Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)
Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.
Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)
Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.
Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.
Siksi taide on niin tärkeää.
***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.
Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.
Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.
Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.
Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.
I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)
***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:
It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti