Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.
Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)
...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...
Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.
Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?
Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.
Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.
Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.
Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.
Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.
Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.
Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.
On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.
Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.
Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.
Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti