapahtumista. Lukija-parka, heitteillä kamalien ihmisten parissa pelkkä narratologia turvanaan. Jossain vaiheessa näennäisen objektiivinen kertojan äänikin, jonka kautta sisäistekijän tuomio laitettiin käytäntöön, alkoi kuulostaa kamalalta.
Ei auta kuin suojautua ja luopua kaikesta toivosta. Silloin auttaa, jos tuntee muita kamalia tarinoita. Siksi niitä varmaan pitää olla.
En sano mitään kauhuromantiikan (tai naturalismin) ja psykoanalyysin suhteesta, id:istä, joka saa turvallisesti riehua taiteessa, eskapismista, omien pimeiden puolien projisoinnista fiktiivisiin henkilöhahmoihin. Aiheeseen kuitenkin sopii mainita, että esimerkiksi Flaubertin mukaan "mikään teos, joka on hyvin kirjoitettu, ei voi olla vaaraksi". Sen allekirjoitan.
Tove Janssonin "Kamala tarina" löytyy muuten Näkymättömästä lapsesta. Oscar Wilde on kamalasta romaanistaan huolimatta kiinnostava hahmo ja jotenkin Père Lachaisen hautausmaan muistomerkki ja kaikki ne espanjalaiset turistit sopivat asiaan, ilmiön ympärille.
Pelottavaa. No, onhan se loistavaa tehdä kauhuromaani vailla kauhun efektejä: silkasta modernin ihmisen itsekkyydestä. Vamppyyrit, zombiet ja moottorisahamurhaajat tarjoavat ylettömyydessään liian helposti katharsiksen mahdollisuuden.
maanantai 12. helmikuuta 2007
Uudenlaisia subjektiuksia
En saa tätä sanottua. Mutta. Haparoiva, hämärä, epäselväkin teksti voi liikuttaa jotakin.
Olen viime aikoina yrittänyt pohtia, mitä todella vallankumouksellista Kristevan hahmottelemassa prosessinalaisessa subjektiudessa on. Tai mitä vallankumouksellista ylipäänsä voi olla missään teoreettisessa subjektikehitelmässä - nomadisubjektissa (Rosi Braidotti), kyborgissa (Donna Haraway) jne. jne - muuta kuin se, että ne pyrkivät antamaan esimerkkejä siitä, minkälainen jonkin marginaaliin sysätyn ryhmän toimijuus voisi olla maailmassa, jossa sana subjekti on merkinnyt vain miestä tai valkoihoista tai heteroa tai keskiluokkaista.
Kirjallisuudentutkijalle feministisen teorian, queer-tutkimuksen, kulttuurientutkimuksen jne. esiinnostamat toisenlaiset/uudenlaiset subjektikäsitykset ovat lähestulkoon aina käytännöllisiä. Niin kaukana todellisesta "käytännöstä" me usein olemme: on niin helppo nähdä erilaisia eettisiä rakennelmia, kun niitä tulee vastaan teosten sivuilla - prototyyppejä siitä, millaisia meidän kaikkien pitäisi olla, miten erilaisia meidän kaikkien pitäisi saada olla. Itsekin olen miettinyt Vaaran teosten subjektia jos jonkinlaisena skitsofreenisena, vastavuoroisuuteen pyrkivänä, fragmentoituneena jne. subjektina.
Mutta se käytäntö !?. Miten me yhtäkkiä nomadeiksi muutumme?
Pääsin jonnekin omissa ajatuksissani, Kristevasta irrallaan (se suo jatkuu vielä pitkään). Luulisi nimittäin olevan mahdollista edesauttaa seuraavanlaisen subjektin syntyä: subjektin, joka pystyisi reflektoimaan itseään, aukomaan minuuteensa syntyneitä solmuja, parantamaan haavansa, subjektin, joka rakentuisi vastavuoroisuudelle ja tiedostavuudelle. Tällaisen subjektin syntyhän on pitkälti kiinni sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Siitä, mitä puhutaan ja miten puhutaan kirjoissa, lehdissä, televisiossa, koulussa, perheissä, ystävien kanssa. Paljon puhutaan esimerkiksi liiallisen psykopuheen vaaroista, mutta kai jokaiselle ihmiselle pitäisi löytyä sellainen olemisen tapa, jonka kautta hän voi olla avoin itselleen, auki maailmalle? Ja kai sen tärkeydestä voisi keskustella ääneen, niin että henkisestä hyvinvoinnista ja toisten - niin toisten yksilöiden kuin myös luonnon - hyvinvoinnista tulisi myös itseisarvo. Niin kuin nyt on itseisarvona raha ja ura ja kehitys ja se että on muukalaisia ja arvottomia ihmisiä.
Yann Andréan mukaan Marguerite Duras kirjoitti ymmärtääkseen jotakin itsestään, toisesta ja maailmasta. Se onkin yksi asia, mikä kirjallisuudessa tapahtuu. En sano, että se olisi kirjallisuuden tarkoitus, Blanchot'n mukaan kirjallisuudella ei ole tarkoitusta: sen arvo on nimenomaan siinä, että se on objektivoimaton, sitä ei voi käyttää hyödyksi, sillä ei voi laskelmoida eikä opettaa. Mutta omasta itsestään ulos tulevan kirjoittajan lisäksi kirjallisuus tuottaa aina lukevan subjektin, joka on liikkeessä yrittäessään ymmärtää; joka pakotetaan liikkumaan ulos itsestään, kohti tekstiä ja takaisin - ja siinä sivussa syntyy aina jotakin uutta, ennenkuulumatonta.
Tämän hetken filosofista ajattelua ovat pitkälti muovanneet vuosien 1956 ja 1968 tapahtumat sekä lopulta kommunismin kaatuminen, suuri poliittinen ja aatteellinen murros. Kun taas meitä, vasta 90-luvulla aikuisiksi kasvaneita, muovaavat syyskuun 11. päivä ja sitä seurannut "terrorismin vastainen" sota. Mietin, onko 2000-luvun subjekti avoimempi vai suljetumpi, eettisempi vai dogmaattisempi kuin 1960-luvun subjekti? Naisia, homoseksuaaleja ja hulluja kuunnellaan nyt ehkä enemmän, runoilijoista ja taiteilijoista en tiedä. Viime kuussa talousjohtajatkin havaitsivat ilmaston lämpenemisen. Eriarvoisuus maiden sisällä ehkä vähenee, suomalainen hyvinvointivaltion subjekti tuntuu ottavan sijaa muuallakin maailmalla, mutta kulttuurien (islam!) välillä, mantereiden (Afrikka!) välillä, se vain tuntuu lisääntyvän.
Tästä Ranskastakin on niin vaikea sanoa mitään, tämän maan älyllisestä ilmapiiristä, ajattelusta, subjekteista, toiveista, ambitioista. Kristeva kirjoittaa: "Despite the xenophobia, antifeminism, or anti-Semitism of one person or another, I maintain that French cultural life, as I have known it, has always been marked by a curiosity, discreet but generous, reticent but essentially respective to nomadisms, oddities, to graftings and exogamies of all kinds." (Kristeva: "My Memory's Hyperbole".)
Katsotaan.
Ja entä Suomi? Kuinka avoimia, uteliaita ja kunnioittavia me olemme nomadeita, outoja ja ulkopuolisia kohtaan?
Olen viime aikoina yrittänyt pohtia, mitä todella vallankumouksellista Kristevan hahmottelemassa prosessinalaisessa subjektiudessa on. Tai mitä vallankumouksellista ylipäänsä voi olla missään teoreettisessa subjektikehitelmässä - nomadisubjektissa (Rosi Braidotti), kyborgissa (Donna Haraway) jne. jne - muuta kuin se, että ne pyrkivät antamaan esimerkkejä siitä, minkälainen jonkin marginaaliin sysätyn ryhmän toimijuus voisi olla maailmassa, jossa sana subjekti on merkinnyt vain miestä tai valkoihoista tai heteroa tai keskiluokkaista.
Kirjallisuudentutkijalle feministisen teorian, queer-tutkimuksen, kulttuurientutkimuksen jne. esiinnostamat toisenlaiset/uudenlaiset subjektikäsitykset ovat lähestulkoon aina käytännöllisiä. Niin kaukana todellisesta "käytännöstä" me usein olemme: on niin helppo nähdä erilaisia eettisiä rakennelmia, kun niitä tulee vastaan teosten sivuilla - prototyyppejä siitä, millaisia meidän kaikkien pitäisi olla, miten erilaisia meidän kaikkien pitäisi saada olla. Itsekin olen miettinyt Vaaran teosten subjektia jos jonkinlaisena skitsofreenisena, vastavuoroisuuteen pyrkivänä, fragmentoituneena jne. subjektina.
Mutta se käytäntö !?. Miten me yhtäkkiä nomadeiksi muutumme?
Pääsin jonnekin omissa ajatuksissani, Kristevasta irrallaan (se suo jatkuu vielä pitkään). Luulisi nimittäin olevan mahdollista edesauttaa seuraavanlaisen subjektin syntyä: subjektin, joka pystyisi reflektoimaan itseään, aukomaan minuuteensa syntyneitä solmuja, parantamaan haavansa, subjektin, joka rakentuisi vastavuoroisuudelle ja tiedostavuudelle. Tällaisen subjektin syntyhän on pitkälti kiinni sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Siitä, mitä puhutaan ja miten puhutaan kirjoissa, lehdissä, televisiossa, koulussa, perheissä, ystävien kanssa. Paljon puhutaan esimerkiksi liiallisen psykopuheen vaaroista, mutta kai jokaiselle ihmiselle pitäisi löytyä sellainen olemisen tapa, jonka kautta hän voi olla avoin itselleen, auki maailmalle? Ja kai sen tärkeydestä voisi keskustella ääneen, niin että henkisestä hyvinvoinnista ja toisten - niin toisten yksilöiden kuin myös luonnon - hyvinvoinnista tulisi myös itseisarvo. Niin kuin nyt on itseisarvona raha ja ura ja kehitys ja se että on muukalaisia ja arvottomia ihmisiä.
Yann Andréan mukaan Marguerite Duras kirjoitti ymmärtääkseen jotakin itsestään, toisesta ja maailmasta. Se onkin yksi asia, mikä kirjallisuudessa tapahtuu. En sano, että se olisi kirjallisuuden tarkoitus, Blanchot'n mukaan kirjallisuudella ei ole tarkoitusta: sen arvo on nimenomaan siinä, että se on objektivoimaton, sitä ei voi käyttää hyödyksi, sillä ei voi laskelmoida eikä opettaa. Mutta omasta itsestään ulos tulevan kirjoittajan lisäksi kirjallisuus tuottaa aina lukevan subjektin, joka on liikkeessä yrittäessään ymmärtää; joka pakotetaan liikkumaan ulos itsestään, kohti tekstiä ja takaisin - ja siinä sivussa syntyy aina jotakin uutta, ennenkuulumatonta.
Tämän hetken filosofista ajattelua ovat pitkälti muovanneet vuosien 1956 ja 1968 tapahtumat sekä lopulta kommunismin kaatuminen, suuri poliittinen ja aatteellinen murros. Kun taas meitä, vasta 90-luvulla aikuisiksi kasvaneita, muovaavat syyskuun 11. päivä ja sitä seurannut "terrorismin vastainen" sota. Mietin, onko 2000-luvun subjekti avoimempi vai suljetumpi, eettisempi vai dogmaattisempi kuin 1960-luvun subjekti? Naisia, homoseksuaaleja ja hulluja kuunnellaan nyt ehkä enemmän, runoilijoista ja taiteilijoista en tiedä. Viime kuussa talousjohtajatkin havaitsivat ilmaston lämpenemisen. Eriarvoisuus maiden sisällä ehkä vähenee, suomalainen hyvinvointivaltion subjekti tuntuu ottavan sijaa muuallakin maailmalla, mutta kulttuurien (islam!) välillä, mantereiden (Afrikka!) välillä, se vain tuntuu lisääntyvän.
Tästä Ranskastakin on niin vaikea sanoa mitään, tämän maan älyllisestä ilmapiiristä, ajattelusta, subjekteista, toiveista, ambitioista. Kristeva kirjoittaa: "Despite the xenophobia, antifeminism, or anti-Semitism of one person or another, I maintain that French cultural life, as I have known it, has always been marked by a curiosity, discreet but generous, reticent but essentially respective to nomadisms, oddities, to graftings and exogamies of all kinds." (Kristeva: "My Memory's Hyperbole".)
Katsotaan.
Ja entä Suomi? Kuinka avoimia, uteliaita ja kunnioittavia me olemme nomadeita, outoja ja ulkopuolisia kohtaan?
lauantai 10. helmikuuta 2007
Muistiinpano. Lontoosta.
Paikannimiä.
Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.
Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.
The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)
Pääsen lähemmäs ja lähemmäs kokemuksellista lukemista täällä. Yhtäkkiä kirjat ovatkin tiloja, paikkoja ja kokemuksia; eivät objekteja, dead linet ylittäviä työkohteita.
Tässä muistiinpano keväistä Lontoon matkaa varten: kaupunki kirjallisena tilana Helen Humphreys'in Lost Gardenista.
The streets are almost empty. I look up as we drive along the Vauxhall Bridge Road and from between two buildings I see a flicker of green that leads to Vincent Square and the stone face of the Royal Horticultural Society looking down into the Westminster Play Ground. (4)
---
I have said my farewells to my fellow boarders at Mrs. Royce's house on Denbigh Street. (5)
---
I remember that moon was up, and that when I crossed Tavistock Square the gardens were flooded with light. It took me a while even to notice the tall shadowy figure of a woman, walking ahead of me through the gardens of the square. But when I did notice her, it was as if I also noticed everything else for the first time, and the watery flume of traffic streaming by in the Southampton Row was suddenly hushed. The air smelled of flowering trees and that scent was the scent of possibility, of hopefulness.
There is a vocabulary to existing, to taking up living space in the world, that cannot be translated over the chasm of death.
I saw the tall, slightly stooped figure of Virginia Woolf walking through the night square in a flowing dress the colour of dusk. What words can I possibly use to truly cover this experience?
A mauve dress. The colour of lilacs. It hangs around the body, drapes it like smoke, ghostly in the rise of moonlight over the London houses. We were alive. We were on fire. I sit in this rocking train carriage, years later, words floating around me, wisping down in thin, grey threads. Nothing I can hold in my hands. Smoke, these words are smoke. (9-10.)
perjantai 9. helmikuuta 2007
Keskeneräiseksi jäänyt merkintä
Otsikolla "Kauneus/Katoavuus/Sureminen"
Durasin uurteiden peittämät kasvot, iho joka on säilynyt:
J'ai une peau intacte, c'est à cause de la pluie de la mousson, eh bien la peau est resté intacte, il n'y a que la visage qui a été detruit. (Yann Andréa: Cet amour-là, 44.)
Kasvojen katoaminen. Minän hiljallinen muuttuminen. Lopulta oma kuolema. Näitä se Wildekin käsitteli kammottavassa romaanissaan. Pitäisi katsoa Päivi Kososen väitöskirjaa Durasin kasvoista. Ne toistuvat, ne kasvot, muuallakin.
Yann Andréan kirja on myös kirja kuolemasta. Se on oppimista elämään ilman Durasia, ja samalla kaiken kertaamista. Kuoleman hetki kerrotaan kerta toisensa jälkeen, siihen pysähdytään, se ohitetaan ja siihen palataan takaisin.
Duras sanoo:
Pour moi, mourir, ce n'est rien mais pour vous c'est très grave, vous allez voir comment ca va être difficile sans moi, la vie sans moi. C'est presque impossible. (99.)
(Minulle kuoleminen ei ole mitään mutta teille se on hyvin vakavaa. Tulette näkemään, miten vaikeaa teillä tulee olemaan ilman minua, elämä ilman minua. Melkein mahdotonta.)
Suru on kohdelibidon takaisin hankkimista menetetystä objektista. Menetys myönnetään ja sitä kautta ihminen alkaa tehdä surutyötä, kerätä libidoa takaisin itseen ja siten tervehtyö. Melankoliassa taas menetettyä objektia ei kyetä määrittämään, menetystä ei tunnusteta eikä surutyö näin ole mahdollista. Libidoa ei kyetä palauttamaan egoon, jolloin ego jää tyhjäksi: "In mourning it is the world which has become poor and empty; in melancholia it is the ego itself." (Freud 1915/1985, 254.) Tällöin menetetty objekti inkorporoidaan (ruumiillistetaan) egon rakenteeseen ja menetetystä objektista tulee osa itseä, minuuden ydintä ja samalla loputtoman surun lähde.
Andrèa:
Comme si je voulais vous garder enfermée avec moi, encore, que ca dure, comme si j'allais vous rejoindre dans le trou tandis que je cherche un moyen pratique et pas douloureux pour me tuer, tandis que je ne le fais pas. Que je bois des litres de vin, que je fume trois paquets de cigarettes par jour, que rien, que je suis de plus en plus abrutim une sorte de légume allongé sur le lit. (151.)
(Aivan kuin haluaisin säilyttää teidät sisälläni, kanssani...)
Andrèa, jäljelle jäävä:
Je ne pense à rien. Pourquoi se tuer? Pourquioi se veux me tuer? Ce n'est pas la peine, puisque de tout facon, la mort elle vient, elle arrive un certain jour. C'est ce qu'il y a de plus ordinaire, alors pourquoi vouloir en faire une chose extraordinaire. (195.)
(En ajattele mitään. Miksi tappaa itsensä? Miksi haluan kuolla? Ei se ole sen arvoista, kuolema tulee kuitenkin, jonakin päivänä. Se on kaikkein tavallisin. Miksi tehdä siitä jotakin erikoista.)
Heidän välillään on kuilu, ja samalla he ovat yhdessä. Andrèa:
C'est fini. Et puis non, ca continue, le nom demeure. Les titres des livres. Et peut-être davantage. On ne sait pas. --- Et cependant je suis là. Je vous écris. Je fais ca, des lettres, des mots, pas de la littérature, non ce n'est pas la cas, c'est le cas simplement d'être avec vous dans cette absence intégrale dont on ne sait rien, c'est le cas simplement d'être en vie. (162.)
(Se on loppu. Ja kuitenkin ei, se jatkuu, nimi viipyy. Kirjojen nimet. Ja ehkä enemmän. Emme tiedä. --- Ja kuitenkin olen täällä. Kirjoitan teille. Teen sen; kirjeitä, sanoja, ei kirjallisuutta, ei, sitä se ei ole, se on vain olemista teidän kanssanne tässä täydessä poissaolossa, josta emme tiedä mitään, se on vain olemista olemassa.)
Kävelin perjantai-iltana Concorden aukiolta Louvreen pimeässä, Tuilerien puiston ja Seinen välistä quai:ta. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä koskaan, minut täytti kokemus, suru siitä, että jonakin päivänä en enää ole täällä, Pariisissa. Pariisi jatkaa olemistaan, minusta huolimatta.
Durasin uurteiden peittämät kasvot, iho joka on säilynyt:
J'ai une peau intacte, c'est à cause de la pluie de la mousson, eh bien la peau est resté intacte, il n'y a que la visage qui a été detruit. (Yann Andréa: Cet amour-là, 44.)
Kasvojen katoaminen. Minän hiljallinen muuttuminen. Lopulta oma kuolema. Näitä se Wildekin käsitteli kammottavassa romaanissaan. Pitäisi katsoa Päivi Kososen väitöskirjaa Durasin kasvoista. Ne toistuvat, ne kasvot, muuallakin.
Yann Andréan kirja on myös kirja kuolemasta. Se on oppimista elämään ilman Durasia, ja samalla kaiken kertaamista. Kuoleman hetki kerrotaan kerta toisensa jälkeen, siihen pysähdytään, se ohitetaan ja siihen palataan takaisin.
Duras sanoo:
Pour moi, mourir, ce n'est rien mais pour vous c'est très grave, vous allez voir comment ca va être difficile sans moi, la vie sans moi. C'est presque impossible. (99.)
(Minulle kuoleminen ei ole mitään mutta teille se on hyvin vakavaa. Tulette näkemään, miten vaikeaa teillä tulee olemaan ilman minua, elämä ilman minua. Melkein mahdotonta.)
Suru on kohdelibidon takaisin hankkimista menetetystä objektista. Menetys myönnetään ja sitä kautta ihminen alkaa tehdä surutyötä, kerätä libidoa takaisin itseen ja siten tervehtyö. Melankoliassa taas menetettyä objektia ei kyetä määrittämään, menetystä ei tunnusteta eikä surutyö näin ole mahdollista. Libidoa ei kyetä palauttamaan egoon, jolloin ego jää tyhjäksi: "In mourning it is the world which has become poor and empty; in melancholia it is the ego itself." (Freud 1915/1985, 254.) Tällöin menetetty objekti inkorporoidaan (ruumiillistetaan) egon rakenteeseen ja menetetystä objektista tulee osa itseä, minuuden ydintä ja samalla loputtoman surun lähde.
Andrèa:
Comme si je voulais vous garder enfermée avec moi, encore, que ca dure, comme si j'allais vous rejoindre dans le trou tandis que je cherche un moyen pratique et pas douloureux pour me tuer, tandis que je ne le fais pas. Que je bois des litres de vin, que je fume trois paquets de cigarettes par jour, que rien, que je suis de plus en plus abrutim une sorte de légume allongé sur le lit. (151.)
(Aivan kuin haluaisin säilyttää teidät sisälläni, kanssani...)
Andrèa, jäljelle jäävä:
Je ne pense à rien. Pourquoi se tuer? Pourquioi se veux me tuer? Ce n'est pas la peine, puisque de tout facon, la mort elle vient, elle arrive un certain jour. C'est ce qu'il y a de plus ordinaire, alors pourquoi vouloir en faire une chose extraordinaire. (195.)
(En ajattele mitään. Miksi tappaa itsensä? Miksi haluan kuolla? Ei se ole sen arvoista, kuolema tulee kuitenkin, jonakin päivänä. Se on kaikkein tavallisin. Miksi tehdä siitä jotakin erikoista.)
Heidän välillään on kuilu, ja samalla he ovat yhdessä. Andrèa:
C'est fini. Et puis non, ca continue, le nom demeure. Les titres des livres. Et peut-être davantage. On ne sait pas. --- Et cependant je suis là. Je vous écris. Je fais ca, des lettres, des mots, pas de la littérature, non ce n'est pas la cas, c'est le cas simplement d'être avec vous dans cette absence intégrale dont on ne sait rien, c'est le cas simplement d'être en vie. (162.)
(Se on loppu. Ja kuitenkin ei, se jatkuu, nimi viipyy. Kirjojen nimet. Ja ehkä enemmän. Emme tiedä. --- Ja kuitenkin olen täällä. Kirjoitan teille. Teen sen; kirjeitä, sanoja, ei kirjallisuutta, ei, sitä se ei ole, se on vain olemista teidän kanssanne tässä täydessä poissaolossa, josta emme tiedä mitään, se on vain olemista olemassa.)
Kävelin perjantai-iltana Concorden aukiolta Louvreen pimeässä, Tuilerien puiston ja Seinen välistä quai:ta. Ensimmäistä kertaa vuosiin, ehkä koskaan, minut täytti kokemus, suru siitä, että jonakin päivänä en enää ole täällä, Pariisissa. Pariisi jatkaa olemistaan, minusta huolimatta.
keskiviikko 7. helmikuuta 2007
Hugh Laurien oppitunnit rakkaudesta
Pariisi, la ville d'amour, saa aikaan kaikenlaisia ajatuksia. Siis kaikenlaisia.
Ensimmäinen oppitunti kertoo nuoren herrasmiehen Bertie Woosterin rakkauden filosofiasta 1930-luvun Englannissa. Bertie Wooster on P.G. Wodehousen luoma romaanihenkilö, jota Hugh Laurie näytteli 90-luvun alun brittisarjassa vastanäyttelijänään koomikkopari Stephen Fry, joka puolestaan oli Bertien neuvokas palvelija Jeeves.
Kysymys kuuluu: missä vaiheessa rakastamisesta on tullut niin vaikeaa?
Bertie Woosterilla ei nimittäin ole mitään ongelmia asian suhteen, kaikki on hyvin yksinkertaista: joko rakastetaan tai sitten ei rakasteta. Ei ole olemassa välimuotoja: epävarmuutta tunteista, valheellisia kuvitelmia, teeskentelyä, narsististen haavojen paikkaamista, oman tyhjyyden peittämistä. P.G. Wodehousen maailmassa kaikki on niin rehellistä ja selvää, että edes hylätyksi tuleminen ei riko aina niin haurasta minää. Rakastuminen ei ole egon libidon investoimista toiseen ihmiseen tai tuhoavaa riippuvuussuhdetta, vaan älykkään tiedostavan minän toista kunnioittava, sosiaalinen, kokemus. Bertie rakastuu harvakseltaan, mutta joutuessaan kihlauskiipeliin (mikä taas tapahtuu usein: Honoria Glossop, Madeleine Basset, Pauline Stoker jne. jne.) hän etsiytyy ulos suhteesta aina "without hurting their feelings". Asia ratkaistaan kihlattua kunnioittaen; useimmiten Bertielle epäsuotuisalla tavalla, niin että "rakastetun" mielenkiinto joko katoaa tai suuntautuu lopulta toisaalle. Tarinamaailman naisilla taas on kyky ja oikeus puhua miehille suoraan: "kyllä, rakastan" tai "ei, rakastan valitettavasti toista". Helppoa ja kätevää. Kukaan ei tule revityksi kappaleiksi, vaikka hetkellisesti särkyneitä sydämiä ja epätoivoa löytyykin.
Toinen oppitunti on hieman erilainen. Hugh Laurien 15 vuotta Woosterin jälkeen esittämä Gregory House (MD) toteaa amerikkalaissarjan kolmannella tuotantokaudella (jakso tuli jenkeissä ulos 9.1.2007), että hänen ympärillään on vain ihmisiä, jotka eivät odota häneltä mitään. Näin on oltava, sillä tohtori House on mahdoton. Vuosia aikaisemmin kariutunut tärkeä suhde tuhoaa häntä edelleen, rampautuneen jalan kivut ja riippuvuus opioidilääkkeisiin tekevät hänen suhtautumisensa ulkomaailmaan rumaksi, vähintäänkin. On vain katkeruutta, epätoivoa ja itsetuhoisuus: ei toivetta paremmasta, ei edes halua parempaan, saatikka halua suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Sarkasmi on Housen ainoa toisen kanssa olemisen tapa; ja se viestii "ota tai jätä" asenteesta, jossa "jätä" on useimmiten vahvemmilla. Tästä huolimatta House vastaanottaa pyyteetöntä rakkautta alaiseltaan Cameronilta ja muiltakin ihmisiltä. Tämä oppitunti kertoo jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että pyyteetön, ehdoton rakkaus on mahdollista. Yleistäkin. Se kertoo myös sellaisen rakkauden arvokkuudesta, joka ei koskaan "johda" mihinkään. Masentunut, alemmuudentunnoissaan rypevä ihminen ei vain usein pysty huomaamaan/uskomaan olevansa rakastettu, eikä myöskään siten arvosta saamaansa rakkautta. Pyytettömän rakkauden hyvä puoli on kuitenkin siinä, että se ei kalpene tämän ongelman edessä vaan todistaa pikemminkin logiikkaa "a friend in need is a friend indeed", Bertie Woosteria lainatakseni.
Lopuksi sitaatti, joka on täysin asiaankuulumaton mutta mainio. Julian mukaan "sana mies ei nyt yleisesti ole synonyymi henkiselle kestävyydelle". Mitä ajatusrakennelmia tuosta aukeaakaan! Ja onneksi meillä on Hugh Laurie!
By the way, OLEN myös opiskellut viime päivinä. Siis muutakin kuin brittiaksenttia ja lääketieteellistä sanastoa englanniksi. ;)
PS.
Toimitus lupaa vastedes vaieta aiheista dr. House, Hugh Laurie tai rakkaus (säästää ne henkilökohtaisiin kirjeisiin sekä keskusteluihin vertaistuen kanssa) ja keskittyä kirjallisempiin aiheisiin.
maanantai 5. helmikuuta 2007
Muistoja
On joskus yllättävää, mitkä elämän tapahtumat muodostuvat sellaisiksi kokemuksiksi että ne jäävät muovaamaan identiteettiämme niin että tiedostamme sen. Tarkoitan äärimmäisen merkityksellisten muistojen rakentumista, niiden muistojen, jotka välähtelevät mielessä, jos eivät päivittäin niin kuitenkin useasti, esimerkiksi joidenkin samankaltaisten tapahtumien, näkyjen, ajatusten, laukaisemina.
Tähän liittyy nyt useampi asia.
Ensinnäkin se, että luen tällä hetkellä Kristevan kautta Husserlia ja yritän jotenkin hapuilla muististani esiin tietoisuusvirran käsitettä (ja transsendentaalisen egon, mutta se on liian kaukana). Husserlin teoriat avaisivat subjektiuden rakentumista monipuolisemmin kuin psykoanalyyttinen teoria... mutta eivät kyllä liity yllä mainittuun problematiikkaan muutoin kuin hyvin etäisesti, jonakin huminana tuolla jossain. Jos vaan saisin kaikista sirpaleista kiinni...
Toiseksi se, että selasin eilen illalla valokuva-albumeita vuoden 2003 marraskuun jälkeiseltä ajalta - etsin ja kokosin omakuvia, ilmeisesti Schjerfbeckiä ajatellen (sunnuntain HS kertoi Hampurin näyttelystä). Näin taas, että paljon on kadonnut aktiivisista muistoista. Vain joitakin tiettyjä asioita jäänyt. Yhtäkkiä kuvat kuitenkin rupesivat availemaan jo-unohdettuja reittejä, toivat takaisin kadonneita tunteita ja kokemuksia. Paljon on unohtunut mutta löysin silti (yllätykseksenikin) minuuksia, jotka olin kuvitellut jo kadottaneeni täysin. Ihmispsyykeestä kertoo jotakin se, että pystymme kokemaan kadonneita tunteita uudelleen ja uudelleen, muuttumaan hetkessä toiseksi (menneeksi itseksemme) ja takaisin, tahtomattamme. Välillä neurobiologiset selitykset ihmisen toimintaan tuntuvat järkeviltä: tunteet ovat silkkaa kemiaa. Sosiaalinen maailma, ihmissuhteet, kokemukset muuttuvat aivo-aineiksi ja siirtelevät meitä psyykkisestä tilasta toiseen ärsykkeiden pohjalta. Luojan kiitos, kyse on kuitenkin vielä monimutkaisemmasta kudelmasta sosiaalisia, psyykkisiä, neurologisia, hormonaalisia, ties mitä syitä. Mutta lopputulema on seuraava: me kätkemme sisäämme menneitä minuuksiamme, jotka saattavat elää hiljaa ja sopuisasti keskenään mutta jotka joskus riehaantuvat ja ottavat äkkiarvaamatta nykyisen minuutemme paikan. Silloin on kuin aika sielussa kääntyisi taaksepäin.
Kolmanneksi on vielä se, että kävelin eilen illalla hetkeä ennen kuutta E:n ja Lz:n kanssa Seinen rantaa pitkin Notre Damelta Pont des Arts'lle saakka. Aurinko laski ja Pariisi värjäytyi roosalla. Ei sen kummempaa. Siinä kaikki. Voin kuitenkin melkein jo nyt sanoa, että tuo kuva ei katoa. Oli jo olemassa kuva sinisestä Pariisista, Île de la Cité:n kärjestä lokakuiselta illalta vuodelta 2005. Tämä helmikuun 2007 ensimmäisen sunnuntain valo tulee jäämään sen viereen. Saa nähdä, miltä Pariisi tulee muistoissani näyttämään tämän vuoden jälkeen. Mikä pysyy, mikä katoaa?
perjantai 2. helmikuuta 2007
Lisäyksenä edelliseen...
Päivän Gregory House-sitaatti (tv-addiktiohan parantaa asiaani).
House: (vastaa kännykkään ärsyyntyneellä nasaaliäänellä)
"House's House of Whining. Please, state your complaint."
(Son of Coma Guy, 3:07)
House: (vastaa kännykkään ärsyyntyneellä nasaaliäänellä)
"House's House of Whining. Please, state your complaint."
(Son of Coma Guy, 3:07)
Minareetti, meteoriitti, Durasin parisuhde ja stressin alku ja loppu
Luen Kristevan karnevalismi-artikkelia ja Yann Andréan Duras-kirjaa, jo ties kuinka monetta päivää, viikkoa.
Molemmat kiinnostavat mutta eivät kiinnosta yhtään. Nuokun. Andréa ja Duras kävelevät Seinen rannalla. Tuntuu hyvältä idealta mennä itsekin. Menen. Onhan se. Kävin keskiviikkona Pariisin moskeijassa ja näin minareetin. Kävin kasvitieteellisessa puutarhassa ja näin meteoriitin. Hieno paikka muutenkin, Jardin des Plantes. Samoin se moskeija, La Grande Mosquée de Paris [miksi la mosquée mutta le musée??]. Jotakin uutta. Mutta kotona ei huvita, ei Duras ei Kristeva. En saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että Pariisikaan ei kohta enää kannattele.
Päätös oli, että täällä saa tehdä juuri sitä, mikä huvittaa. Päätös oli myös, että mitään lupauksia ei anneta; ei tänään sitä asiaa valmiiksi, ei huomenna toista. Siihen olen kuitenkin nyt ajautunut. Clichyyn meno ja ranskan kurssit tympäisevät, enkä mennyt tänäänkään. Kielitaito noista kurssista parane mihinkään. Sitten oli pakko luvata, että ainakin luen ne artikkelit. Gradu. huoh. Jos ei tee mitään, ei ole mitään, mistä olla tyytyväinen. Ei ole koskaan vapaata. Ei ole koskaan ansaittua lomaa. Mikään ei tule valmiiksi ja kohta ei ole aikaakaan mihinkään. Stressin noidankehä syntyy helposti, vaikuttaa kaikkeen.
Mutta siitä Duras-kirjasta. En ole vielä päässyt perille siitä, kuinka onnellinen Andréa oli Durasin kanssa. Tyyppi vaikuttaa aika voipuneelta, myös. Pelkkää mustaa vapaa-aikaa. Kyvyttömyys tehdä mitään täyttää päivät. Kunnes tulee Duras ja hän vain lukee, lukee, lukee, elää toisen kautta. Heidän yhdessäolonsa taas: alkoholia, kävelyjä, saneluita, riitoja. Durasilla oli pakko kirjoittamiseen, johonkin, joka täyttää päivän ja vie eteenpäin. Andréalla oli pakko vain Durasiin. Duras kiukuttelee pahemmin kuin... noh: vous êtes un double zéro, un nullard de première tai il fallait que sa tombe sur moi, un type pareil, qui se tait, qui ne dit rien, un type qui ne sait rien à rien, ignorant de tout tai j'en ai marre de vivre avec un retraité, il faut que je change de mec au plus vite, ce n'est pas possible une vie pareille, aussi nulle ("te ette ole mitään, nolla; pitikin osua tollaiseen, tyyppiin, joka ei sano mitään, ei tiedä mistään mitään; minun on vaihdettava miestä pikimmiten, tällainen elämä on mahdotonta"). Andréa lietsoo sen hänessä esiin mutta ei se, Durasin paha olo, ole Andréan syy, tietenkään, vähääkään. Ehkä Duras oli kuitenkin Andréalle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Olla tekemättä mitään yksin on pahempi kuin olla tekemättä mitään maailmankuulun kirjailijan kanssa.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on pahempi kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on helpompaa kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään missä tahansa on parempi kuin tehdä ja palaa loppuun.
Pariisissa pitäisi voida olla tekemättä mitään ja samalla tehdä vaikka mitä.
Ehkä vastaus onkin siinä, pitää tehdä vähän ei-mitään.
Jos ilma vähän lämpenisi, Kristevaa voisi lukea puistossa.
Mikä järkevämpää, voisi mennä Kristevan luennolle, ehkä.
Voisi myös mennä puistoon ja olla lukematta Kristevaa. Voisi lukea vaikka John Irvingiä, niin kuin eräs nainen eilen metrossa. Se on ihanaa, kun kaikki ympärillä lukevat kirjoja. Parasta metroissa.
Molemmat kiinnostavat mutta eivät kiinnosta yhtään. Nuokun. Andréa ja Duras kävelevät Seinen rannalla. Tuntuu hyvältä idealta mennä itsekin. Menen. Onhan se. Kävin keskiviikkona Pariisin moskeijassa ja näin minareetin. Kävin kasvitieteellisessa puutarhassa ja näin meteoriitin. Hieno paikka muutenkin, Jardin des Plantes. Samoin se moskeija, La Grande Mosquée de Paris [miksi la mosquée mutta le musée??]. Jotakin uutta. Mutta kotona ei huvita, ei Duras ei Kristeva. En saa mitään aikaiseksi. Tuntuu, että Pariisikaan ei kohta enää kannattele.
Päätös oli, että täällä saa tehdä juuri sitä, mikä huvittaa. Päätös oli myös, että mitään lupauksia ei anneta; ei tänään sitä asiaa valmiiksi, ei huomenna toista. Siihen olen kuitenkin nyt ajautunut. Clichyyn meno ja ranskan kurssit tympäisevät, enkä mennyt tänäänkään. Kielitaito noista kurssista parane mihinkään. Sitten oli pakko luvata, että ainakin luen ne artikkelit. Gradu. huoh. Jos ei tee mitään, ei ole mitään, mistä olla tyytyväinen. Ei ole koskaan vapaata. Ei ole koskaan ansaittua lomaa. Mikään ei tule valmiiksi ja kohta ei ole aikaakaan mihinkään. Stressin noidankehä syntyy helposti, vaikuttaa kaikkeen.
Mutta siitä Duras-kirjasta. En ole vielä päässyt perille siitä, kuinka onnellinen Andréa oli Durasin kanssa. Tyyppi vaikuttaa aika voipuneelta, myös. Pelkkää mustaa vapaa-aikaa. Kyvyttömyys tehdä mitään täyttää päivät. Kunnes tulee Duras ja hän vain lukee, lukee, lukee, elää toisen kautta. Heidän yhdessäolonsa taas: alkoholia, kävelyjä, saneluita, riitoja. Durasilla oli pakko kirjoittamiseen, johonkin, joka täyttää päivän ja vie eteenpäin. Andréalla oli pakko vain Durasiin. Duras kiukuttelee pahemmin kuin... noh: vous êtes un double zéro, un nullard de première tai il fallait que sa tombe sur moi, un type pareil, qui se tait, qui ne dit rien, un type qui ne sait rien à rien, ignorant de tout tai j'en ai marre de vivre avec un retraité, il faut que je change de mec au plus vite, ce n'est pas possible une vie pareille, aussi nulle ("te ette ole mitään, nolla; pitikin osua tollaiseen, tyyppiin, joka ei sano mitään, ei tiedä mistään mitään; minun on vaihdettava miestä pikimmiten, tällainen elämä on mahdotonta"). Andréa lietsoo sen hänessä esiin mutta ei se, Durasin paha olo, ole Andréan syy, tietenkään, vähääkään. Ehkä Duras oli kuitenkin Andréalle hyvä tekosyy olla tekemättä mitään. Olla tekemättä mitään yksin on pahempi kuin olla tekemättä mitään maailmankuulun kirjailijan kanssa.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on pahempi kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään Pariisissa on helpompaa kuin olla tekemättä mitään Helsingissä.
Olla tekemättä mitään missä tahansa on parempi kuin tehdä ja palaa loppuun.
Pariisissa pitäisi voida olla tekemättä mitään ja samalla tehdä vaikka mitä.
Ehkä vastaus onkin siinä, pitää tehdä vähän ei-mitään.
Jos ilma vähän lämpenisi, Kristevaa voisi lukea puistossa.
Mikä järkevämpää, voisi mennä Kristevan luennolle, ehkä.
Voisi myös mennä puistoon ja olla lukematta Kristevaa. Voisi lukea vaikka John Irvingiä, niin kuin eräs nainen eilen metrossa. Se on ihanaa, kun kaikki ympärillä lukevat kirjoja. Parasta metroissa.
tiistai 30. tammikuuta 2007
Paketti Suomesta
Barnesin Flaubertin papukaijan kertoja täytti kohtalaisen hyvin dr. Housen jättämän sarkasmi-aukon päivissäni, mutta loppuihan sekin teos sitten. Kiitos K. ja R. , jotka tulivat hätiin. Nyt on taas Hugh Laurieta muutamaksi viikoksi. ;)
Pariisin "talvi" jatkaa samaa syksyistä rataansa. En osaa erottaa minne syksy päättyy tai mistä kevät alkaa. Taite on tullut ehkä siinä, että pimeää saa nykyään odottaa. Pukeutuminen on helppoa. Pitäisi vaan ostaa kengät.
Pariisin "talvi" jatkaa samaa syksyistä rataansa. En osaa erottaa minne syksy päättyy tai mistä kevät alkaa. Taite on tullut ehkä siinä, että pimeää saa nykyään odottaa. Pukeutuminen on helppoa. Pitäisi vaan ostaa kengät.
sunnuntai 28. tammikuuta 2007
Graduntekijä. Ja vihreä sananen tekopyhyydestä.
Gradu on päässä nyt (tämän viikon jälkeen) seuraavassa vaiheessa:
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Siinä on kyse Maria Vaaran tuotannon kahden toisiinsa kietoutuvan suuren teeman tarkastelemisesta eri kannoilta. Nämä teemat ovat
1) kysymys minän ja toisen välisestä suhteesta sekä
2) kysymys todellisuuden ja fiktion (eli kirjallisuuden mutta myös kuvitelmien, halluusinaatioiden, paranoian) välisestä suhteesta.
Teemat ilmenevät niitä vastaavissa aiheissa, jotka kattavat ja muodostavat Vaaran koko omaelämäkerrallisen tuotannon. Teosten keskeisimmät aiheet ovat siis 1) Johanneksen ja Marian suhde sekä 2) skitsofrenian (depression) ja kirjoittamisen teorian reflektointi.
Jokainen gradun luku luo näkökulman näihin teemoihin siten, että lopulta voidaan muodostaa jonkinlainen kattavampi tulkinta niistä, niiden käsittelystä Vaaran tuotannossa. Näkökulmat (ja siis luvut), joiden kautta teemoja tarkastellaan ovat seuraavat:
I Subjekti-näkökulma. Subjektiivinen kokemus maailmassa. Marian olemisen tapa tarkastelussa, suhde toiseen, suhde itseen, suhde todellisuuteen: "Se mikä totta on, ei ole aina todellisuutta..." (LL)
II Kieli-näkökulma. Kielen kyky tavoittaa kokemus ja välittää se toiselle. Skitsofrenia (depressio) ja kieli. Marian kieli ja vuorovaikutus: "Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä, ajatusten tulvavedellä". (KJ)
III Terapia-näkökulma. Kirjoittaminen terapian muotona: "Maria rakensi itselleen oman maailmansa ja hoiti itsensä terveeksi siellä, sen suojassa. Hän kirjoitti itselleen oman kerroksen, johon hän sopi."(KJ)
IV Yhteiskunnallinen näkökulma. Mielenterveyspotilaiden asema, Marian etiikka: "Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun täytyy puhua ja kirjoittaa kaikesta tästä." (MS)
---
Hahaa, mäkin rakennan täällä blogissa omaa elämääni. Ja kuvitelmaa siitä, että tuo työ tulee valmiiksi.
PS. Luin hesarin. Tosi kiva, että Ollila on nyt sitten herännyt ilmastonmuutokseen. Mistä tässä on kyse? Onko tosiaan niin, että elinkeinoelämässä ei olla uskottu ihmisen toiminnan vaikuttavan maapallon hyvinvointiin? Se, minkä tavalliset vihreitä äänestävät ihmiset ovat tienneet jo vuosikausia, tulee nyt täytenä yllätyksenä joillekin tahoille. Voi tekopyhyys!! "Voi on se niin harmi, että se Amerikka silloin jätti sen Kioton sopimuksen allekirjoittamatta..." Huoh. Vaikka onhan se hyvä, että edes nyt sitten puhutaan.
Oopperankävijä.
Kävin taas oopperassa. On niin kultturelli olo. Viimeksi nähtiin Giselle, tällä kertaa vuorossa olivat pienoisoopperat Janácekin Le Journal d'un disparu ja Bartókin Le Château de Barbe-Bleue.
Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.
Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.
Etenkin Siniparran huone oli mukava nähdä. Bartókin tulkinta oli positiivisempi kuin tarinan versiot yleensä: nainen aavistaa jo, mitä huoneesta löytyy, mutta rakastaa miestä silti. Myös ritari Siniparran rakkaus vaikuttaa aidolta. Eikä vaimoa pistetä lihoiksi lopussa. Se, miksi muille vaimoille niin on käynyt, ei kuitenkaan tunnu oopperassa selittyvän. Tarinaa on kuulemma ennen kerrottu varoituksena naisten uteliaisuudesta - sellaisena se tuntuu kuitenkin kaksiteräiseltä miekalta: ehkä murhaava aviomies on sittenkin isompi paha kuin utelias vaimo. Harmittaa, etten muista miten Neiti Etsivän Siniparran huoneelle kuului. Löytyisiköhän ranskalaisesta kirjastosta Nancy Drew? Voisin huomenna tarkastaa, kun menen pohjoismaiseen kirjastoon opiskelemaan... Toinen Siniparta-versio löytyy Jane Campionin Pianosta.
Kadonneen miehen päiväkirja oli osittain mustalaisstereotypioita pönkittävää rasismia, aikansa tuote, mutta ihan kiva silti. Toi mieleen vanhat suomalaiset elokuvat. Mukavaa aina tutustua uusiin kansantarinoihin. Tämä taru varioi perinteistä juonikaavaa niin, että mies lähtee rakastettunsa ja tämän mustalaisleirin matkaan ja hylkää vanhempansa ja porvarillisen elämänsä.
perjantai 26. tammikuuta 2007
Elsa Martine
Akustinen keikka République'lla. Harvoin saa kokea yhtä mahtavia musiikkielämyksiä.
Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...
Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.
Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.
Elsa Martine laulaa, tulkitsee, leikittelee äänellä ja äänteillä. Melodia ja rytmi ottavat vallan sanoista; muuttavat ne lähes tunnistamattomiksi, kuin yksittäisiksi instrumenteiksi. Samalla kielen prosodian (melodia, rytmi, intonaatio), äänteiden ja toiston kautta syntyy merkitystä, joka ylittää kielen ilmaisukyvyn...
Leikki ranskan kielellä oli uskomatonta, Nina Simone-tulkinta oli loistava ja reggae vei yleisön mukanaan, viimeistään.
Käy kuuntelemassa, vaikka live-keikan elämyksellisyyttä ei noissa ihan tavoitetakaan.
keskiviikko 24. tammikuuta 2007
Muistiinpano. Kielen riittämättömyydestä
La parole humaine est comme un chadron fêlé où nous battons les mélodies à faire danser les ours, quand on voudrait attendrir les étoiles.
"Language is like a cracked kettle on which we beat our tunes for bears to dance to, while all the time we long to move the stars to pity."
(Gustave Flaubert Madame Bovary, Julian Barnesin useaan otteeseen lainaamana Flaubertin papukaijassa.)
(Löysin vielä virallisen suomennoksen: ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Kääntämisen problematiikka lisää jotakin aiheeseen.)
------------------------------------------------------------
(Uskomatonta. Luin romaania [papukaijaa] sivulle 195 saakka, ja vasta silloin tajusin sen, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Lääkäri ja vaimo. Emma Bovary. Ellen. Tietenkin.
Tulkinta on outoa tiedettä. Assosiaatiota, yhdistämisen kykyä, halua ennen kaikkea. Mitä lukija haluaa? Siinä varmasti suurin ero. Joku etsii pakkomielteisesti koherenssia, merkitystä. Toinen tyytyy siihen, mikä on annettu. Jotkut teokset tarjoavat salaisuuksia ratkaistavaksi, oivaltamisen tyydytystä. Silloin aina kannattaa olla vähän utelias lukija. Onneksi kokeva lukija on aina utelias; kiinnostus, eläytyminen, johdattaa huomaamaan vihjeet, piillotetut rakenteet, symbolit, suhteet.)
"Language is like a cracked kettle on which we beat our tunes for bears to dance to, while all the time we long to move the stars to pity."
(Gustave Flaubert Madame Bovary, Julian Barnesin useaan otteeseen lainaamana Flaubertin papukaijassa.)
(Löysin vielä virallisen suomennoksen: ”puheemme on kuin säröilevä soittopeli, jonka räminällä saamme karhut tanssimaan, kun haluaisimme hellyttää tähdet.” Kääntämisen problematiikka lisää jotakin aiheeseen.)
------------------------------------------------------------
(Uskomatonta. Luin romaania [papukaijaa] sivulle 195 saakka, ja vasta silloin tajusin sen, minkä olisi pitänyt olla itsestäänselvää. Lääkäri ja vaimo. Emma Bovary. Ellen. Tietenkin.
Tulkinta on outoa tiedettä. Assosiaatiota, yhdistämisen kykyä, halua ennen kaikkea. Mitä lukija haluaa? Siinä varmasti suurin ero. Joku etsii pakkomielteisesti koherenssia, merkitystä. Toinen tyytyy siihen, mikä on annettu. Jotkut teokset tarjoavat salaisuuksia ratkaistavaksi, oivaltamisen tyydytystä. Silloin aina kannattaa olla vähän utelias lukija. Onneksi kokeva lukija on aina utelias; kiinnostus, eläytyminen, johdattaa huomaamaan vihjeet, piillotetut rakenteet, symbolit, suhteet.)
Listoja
Julian Barnes listaa ihanassa romaanissaan Flaubert's Parrot (1984) ranskalaisia ilmiöitä, pieniä erikoisuuksia, jotka tekevät Ranskasta Ranskan (tämä jatkaa ehkä omaa Englanti-Ranska-vertailuani):
"The light over the Channel, for instance, looks quite different from the French side: clearer, yet more volatile. [---] I don't just go for the light. I go for those things you forget until you see them again. The way they butcher meat. The seriousness of their pharmacies. The behaviour of their children in restaurants. The road sings [---]. Beaux-arts town halls. Wine-tasting in smelly chalk-caves by the side of the road." (92)
Barnes jatkaa:
"I could go on, but that's enough, or I'll soon be babbling about lime trees and pétanque [näinkö joukon petankkia pelaavia miehiä Rue Richard Lenoirilla saapuessani ensi kertaa Pariisiin syksyllä 2005? Kuvittelenko muiston?] and eating bread dipped in rough red wine ---. " (mp.)
Ja lopuksi:
"Everyone has a private list, and those of other people quickly appear vain and sentimental. I read a list other day headed 'What I like'. It went: 'Salad, cinnamon, cheese, pimento, marzipan, the smell of new-cut hay [would you read on?]... roses, peonies, lavender, champagne, loosely held political convictions, Glenn Gould...' The list, which is by Roland Barthes, continues, as lists do. One item you approve, the next stirs irritation." (mp, lihavointi minun.)
Kaiken tämän uhalla, tässä tulee!
Pariisi. Que j'aime:
Kävelyistä ja viinistä Tuilerien puistossa, valokuvaamisesta Bois de Boulognessa, kahviloista sateella... ikkunaostokset ja falafel Marais'sa, kävely Eiffelin kautta Palais de Tokyoon, Edelfeltin etsintä Luxembourgin puutarhassa, perjantainen Louvre - etenkin ranskalaiset veistokset Cour de Marlylla, Ooppera Garnierin portaikko ja Carpeaux'n Le Génie de la Danse, Gallimardin kirjakauppa Rue Raspaililla, Notre Dame pimeällä, pienet elokuvateatterit, moules et frites kadunkulma-brasseriessa, vihreät myyntikojut Seinen rannalla, patonki kääräistynä paperinpalaan, korkealla olevat metroasemat, viinikarahvit, violetit metroliput, vihannes- ja hedelmämyymälät, kojusta ostetut lämpimät pralines'it, art nouveau-katokset, kapeat ikkunat ja nupit keskellä ovea...
huh. Ja:
Museoita, joissa olen käynyt:
Centre Culturel Suèdois (Nina Korhosen näyttely), Louvre, Musée Marmottan (Claude Monet), Musée de l'Orangerie, Musée d'Orsay, Palais de Tokyo (Musée de l'Art Moderne de Paris), Musée National de l'Art Moderne Centre Georges Pompidou.
Museoita, joihin menen ensi tilassa:
Musée Carnavalet (Histoire de Paris) , Musée Maillol, Musée National de Moyen Age de Cluny, Musée de Montmartre, Musée Moreau, Museum National d'Histoire Naturelle, Musée Rodin, Maison de Victor Hugo.
Pariisissa nähtyjä elokuvia:
Between a Tear and a Smile (Kiinnostava jazz-dokumentti Kööpenhaminasta, Lisa Nilsson on mainio), Marie Antoinette (Loistava!), La science des rêves (Charlotte Gainsbourg ja meksikolainen keksijäpoika Pariisissa. Komediallista surrealismia. Olen alkanut nähdä taas unia sen jälkeen). Libéro (tärkeä italialaiselokuva. Pienen pojan näkökulma perheessä, jonka äiti lähtee ja palaa).
Näkemättömiä:
Le parfume, La tourneuse des pages (kaikki Suomessa ovat jo nähneet!), Hors de prix (Audrey Tatoun uusin), Prête-moi ta main (Charlotte Gainsbourgin uusin), Coeurs (Alain Resnaisin uusin, vrt. Love Actually?), The Queen, Bobby (tottakai:), Little Children (ehkä), Snow Cake (näin trailerin, vaikutti hyvältä). Ja uusia tulee jatkuvasti.
Eiköhän tämä riitä. ;) Arkkitehtuuri-kysymystä en voi aloittaakaan. Toki Le Corbusiereja pitäisi metsästää, mutta varmankin keväämmällä...
Barnesista vaan vielä: Flaubertin papukaija vahvisti jo Marguerite Durasin kautta syntynyttä ymmärrystä siitä, että Normandian rannikolle on päästävä. Trouvilleen, Flaubertin ja Durasin kaupunkeihin. Ja tietenkin Roueniin, Caeniin, Cherbourgiin... Provinssiin siis! Ja lisäksi pitäisi käydä tietenkin Nizzassa, Lyonissa, Toulousessa, Aix-en-Provencessa...
"The light over the Channel, for instance, looks quite different from the French side: clearer, yet more volatile. [---] I don't just go for the light. I go for those things you forget until you see them again. The way they butcher meat. The seriousness of their pharmacies. The behaviour of their children in restaurants. The road sings [---]. Beaux-arts town halls. Wine-tasting in smelly chalk-caves by the side of the road." (92)
Barnes jatkaa:
"I could go on, but that's enough, or I'll soon be babbling about lime trees and pétanque [näinkö joukon petankkia pelaavia miehiä Rue Richard Lenoirilla saapuessani ensi kertaa Pariisiin syksyllä 2005? Kuvittelenko muiston?] and eating bread dipped in rough red wine ---. " (mp.)
Ja lopuksi:
"Everyone has a private list, and those of other people quickly appear vain and sentimental. I read a list other day headed 'What I like'. It went: 'Salad, cinnamon, cheese, pimento, marzipan, the smell of new-cut hay [would you read on?]... roses, peonies, lavender, champagne, loosely held political convictions, Glenn Gould...' The list, which is by Roland Barthes, continues, as lists do. One item you approve, the next stirs irritation." (mp, lihavointi minun.)
Kaiken tämän uhalla, tässä tulee!
Pariisi. Que j'aime:
Kävelyistä ja viinistä Tuilerien puistossa, valokuvaamisesta Bois de Boulognessa, kahviloista sateella... ikkunaostokset ja falafel Marais'sa, kävely Eiffelin kautta Palais de Tokyoon, Edelfeltin etsintä Luxembourgin puutarhassa, perjantainen Louvre - etenkin ranskalaiset veistokset Cour de Marlylla, Ooppera Garnierin portaikko ja Carpeaux'n Le Génie de la Danse, Gallimardin kirjakauppa Rue Raspaililla, Notre Dame pimeällä, pienet elokuvateatterit, moules et frites kadunkulma-brasseriessa, vihreät myyntikojut Seinen rannalla, patonki kääräistynä paperinpalaan, korkealla olevat metroasemat, viinikarahvit, violetit metroliput, vihannes- ja hedelmämyymälät, kojusta ostetut lämpimät pralines'it, art nouveau-katokset, kapeat ikkunat ja nupit keskellä ovea...
huh. Ja:
Museoita, joissa olen käynyt:
Centre Culturel Suèdois (Nina Korhosen näyttely), Louvre, Musée Marmottan (Claude Monet), Musée de l'Orangerie, Musée d'Orsay, Palais de Tokyo (Musée de l'Art Moderne de Paris), Musée National de l'Art Moderne Centre Georges Pompidou.
Museoita, joihin menen ensi tilassa:
Musée Carnavalet (Histoire de Paris) , Musée Maillol, Musée National de Moyen Age de Cluny, Musée de Montmartre, Musée Moreau, Museum National d'Histoire Naturelle, Musée Rodin, Maison de Victor Hugo.
Pariisissa nähtyjä elokuvia:
Between a Tear and a Smile (Kiinnostava jazz-dokumentti Kööpenhaminasta, Lisa Nilsson on mainio), Marie Antoinette (Loistava!), La science des rêves (Charlotte Gainsbourg ja meksikolainen keksijäpoika Pariisissa. Komediallista surrealismia. Olen alkanut nähdä taas unia sen jälkeen). Libéro (tärkeä italialaiselokuva. Pienen pojan näkökulma perheessä, jonka äiti lähtee ja palaa).
Näkemättömiä:
Le parfume, La tourneuse des pages (kaikki Suomessa ovat jo nähneet!), Hors de prix (Audrey Tatoun uusin), Prête-moi ta main (Charlotte Gainsbourgin uusin), Coeurs (Alain Resnaisin uusin, vrt. Love Actually?), The Queen, Bobby (tottakai:), Little Children (ehkä), Snow Cake (näin trailerin, vaikutti hyvältä). Ja uusia tulee jatkuvasti.
Eiköhän tämä riitä. ;) Arkkitehtuuri-kysymystä en voi aloittaakaan. Toki Le Corbusiereja pitäisi metsästää, mutta varmankin keväämmällä...
Barnesista vaan vielä: Flaubertin papukaija vahvisti jo Marguerite Durasin kautta syntynyttä ymmärrystä siitä, että Normandian rannikolle on päästävä. Trouvilleen, Flaubertin ja Durasin kaupunkeihin. Ja tietenkin Roueniin, Caeniin, Cherbourgiin... Provinssiin siis! Ja lisäksi pitäisi käydä tietenkin Nizzassa, Lyonissa, Toulousessa, Aix-en-Provencessa...
sunnuntai 21. tammikuuta 2007
Kaksi näyttelyä Marais'ssa
Käveleminen Marais'ssa kuuluu niihin asioihin, joita teen täällä mieluiten. Kapeat, vähän hämärät, kadut puikkelehtivat satoja vuosia vanhojen talojen väleissä ja siellä täällä on erilaisia pieniä vaateliikkeitä, kirjakauppoja ja ravintoloita. Juutalaisravintoloista saa loistavaa falafelia ja Place des Vosges'in ympärillä on tunnelmallisia kahviloita. Vosges on itsessään myös ihana picnic-paikka, ranskalaisversio suurkorttelipihasta mutta kaikille avoin. Ihana paikka asua, varmasti, jo 1800-luvulla. Korttelin eteläreunalla on Victor Hugon kotitalo, pitää käydä katsastamassa jonakin päivänä.
Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.
Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).
Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.
Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.
Kävin sunnuntaina iltapäivällä kahdessa näyttelyssä. Ensin osuin Centre Culturel Suedois'sa esillä olevaan Nina Korhosen valokuvanäyttelyyn. Korhosen teossarja ja kirja "Anna, Amerikan mummu" oli voittanut 2004 parhaan valokuvakirjan palkinnon ja maailmalla kiertänyt näyttely oli nyt esillä Ruotsin kulttuurikeskuksen tiloissa. Korhosen isoäiti oli toteuttanut 1950-luvun lopulla pitkäaikaisen haaveensa ja muuttanut New Yorkiin asumaan ja työskentelemään, mies jäi Suomeen mutta liitto jatkui. Kuvissa esitetään Anna-mummun elämää New Yorkissa ja Floridassa viime vuosikymmenellä. Korhosen valokuvat piirtävät kuvan voimakkaasta maailmanmatkaajasta. Itsenäisyys, voima ja herkkyys koskettivat: osata rakentaa kokonaan toinen elämä ja silti säilyttää myös entinen, osata toteuttaa haaveensa, nauttia.
Kulttuurikeskus muistuttaa kovasti Ruotsalaista kirkkoa, jonka kautta syksyllä etsin asuntoa. Niillä on jännä kyky saada julkiset rakennuksensa täällä kodinomaisiksi, ruotsalaisilla. Kulttuurikeskuksella, kuten myös kirkolla, on pieni mukava kahvila, joka nytkin oli täynnä pariisin-ruotsalaisia, aikuisia ja lapsia. Kävin myös keskuksen museohuoneessa; se esitteli Ruotsin ja Ranskan välisen ystävyyden historiaa, pääasiassa 1600-luvulta 1800-luvun alkuun. Tajusin yhtäkkiä Ruotsin kuninkaiden ja ruotsalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden kuvia katsellessani, että onhan se minunkin historiaani. Välillä täällä, Aurinkokuninkaan tai vallankumouksen ajan monumentteja katsellessa, unohtuu että onhan meilläkin ollut kuningas ja monarkia, silloin. Samaa maata ja kansalaisuutta. Päätin olla kotonani rakennuksessa :).
Ruotsin kulttuurikeskuksen vieressä on Brasilian kulttuurikeskus, jossa vielä ensi viikon on esillä suomalaista nykytaidetta esittelevä näyttely. Vieraskirjaan kirjattu vastaanotto oli innostunutta (joku kirjoitti inspiroituvansa itsekin maalaamaan) ja ihmisiä kävi galleriassa hiljaiseen mutta tasaiseen tahtiin. Näyttely itsessään on pienoisläpileikkaus kotimaisesta nykytaiteesta; parisenkymmentä taiteilijaa, noin yksi työ per taiteilija ja kaikki suhteellisen tuoreita teoksia. Yhteisen ajan ja maantieteellisen alkuperän sijaan korostui kuitenkin monimuotoisuus: niin monta erilaista taiteilijaa samassa, eri tekniikoita ja tyylejä mutta myös tasoja. En tiedä, oliko näyttelyn tarkoituksena edustaa suomalaisen taiteen erityispiirteitä, mutta kai se tulee jo nimestä: "L'art finlandais". Tasaisempikin (ja samalla kuvaavampi) kokonaisuus olisi varmasti löytynyt, myös näiden taiteilijoiden tuotannosta.
Harri Markkulan veistos "Let Them Grow" oli näyttelyn huippua; kaunis, omalla tavallaan suomalainen. Tuoli, jonka istuinosaan on kiinnitetty rautaisia puikkoja, kuin kaisloja tuulen riepoteltaviksi rannalle. Se avaa katsojalle uuden maailman, johdattelee erääseen suomalaisuuteen, joka on yhtä aikaa outo ja tuttu. Samaten Kaarina Sepposen "purjeet"-grafiikka sekä Timo Partasen pimeyttä uhkuvat työt kertoivat jotakin Suomesta mutta samanaikaisesti myös abstraktista tai abstraktia lähestyvästä taiteesta yleensä. Näissä teoksissa tavoitettiin jotakin siitä, mitä itsekin olisin halunnut viestiä pariisilaisille Suomen nykytaiteesta. Näyttelyn öljymaalauksissa toistuva karuus ja groteskin teema oli kyllä myös mielenkiintoinen, suomalaiseen taiteeseen kuuluva kysymys, mutta etenkin öljyjen kohdalla teosten esillepano jätti paljon toivomisen varaa, mikä oli todella sääli ja söi katsomiskokemusta pahasti. Samaten teosten nimien löytyminen oli etsinnän takana. Oli kuitenkin mukavaa saada pieni kosketus kotimaahan, keskellä Marais'ta.
Dépôt de Garantie: Mademoiselle O.
"
Maylis oli Raisan tupareissa lauantai-iltana ja hän oli löytänyt mulle kortin!
Teksti kuvan takapuolella menee seuraavasti:
Aujourd'hui pour louer un appartement, il faut savoir donner de sa personne.
Les garanties demandées aux locataires dépassent de plus en plus souvent le cadre légal. Dépot de 6 mois à 1 an de loyer, plusieurs garants, relevés bancaires, CV, photo...
Ca ne peut plus durer ! Vous pouvez agir en envoyant cette carte eu ministre du Logement. Parce qu'il est temps de faire bouger les choses.
Eli: Asunnon saadakseen täytyy osata antaa itsestään. Vuokranantajien vaatimat takuut ylittävät yhä useammin laillisen rajat: 6-12 kk takuuvuokria, useita takaajia, pankkitilejä, CV:itä, valokuvia... Kortin kirjoittaja vaatii, että nyt saa riittää: "Voitte vaikuttaa lähettämällä kortin asuntoministeriöön, sillä nyt on aika muuttaa asioita".
Ensi viikolla vaadin Monsieur Bernardia allekirjoittamaan asuntotukihakemuksen uudelleen ja lähetän sen Caf'iin! Voi kunpa ne rahat joskus tulisivat... Kesää ja kaikkien erilaisten takuu-systeemien purkamista en halua edes ajatella.
keskiviikko 17. tammikuuta 2007
Les pensées disparaissent...
Luin viime yönä Lundánien Viikkoja, kuukausia. Unirytmi meni sekaisin, vaikka lupasin neljän jälkeen lopettaessani että heräisin silti aamulla. Yöllä oli selkeitä ajatuksia, nyt ne ovat kadonneet.
A. Majander kirjoitti HS:ssä lokakuussa, ettei oikein pystynyt lukemaan teosta romaanina, vaikka "saahan se sitä olla". Ajattelin, että ei kai niillä edes ole ristiriitaa, romaanilla ja päiväkirjalla, muistelmalla?
Kirjoitettu on aina yhtaikaisesti fiktiota ja elämää. Elämä muuttuu fiktioksi, fiktio elämäksi kun me luemme ja kirjoitamme, vaikutumme, samastumme, koemme. Koettu todellisuus ei välttämättä ole se oikea, reaalinen, vaan tämä kokemani hetki tässä. Kirjoitettu on osa elämää. Se jää elämään muutosten tullessa.
Jokin aina muuttuu, mutta se ei ole velvoitus. Ei silti tarvitse tehdä mitään. Vain olla.
A. Majander kirjoitti HS:ssä lokakuussa, ettei oikein pystynyt lukemaan teosta romaanina, vaikka "saahan se sitä olla". Ajattelin, että ei kai niillä edes ole ristiriitaa, romaanilla ja päiväkirjalla, muistelmalla?
Kirjoitettu on aina yhtaikaisesti fiktiota ja elämää. Elämä muuttuu fiktioksi, fiktio elämäksi kun me luemme ja kirjoitamme, vaikutumme, samastumme, koemme. Koettu todellisuus ei välttämättä ole se oikea, reaalinen, vaan tämä kokemani hetki tässä. Kirjoitettu on osa elämää. Se jää elämään muutosten tullessa.
Jokin aina muuttuu, mutta se ei ole velvoitus. Ei silti tarvitse tehdä mitään. Vain olla.
tiistai 16. tammikuuta 2007
La fureur. Raivo
Luin eilisestä Helsingin Sanomista, että edelleen lähes joka kuudes miespappi vastustaa naispappeutta ja jopa kieltäytyy toimittamasta jumalanpalvelusta naisen kanssa. Piispainkokous on viime syksynä päättänyt, että yhden syrjinnän muodon (joka itse asiassa on tähän saakka tukenut miespappien vakaumusta, ainakin ajatuksen tasolla) on nyt loputtava: työvuoroja ei saa enää järjestellä niin, että misogyyni-papit eivät joutuisi samoihin työtehtäviin naisten kanssa. Ja tästä nyt sitten kiistellään. Suomessa, vuonna 2007. Sanoiko joku, että feminististä ajattelua ei enää tarvita, kun meillä on jo se tasa-arvo ja eettiset suhteet ihmisten välillä... maassa rauha ihmisten kesken?
Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.
Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.
Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?
No, niinhän se on.
Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?
Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?
"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.
Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.
Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.
Muistan, kun leikkikaverin tädistä tuli pappi, ensimmäisten naispappien joukossa. Miten siitä oltiin ylpeitä. En kyennyt silloin ihan ymmärtämään, että miksi vasta nyt. Taisin nähdä vain epälogiikan ja olin suhteellisen tyytyväinen, että se oli korjattu. Kaveri taisi silloin ylpeänä ilmoittaa, että hänestä tulee myös. Miten ihanaa, että sai rakentaa omaa sukupuoli-identiteettiään tietäen, että naiseus ei asettaisi rajoitteita olemisellemme, tulevaisuus olisi avoin. Hieno lahja meille 4-vuotiaille tytöille.
Nyt, 21 vuotta myöhemmin, en taaskaan meinannut ymmärtää, kunnes käsittämätön paha olo ja raivo iskivät.
Miten voi olla mahdollista, että niin valtaisa, moderni, instituutio kuin Suomen luterilainen kirkko ei ole kyennyt pitämään kiinni yksinkertaisimmasta eettisestä periaatteesta ja juurruttamaan sitä syvälle aatteellisiin perustuksiinsa? Onko todella niin, että teologisessa keskustelussa on edelleen mahdollista takertua sellaiseen raamatuntulkintaan, joka kaikilla nykyisillä kontekstualisoinnin, lähdekritiikin ja ETIIKAN kriteereillä on pätemätön, suorastaan kristillisen opetuksen vastainen?
No, niinhän se on.
Se vaan ihmetyttää, että jos kirkko on valmis, ollut jo 21 vuotta, siirtymään toisenlaiseen eettisempään ja tasa-arvoiseen ajattelumalliin, mikä niitä yksilöitä siellä organisaation sisällä vaivaa? Puhdas viha naisia kohtaan?
Voiko yksilö, joka pitää fanaattisesti kiinni raamatunkohdista, jotka voidaan aivan hyvin, kristillisiä arvoja loukkaamatta, ymmärtää pikemminkin silloisen yhteiskunnallisen tilanteen tuottamiksi kuin miksikään uskonnollisiksi ohjenuoriksi, ottaa ne "omantuntonsa ääneksi" (HS), ja perustelee tällä toiminnallaan oikeutensa osallistua vuosituhansia jatkuneeseen naisten syrjinnän operaatioon, todella toimia eettisenä, uskonnollisena, johtajana?
"En vastusta tasa-arvoa, mutta naisen ei silti tule toimia seurakunnassa miehen rinnalla... sen huoran." huoh.
Taidan edelleen ottaa mieluummin uskonnokseni feminismin tai eettisen filosofisen ajattelun ylipäänsä. Vaikka täällä varsinkin uskonnollinen taide ja seremoniat voivat tuottaa sellaisia henkisiä yksilökokemuksia, joiden voisi ajatella toimivan jonkinlaisena eettisenä perustana. Kun subjektin ja objektin valtasuhteet kumoutuvat, minän ja toisen välinen suhde tulee uudelleen arvioiduksi... Hyvää ja kaunista oli myös, kun Notre Damen messussa 1. tammikuuta ihmiset toivottivat toisilleen onnellista uutta vuotta, tutuille ja tuntemattomille, vilpittömästi, sukupuolesta riippumatta.
Keksin juuri muuten oikeutuksen myös Dan Brownin Da Vinci koodin olemassaololle. Pieneen päähäni ei aina mahdu, että naisen olemassaoloa tosiaan vastustetaan täällä maapallolla niin paljon. Mikä tahansa keskustelunavaus asian korjaamiseksi on arvokas.
lauantai 13. tammikuuta 2007
I'm crying everyone's tears...
En tiedä, mistä Vaaran Tulilinnussa on oikeastaan enää kyse, kaunokirjallisesti. Kirjoituksen loppumisesta. Se on selvempi, tässä todellisuudessa, päivämäärissä kiinni-olevampi kuin mikään aikaisemmista teoksista. Instituutio tekee siitä ehdottomasti kirjallisuutta, se ei ole kyseenalaista. Mutta semanttisestikin kyse on kirjekokoelmasta.
Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.
Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.
Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".
Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.
Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.
Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.
Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.
Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.
Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)
Ajattelin, että oli olemassa tarve saattaa päätökseen Marian ja Johanneksen välinen (vuoro)puhelu. Tulilintu on sitä. Päätöstä.
Ei niitä teoksia voi lukea irralla toisistaan. Muodostavat toisiaan täydentävän kokonaisuuden.
Gradun suhteen on ongelmia, laajuuden suhteen. Olisi kova halu käsitellä Marian tapaa hahmottaa maailmaa kielessä sekä kirjoittamisen funktioita: kommunikaatiota, minää ja toista, terapiaa. Välillä tuntuu, että sille kaikelle on vaikea löytää yhteistä otsikkoa, muuta kuin "kirjallisuus".
Ja sitten on vielä se etiikka. Masennus. Solipsismi. Minä.
Vaara ei julkaissut enää Tulilinnun jälkeen. Se (kirjoittaminen) muuttui kai liian raskaaksi, kun yhtäkkiä olikin taas elämänhalua; toinen ihminen (Johanneksen lisäksi) jonka vuoksi elää. Oli luovuttava vanhasta aiheesta ja samalla solipsistisesta elämänasenteesta. Elämä, maailma ei ollut enää vain minän ympärillä, ei ollut enää yksinäisyyttä, ja samalla tuli vaade avautua muualle kuin kirjallista toista kohti.
Mulle on eilen ja tänään soittanut Tuntematon Numero, joka jättää messageriehin viestin "(H)alo, Jamas..." On soittanut jo lukemattomia kertoja, itse asiassa marraskuusta lähtien. Jos vastaan, se sulkee puhelimen. Onko täällä tosiaan tapana soitella tuntemattomiin numeroihin ja jätellä viestejä? Pitäisi kuunteluttaa ne joskus jollain.
Ja aamuyöllä rappukäytävässä tapahtui jotain. Hirveä huuto ja selitys. En voinut mennä katsomaankaan. Ne olivat kai suoraan oven takana. Ja nyt tuntuu että sekin, mitä siitä ymmärsin, oli unen tuottamaa tulkintaa.
Jännittävää, miten ihmiset voivat välillä olla niin kaukana. Silloin kun ei ymmärrä puhuttuja sanoja, on vain oma maailma. Oma kuvitelma todellisuudesta. Uni. Hallusinaatio.
Kirjoitus (kirjallisuus yleensä, taide) voi monesti ylittää tällaisia rajoja paremmin. Taide tuottaa intersubjektiivisia kokemuksia. Maria Vaaralle kirjoittaminen ja toisen kanssa oleminen taisivat olla toisensa poissulkevat vaihtoehdot. Kun tuli puhuttuja sanoja, ne täyttivät koko maailman, eikä kirjoitusta enää tarvittu. (Tän lausunnon uskonnollisia yhteyksiä voisi miettiä...)
keskiviikko 10. tammikuuta 2007
Lasillisella viiniä
Kävin eilen paljon pimeän jälkeen 19:sta lasillisella viiniä, pienessä baarissa lähellä Rotonde de la Villetteä. En ollut käynyt sielläpäin aikaisemmin, ajanut vain metrolla ohi Stalingradin kohdalta. Olin hetken aikaa epävarma ilmansuunnista noustessani ylös metrosta. Rotonde oli yllätys. Valaistu kaunis rakennus. Sillä kohtaa on myös paljon vettä: Canal Saint Martin ja Bassin de la Villette. Parc des Buttes-Chaumont on myös aivan lähellä.
Ajattelin siellä baarissa istuessani, että jostain syystä täällä saa voimaa siihen että on mykkä, pihalla ja tuntematon. Kaupungin tuttuus, täällä vakaasti oleminen, tuo turvallisen tunteen mutta samalla kielitaidottomuus tekee kaikesta vähän absurdia. Näytelmänomaista. Ei niin omaa elämää.
Täällä ei ole sellaista painoa elämässä kuin siellä missä on "todella", ei voi olla. On löydettävä huumoria asiaan. Loputtomiin väärin kuultuihin lauseisiin, mahdottomiin poskisuudelmiin. Ja siihen kammottavaan kyvyttömyyteen ilmaista itseään.
Viikonloppuna voisi yrittää tehdä talvisen puistokierroksen: käydä Bois de Bolognessa ja Buttes chaumontissa. Se vaan saattaisi olla mukavampaa jonkun kanssa, ei tosin välttämättä.
Ai niin. Rotonde de la Villetten aukiolta on öisin kaunis näkymä valaistuun Sacre Coeuriin. Se oli hyvä ilmansuunta.
Ajattelin siellä baarissa istuessani, että jostain syystä täällä saa voimaa siihen että on mykkä, pihalla ja tuntematon. Kaupungin tuttuus, täällä vakaasti oleminen, tuo turvallisen tunteen mutta samalla kielitaidottomuus tekee kaikesta vähän absurdia. Näytelmänomaista. Ei niin omaa elämää.
Täällä ei ole sellaista painoa elämässä kuin siellä missä on "todella", ei voi olla. On löydettävä huumoria asiaan. Loputtomiin väärin kuultuihin lauseisiin, mahdottomiin poskisuudelmiin. Ja siihen kammottavaan kyvyttömyyteen ilmaista itseään.
Viikonloppuna voisi yrittää tehdä talvisen puistokierroksen: käydä Bois de Bolognessa ja Buttes chaumontissa. Se vaan saattaisi olla mukavampaa jonkun kanssa, ei tosin välttämättä.
Ai niin. Rotonde de la Villetten aukiolta on öisin kaunis näkymä valaistuun Sacre Coeuriin. Se oli hyvä ilmansuunta.
maanantai 8. tammikuuta 2007
Pariisi-Lontoo-Pariisi
Palasin vähän ennen Uutta vuotta, samalla angstilla kuin lähdinkin. Nyt oli ystäviä mukana, mikä helpotti asiaa. Kierrettiin viikko nähtävyyksiä. Pariisi on niin tuttu. Benjamin soitti, että pitää käydä allekirjoittamassa papereita pankissa. Kävin. Asumistukihakemus oli tullut takaisin epätäydellisenä, se oli Monsieur Bernardin syytä täysin mutta minuunhan se kolahtaa. Samoja ongelmia kuin aikaisemminkin. Sama ihana kaupunki silti.
Torstaina, viikko paluun jälkeen, lähdin Gare du Nordilta Eurostarilla kanaalin ali Lontooseen.
En voinut muistaa, yli kymmenen vuoden takaa, millainen se kaupunki oli ja silti muistin heti, tunnelman. Tajusin vasta nyt, miten lähekkäin kaikki siellä onkin, verrattuna Pariisiin: Waterloo Station, Parlamentti, Big Ben, Trafalgar Square, National Gallery, Piccadilly Circus - kävelymatkan päässä. Tuntui epätodelliselta, että ihmiset puhuivat äidinkieltä, jota ymmärsin ja puhuin. En voinut ymmärtää, että se on oikea kaupunki, ei lavaste. Kaikki oli vain etäisiä muistoja, oudon tuttua kieltä, kirjallisia kokemuksia. Ja uusien havaintojen sekoittumista niihin.
Yritin tässä kehittää jonkinlaista analogiaa saarivaltion ja fiktion välille. Lontoo tuntuu tällä hetkellä tuhat kertaa epätodellisemmalta kuin Pariisi, jossa asun. Tapasin siellä tosiaan Leenan, Jukan ja Mikon (sitä äiti kysyi) ja Mrs Woolfin, jonka Humphreys'in Gwen Daviskin näki kävelemässä Tavistock Squarella (sain tarkastettua tämän lauantaina junassa kirjasta, Anni löysi Lost Gardenin yhdestä kirjakaupasta Charing Cross Roadilta) sekä Agatha Christien Mousetrapin henkilöhahmot ja tietenkin Elliotin sisarukset Muotitalosta. Eikä Sherlock Holmeskaan ollut kaukana. Tai Jeeves, tai Bertie Wooster.
Ilmeisesti muutamat asiat synnyttivät tämän vaikutelman: sumu, vanhanmalliset autot, tippikäytäntö, entisaikaiset puhelinkopit, vieras mutta ymmärrettävä kieli, punta. En voinut oikein käsittää, millä vuosisadalla olin ja missä maassa.
Joka tapauksessa, näiden kahden kaupungin, Pariisin ja Lontoon, olemassaolo tyynnyttää minua suuresti. Tuntuu löytyvän jotakin kiinnekohtaa näkymättömään ideoiden maailmaan. Ja jotakin, joka aidosti kiinnostaa.
Ahdistus kumpuaa tällä hetkellä siitä, että rakas ranska ei vieläkään ota sujuakseen (Madame Lallemandilla oli ilmeisesti jotain sanottavaa joulukuisesta esitelmästämme) ja siitä, etten koskaan usko kykeneväni siteeraamaan mitään kaunokirjallisia teoksia ulkomuistista, niin kuin henkilöt Hämeen-Anttilan Suden vuodessa tekevät. Otan vasta ensiaskeleita takaisin lukemiseen ja kirjoittamiseen. On oltava varovainen, ettei paineita tule liikaa.
Hyvää ja onnellista, stressitöntä, uutta vuotta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)