Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.
-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.
Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:
Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")
Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)
Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)
Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)
Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:
If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")
Kuvitelma, toive kielestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti