Muistiinpano: rajoista ihmisten välillä ja itsessä, kivusta ja rakkaudesta

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä.
Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.
Liitin lauseeseen toisen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.
Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.
Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
(Pirkko Saisio 1998 Pienin yhteinen jaettava, 5-6.)

"Minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen." Saision kahdeksanvuotias huomaa kielen kautta sen erottumisen, jolle oman olemassaolon hahmottaminen perustuu: minä on aina muualla, toisenlainen ja eri kuin "minä itse". Se on tarkkailun kohde, arviointini, arvostukseni ja joskus myös halveksuntani vastaanottaja. Se on myös etäännyttäjä minän ja maailman välillä. Minä tuolla - en tämä oikea minä tässä. Sijainen, johon olen kasvanut kiinni ja joka on turvani mutta jota en joskus lainkaan tunne.

Tältä pohjalta ei ole ihme että meidän on joskus vaikea vastata kysymyksiin: "mitä minä haluan?", "olenko hyvä?", "olenko onnellinen?"

Anthony de Mello kirjoittaakin:

Onnellisuudesta ei voi sanoa mitään. Onnellisuutta ei voi määritellä.

ja jatkaa:

--- Rakkautta ei voi määritellä, rakkaudettomuus voidaan.

ja vielä:

--- Totuutta ei voi pukea sanoiksi tai kaavaksi. Se ei olisi totuus. Se ei olisi todellisuutta. Todellisuutta ei voi pukea kaavaan. (Anthony de Mello: Havahtuminen.)

De Mellolla on ärsyttävä tapa puhutella lukijoita suoraan ("sinä") ikään kuin "me itse" siten tulisimme häntä lähemmäs. Se, mitä hän sanoo onnellisuudesta, rakkaudesta ja totuudesta pitää kuitenkin paikkaansa. Määrittelemättömyys - ja samalla todellisuus.

Ne ympäröivät meitä kaikkialla, elävinä ja muuttuvaisina. Kyse ei ole jostakin tavoiteltavasta hyödykkeestä, joka lievittäisi elämän tuskaa ja olisi helposti määriteltävissä, vaan elämisen ehdoista, kiinnittymisestä olemiseen.

Rajat ihmisten välillä ovat häilyväisiä. Ne liikkuvat ja murtuvat helposti. Samalla muuttuu todellisuus, näkökulmat. Ja muutos on tämän rakkaudeksi (tai samastumiseksi, ruumiillistamiseksi) kutsutun seurausta. Elämän ehto ja olemisen tuska.

Tarvitaan jotakin, joka korvaa maailmassa olemisen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, saa rajat minän ja toisten välillä hämärtymään hetkeksi, muodostaa suhteita. Rakkaus on psyykkinen mekanismi, joka syntyy, kun yksilö huomaa oman erillisyytensä maailmasta. Ikään kuin turvaksi: turvaamaan tyhjää - tai tyhjältä niin kuin Kristeva sanoo Histoires d'amourissa. Onnellisuus on myös ei-tyhjää. Samoin todellisuus. Se on "jotakin", eikä ainakaan tyhjää.

Saisionkin kahdeksanvuotias voittaa sanoillaan maailman, rakentaa suhteen todellisuuteen, voittaa niiden takaaman rakkauden turvin hylkäyksen ja menetyksen:

Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
Ja

nyt hänellä oli kiire kouluun vangitsemaan Aira Hokkanen sanoilla.
Ja

Aira Hokkanen astuu luokkaan ja toivottaa kaikille hyvää huomenta.
Eikä hän kykene hillitsemään voitonriemuista hymyään kirjoittaessaan mielessään lauseen: Aira Hokkanen oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun, sillä hän oli valvonut koko yön muistellessaan pahoja, hyvin pahoja tekojaan. (Saisio 1998, 239.)

Töölönlahdella ja Hakasalmen huvilassa, Signe Branderin Helsinkiä

Viikko sitten lauantaina oli yllättävä vapaapäivä ja pääsin ennen illan teatteria pitkästä aikaa Töölönlahdelle kävelemään. Oli yksi kireimpiä pakkaspäiviä, auringonpaistetta ja valoa jo pitkälle iltapäivään. Jäällä saattoi kävellä ja kukkula Finlandiatalon kupeessa oli pulkkamäkenä. Ihana talvi!

Päädyttiin myös Hakasalmen huvilaan lämmittelemään ja katsomaan Signe Branderin valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta. Videohuoneessa, jossa 1910-luvun kuvat rinnastuvat 1990-luvulla otettuihin, meni yli puoli tuntia ja muutenkin aikaa kului, kun piti tihrustaa kuva kuvalta, miten maisema on muuttunut sadassa vuodessa: mitkä talot ja kadut olivat valmiita jo Branderin kuvatessa, mitä on kadonnut kokonaan, mikä muuttunut.

***

Helsingin kaupungin muinaismuistolautakunta palkkasi Branderin vuosisadan alussa tallentamaan katoavaa kaupunkia, mm. puutaloja ja vuokramökkejä, jotka saivat väistyä kivisten kerrostalojen ja uusien katujen tieltä. Siinä sivussa Brander kuvasi myös elämää kaupungissa. Hänen kuvissaan ihmiset kiiruhtavat eteenpäin tai pysähtyvät ihmettelemään valokuvaajaa, ja tulevat osaksi kaupunkikuvaa - toisin kuin monen muun kuvissa, joissa on ihmiset haluttu häivyttää kaupungin tiloista. Etenkin lapset näyttävät olevan avoimen kiinnostuneita kuvaavasta naisesta, kun taas aikuiset yrittävät jatkaa töitään normaalisti. Ennen kaikkea, Branderin Helsinki on eletty Helsinki.

Vanha optiikka vääristää etäisyyksiä hauskasti, ja etenkin rakentamattomilta alueilta kuvattuja panoraamoja on ajoittain hankala sijoittaa nykyiseen kaupunkitilaan. Vanhojen karttojen mukaan Töölössä oli 1910-luvun taitteessa olemassa jo selkeä asemakaava ja kadunnimet ovat nykyäänkin tuttuja, mutta valokuvien perusteella tiet ovat pelkkiä polkuja ja hökkelimäisiä rakennuksia on siellä täällä sikin sokin, väleissä puutarhaviljelmiä. Kivitalorivistöt ja esimerkiksi Temppeliaukiota ympäröivät talot rakentuvat vasta 1910- ja 20-lukujen kuluessa. Optiikan takia mittakaava muuttuu hämmentäväksi, mutta myös avaruus kaupungin "laidoilla" on ihmeellistä: Töölössä, Kallion pohjoispuolella on kaupunkielämä vasta aluillaan.

Karl Lindahlin suunnittelema Paasitorni (työväentalo) on hallitseva näky ja maamerkki monissa 1908 vuoden jälkeisissä kuvissa, ennen kuin Kallion kirkko (valm. 1912) alkaa hahmottua. Esimerkiksi Pitkänsillan rakennustöitä kuvaavat kuvat ovat mielenkiintoisia: nykyään niin pelkistetty alue Kaisaniemen puiston ja rannan välissä oli vuonna 1911 täynnä erilaista nosturia, rakennustelinettä ja lautakasaa. Vuoden 1908 kuvassa, joka on otettu Työväentalon tornista, Pitkänsillan ja Kaisaniemen alue on puolestaan melkein nykyisellään (lukuunottamatta puista siltaa). Siltavuorenpenkereen talot ovat vasta rakennusvaiheessa, mutta muuten maisema on suurin piirtein kohdallaan: taustalla häämöttää Uspenskin katedraali, Tuomiokirkko sekä Johanneksen kirkon kaksoistornit, edessä tiheä kaupunkimaisema ja Kaisaniemen puisto.

Branderin kuvissa on mielenkiintoista vuorottelu vanhan ja kasvavan kaupungin välillä. Hän tallensi pieniä yksityiskohtia ja elämää jo-rakennetuilla alueilla Kauppatorin ympäristössä ja eteläisessä Helsingissä, mutta myös rakennustöitä keskustan pohjoispuolilla. Kuvista huomaa myös, että aivan kaikki ei ole muuttunut. Esimerkiksi rantojen mattolaiturit ovat yhä lähes ennallaan. Samaten Kruununhaassa Kristianinkadulla eräs Branderin kuvaama piharakennus on hauska poikkeus: se on edelleen olemassa, toisin kuin lukuisat muut pienet puiset rakennukset, jotka jäivät 1910-luvun "uudisrakennusten" jalkoihin.

Elämä ja odotus

Jos Pirkko Saision loistavat romaanit (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja) ovat lajiltaan autofiktiota, niin hänen, Marja Packalénin ja ohjaaja Heini Junkkaalan näytelmä Kom-teatterissa voisi olla sitten autodraamaa.

Odotus on siis "esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén" ja se jatkaa oikeastaan siitä, mihin Saision trilogia seitsemän vuotta sitten jäi - tai palaa takaisin, kertaa, ottaa uusia näkökulmia, juttelee.

Uutta ja lämpöistä on, kun Pirkko Saisio -nimisen teatteriopiskelija-kirjailijan rinnalle ilmestyy myös toinen ääni, fiktiivinen Kom-näyttelijä Packalén. Kaksi elämää kulkee rinta rinnan 70-luvun taistolaisesta kulttuurielämästä tähän päivään. Ja on muitakin elämiä: vanhemmat, isovanhemmat, rakastetut, lapset. Henkilökohtainen avautuu kaikkien yhteiseksi kokemukseksi, muuttaa toki muotoaan, mutta saavuttaa jotakin uutta. Tätä voisi olla taiteen poliittinen nykypäivänä: elämien merkitysten huomaamista, sen odotuksen painoa, jota elämä on täynnä.

Jään etsimään Marguerite Durasilta tulleita sanoja, lukemaan uudelleen, hymyilemään pienille asioille, jotka ovat tärkeitä yhtäkaikki.

Muistiinpano Kissoista

Eero Tarastin ja H.K. Riikosen kirjekokoelmassa on hassu pieni keskustelu Kurre-kissasta, jota pohjustetaan näin: "Pidätkös muuten kissoista? Luin juuri äskettäin eräästä julkaisusta, että mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän pitää kissoista." (Eero ja Hannu 1998, 104.)

En keksinyt sopivaa yhteyttä, jossa nostaa aihe esiin (vaikka kissa-ihmisenä hymyilyttikin) mutta tänään löysin onneksi vähän lisää kissa-informaatiota Freudia selatessani.

Freudilla onkin vähän toisenlainen selitys kissoista pitämiseen:

Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että toisen ihmisen narsismilla on suuri vetovoima niihin, jotka ovat osaksi luopuneet omasta narsismistaan ja etsivät kohderakkautta. --- Samoihin asioihin perustuu se, että jotkin sellaiset eläimet, jotka eivät näytä piittaavan meistä, kuten kissat ja suuret petoeläimet, tuntuvat meistä kiehtovilta. (Freud 1914 "Johdatus narsismiin".)

Hyvä Freud! Eli joko olen hyvin sivistynyt, tai sitten narsistit vetävät minua puoleensa.

Akateemisen alessa taisi olla myös Doris Lessingin Kissoista. Pitää ehkä käydä se vielä poimimassa.

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.

Assosiaatioita: Lily ja Sookie

Hassua, mutta Siri Hustvedtin varhaisteos Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, 1996) vie hyvin samankaltaiseen todellisuuteen kuin television uusi hömppäsarja True Blood. Jälkimmäisen pääpointtina on kuvata maailmaa, poliittisia sotkuja ja arjen elämää sen jälkeen kun vampyyrit ovat paljastaneet salatun olemassaolonsa ja saaneet kansalaisoikeudet. Ensimmäinen on Hustvedtiä, taidetta, tunteita ja kipeitä salaisuuksia, ennen siirtymistä suurkaupungin ja psykoanalyysin maailmaan.

Yhteys löytyy päähenkilöistä sekä pikkukaupungin miljööstä, vaikka maantieteellisesti tapahtumapaikat ovat hyvin eri puolilla Yhdysvaltoja.

Hustvedtin Lumous kertoo nuoresta Lily Dahlista, joka tarjoilee pikkukaupungin ravintolassa ja rakastuu päätäpahkaa New Yorkista tulleeseen taiteilijamuukalaiseen.

True Blood:in sankarittaren Sookien työpaikkana on myös paikallinen ravintola, ja hänen sydämensä vie kaupunkiin eksynyt 150-vuotias vampyyri.

Molemmissa tapauksissa tyttöjen haaveet ja ihastukset ovat vain alkua tarinalle. Sookie päätyy taistelemaan sosiaalisessa ja fyysisessä todellisuudessa vampyyrien, ristiriidassa olevien tarpeiden ja oikeuksien, välittämisen ja rakkauden puolesta. Lily opettelee elämään monien merkitysten, tunteiden ja halujen maailmassa sekä kapinoimaan tavoittaakseen sen, minkä haluaa.

Lumous paljastuu monisäikeiseksi ja ajatelluksi romaaniksi minnesotalaisen pikkukaupungin asukkien vaikeista asioista sekä fyysiseksi kertomukseksi Lilyn kokemuksesta ja sen maailmasta, toisten yksilöiden vaikutuksesta Lilyn elämään. True Bloodin fantasiamaailmaan on puolestaan sisäänrakennettu vaikeiden sosiaalisten kysymysten lisäksi arkisen etelävaltiolaiskaupungin hiki ja kuumuus. Molemmat tytöt aistivat paitsi mielellään, myös ruumiillaan ja keskiöön nousevat suhteet toisiin. Uni ja kuvitelma. Tieto ja totuus. Salaisuudet, jotka tulevat julki, mutta jatkavat elämiään toisaalla.

Mad Men ja 60-luvun myyttejä

Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.

Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.

'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.

Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin:
1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa.
2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen.
3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut).
4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.

Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.

Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.

Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.

Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.

...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.

Listauksia

Joulu ja vuoden loppu lähestyvät, saatiin lumi ja pakkanen ja tekee mieli järjestää asioita ja ajatuksia, ikään kuin siivoukselle korvikkeina. Joululistauksia siis:

Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.

Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.

Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.

Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".

Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.

Dylan Thomas jää mieleen:

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night

...Tässä nämä joulukuussa opitut.

Paul Auster Vapaudesta

I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)



Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.

Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).

Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:

It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)

Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.

Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.

Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).

Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.

Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:

The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)

Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.

Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.

Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)

Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:

"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)

Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.

Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.

Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.

All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)

Prosessihukka ja tarve ymmärtää

Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)

Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.

Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)

Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.

Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.

Siksi taide on niin tärkeää.

***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.

Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.

Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.

Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.

Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.

I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)

***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:

It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)

"Radikaali" teko

Katselin tätä blogia, etenkin taustalle keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä ja näin niissä ajatuksen alkuja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille muotoa. Niitä on näemmä kertynyt lähes alusta lähtien. Usein kyse on erimielisyydestä oman alkuperäisen ajatuksen kanssa, umpikujaan ajautumisesta ja jonkinasteisesta häpeän tunteesta oudon tai invalidisoituneen ajatuksen suhteen. Usein myös ajan loppumisesta ja unohduksesta.

Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.

Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...

Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.

Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.

Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.

Woody woody woody

Woody Allen on vihdoin palannut Euroopan matkoiltaan kotoisaan New Yorkiin ja tehnyt taas vaihteeksi elokuvan, joita vain hän tekee. Hiljattain teattereihin tullut Whatever Works (2009) on aivan ihana, allenmainen komedia epäsopusuhtaisista ja känkkäisistä mutta tasa-arvoisista ja hillittömistä parisuhteista kaupungissa, jossa kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Elokuvaan sisältyy monia hassuja käänteitä, elämän mullistuksia puolin ja toisin - ja mainioin jätettyjen miesten baarikeskustelu ikinä.

Keski-ikäinen John Celestine on päätynyt uskonnollisesta etelästä New Yorkiin, oppinut että hänen vaimostaan on tullut valokuvataiteilija, joka asuu kahden miehen kanssa iloisessa ménage à trois:ssa ja tytär on naimisissa ikälopun neron kanssa. Koettelemusten jälkeen John löytää itsensä baarista hukuttamasta suruaan tuoppeihin. Kapakassa hän kohtaa niin ikään parisuhteensa loppua surevan miehen, mutta keskustelussa tämän kanssa alkavat käsitteet mennä pahasti sekaisin, kun selviää, ettei miehen parisuhde ollutkaan sitä normatiivisinta mallia. Mutta, niin kuin elokuvan otsikko toteaa, todellisuudessa whatever works:

[Man in the bar:] My wife left me, too.
[John Celestine:] I’m sure she was beautiful, just like my wife.

[Man in the bar:] Norman? Norman was gorgeous. He was the greatest runway model Versace ever had.

[John Celestine:] I thought you said your wife.
[Man in the bar:] We were married in Holland.
...
[John Celestine:] You married a guy???
[Man in the bar:] What else?

[John Celestine:] But that would make you...
[Man in the bar:] What? A widow? Norman didn't die.

[John Celestine:] Not a widow, a... A member of the...
[Man in the bar:] Of what?

[John Celestine:] The homosexual persuasion.

[Man in the bar:] My God. You make it sound like a religion. Yes. lf it's a religion, you could call me devout. A fanatic.

[John Celestine:] But that's a sin against God's law!!!

[Man in the bar:] God is gay.

[John Celestine:] He can't be! He made the whole universe perfect. The oceans, the skies, the beautiful flowers, the trees everywhere.

[Man in the bar:] That's right. He's a decorator.
...
...
[John Celestine:] But what do you miss about him? I still don't get it.

[Man in the bar:] Everything. His face. His kindness, his sense of humor. Our mutual passion. The way we'd dance and he'd dip me back and kiss me.
...
[John Celestine:] Jesus. Why did he leave you? ... She leave you? ... Norman?

[Man in the bar:] He wants to live in Paris, and I can't leave my sick mother.
[John Celestine:] Is your mother a woman?

[Man in the bar:] She used to look like Marlene Dietrich.
...
...
[John Celestine:] What's the difference? They all hurt you in the end, every woman, whether they're male or female.

Muistiinpano Yayoi Kusamasta: Vainoavat kuvat

Monesti minut pysäyttäneiden post-minimalististen, ruumiillisten teosten taiteilija Yayoi Kusama kertoo Elles@centrepompidou:n näyttelyluettelossa niistä hallusinaatioista - affektiivisista kuvista - jotka ovat hänen työnsä lähtökohtana, ja kiteyttää samalla jotakin taiteen voimasta:

The hallucinations as a point of departure starting at the age when we begin to be aware of the self, of the natural world, the cosmos, human beings, blood, flowers, and so many other things, were as if violently burned into my sight, my hearing, my heart in the form of events filled with mystery, terror, and the supernatural, captivating me and never letting me go.

Often these strange, indefinable things that would appear and disappear in the depth of my soul, would follow me as if obsessed, with a persistence that resembled that of vengeance and for many years this plunged me into a state of semi-insanity. The only way for me to escape these things was to continue to explore what they could possibly be and to represent them visually. (Kusama 1987/2009.)

Yksi Kusaman teoksista on orgaanisen (elollisen ja elimellisen) tuntuinen suuri, punaiseksi värjätyistä sormikkaista koostuva möntti, joka roikkuu katossa ja jonka alle sen alaosasta lähtevä rihma tai lonkero kiertyy sekaisaksi kasaksi: My Flower Bed (1962).

Kamera meni matkalla rikki, ja teoksesta ottamani kuva on tällainen musta ja punareunainen. Itse näin joskus, aina hetkeä ennen nukahtamista, ruskeaa, reiällistä pesusientä - tai pääkalloa - muistuttavan kuvan mustalla taustalla...

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)

Kohtauksia Twin Peaksista

Olen katsonut muutaman viikon ajan iltaisin Twin Peaksia (edellisistä kohtaamisista taitaa olla 15 vuotta). Laura Palmerin murhan tutkimukset käyvät yhä monitahoisimmiksi, enkä saa enää öisin unta jakson nähtyäni - vaikka tiedän, miten sarja päättyy ja luulen tuntevani salaisuudet, joita kukin yrittää peittää. Ongelma onkin juuri tässä: viestitty ylittää juonen ja tietoisuuden, ja jää alitajuntaan häiritsemään - niin kuin Sarah Palmeria ja Maddy Fergusonia vainonneet näyt. Merkit ovat räikeästi ylilatautuneita, sisältävät paljon enemmän kuin niiden pitäisi.

Sarja on täynnä kompleksisuutta. Lynch ja Frost rinnastavat pikkukaupungin asukkaiden monimutkaiset ihmissuhteet kotien tv-ruuduissa jatkuvalla luupilla pyörivään saippuaoopperaan. Näin ollen tekojen merkitykset tuntuvat redusoituvan tekniseksi draamaksi, mutta samalla esimerkiksi unet ohjaavat FBI-agentti Dale Cooperin tutkimuksia. Pienet yksityiskohdat saavat valtavia merkityksiä vain siksi, että niihin kiinnitetään suhteetonta huomiota. En ehtinyt Pariisissa nähdä David Lynchin Galeries Lafayetten näyteikkunoihin tekemiä teoksia, mutta Twin Peaks kiteyttää kyllä omalla tavallaan taiteilijan surrealistisen estetiikan - ja avaa siten myös myöhempiä töitä.

Mieleenpainuvimpia kohtauksia:

*Kamera kiinnittyy katossa pyörivään tuulettimeen Sarah Palmerin kuullessa tyttärensä kuolemasta. Myöhemmin tuuletin nousee esiin aina sopivin väliajoin ja sille alkaa muodostua yhä painavampia merkityksiä. (Vastaavia ovat yössä vaihtuvat liikennevalot, kaupungin kaduilla ajava tukkirekka sekä puun latvaan lentävä varis.)

*Audrey Horne unohtuu autistiseen tanssiin - isänsä työhuoneeseen, Norman ravintolaan.

*Konstaapeli Andy Brennan yrittää kiinnittää etsintäkuulutusta ravintolan ikkunaan, mutta sotkeutuu läpinäkyvään teippiin.

*Dale Cooper juo kahvia/syö kirsikkapiirakkaa/puhuu Tiibetistä.

*Erikoisagentti Cooper ja seriffi Truman menevät kuulusteluhuoneeseen. Ensimmäisenä kuvana näytetään saksanhirvenpäätä pöydällä. Se on ilmeisesti tippunut seinältä. Myöhemmin hirvi nähdään taas paikoillaan.

Twin Peaks - puutteen ja toistensa kanssa ristiävien halujen kaupunki.

_______________________

Lisäys 29.10, jakson nro. 2/22 jälkeen

Ja vieläkin harmittaa: on selvää, ettei mikään sarja pysy loistavana ikuisesti, ja Twin Peaks oli outoudessaan sellainen, ettei sille kai kukaan ennustanut pitkää ikää, mutta miksi ihmeessä sarjaa piti jatkaa ohi Palmerin murhatutkimusten, ja ennen kaikkea: miksi vielä viimeisessä jaksossa piti avata uusia ovia kohti seuraavaa kautta?

Jos tv-käsikirjoittajat ovat jotakin oppineet sitten 90-luvun, on se cliffhangerien heikko voima. Sarja pitää lopettaa katharttisesti ja mahdollisesti jatkoa odottaen, mutta ei katastrofitilanteisiin, jotka jättävät vain ikävän maun budjettien kaatumisten ja hyllytysten edessä. Niin! Vastedes katson vain Housea.

Näyttelyitä Pariisissa I: Fernand Pelez

Le peintre Fernand Pelez au Petit Palais : une découverte...
Uploaded by mairiedeparis. - Arts and animation videos.

Kun jokin asia on mielessä, ei siihen voi välttyä törmäämästä kaikkialla: tässä tapauksessa kysymykseen sosiaalisen todellisuuden ja abstraktien totuuksien/ideologioiden välillä vallitsevasta katkoksesta, joka otti (siis se kysymys) uusia muotoja, kun luin Alasdair MacIntyren moraalifilosofiaa (Hyveiden jäljillä, 1981/2004) ennen matkaa Pariisiin ja sen taidenäyttelyihin.

