Castello la Rocca - porraskäytävä

Muistelin kesää ja löysin kuvan:

Valmistautumassa illalliselle Italiassa, Toscanassa maanantaina 17.7.2006. Paikka oli uskomaton. Aito linna torneineen, portaikkoineen, kappeleineen.

Tässä kesässä oli enemmänkin paluita lapsuuteen kuin vain muistot kuvitteellisesta Pariisista. Toscanasta, varsinkin Firenzestä, on olemassa aitoja muistoja.

Kesän lopulla

Elokuulla jo. Tulin Ranskasta lauantaina. Kesät menevät aina näin, liian nopeasti. Kohta on edessä toinen matka Ranskaan, pidempi vain.

Kävin ensimmäistä kertaa Notre Damen tornissa, ylhäällä saakka. Pitäisi lukea lisää Hugoa, tai uudelleen. Pariisi saa minut aina kokemaan, että olen juuri saavuttamaisillani jonkin totuuden. Lapsena saatu tieto palaa yhtäkkiä mieleen, mutta vaillinnaisena ja kaukaisena. Jostakin syystä tuo kaupunki oli jo silloin niin lähellä minua, että koin tuntevani sen. Nyt, kun tunnen sen paremmin, lähempää ja aitona, koen jotakin hyvin ristiriitaista. Tätä täytyy miettiä lisää sitten syksyllä.

Kesän kynnyksellä

Huomenna valmistujaiset. Kandin paperit ulos.

Eli jotakin on saatu aikaan.

Pitäisi lukea mutta nyt en ehdi, kirjoittamisesta puhumattakaan. Mutta ehkä tämä kesä tuo jotakin tullessaan - ainakin toisia maailmoita.

Tehtiin jo retki ympäri Suomen. Kesäisin saa palata 1800-1900-luvun vaihteeseen, kun taiteilijoiden erämaa-ateljeet ja -kodit avautuvat vierailijoille. Lisäksi tänä kesänä on Tampereen taidemuseossa laaja Gallen-Kallella-näyttely. Sinnekin ehdittiin viikonloppuna, matkan päätökseksi.



On ihan kevyt olo. Ehkä tämä valoisuus tekee hyvää. Pieksämäellä ja Jyväskylässä aurinko ei laskenut lainkaan - ja täälläkin enää hetkeksi. Lisäksi löysin Jyväskylästä Mirdjan - tai Anni löysi - vihdoinkin. En ole avannutkaan sitä vielä, mutta elän jo uudelleen teoksen muistoissa. Pian Italiaan!

Kristevaa...

Helene Schjerfbeckin Maria (1909). Tyttö lukemassa.

Palasin tänään kirjallisuuden kandityöni teemoihin.

Luin Julia Kristevan Mustaa aurinkoa (1989/1999) ja muistin, miten merkityksellinen kieli on minulle ja sinulle, toiselle, joka eroat minusta täysin mutta johon voin saada yhteyden kielen avulla. Luoda merkitystä siirtävä ja kuljettava liike...

Kandini aiheena oli 1970-luvulla tuotantonsa kirjoittaneen kotimaisen kirjailijan, Maria Vaaran, toinen romaani Kuuntele Johannes (1975). Nämä ajatukset tammikuulta 2005:

Puhuvan subjektin olemassaolo on sidottu kieleen jo syntyperustastaan lähtien ja se, että kieli merkitsee tuottaa myös elämän merkityksellisyyden. Kielen merkityksen särkyessä puhuva subjekti on kriisissä: "Puhuvan olennon elämä on merkityksellistä elämää, ja merkitys jopa huipentuu elämässä. Kun elämän tarkoitus katoaa, katoaa helposti myös elämä: merkityksen särkyessä on elämä on vaarassa." (Kristeva 1999 Musta aurinko, 18.)
***
Käsittelen proseminaarityössäni Julia Kristevan ajatusten kautta sitä, miten hajoava subjekti kielellistää todellisuutta. Mikä on depressioon vajonneen, melankolisen ja pirstoutuneen subjektin ja kielen välinen suhde teoksessa? Mistä merkityksettömyyden kokemus kumpuaa, niin kielessä kuin elämässäkin? Ja miten sitä vastaan voidaan yrittää taistella? Lähtökohtani teoksen analyysiin on kysymyksessä: miksi Maria kirjoittaa? Hänen kirjoituksessaan yhdistyvät ruumiin kokemus ja pyrkimys tuottaa sanoja, joiden avulla yhteys toiseen olisi mahdollinen. Tämä yhteys jää usein kuitenkin vain haaveeksi: "Ei se hyödyttänyt. Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä ja ajatusten tulvavedellä. Hän ei kuullut sitä ja Maria aloitti tämänkin istunnon äänettömänä tuolin reunaa nyrkeissään puristaen." (Vaara 1975 Kuuntele Johannes, 10.) Kirjallisuuden kielen avulla voidaan kuitenkin käsitellä suhdetta toiseen, ja samalla jotakin tulee artikuloiduksi: sanomaton. Tästä kertovat myös Kristevan näkemykset subjektiksi tulosta ruumiillisena prosessina. Hänelle runouden kielessä ilmenevät semioottiset virtaukset vievät subjektia takaisin kieltä edeltävään ruumiilliseen tilaan, missä eroa toiseen ei ole vielä syntynyt.

Ensimmäinen...

Herätessä
pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on

(Maria Vaara: Miten herätessä pitää puhua 1977)

Se, mitä on (tai voisi olla) ruumiillinen kieli, jonka avulla tavoittaa kielen taakse kätkeytyvä kokemus, on kysymys joka kiehtoo jatkuvasti. Kyky havaita ja kyky kommunikoida muodostavat perustan olemiselle, olemisellemme.

Tämä blogi syntyy taide- ja kulttuurikokemusten pohjalta. Teen tällä hetkellä graduani ranskalaisen teorian viidakossa, matkustan, luen, kirjoitan.

Ensimmäistä kertaa Pariisissa:



Pont-Neuf & Anna (Mika Waltari.)