Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
lauantai 1. elokuuta 2009
torstai 23. heinäkuuta 2009
Muistiinpano valokuvaajasta
Selasin New Yorkissa Barnes & Noblella arkkitehtuurikirjoja sisätilojen ja korkeuksien puutteessa (suurimpaan osaan kiinnostavista rakennuksista ei tavallinen turisti pääse sisään) - ja kohtasin kuvan Margaret Bourke-Whitesta (1904-1971) ottamassa valokuvaa Manhattanin siluetista ja Chrysler Buildingin ulkokoristeista rakennuksen huipulla, gargoilin päällä tasapainoillen. Unohdin naisen nimen saman tien, enkä löytänyt selaamaani kirjaa enää uudelleen. Tänään kuva ja kuvaaja tulivat kuitenkin yllättäen vastaan netissä, enkä aio enää unohtaa.
Kuva löytyi sattumalta uudelleen täältä, kuten myös tieto, että Bourke-Whitella oli ateljee Chryslerin rakennuksessa ja että kyseinen kuva on hänen avustajansa ottama.
Jotenkin, jo ensi näkemällä, mieleen tulivat lentäjä Amelia Earhart sekä rohkeat naiset Helen Humphreysin romaaneissa.
Muistiinpano järjestyksestä
Olen kokenut viime aikoina valtavia ongelmia järjestyksen suhteen, koskien niin elämää ja olemista kuin myös kirjoittamista.
Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.
Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).
Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:
It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)
Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.
Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.
Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).
Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:
It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)
Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2009
Muistiinpano rakkaudenhallinnan virheestä ja vaikenemisesta
Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.
I
Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:
--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)
Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.
Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.
II
Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?
Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)
Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.
I
Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:
--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)
Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.
Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.
II
Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?
Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)
Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Hautomoon jääneet merkinnät III: Kuollut huvipuisto
Coney Islandilla, Brooklynin eteläkärjessä Atlantin rannalla sijaitsee Tove Janssonin tarinan "Hemuli joka rakasti hiljaisuutta" huvipuisto, hieman myrsyn jälkeen, rannalle huuhtoutuneena, vailla hemulin ja lasten pelastustyötä.
Alkuperäinen, suuri ja yhtenäinen puisto on mennyt kiinni vuosikymmeniä sitten ja alue on aidattu kananverkoilla omiksi erillisiksi blokeikseen, joiden sisällä on nyt pieniä huvilaiterykelmiä. Yksityiset puistoyrittäjät pyrkivät New Yorkin kaupungin tuella herättelemään puistoa henkiin, mutta aavemainen tunnelma pysyttelee sitkeästi. "Kortteleiden" väleissä on kapeita, suljettujen peli- ja ruokakioskien reunustamia kujia, joilla satunnaiset vierailijat ja poliisiautot matelevat. Kyltit muistuttavat puiston kulta-ajoista ja jostakin kuuluu hiljaa tivolimusiikkia. Suurin osa laitteista on peitetty pressuin ja lukittu kettingein kiinni maahan. Avoinna on lähinnä kaksi laitetta: vuonna 1927 pystytetty, myöhemmin kansallismonumentiksi nimetty vuoristorata Cyclone sekä Deno's Wonder Wheel, niinikään 20-luvulta peräisin oleva maailmanpyörä, jonka vaunut liikkuvat pyörän kääntyessä. Molemmat laitteet tarjoavat enemmän riemua ja kauhua kuin yksikään nykyinen vekotin - ja sopivat kokemukseen siitä, että paikka on kuin luotu nostalgisia huvipuistomuistoja elätteleville, mutta samalla sopivan määrän kauhuelokuvia nähneille nuorille aikuisille. Vuoristorata tarjoaa 5 minuuttia nytkähtelevää vapaapudotusta erilaisilla korkeuksilla ja maailmanpyörän vaunut muljahtelevat sinne tänne korkealla ilmassa. Kaukana luoteessa näkyy Manhattan, alla on kuollut huvipuisto.
Puistoalueen ja hiekkarannan välissä on rannansuuntainen kävelykatu, jonka ulkobaareissa tarjoillaan maailman vanhimpia hot doggeja, olutta ja margaritoja, baarimikko istuu jakkaralla ja jauhaa jotakin mikrofoniin, mihin autolla ohi kulkevat poliisit vastaavat kovaäänisellään.
Hautomoon jääneet merkinnät II: vuosisadan alun New Yorkissa
The rehab facility was housed in a large mansion that had once belonged to the Broadway producer Billy Rose. I didn't know how or when the place had been turned to Smithers, but it was a solid example of old New York architecture, a limestone palace from an age when wealth had flaunted itself with diamonds, top hats, and white gloves. (Paul Auster 2004 Oracle Nights, 165.)
Woolworth Building (1913), Sherry-Netherland Hotel (1928), Chrysler Building (1930), Waldorf Astoria (1931), Empire State Building (1931), Rockefeller Center (1932-1939)...
Vanhasta New Yorkista on vaikea erehtyä. Newyorkilainen mansion on ylellisen suuri, monikerroksinen kivitalo, jonka julkisivu, ovien ja ikkunoiden pielet sekä ennen kaikkea ylimmät kerrokset torneineen on koristeltu mitä erikoisimmin yksityiskohdin, eri vuosisatojen tyylein. "Matalissa" eli normaalikokoisissa rakennuksissa kuten Yoko Onon ja John Lennonin Dakota Buildingissa (1884) on muistumia siitä, minkälainen Pariisi on yhä edelleen, mutta 1910-luvulta alkaen on arkkitehtuuri lähtenyt käsistä: ylöspäin, ylöspäin, yhä korkeammalle, torneiksi, jotka hyödyntävät mitä mielikuvituksellisimmin tavoin koko arkkitehtuurin tyylihistoriaa, gotiikasta art decoon.
1920-30-luku, laman kynsissäkin, oli aikakautta, jolloin rikkaus todella esitteli itseään timanteissa ja valkoisissa käsineissä, ja rakensi maailmaa kohti taivasta. Ollapa nähnyt New York ennen lasisia taivaansilpojia...
1920-30-luvun New York, Central Parkin laidalla kohoavat rakennukset asuntoineen, Chrysler Building tai Empire State Buildingin eri kerrokset, eivät ole kuitenkaan normaalin ihmisen tavoitettavissa - muutoin kuin ulkopuolelta katutasosta. Hotelleihin - Waldorf Astoria, Sherry-Netherland, Ritz, New Yorker - pääsee asumaan paksulla lompakolla ja Empire State Buildingiin muiden turistien tavoin jonottamalla, mutta silti kaupunki, joka elää korkealla ilmassa jää monin tavoin tavoittamattomaksi tavallisen turistin näkökulmasta. Toisin kuin Pariisissa, jossa rikkaus ja köyhyys elävät myös rinta rinnan, New Yorkissa pilvenpiirtäjät ja televisiosta ja kirjoista tarjotut mielikuvat ovat kaiken aikaa muistuttamassa filmi- ja musikaalitähtien elämästä.
Sherry Netherland Hotel Central Parkin etelälaidalla, East 59th Streetin ja 5th Avenuen kulmassa. Huoneen hinta on halvimmillaan 350 dollaria/yö.
Chrysler Building sammakkoperspektiivistä Lexington Avenuelta. Rakennuksen aulaan pääsee sisään.
Chrysler Buildingin huippu talojen välistä, ulostyöntyvät gargoilit ja huipun kilpikoristeet - koneaika.
Empire State Building
Sumua Midtownissa, Rockefeller Center peittyy utuun. 65. kerroksen ravintolasta ei ole lainkaan näkyvyyttä ulos, pelkkää tuuletuslaitteiden huminaa. Margarita Rainbow Roomissa maksaa 20 dollaria, kuitenkin vähemmän kuin Helsingin Tornissa.
Bank of American tuore pääkonttori Bryant Parkin laidalla: lasi taipuu eri suuntiin ja hohtaa turkoosinvalkeana, vanhojen pilvenpiirtäjien arkkitehtuurista on muistuttamassa piikkinä kohoava huippu. Bryant Parkin tuoleilla voi syödä ympäröivien katujen take away-paikoista ostettuja lounaita.
Maailman korkein rakennus vuoteen 1930 saakka, goottilainen Woolworth Building, pilkistää uusien pilvenpiirtäjien välistä Manhattanin eteläkärjessä. Staten Island Ferry on matkustajille ilmainen.
***
Manhattan kohosi kohti taivasta monissa eri osissa ja eri aikakausina. Ensimmäiset korkeat toimisto- ja liikerakennukset tulivat etelään (esim. Woolworth Building, 1913), jonka jälkeen Midtown alkoi kasvaa kilpailun tahdissa. Nykyään, Central Parkista kohti Grand Central Terminalia ja etelää käveltäessä pilvenpiirtäjät peittävät vähitellen toisensa. Näkyvissä on aina vain kaikkein lähin, tiukasta sammakkoperspektiivistä. Yhtäkkiä Metlife jättimäisen modernin pilvenpiirtäjän takaa paljastuvat kuitenkin sekä kuuluisa juna-asema että sen takana hopeisena ja kilpisenä hohtava Chrysler Building, joka piti itsellään maailman korkeimman rakennuksen titteliä muutaman kuukauden ajan Woolworth Buildingin jälkeen vuonna 1930, ennen Empire State Buildingin valmistumista.
Samoihin aikoihin, liikerakennusten kilpaillessa korkeudestaan, myös asuinrakennusten koko alkoi kasvaa Manhattanilla. Arkkitehti Emery Roth suunnitteli 1920-luvun lopulla Central Parkin länsilaidalla kohoavat hätkähdyttävät asuinrakennukset: San Remon, The Beresfordin ja Eldoradon. Puistosta käsin näyttää ensin siltä, että eri puolilla kohoavat linnamaiset huiput ovat kukkuloille rakennettuja tekolinnoja, puistossa sijaitsevan Belvederen tapaan. Todellisuudessa kyseessä ovat kuitenkin puistoa ympäröivien katujen pilvenpiirtäjät.
The Beresford on Rothin kolmesta Upper West Siden mansionista keskimmäinen (etelä-pohjoissuunnassa). Se valmistui 1929 ja sijaitsee Central Park West no:211:ssa, West 81st Streetin kohdalla. Kaukaa puistosta hahmottaa, että siinä neljä tylppää tornia
Katutasosta the Beresfordin tornien lukumäärää on vaikea sanoa. New Yorkin rakennukset muuttavat muotoaan riippuen siitä, mistä niitä katsoo. Ne näkyvät pitkälle, ja koko paljastuu ainoastaan kaukaa.
San Remon kaksoistornit 59th Streetin kohdalla ovat Rothin rakennuksista eteläisimmät, West 74th Streetin korkeudella. Katutasolta, osoitteesta Central Park West no: 145, on jälleen vaikea ymmärtää, että kyse on samasta rakennuksesta, ellei sitten tavoita huippujen jäljitelmiä roomalaisesta pyörökirkosta.
Pohjoisimpina Rothin luomuksista tulee Eldorado, niin ikään kaksoistorneineen, Central Park West no: 300, West 95th Streetin kohdalla. Myös se muuttaa muotoaan katselukulmasta riippuen.
Näkymä Metropolitan Museumin katolta etelään: Sherry Netherland Hotel (oik.) ja Chrysler Building (vas.) matalina järkälemäisen Metlifen molemmin puolin
Manhattan, eteläkärki
Manhattan Brooklyn Bridgen alta
Hautomoon jääneet merkinnät osa I: New Yorkin tuliaisia
14.7. Näin heinäkuun hiljaisuudessa tuli aika viimeistellä viime kuukausien keskeneräisiksi jääneet, blogin syövereihin hautautuneet merkinnät. Ajatuksia kesäkuiselta New Yorkin matkalta siis.
---
Olla kokemusta rikkaampi.
New Yorkin kohdalla ilmaus tuntuu tarkoittavan sitä, että kaupunki alkaa vähitellen elää kolmiulotteisena, elettynä tilana.
Alkaa hahmottua aivan uusi maailma: sadankuudenkymmenen senttimetrin korkeudelta, sammakkoperspektiivistä kohti taivaita hipovia pilvenpiirtäjiä, jotka maasta katsoen ovat täysin saavuttamattomia - ja maata pitkin vaikka ensin Manhattanin Upper West Sidelta pari korttelia Central Parkiin, sieltä 59th Streetille ja Avenueita pitkin St. Patrick's Cathedralille, Empire State Buildingille ja lopulta kohti eteläkärkeä, Vapaudenpatsasta. Aivan uusi maailma. Että korkeus onkin tämä, että matkan pituus onkin tuo! Että se patsaskin on niin pieni suhteessa Financial Districtin tornitaloihin!
Kaupunkia kulkiessa New Yorkista tulee yhtäkkiä todellisuutta ensikertalaiselle. Se on tässä maailmassa olemassa oleva tila, eikä vain joukko toisiinsa yhdistymättömiä, aukkoisia, näyttöruudun tarjoamia välähdyksiä tai kartta täynnä nimiä ja pieniä piirroksia keskeisimmistä paikoista. Mikä ihmeellinen ilmiö. Todellakin, omistaa jotakin enemmän kuin ennen.
Central Parkia
Ensimmäisenä päivänä selvisi pieniä asioita. Central Parkin moninaisuus. Avaraa ruohokenttää mutta myös puiden katvetta. Lujaa juoksevat ihmiset ja urheilevat joukot. Pariskunnat eväineen. Ja Belvedere, aivan ihmeellisen outo linna keskellä puistoa (joskaan mikään puistoarkkitehtuuri ei voi ihmetyttää enää Pariisin Parc de Buttes Chaumontin jälkeen), jossa aasialaiset ottavat hääkuviaan. Ja sitten yhtäkkiä rauhan alueen katkeaminen: 59th Streetiltä alkava väenpaljous ja hulina. Kesäkuun helle.
West 59th Streetin ja Central Park Westin (8th Avenuen) kulmasta, Columbus Circlen lasisesta ostoskeskuksesta löytyi Whole Foods-ruokakauppa. Pian kävi ilmi, että kuva jättipakkausten, tehotuotannon ja rasvaisten ruokien Amerikasta ei pidä New Yorkin kohdalla (ainakaan enää) paikkaansa. Tavallisissakin ruokakaupoissa Manhattanilla on valittavana valtavasta määrästä erilaisia luomuhedelmiä, -vihanneksia ja -juustoja, kaupan keittiössä valmistettuja valmisruoka-annoksia, erilaisia quinoa- ja couscous-salaatteja, vegaani-, kosher- ja muilla ruokavalioilla. Mutta Whole Foods oli ykkönen. Ensimmäinen lounas kertoo kaiken:
viininlehtikääryleitä, falafelia, forbidden rice-paellaa, kasvisquinoa, tabbouleh-salaattia, juustopinaattiravioleja, jättikatkarapu-sienitagliatellea, amerikkalaista tonnikala-omena-vadelmasalaattia, paahdettuja soijapähkinöitä, pinjansiemeniä, erilaisia vihersalaatteja ja pinaattia... yhteensä 600g, hinta n. 6 euroa
Sunnuntaipäivää vietettiin Harlemissa. Manhattanin pohjoispuoli on helteisenä päivänä kuin Toni Morrisonin Jazz:in Harlem. Talot ovat matalampia ja jokaisessa teräksiset paloportaat. Kadut ovat leveitä ja niillä istuskelee paikallisia erilaisissa porukoissa. Nuoria syömässä pizzaa, vanhempia miehiä juttelemassa. Joku pesee autoa supermarketin edessä. Turistit täyttävät Abyssinian Churchin kuuluisan gospelkuoroisen jumalanpalveluksen jälkeen etelävaltiolaista Soulfoodia tarjoavat ruokapaikat. Haettiin kaupasta etelän perunasalaattia, hedelmälautanen ja granaattiomenajäätelöä ja suunnattiin Central Parkin pohjoislaidalle, Harlem Meerin rantaan piknikille.
Ennen matkaa uumoilin New Yorkin museoissa näkeväni "puuttuvat teokset". Eli kaikki ne Monet't ja Manet't ja Van Goghit ja Picassot ja ja ja... mitä meillä ei Euroopassa ole. Väärässä olin: jenkeissä on samat Monet't ja Manet't kuin Louvressa ja Musée d'Orsayssa. Joitakin löytöjä kuitenkin myös: yksi ennennäkemätön, aikaansa edellä ollut ja linjasta poikkeava Dali, jossa rei'itetty pinta muodostaa korvan muodon sekä sen sisälle naisen muotokuvan, Picasson Poika ja hevonen, Van Goghin Posteljooni sekä Matissen abstrakti Notre Dame. Metropolitan Museumissa oli lisäksi avattu aivan loistava uusi Amerikka-siipi Frank Lloyd Wright-sisustuksineen. New Yorkissa osataan myös (vrt. vaikka Pariisin Musée d'Orsayn päähalli tai Louvren kuvanveisto-siivet) tehdä elämyksellisiä museosisustuksia. Ja lisäksi Guggenheimilla sattui olemaan esillä rakennuksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi Lloyd Wright-näyttely. Kävi ilmi, kuinka utopistinen arkkitehti Lloyd Wright on ollutkaan: kaikkine kuvitelmineen kaupunkiasumisen loppumisesta tiedonkulun ja liikennevälineiden kehittyessä, akvaariomaiset kyläkaupungit jättimäisine parkkihalleineen ja lentovälineineen. Itse Guggenheim-museo istuu ehkä hivenen nurkkaanahdistettuna ja pienenä tornitalojen kupeessa, Central Parkin itälaidalla.
Myös lempipaikkoja muodostui matkan aikana. Central Parkin Resevoir. Metropolitan Museumin kattoterassi. Kaikki odottamattomat ja yllättävät näköalapaikat, joissa kaupungin ihmeellinen arkkitehtuuri tulee esiin. Reservoirin ehkä kaunein näkymä löytyy aivan Guggenheim-museota vastapäätä: Upper West Siden 20-luvun tornitalot.
Guggenheim
Näkymä Central Parkin Reservoirilta kohti Upper West Sidea
Central Parkia, taustalla Upper East Side
St. Patrick's Cathedral pilvenpiirtäjien katveessa
Empire State
Manhattanin eteläkärki Staten Islandin lautalta
Broadway Upper West Sidella, at West 79th Street
Central Parkia, Turtle Pond ja taustalla yksi Emery Rothin 20-luvulla suunnittelemista pilvenpiirtäjistä
Harlemia
The Abyssinian Church, Harlem
---
Olla kokemusta rikkaampi.
New Yorkin kohdalla ilmaus tuntuu tarkoittavan sitä, että kaupunki alkaa vähitellen elää kolmiulotteisena, elettynä tilana.
Alkaa hahmottua aivan uusi maailma: sadankuudenkymmenen senttimetrin korkeudelta, sammakkoperspektiivistä kohti taivaita hipovia pilvenpiirtäjiä, jotka maasta katsoen ovat täysin saavuttamattomia - ja maata pitkin vaikka ensin Manhattanin Upper West Sidelta pari korttelia Central Parkiin, sieltä 59th Streetille ja Avenueita pitkin St. Patrick's Cathedralille, Empire State Buildingille ja lopulta kohti eteläkärkeä, Vapaudenpatsasta. Aivan uusi maailma. Että korkeus onkin tämä, että matkan pituus onkin tuo! Että se patsaskin on niin pieni suhteessa Financial Districtin tornitaloihin!
Kaupunkia kulkiessa New Yorkista tulee yhtäkkiä todellisuutta ensikertalaiselle. Se on tässä maailmassa olemassa oleva tila, eikä vain joukko toisiinsa yhdistymättömiä, aukkoisia, näyttöruudun tarjoamia välähdyksiä tai kartta täynnä nimiä ja pieniä piirroksia keskeisimmistä paikoista. Mikä ihmeellinen ilmiö. Todellakin, omistaa jotakin enemmän kuin ennen.
Central Parkia
Ensimmäisenä päivänä selvisi pieniä asioita. Central Parkin moninaisuus. Avaraa ruohokenttää mutta myös puiden katvetta. Lujaa juoksevat ihmiset ja urheilevat joukot. Pariskunnat eväineen. Ja Belvedere, aivan ihmeellisen outo linna keskellä puistoa (joskaan mikään puistoarkkitehtuuri ei voi ihmetyttää enää Pariisin Parc de Buttes Chaumontin jälkeen), jossa aasialaiset ottavat hääkuviaan. Ja sitten yhtäkkiä rauhan alueen katkeaminen: 59th Streetiltä alkava väenpaljous ja hulina. Kesäkuun helle.
West 59th Streetin ja Central Park Westin (8th Avenuen) kulmasta, Columbus Circlen lasisesta ostoskeskuksesta löytyi Whole Foods-ruokakauppa. Pian kävi ilmi, että kuva jättipakkausten, tehotuotannon ja rasvaisten ruokien Amerikasta ei pidä New Yorkin kohdalla (ainakaan enää) paikkaansa. Tavallisissakin ruokakaupoissa Manhattanilla on valittavana valtavasta määrästä erilaisia luomuhedelmiä, -vihanneksia ja -juustoja, kaupan keittiössä valmistettuja valmisruoka-annoksia, erilaisia quinoa- ja couscous-salaatteja, vegaani-, kosher- ja muilla ruokavalioilla. Mutta Whole Foods oli ykkönen. Ensimmäinen lounas kertoo kaiken:
viininlehtikääryleitä, falafelia, forbidden rice-paellaa, kasvisquinoa, tabbouleh-salaattia, juustopinaattiravioleja, jättikatkarapu-sienitagliatellea, amerikkalaista tonnikala-omena-vadelmasalaattia, paahdettuja soijapähkinöitä, pinjansiemeniä, erilaisia vihersalaatteja ja pinaattia... yhteensä 600g, hinta n. 6 euroa
Sunnuntaipäivää vietettiin Harlemissa. Manhattanin pohjoispuoli on helteisenä päivänä kuin Toni Morrisonin Jazz:in Harlem. Talot ovat matalampia ja jokaisessa teräksiset paloportaat. Kadut ovat leveitä ja niillä istuskelee paikallisia erilaisissa porukoissa. Nuoria syömässä pizzaa, vanhempia miehiä juttelemassa. Joku pesee autoa supermarketin edessä. Turistit täyttävät Abyssinian Churchin kuuluisan gospelkuoroisen jumalanpalveluksen jälkeen etelävaltiolaista Soulfoodia tarjoavat ruokapaikat. Haettiin kaupasta etelän perunasalaattia, hedelmälautanen ja granaattiomenajäätelöä ja suunnattiin Central Parkin pohjoislaidalle, Harlem Meerin rantaan piknikille.
Ennen matkaa uumoilin New Yorkin museoissa näkeväni "puuttuvat teokset". Eli kaikki ne Monet't ja Manet't ja Van Goghit ja Picassot ja ja ja... mitä meillä ei Euroopassa ole. Väärässä olin: jenkeissä on samat Monet't ja Manet't kuin Louvressa ja Musée d'Orsayssa. Joitakin löytöjä kuitenkin myös: yksi ennennäkemätön, aikaansa edellä ollut ja linjasta poikkeava Dali, jossa rei'itetty pinta muodostaa korvan muodon sekä sen sisälle naisen muotokuvan, Picasson Poika ja hevonen, Van Goghin Posteljooni sekä Matissen abstrakti Notre Dame. Metropolitan Museumissa oli lisäksi avattu aivan loistava uusi Amerikka-siipi Frank Lloyd Wright-sisustuksineen. New Yorkissa osataan myös (vrt. vaikka Pariisin Musée d'Orsayn päähalli tai Louvren kuvanveisto-siivet) tehdä elämyksellisiä museosisustuksia. Ja lisäksi Guggenheimilla sattui olemaan esillä rakennuksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi Lloyd Wright-näyttely. Kävi ilmi, kuinka utopistinen arkkitehti Lloyd Wright on ollutkaan: kaikkine kuvitelmineen kaupunkiasumisen loppumisesta tiedonkulun ja liikennevälineiden kehittyessä, akvaariomaiset kyläkaupungit jättimäisine parkkihalleineen ja lentovälineineen. Itse Guggenheim-museo istuu ehkä hivenen nurkkaanahdistettuna ja pienenä tornitalojen kupeessa, Central Parkin itälaidalla.
Myös lempipaikkoja muodostui matkan aikana. Central Parkin Resevoir. Metropolitan Museumin kattoterassi. Kaikki odottamattomat ja yllättävät näköalapaikat, joissa kaupungin ihmeellinen arkkitehtuuri tulee esiin. Reservoirin ehkä kaunein näkymä löytyy aivan Guggenheim-museota vastapäätä: Upper West Siden 20-luvun tornitalot.
Guggenheim
Näkymä Central Parkin Reservoirilta kohti Upper West Sidea
Central Parkia, taustalla Upper East Side
St. Patrick's Cathedral pilvenpiirtäjien katveessa
Empire State
Manhattanin eteläkärki Staten Islandin lautalta
Broadway Upper West Sidella, at West 79th Street
Central Parkia, Turtle Pond ja taustalla yksi Emery Rothin 20-luvulla suunnittelemista pilvenpiirtäjistä
Harlemia
The Abyssinian Church, Harlem
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
Pieni ajatus eläimen omistamisesta
[Keskeneräiset]
Opin hiljattain, että modernin eläinsuojeluliikkeen ytimessä, nimenomaan filosofiselta kannalta, on Peter Singerin teos Animal Liberation (1990), joka nojaa utilitaristiseen moraalikäsitykseen ja jonka keskeinen sanoma on kärsimyksen, niin ihmisten kuin eläintenkin, minimoimisen vaateessa. Viime päivät olen kuitenkin joutunut pohtimaan kärsimyksen mittaamista.
Miten mitata kärsimystä? Missä vaiheessa sisätiloissa koko elämänsä eläneen eläimen, joka on kovin kaukana ja erottunut luonnosta ja lajitovereistaan (niin niiden käyttäytymisestä kuin myös fyysisiltä kyvyiltään), elämänlaatu saavuttaa kärsimyksen rajan? Luonnossa asia on yksinkertainen, mutta kodeissa joudutaan miettimään kysymyksiä, kuten kuinka pitkään sairastaa - ja jopa - kuinka pitkään vanheta? Lääketieteellisesti elämän pitkittäminen on nykytekniikoilla ja -tiedoilla mahdollista. Ja toki myös elämän laadun parantaminen. Mutta miten tasapainoilla määrän ja laadun hatarilla soilla?
Jokaisella kotieläimen omistajalla pitäisi olla takataskussaan valmiina hyvinkin pikainen päätös eläimen lopettamisesta, sekä noin 2000 euroa rahaa mahdollisia hoitoja varten. Kuolemaan johtavaan, hitaasti kuihduttavaan ja kivuliaaseen sairauteen sairastunut eläin pitäisi osata lopettaa välittömästi silloin, kun elämäninto tuntuu katoavan. Mutta missä kohtaa tämä tapahtuu, tämä huomataan, käytännössä? Ehkä kuitenkin vasta diagnoosin kuullessa - jolloin on jo tehty ehkä pitkään päätöstä lääkärissäkäynnistä. Ja ehkä vieläkin vaikeampaa on tehdä päätöksiä silloin, kun terve ja nuori eläin yhtäkkiä sairastuu.
Nuori eläin toipuu esimerkiksi leikkauksista, mutta pelastaakko leikkauksella vanha eläin, jonka toipuminen ei ole enää varmaa ja jonka elämänlaatu tuntuu kärsivän kriittisesti toipilasajasta?
Opin hiljattain, että modernin eläinsuojeluliikkeen ytimessä, nimenomaan filosofiselta kannalta, on Peter Singerin teos Animal Liberation (1990), joka nojaa utilitaristiseen moraalikäsitykseen ja jonka keskeinen sanoma on kärsimyksen, niin ihmisten kuin eläintenkin, minimoimisen vaateessa. Viime päivät olen kuitenkin joutunut pohtimaan kärsimyksen mittaamista.
Miten mitata kärsimystä? Missä vaiheessa sisätiloissa koko elämänsä eläneen eläimen, joka on kovin kaukana ja erottunut luonnosta ja lajitovereistaan (niin niiden käyttäytymisestä kuin myös fyysisiltä kyvyiltään), elämänlaatu saavuttaa kärsimyksen rajan? Luonnossa asia on yksinkertainen, mutta kodeissa joudutaan miettimään kysymyksiä, kuten kuinka pitkään sairastaa - ja jopa - kuinka pitkään vanheta? Lääketieteellisesti elämän pitkittäminen on nykytekniikoilla ja -tiedoilla mahdollista. Ja toki myös elämän laadun parantaminen. Mutta miten tasapainoilla määrän ja laadun hatarilla soilla?
Jokaisella kotieläimen omistajalla pitäisi olla takataskussaan valmiina hyvinkin pikainen päätös eläimen lopettamisesta, sekä noin 2000 euroa rahaa mahdollisia hoitoja varten. Kuolemaan johtavaan, hitaasti kuihduttavaan ja kivuliaaseen sairauteen sairastunut eläin pitäisi osata lopettaa välittömästi silloin, kun elämäninto tuntuu katoavan. Mutta missä kohtaa tämä tapahtuu, tämä huomataan, käytännössä? Ehkä kuitenkin vasta diagnoosin kuullessa - jolloin on jo tehty ehkä pitkään päätöstä lääkärissäkäynnistä. Ja ehkä vieläkin vaikeampaa on tehdä päätöksiä silloin, kun terve ja nuori eläin yhtäkkiä sairastuu.
Nuori eläin toipuu esimerkiksi leikkauksista, mutta pelastaakko leikkauksella vanha eläin, jonka toipuminen ei ole enää varmaa ja jonka elämänlaatu tuntuu kärsivän kriittisesti toipilasajasta?
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Kohti New Yorkia - Angels in America
Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!
Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...
Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":
[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)
Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":
Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)
Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:
Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")
Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?
Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.
Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".
Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.
Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.
This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Totuus myytteinä
[Keskeneräiset]
Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".
Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.
Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.
Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...
Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".
Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.
Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.
Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...
Luonto, kulttuuri, representaatiot
[Keskeneräiset]
Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.
Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)
Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.
Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)
Luin jostakin syystä näiden hajanaisten representaatioajatusten läpi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (2009), jossa käsitellään evoluutioteorioiden hyödyntämistä ihmistieteellisessä tutkimuksessa: toisaalta kulttuurin kehityksen hahmottamisessa ja toisaalta nimenomaan ihmisen kulttuuristumisen tutkimuksessa.
Opin, että kulttuurievoluution "tutkimushaara" nimeltä representaatioiden epidemologia tutkii sitä, minkälaisia representaatioita ihmiskogito tuottaa ja ymmärtää parhaiten. Tajusin, että ehkä kaikkien representaatioiden ovet eivät ole meille vielä edes avoinna. Toisin sanoen: vielä pidemmälle matrixiin saatetaan mennä.
Sama kehityksen jatkuminen voi koskea myös toisten ihmisten ajatusten ja tunteiden ymmärtämistä. Kuten Ylikoski ja Kokkonen toteavat menneeseen kehitykseen viitaten:
Kyky ajatella, että toisella yksilöllä voi olla erilainen kuva jostakin tilanteesta ja esimerkiksi puutteellisia tietoja, on suuri harppaus sosiaalisessa kognitiossa. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto, 59.)
Kohti telepatiaa? Tai ainakin peilineuronien evolutiivista kehittymistä... Riippuu tietenkin siitä, mikä on lajinkehitykselle edullisinta.
Entä sitten suhde luontoon kaikkien meidän kulttuuristen representaatioidemme takana?
Evoluutioteoriat huomauttavat, että ihmisen sopeutuminen näin valtavan hyvin elinympäristöönsä on ollut seurausta yhä kasvavasta kyvystä oppia: etenkin sosiaalisen oppimisen kyvystä, joka mahdollistaa tiedon nopean levittämisen. Kognitiivisten kykyjen kasvaminen on tarkoittanut kuitenkin myös kykyä tehdä vääriä asioita yhä suuremmassa mittakaavassa:
Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)
Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.
Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)
Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.
Kalevala. Ei. Kansanrunous
Kirjoitin Ateneumissa tällä hetkellä esillä olevasta Kalevala kuvissa-näyttelystä ja huomasin mielenkiintoni kohdistuvan kaiken aikaa yhä enemmän ja enemmän ilmaisun ja esittämisen erilaisiin tapoihin, niin kuvissa kuin myös Kalevalan tekstin sisällä.
Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...
Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.
Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.
Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.
...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)
Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).
Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?
Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.
Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.
Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...
Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.
Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.
Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.
...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)
Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).
Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?
Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.
Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Merkitysten etsinnästä
Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).
Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.
Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:
"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."
Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.
Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?
Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.
Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.
Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.
Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:
"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."
Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.
Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?
Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.
Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Ikea ja design
Remontti-sisustusblogi? Hmm... noh, antaa mennä:
Kierrettiin eilen lähes kaikki isot sisustusliikkeet ja totesin saman, jonka olen jo aiemminkin huomionut: Ikea valmistaa ja myy paljon kaunista muotoilua, joka kilpailee tunnettujen design-huonekalumerkkien kanssa ja on hinnoiltaan ja jopa hinta-laatusuhteeltaan pelastus suomalaiselle kotien sisustamiselle.
Kirjallisuuden/filosofianopiskelija<>it-ihminen -taloudessa ei ole (vielä? koskaan? :)) varaa ostaa Artekin, BoConceptin tai HT Collectionin huonekaluja Vepsäläiseltä. Asko tarjoaa saman kuin Ikea, hivenen kalliimmalla vain. Ja Iskun, Sotkan ja Maskun yms. liikkeissä alkaa päätä särkeä (vaikka toki niistäkin saattaisi jotakin löytää, jos jaksaisi katsoa tarkasti).
Ikean tapa ilmoittaa suunnittelijan/muotoilijan nimi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tuotteen yhteydessä kiinnittää huomion huonekalutuotannon ja sisustamisen taideteolliseen puoleen ja nostaa esiin ihmiset tuotannon takana. Tämä on mielestäni tärkeä asia. Ikeassa tuleekin usein huomioneeksi, että myös teollinen massatuotanto voi olla kulttuurisesti arvokasta toimintaa. Ja kumma kyllä, Ikean huonekalunäyttelyä (jota tosiaan nimi "näyttely" kuvaa oikein hyvin, kun sitä vertaa muiden liikkeiden esillepanoon) kiertää läpi joskus ihan huvikseen.
1990-2000-luvun suomalainen koti alkaakin ainakin pari-kolmikymppisten ikäpolven kohdalla olla aika pitkälti ikealaisten muotoilijoiden ja sisustusarkkitehtien suunnittelema. Ja noista Ikean EXPEDIT-hyllyköistä ja NORDEN-vitriinikaapeista löytyvät sitten ne Iittalan Essence-lasit, Teema-lautaset ja Kivi-tuikut - elleivät nuo opiskelijat ja työelämässä aloittelevat nuoret sitten ole päätyneet Ikean muotoilultaan oikein kivoihin ja hinnoiltaan uskomattoman halpoihin astiastoihin ja muihin lasi- ja keramiikkaesineisiin.
Kierrettiin eilen lähes kaikki isot sisustusliikkeet ja totesin saman, jonka olen jo aiemminkin huomionut: Ikea valmistaa ja myy paljon kaunista muotoilua, joka kilpailee tunnettujen design-huonekalumerkkien kanssa ja on hinnoiltaan ja jopa hinta-laatusuhteeltaan pelastus suomalaiselle kotien sisustamiselle.
Kirjallisuuden/filosofianopiskelija<>it-ihminen -taloudessa ei ole (vielä? koskaan? :)) varaa ostaa Artekin, BoConceptin tai HT Collectionin huonekaluja Vepsäläiseltä. Asko tarjoaa saman kuin Ikea, hivenen kalliimmalla vain. Ja Iskun, Sotkan ja Maskun yms. liikkeissä alkaa päätä särkeä (vaikka toki niistäkin saattaisi jotakin löytää, jos jaksaisi katsoa tarkasti).
Ikean tapa ilmoittaa suunnittelijan/muotoilijan nimi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tuotteen yhteydessä kiinnittää huomion huonekalutuotannon ja sisustamisen taideteolliseen puoleen ja nostaa esiin ihmiset tuotannon takana. Tämä on mielestäni tärkeä asia. Ikeassa tuleekin usein huomioneeksi, että myös teollinen massatuotanto voi olla kulttuurisesti arvokasta toimintaa. Ja kumma kyllä, Ikean huonekalunäyttelyä (jota tosiaan nimi "näyttely" kuvaa oikein hyvin, kun sitä vertaa muiden liikkeiden esillepanoon) kiertää läpi joskus ihan huvikseen.
1990-2000-luvun suomalainen koti alkaakin ainakin pari-kolmikymppisten ikäpolven kohdalla olla aika pitkälti ikealaisten muotoilijoiden ja sisustusarkkitehtien suunnittelema. Ja noista Ikean EXPEDIT-hyllyköistä ja NORDEN-vitriinikaapeista löytyvät sitten ne Iittalan Essence-lasit, Teema-lautaset ja Kivi-tuikut - elleivät nuo opiskelijat ja työelämässä aloittelevat nuoret sitten ole päätyneet Ikean muotoilultaan oikein kivoihin ja hinnoiltaan uskomattoman halpoihin astiastoihin ja muihin lasi- ja keramiikkaesineisiin.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Arka aihe
Luin aamun Hesarista jutun otsikolla "Natsisarjakuva suututti juutalaisseurakunnan". Vihreä lanka oli julkaissut viime perjantain lehdessään Sami Ahon sarjakuvan (kuvassa yllä), jonka tarkoituksena oli kritisoida Israelin sotatoimia Gazassa. Kritiikki tehtiin sarjakuvassa ironisella huomautuksella, jonka mukaan Israelin lipussa oleva Daavidin tähti ja hakaristi ovat alkaneet muistuttaa toisiaan: "Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan... tätä toista nelisakaraista symbolia." On aika selvää, että Vihreän langan tai taiteilijan ei ole ollut tarkoitus loukata sarjakuvalla juutalaisia kansanryhmänä - vaan nimenomaan kritisoida Israelin tämänhetkisiä toimia palestiinalaisia vastaan. Moni on kuitenkin kokenut, että sarjakuvassa esitetty tähti rinnastuu yleisellä tasolla Daavidin tähteen juutalaisten symbolina ja että sarjakuvan taustalla häilyy väite, jonka mukaan israelilaiset (tai pahimmassa tapauksessa "juutalaiset" ryhmänä) toimivat kuin natsit. Päätoimittajan mukaan sarjakuvassa näkyy selvästi, että kyseessä on Israelin lippu eikä Daavidin tähti ja ettei juutalaisten loukkaaminen ryhmänä ole tarkoitus. Toisaalta ainakaan hesarissa olleesta kuvasta tämä ei ihan tullut selväksi. Daavidin tähden ja natsisymbolin rinnastaminen on lisäksi ollut toisen maailmansodan jälkeen yleinen tapa esittää antisemitismiä kuvallisesti. Taiteilija tai lehti eivät ehkä tulleet ajatelleeksi näitä erilaisia konnotaatioita, tai sitten he ottivat tietoisen riskin pyrkiessään tuomitsemaan Israelin mahdollisimman kärjistetyin keinoin.
Näyttää siltä, että antisemitismin käsite on ihan yleisestikin alkanut nykypäivänä ottaa uusia muotoja ja linkittyä yhteen erityisesti Israelin toimintaan liittyvän ärtymyksen ja jopa vihan kanssa. Samaten tähän on liittynyt USA:n toimintaan Israelin tukijana (ja ylipäänsä maailmalla, Afganistanissa, Irakissa) kohdistuva kritiikki. Vihreän langan sarjakuva oli ainakin itselleni muistutus tästä huomiosta, jonka tein jo muutamia vuosia sitten. Israel ärsyttää ja tuo ärsytys yleistetään kohtuuttomalla tavalla yleisesti juutalaisia koskevaksi. Vanhat merkitykset karsiutuvat pois ja tilalle syntyy uusia. Ja tässä muutoksessa antisemitismin käsite ikään kuin lievenee: se ei olekaan enää muuta kuin vastalause Israelin politiikalle. Tämä on aika luonnollista, ja tapahtuu epäilemättä niiden ihmisten mielissä, joille holokausti ja natsi-Saksan teot ovat (ajatuksellisesti) kaukana. Unohdetaan, kuinka vakava sana antisemitismi on - ja miten musertavia ovat historia ja todellisuus tuon käsitteen takana.
Tuntuukin tärkeältä, että nykyisten valtioiden politiikka ja väärät teot pidettäisiin erillään menneistä tapahtumista - ainakin tätä aihepiiriä käsiteltäessä. Muuten mennään helposti harhaan ja tullaan tuottaneeksi sivumerkityksiä, jotka saattavat sisältää jotakin, mitä ei olla tarkoitettu. Antisemitismi johti 1930-40-luvulla natsi-Saksan suorittamaan massiiviseen kansanmurhaan. Ja tätä merkitystä se edelleen kantaa - huolimatta siitä, että tämä pääsisi joskus unohtumaan historian kulkiessa ja uusien vääryyksien tullessa vastaan.
Aivan toisena aikakautena, talvella 2008-2009 Israelin valtio vastasi palestiinalaisten ääriliikkeiden ohjusiskuihin hyökkäämällä Gazaan ja vetäytyi sieltä lopulta kansainvälisen painostuksen myötä. Samaan aikaan Israelia tukeva Yhdysvallat sai uuden toivoa herättävän presidentin ja entisten johtajien toivotaan joutuvan oikeuden eteen.
Olin sattumalta Berliinissä, kun Gazaa alettiin pommittaa. Siellä oli helppo pitää kaksi asiaa ja historiallista tilannetta erillään. Televisio näytti iltaisin Israelin sotatoimia, jotka suuri osa maailmaa tuomitsi jo silloin. Päivisin havaitsimme, miten vahvasti toisessa maailmansodassa murhattujen juutalaisten, mustalaisten, kommunistien, homoseksuaalien ja toisinajattelijoiden muisto on edelleen läsnä. Oli oikeastaan yllättävää, miten avoimella, kunnioittavalla ja - katuva on ehkä väärä sana - surevalla tavalla joukkomurha oli esillä Berliinissä eri monumenteissa, muureihin kiinnitetyissä laatoissa ja muistopatsaissa. Historia oli siellä paljastettuna kaikessa kaameudessaan, mitenkään peittelemättä tai siloittelematta, niin mikro- kuin makrohistoriankin tasolla, ihmisyksilöiden nimiä ja tarinoita myöten.
Natsisymboli kantaa vahvaa latausta. Sitä ei voi vaieta kuoliaaksi antamatta sille lisää voimaa, eikä sitä pidäkään poistaa kulttuurimme kuvastoista. Historiaa on kannettava mukana. Daavidin tähden, juutalaisten tunnuksena, rinnastaminen tuohon symboliin kuitenkin halventaa auttamatta toisessa maailmansodassa kärsineiden juutalaisten muistoa - näin merkit toimivat. Nuo kaksi merkkiä yhdessä vievät meidät semanttisesti 1940-luvulle - eivät tähän päivään.
Se, menikö Vihreä lanka sarjakuvallaan harhaan, riippuu oikeastaan vain siitä, onko kuvassa Daavidin tähti vai Israelin lippu. Vastaus on kuitenkin tulkinnan varainen.
Tylsintä asiassa on ehkä se, että kristillisten Bjarne Kallis yrittää nyt kalastella itselleen suosiota asian tiimoilta asettamalla Vihreät vastuuseen kuvasta. Vihreä lanka pahoitteli jo.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Muuttomuistiinpanoja
Kalenterini näyttää tällä hetkellä tältä (sekavat merkinnät eivät mitenkään edes liity kyseisiin ajankohtiin):
Maanantai: nyk. verhot 2m
Tiistai: siivouskomero, naulakkokomero, kirjoituspöytä, wc, kylpyhuone...
Keskiviikko: kirjahylly 79 cm/59 e; 44 cm/49e, eteiskaappi
Torstai: Puustelli, Vepsäläinen, avainasiakkuus, kuinka maksaa opintolainaa takaisin?, kalvo 4e/m
Perjantai: 1 vko jäljellä!
Lauantai: lisää laatikoita!
Sunnuntai: ovikoodi
Pää käy ylikierroksilla. On epätoivo ja innostus.
Se lautalattiainen, suuri-ikkunainen, peiliovinen 20-luvun asunto löytyi. Mutta ennen kuin se on koti, pitää muuttaa, kaataa seinä ja rakentaa keittiötä - ja tässä järjestyksessä.
Heihei, kirjallisuus, taide ja filosofia! Tervetuloa, K-Rauta, Puustellin kauniit keittiöesitteet, värikuvastot, rakennusapteekit, ruokailut ulkona ja lenkit ympäri Töölönlahtea!
Maanantai: nyk. verhot 2m
Tiistai: siivouskomero, naulakkokomero, kirjoituspöytä, wc, kylpyhuone...
Keskiviikko: kirjahylly 79 cm/59 e; 44 cm/49e, eteiskaappi
Torstai: Puustelli, Vepsäläinen, avainasiakkuus, kuinka maksaa opintolainaa takaisin?, kalvo 4e/m
Perjantai: 1 vko jäljellä!
Lauantai: lisää laatikoita!
Sunnuntai: ovikoodi
Pää käy ylikierroksilla. On epätoivo ja innostus.
Se lautalattiainen, suuri-ikkunainen, peiliovinen 20-luvun asunto löytyi. Mutta ennen kuin se on koti, pitää muuttaa, kaataa seinä ja rakentaa keittiötä - ja tässä järjestyksessä.
Heihei, kirjallisuus, taide ja filosofia! Tervetuloa, K-Rauta, Puustellin kauniit keittiöesitteet, värikuvastot, rakennusapteekit, ruokailut ulkona ja lenkit ympäri Töölönlahtea!
tiistai 23. joulukuuta 2008
Jää - Helen Humphreysin jäätynyt Thames
This book is intended as a long meditation on the nature of ice. Each story is a story of transformation, as ice itself is the result of a transformative process. Because of climate change, brought on by the buildup of greenhouse gases in the atmosphere, we are in danger of losing ice from our world.
If ice disappeared, we would not only lose the thing itself and its stabilizing place in the balance of nature, but we would also lose the idea of ice from our consciousness, and all the ways in which we are able to imagine it.
Helen Humphreysin Frozen Thames (2007) sisältää neljäkymmentä kertomusta siitä, kuinka Thames-joki jäätyi umpeen Lontoon kohdalla. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1142, viimeinen vuoteen 1895, jonka jälkeen Thames ei ole enää jäätynyt, sillä uusi silta (London Bridge) sallii uomassa niin kovan virtauksen, ettei joki enää voi jäätyä läpensä.
Humphreys muistaa lopussa Virginia Woolfin Orlandon (1928), joka alkaa kuvauksella jäämarkkinoista (Frost Fare) Thamesilla. Humphreysinkin kirjassa kuvataan useampiakin tällaisia markkinoita. Markkinat Thamesin jäällä olivat kuin toinen maailma: eräänlainen karnevalistinen käänne keskellä talvea. Joen jäätyminen rikkoi sen mikä oli normaalia, tutut, sovinnaiset, sovitut käyttäytymismallit. Ei ainoastaan se, että vesi muutti yhtäkkiä muotoa ja että jokea pitkin saattoi kävellä tai luistella tai että sen saattoi ylittää mistä tahansa, vaan myös tämän ihmeen tuottamat mielikuvat, ihmetyksen ilon kokeminen ja siitä kumpuava juhlan tuntu yleensä, tekivät joen jäätymisestä jotakin erikoista.
Virginia Woolf syntyi 1882 ja on mahdollista, että hän on nähnyt ja elänyt tuon viimeisen jään vuonna 1895. Viimeiset markkinat olivat kuitenkin jo 1814. Uusi silta rakennettiin 1830-luvulla, eikä joki enää jäätynyt niin kantavaksi, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Vähitellen myös niin kovat pakkaset katosivat, että joki olisi enää jäätynyt. Kun luin Orlandon ensimmäistä kertaa en ollut käynyt Lontoossa talvella ja luulin, jollakin tapaa assosiatiivisesti, että Thames jäätyisi aina. Että jos menisin Lontooseen keskellä talvea, näkisin jäätyneen joen. Tuo ajatuskuva oli väärä.
Entä jos Suomessakin voidaan - ja tulee kohta tarve - laskea kertoja jolloin esimerkiksi jouluna on enää ollut lunta?
If ice disappeared, we would not only lose the thing itself and its stabilizing place in the balance of nature, but we would also lose the idea of ice from our consciousness, and all the ways in which we are able to imagine it.
Helen Humphreysin Frozen Thames (2007) sisältää neljäkymmentä kertomusta siitä, kuinka Thames-joki jäätyi umpeen Lontoon kohdalla. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1142, viimeinen vuoteen 1895, jonka jälkeen Thames ei ole enää jäätynyt, sillä uusi silta (London Bridge) sallii uomassa niin kovan virtauksen, ettei joki enää voi jäätyä läpensä.
Humphreys muistaa lopussa Virginia Woolfin Orlandon (1928), joka alkaa kuvauksella jäämarkkinoista (Frost Fare) Thamesilla. Humphreysinkin kirjassa kuvataan useampiakin tällaisia markkinoita. Markkinat Thamesin jäällä olivat kuin toinen maailma: eräänlainen karnevalistinen käänne keskellä talvea. Joen jäätyminen rikkoi sen mikä oli normaalia, tutut, sovinnaiset, sovitut käyttäytymismallit. Ei ainoastaan se, että vesi muutti yhtäkkiä muotoa ja että jokea pitkin saattoi kävellä tai luistella tai että sen saattoi ylittää mistä tahansa, vaan myös tämän ihmeen tuottamat mielikuvat, ihmetyksen ilon kokeminen ja siitä kumpuava juhlan tuntu yleensä, tekivät joen jäätymisestä jotakin erikoista.
Virginia Woolf syntyi 1882 ja on mahdollista, että hän on nähnyt ja elänyt tuon viimeisen jään vuonna 1895. Viimeiset markkinat olivat kuitenkin jo 1814. Uusi silta rakennettiin 1830-luvulla, eikä joki enää jäätynyt niin kantavaksi, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Vähitellen myös niin kovat pakkaset katosivat, että joki olisi enää jäätynyt. Kun luin Orlandon ensimmäistä kertaa en ollut käynyt Lontoossa talvella ja luulin, jollakin tapaa assosiatiivisesti, että Thames jäätyisi aina. Että jos menisin Lontooseen keskellä talvea, näkisin jäätyneen joen. Tuo ajatuskuva oli väärä.
Entä jos Suomessakin voidaan - ja tulee kohta tarve - laskea kertoja jolloin esimerkiksi jouluna on enää ollut lunta?
maanantai 22. joulukuuta 2008
Kielellinen huomio asuntokaupoista
Puhutaan asunnon realisoimisesta, kun asunto myydään ja siitä saatu myyntivoitto tupsahtaa pankkitilille. Asunto ikään kuin "realisoituu" rahaksi - vaikka käytännössähän jokin konkreettinen asia (asunto) muuttuu tässä tapauksessa abstraktiksi, rahaksi. Ei siinä ole mitään realistista.
Myöskään mitään realistista ei ole siinä, että joskus ammoisina aikoina ostettu asunto on kasvattanut yhtäkkiä vuosien saatossa hintaansa ja että "realisoinnissa" syntyy summa täysin "ylimääräistä" rahaa. Pikemminkin olisi ehkä hyvä puhua "absurdoinnista" - ainakin silloin, kun tehdään myyntivoittoa.
Kaikki odottavat nyt lamaa vähän niin kuin Tove Janssonin "Kuusi"-novellissa muumiperhe joulua. Minkälainen se lama on ja koska se oikein tulee? Tai ehkä se on sana, joka toteuttaa itse itsensä, vähitellen.
Ensin on onneksi joulu.
Myöskään mitään realistista ei ole siinä, että joskus ammoisina aikoina ostettu asunto on kasvattanut yhtäkkiä vuosien saatossa hintaansa ja että "realisoinnissa" syntyy summa täysin "ylimääräistä" rahaa. Pikemminkin olisi ehkä hyvä puhua "absurdoinnista" - ainakin silloin, kun tehdään myyntivoittoa.
Kaikki odottavat nyt lamaa vähän niin kuin Tove Janssonin "Kuusi"-novellissa muumiperhe joulua. Minkälainen se lama on ja koska se oikein tulee? Tai ehkä se on sana, joka toteuttaa itse itsensä, vähitellen.
Ensin on onneksi joulu.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Asumisesta ja muuttamisesta, vanhaa ja uutta
Vuosisadan alun vanhoissa rakennuksissa Helsingin keskustassa, Kruununhaassa, Katajanokalla, Punavuoressa ja Kallion seudulla on lukuisia yksiöitä ja kaksioita, joissa on suuria erkkeri-ikkunoita, vanhoja kakluuneita, lautalattiat ja paksut seinät. Rappukäytävä on maalattu osaksi vihreällä tai murretulla punaisella ja koristeltu erilaisin ornamenttikuvioin. 1920-30-luvulle, ja Töölöön, Meilahteen, Munkkiniemeen tai Mäkelänkadulle, tultaessa muodokkaat erkkerit ja kakluunitkin katoavat, samaten koristekuviot, mutta ikkunoiden avaruus jää leveiden ikkunalautojen muodossa. Samaten lautalattiat ja paksut seinät sekä säännönmukaisemmat erkkerit tai parvekkeet. Seiniin on upotettu vanhoja kylmäkaappeja, joista on sittemmin tehty lasivitriinejä.
Isommissa näistä asunnoista huoneita yhdistävät leveät pariovet, peiliovet, ja nykyään modernit tilavat keittiökaapistot ja -laitteet reunustavat oleskelutiloja tai täyttävät vanhan alkovin. Kylpyhuoneissa on mosaiikkilaatat ja kiiltävät suihkukopin ovet - tai jäljellä vanha tassullinen kylpyamme. Vanhat yksityiskohdat, ovet, ikkunat, seiniin upotetut kaapistot, jäävät mutta avaruutta lisätään kaikin mahdollisin keinoin - ennen kaikkea uusilla keittiöjärjestelyillä. Keittiökomerot ovat kadonneet tiehensä, ja jäljellä on I:n L:n tai U:n muotoisia keittiöryhmiä saarekkeineen. Näyttää siltä, että jotkut näistä (post)moderneista keittiöistä tulevat kestämään aikaa ja sointuvat hyvin vanhoihin taloihin. Jotkut taas remontoidaan jälleen muutaman vuoden kuluttua.
Jugendia tai 20-30-luvun klassismia edustava "yksiö" tai "kaksio" on sinänsä hassu käsite. Vuosisadan alkupuolella arvotalojen asunnot olivat kooltaan valtavia, moniosaisia huoneistoja, ja niihin liitetyt palvelijoiden asunnot puolestaan pieniä, saniteettitilattomia yksiöitä. Nykyään suurista asunnoista on halkaistu osia pois ja noita pieniä koppeja yhdistelty 40-50 neliöisiksi kaksioiksi.
Sellainen olisi tarkoitus löytää: leveät ikkunalaudat ja lasiset peiliovet huoneiden väliin. Uusi kaunis avokeittiö. Vanha kivinen rappukäytävä ja ehkä veräjähissi. Ikkunat sisäpihalle tai kattojen yli. Vihreä tai punainen jykevä jugend-linna tai sitten vaalea, klassinen 20-30-luvun asuintalo.
Asunnon vaihtaminen muistuttaa jollakin hämmentävällä tavalla sairastamista. Se vie ajan ja voimat pitkäksi aikaa, kunnes se on ohi. Tunkeutuu jokaiselle elämän osa-alueelle ja laittaa päivät uusiksi. Siitä ei selviä yksin, vaan tarvitaan asiantuntijoiden apua, välittäjiä, pankkivirkailijoita. Omin ja henkilökohtaisin avataan tuntemattomille ihmisille. Ja lopulta sitä huomaa olevansa joko koditon ja hajalla tai sitten tai uuden kodin onnellinen omistaja. Todennäköisesti molempia, sitten.
Oma elämä, tavarat, taulut, kirjat, astiat, kaikki, siirtyy uuteen paikkaan ja tekee uudesta kodista kodin ja vanha jää muistoihin yhtenä elämänvaiheena.
Isommissa näistä asunnoista huoneita yhdistävät leveät pariovet, peiliovet, ja nykyään modernit tilavat keittiökaapistot ja -laitteet reunustavat oleskelutiloja tai täyttävät vanhan alkovin. Kylpyhuoneissa on mosaiikkilaatat ja kiiltävät suihkukopin ovet - tai jäljellä vanha tassullinen kylpyamme. Vanhat yksityiskohdat, ovet, ikkunat, seiniin upotetut kaapistot, jäävät mutta avaruutta lisätään kaikin mahdollisin keinoin - ennen kaikkea uusilla keittiöjärjestelyillä. Keittiökomerot ovat kadonneet tiehensä, ja jäljellä on I:n L:n tai U:n muotoisia keittiöryhmiä saarekkeineen. Näyttää siltä, että jotkut näistä (post)moderneista keittiöistä tulevat kestämään aikaa ja sointuvat hyvin vanhoihin taloihin. Jotkut taas remontoidaan jälleen muutaman vuoden kuluttua.
Jugendia tai 20-30-luvun klassismia edustava "yksiö" tai "kaksio" on sinänsä hassu käsite. Vuosisadan alkupuolella arvotalojen asunnot olivat kooltaan valtavia, moniosaisia huoneistoja, ja niihin liitetyt palvelijoiden asunnot puolestaan pieniä, saniteettitilattomia yksiöitä. Nykyään suurista asunnoista on halkaistu osia pois ja noita pieniä koppeja yhdistelty 40-50 neliöisiksi kaksioiksi.
Sellainen olisi tarkoitus löytää: leveät ikkunalaudat ja lasiset peiliovet huoneiden väliin. Uusi kaunis avokeittiö. Vanha kivinen rappukäytävä ja ehkä veräjähissi. Ikkunat sisäpihalle tai kattojen yli. Vihreä tai punainen jykevä jugend-linna tai sitten vaalea, klassinen 20-30-luvun asuintalo.
Asunnon vaihtaminen muistuttaa jollakin hämmentävällä tavalla sairastamista. Se vie ajan ja voimat pitkäksi aikaa, kunnes se on ohi. Tunkeutuu jokaiselle elämän osa-alueelle ja laittaa päivät uusiksi. Siitä ei selviä yksin, vaan tarvitaan asiantuntijoiden apua, välittäjiä, pankkivirkailijoita. Omin ja henkilökohtaisin avataan tuntemattomille ihmisille. Ja lopulta sitä huomaa olevansa joko koditon ja hajalla tai sitten tai uuden kodin onnellinen omistaja. Todennäköisesti molempia, sitten.
Oma elämä, tavarat, taulut, kirjat, astiat, kaikki, siirtyy uuteen paikkaan ja tekee uudesta kodista kodin ja vanha jää muistoihin yhtenä elämänvaiheena.
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Kyborgeista ja keinoälystä II: Michael Cunnigham "Niin kuin kauneus"
-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)