Pariisin kaupunginmuseossa Petit Palais'sa on tällä hetkellä esillä Fernand Pelezin (1843-1913) näyttely, ja näen (irrationaalisesti, myönnän) MacIntyren käsittelemiä aiheita taiteilijan tuotannossa ja sen tulkinnoissa.

Pelez jäi kuuluisien ranskalaisnimien (Manet, Monet, ikätoveri Gauguin etc.) varjoon jo elinaikanaan, mutta viimeistään nyt unohdettu on jälleen löydetty ja museokävijöille tarjotaan toisenlaista tarinaa kuvataiteesta vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Tarkemmin sanottuna: luovitaan akatemismin ja avantgarden välimailla ja tunnustetaan niiden välillä vallitsevat kompleksiset suhteet.

Pelez sijoittuu akatemistisen tradition ja naturalismin välimaastoon, mutta lajimääritelmät eivät luonnollisestikaan kerro kaikkea. Ensimmäinen näyttelysali esittelee piirrosjäljennöksiä kuuluisista antiikin veistoksista, hahmotellen Pelezin akatemistista koulutusta, jonka jälkeen siirrytään historiamaalauksiin. Antiikin ja kristinuskon tarjoamien aiheiden, moraalin ja uskonnon kysymysten symbolinen käsittely ei kuitenkaan tunnu olevan Pelezin taiteellinen päämäärä. Pikemminkin, historistiset ja mytologiset aiheet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella henkilöitä, miljöötä sekä draamaa puhtaana tunteenilmaisuna ja toimintana. Ne tarjoavat taustan mahdollisuudelle kuvata kuvaamisen takia, leikkiä tarinoilla, todellisuuksilla ja aatteilla. Teokset ovat teknisesti lahjakkaita, vaikuttavia mutta samalla niistä huokuu jännittävä teeskentelyn maku - ikään kuin Pelez olisi tehnyt poptaidetta aikansa ikonisilla kuvilla, joiden hän tiesi olevan täysin irrallaan eletystä todellisuudesta: arjesta, jota kaupungin köyhät kadut elävät. ("Poptaide"-konnotaatio ei itse asiassa ole edes kovin kaukaa haettu, sillä Pelez oli taitava ja työteliäs myös sillä alalla: julisteiden ja esitteiden kuvittajana.)

Siirtymä historiamaalauksesta eletyn todellisuuden kuvaamiseen on Pelezillä merkittävä. Naturalististen aiheiden kohdalla hän säilyttää akatemistisen lahjakkuutensa, mutta liioiteltu draama, "poptaide" ja leikki katoavat tiehensä. Sosiaalisen todellisuuden kuvaajana taiteilija luo yhtäkkiä empaattisen suhteen kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa: katulapsiin, leipäjonoissa seisoviin miehiin, kerjäläisnaisiin. Teoksissa ei näy enää suuria kertomuksia, teeskentelevää herooisuutta tai uskonnollista armoa, vaan pieniä ihmisiä omassa sosiaalisessa todellisuudessaan. Petit Palais'n näyttelyn mainoskuvaksi on nostettu "Grimaces et misères. Les saltimbanques" ("Virneitä ja kärsimystä. Katutaiteilijat"), joka kuvaa sirkusilojen taustapuolta: ensinäkemältä pirteän ja karnevaalihenkisen kuvan yksityiskohdissa paljastuvat esiintyjien väsymys, köyhyys ja kärsimys, jotka kertovat siitä, miten turhaa heidän on odottaa narrin nousua kuninkaaksi.

Näyttely sisältää myös mysteerin. Pelezin teokset ylittävät vähä vähältä naturalistisen tyylin ja ikonografian kääntyen kohti jonkinlaista avant-gardea, joka kuitenkin poikkeaa siitä, joka Pariisista parhaiten tunnetaan: impressionistien, fauvistien ja nabien piiristä. Jonkinlainen arkinen symbolismi olisi ehkä lähimmäs osuva kuvaus. Triptyykki La Chapelle (1901) kokoaa yhteen kolme isokokoista kaari-ikkunan muotoista teosta, joista ensimmäisen kuvaa orpotyttöjä rukoilemassa kirkon ikkuna taustanaan, toinen kuollutta tyttöä makaamassa kappelissa Hans Holbeinin "Kuolleen Kristuksen" tavoin ja kolmas Jeesusta ristillä (mahdollisesti kappelin alttaritauluna). Näistä teoksista ainoastaan orpoja kuvaava on säilynyt alkuperäisenä, ja Kristus-teoksesta on olemassa vain hyvin tumma valokuva. Näyttelyluettelon kirjoittanut Isabelle Collet toteaa, että nykypäivänä on vaikea ymmärtää tuon teoskokonaisuuden merkitystä - sen osien keskinäisiä yhteyksiä. Hän epäilee, että kyse olisi Pelezin uskonnollisesta pohdinnasta valtion ja kirkon erottumisen aattona. Ehkä Pelez halusi tuoda uskonnon sen mahtipontisesta ja ylimaallisesta asemasta osaksi maallista elämää, yhdistää akatemistisen tradition sisällä kuvaamansa sisällöttömät uskonnolliset aiheet siihen elämään, jonka sisällöistä hän oli taiteessaan kiinnostunut.

Älä yritä viettää ostospäivää Pariisissa...

...koska onnellisin olet vain ollessa.

Maanantaisin moni paikka on kiinni ja päätettiin käyttää päivä muutaman liikkeen koluamiseen. Kilometrejä ja tunteja kului ja pettymyksiä syntyi: ei ostaminen ole onnea eikä ostamisen etsimisen palkitsevaa - vaikka etsisi kiinantossuja Latinalaiskortteleista ja sushileivoksia St. Germainilta. (Ensimmäisiä ei löytynyt ja muuten liikkeet lähinnä uuvuttivat.)

Sen sijaan Luxembourgin puutarhassa paistoi aurinko ja Marais'n illassa juutalaisravintolat täyttyivät asiakkaista. Muun muassa Chez Marianne (itse Mariannekin oli paikalla) hummuksineen, tabbouleineen, tamaroineen ja viininlehtikäärylöineen.

Ja päivällä ihanaa oli ikkunashoppailu Bonne Marche'n elintarvikeosastolla. Mitä ruokia!

Jälleen Pariisissa

Pariisi. Edellisestä kerrasta on yli vuosi, mutta kaupunki on entisellään. Jokseenkin.

Seinen rantakadut on suljettu autoilijoilta päivien ajaksi ja polkupyöräilijöitä on vielä enemmän kuin ennen. Muutama rakennus on kuoriutunut pakkauksistaan, muutama suljettu. Sunnuntaita vietetään yhä ystävien ja perheen kanssa, Marais'sa kävellen, puistoissa lasten kanssa, kahviloissa ja ravintoloissa. Kadut täynnä ihmisiä, joilla on aikaa ja hyvää mieltä.

Grand Palais'sa oli eilen Princen konsertti ja Invalidesin edustalla turvallisuuspäivät: poliisin ja armeijan hengenpelastusesityksiä, kumiveneitä ja helikoptereita. Petit Palais'sa esitellään unohdetun taidemaalarin Fernard Pelezin tuotantoa akatemismin ja avantgarden välimailta. Valittiin näistä kolmesta Pelez ja todettiin, että hyvin tehty näyttely kertoo vanhaa uudella tavalla ja avaa näkökulmia: sen tarina kuroo umpeen kahtiajakoa konservatiivisen ja modernin väliltä kiehtovalla tavalla. Pelez oli teknisesti taitava ja todellisuuden näkevä taiteilija! Lisää myöhemmin...

Asunto on Marais'n takamailla, 3. arrondissementin Mairie'n vieressä. Tästä kävelee minuuteissa juutalaiskortteleille tai Beaubourgiin. On syksy. Lämmin ja värikäs.

Milan Kundera ja romaanin monet totuudet

The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)

Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.

Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.

Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.

Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.

A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.

As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.

To take, with Descartes, the thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.

To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.

What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an inquiry but a moral position.

Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.

The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand. (Kundera 1988, 6-7.)