Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse

Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.