Höyryjä ja savuja

Greenwich Villagessa (7th Avenuella):

Lexington Avenuen liepeillä Midtownissa:

 

Etelässä (NYPD:n päämajan ja Manhattanin kaupunginosapormestarin takapihalla):

Hulluna sinuun

Ennen kuin unohtuu tämä huomio:

Käveltiin eilen illalla pimeässä East 12th Streetiä 5th Avenuelle. Siinä kulmassa on Mad about You:n (1992-1999) Jamien ja Paulin fiktiivinen koti.

Nappasin aiemmin viikolla pankkiin mennessäni tutunnäköisen kattokuvan. Varakkaampaa aluetta nyt kuin 90-luvun sarjassa (no joo, 5th Avenuen kulmassa).

MoMa:ssa

Perjantai-iltaisin ilmainen sisäänpääsy modernin taiteen museoon.

Neljännen kerroksen kronologisessa 60-luvun katsauksessa systemaattisesti eri sukupuolet edustettuina, Andy Warhol ja Jasper Johns eivät todellakaan ole yksin (vrt. vielä yhdeksän vuotta sitten). Helsingissä tällä hetkellä isosti esillä olevista taiteilijoista kuuskytlukuhuoneista löytyy teoksia Niki de Saint Phallelta (näyttely syksyllä Taidehallissa) ja Yayoi Kusamalta (näyttely syksyllä HAM:issa). Lisäksi tietenkin Louise Bourgeoisin teoksia. Mutta esillä myös: Agnes Martin (jolla myös iso näyttely paraikaa täällä Guggenheimilla) (Kanada, USA 1912-2004), Mira Schendel (Brasilia 1912-1988), Eva Hesse (Saksa, USA 1936-1970)...


Eva Hesse, Repetition Nineteen III (1968)

Mira Schendel, Untitled (from the series Droguinhas) 1964-66

Siri Hustvedtin The Blazing World -romaanissa (2014) fiktiivinen taidehistorioitsija puhuu "unohdetuista" 60-70-luvun naisista. Listalle kuuluvat: Alice Neel, Louise Bourgeois, Joan Mitchell, Grace Hartigan (1922-2008), Eva Hesse ja Lee Krasner (1908-1984).

Alice Neelin ja Louise Bourgeoisin isot näyttelyt kiertävät tällä hetkellä maailmaa. Palaan MoMaan etsimään Grace Hartigania ja Lee Krasneria.

Patchin Place ja Jefferson Market Library

Jefferson Market Libraryssa Greenwich Villagessa tuntuu vähän kuin olisi eksynyt 6th Avenuelta Tylypahkaan.

Kirjaston naapurissa Patchin Placen ja West 10th Streetin kulmassa on piirakkakahvila Stolle, jossa istuu ranskalaistaustainen vanhempi rouva ja ranskaa murtaen puhuva vanhempi mies. Juttelevat ipadeista. Sivuhuomiona: maanantaina Lincoln Centerin eläkeläisten (tällä kertaa englanniksi keskustelevien) aiheena oli
Trump. Rouva sanoi miehelle, että olisi äänestänyt Sandersia. Mies siihen, että olisi voinutkin.

Söin Stollessa sienipiirakan ennen siirtymistä Tylypahkaan.

Ylhäällä Columbiassa

Matkustin Columbian 116th Streetin kampukselta ylemmäs kv-palveluihin 133th Streetin ja Broadwayn kulmaan. Yritän selvittää, mikä on UNI-numero ja miten sellaisen saa. Ohjasivat laitokselta toisaalle.

Hienot maisemat 125th Streetin kohdalla. Metro nousee ylös maan alta (tai tässä tapauksessa kukkulan alta).

Broadway 3280:ssa:

Saan ensin sellaisen kulkuluvan aulassa tädiltä. Ja sitten ylhäällä kerroksissa post-it-lapun toimitettavaksi takaisin pääkampukselle ja laitokselle sille ensimmäiselle ihmiselle (tai kolmannelle, jos sähköpostit lasketaan mukaan).

Katsoin matkalla kartasta, että vanha Knickerbockerin sairaala olisi kulman takana 130th Streetin ja Convent Avenuen risteyksessä (tv-sarjan kuvitteellinen the Knick taitaa sijaita Lower East Sidella Chinatownin lähellä). Vaan tärkeää oli myös toimittaa post-it. Jätin sairaalaturismin myöhempään.

(Lisäys: post-it-lapun toimitus sujui erittäin hyvin. Ensimmäinen ihminen havaitsi pian paluuni ja oli lapun saatuaan valmis ottamaan asiani hoiviinsa. Kaksi päivää myöhemmin sähköpostiin saapui UNI-numero -- joka ei ole numero vaan tunnus.)

Ruokaa: Chinatown ja salaattipaikka

Käytiin Chinatownissa sunnuntaina syömässä. Etsittyä pientä ravintolaa ei löytynyt, mutta hyvällä tuurilla ehkä yhtä hyvä. (XO Kitchen, Elizabethin ja Hesterin kulmassa, vastapäätä edullista isoa Honkong Supermarketia.)

Että on olemassa ilmiö nimeltä steamed noodles! Kiinalainen versio kanneloineista erilaisilla kasvistäytteillä: siis höyrytettyjä ihania rullia!

Uppopaistetuissa nyyteissä puolestaan oli sahramia. Hämmentävän ihanaa. Ja oli meillä myös höyrytettyjä pullasia, hernenyyttejä ja lisukkeena valkosipulissa paistettua kiinalaista parsakaalia (joka ennemminkin mangoldia muistuttaa).

Viiden eri dim sumin ateria jaettuna kolmelle ihmiselle, 12 dollaria. Ja jostain syystä täällä tipit oli laskettu suoraan laskuun.

***

Sweetgreen taas on salaattiketju, joka on erikoistunut - no - upeisiin salaatteihin. Kertakäyttöastioita tulee liikaa ja paikassa on vähän-trendikkäämpää-teeskentelevän-ketjuravintolan fiilis. Mutta aivan nerokas lämmin portobello-tofu-punajuuri-itu-lehtikaalisalaatti, jonka kastikkeessa vähän tulisuutta. 12 dollaria.

Näitä Sweetgreenejä on vähän kaikkialla. Tämä kuva Whitney Museumin vierestä Gansewoort Streetiltä (onpa Meatpacking District muuttunut 7 vuodessa!).

New Yorkin huomioita: Lincoln Center

Vanhukset ja minä Lincoln Centerin esittävien taiteiden kirjastossa (kaupunginkirjastossa). Meditatiivista. Modernistisen arkkitehtuurin rauhaa. Veistoksia.

New Yorkin huomioita: Williamsburg kuin Kalasatama

Matkustin lauantaikävelyä ja kahvia varten joen ali uuteen Williamsburgiin. Täällä voisi käydä hoitamassa koti-ikävää, mikäli Helsingin Kalasatamaa tulee kaipuu. Bedford Avenuen metroasemalla ollaan vielä selvästi New Yorkissa, ja vielä selvemmin Brooklynissä, mutta kohti rantaa kävellessä maisema alkaa näyttää tutulta:

New Yorkin huomioita: hinnat ja liikenne

Mietin lauantaikävelyllä (ensin Williamsburgissa, sitten East Villagessa ja kohti Chinatownia), että sillä tapaa New York muistuttaa Beniniä, että hintoja on hankala selvittää. Niitä ei lue kunnolla esillä, tai sitten pitää osata arvioida (arvata) verot. Pitää totuttautua. "Arvaa hinta."

Julkinen liikenne on selkeä. Hienoja ohjemainoksia. Infoa kaikkialla. Opin L-junassa Williamsburgista East Riveriä alittaessani, että kymmenen ja viiden välillä yöllä bussista voi hypätä pois missä kohdassa tahansa. Metroasemilla on myös ilmaiset wifit, joiden kautta voi ladata lukemista matkalle.

Ja selvästi täällä on sanaton sääntö, että punaisia päin kävellään ja pyöräillään AINA, jos autoa ei tule. Pyörät kuitenkin huomioivat jalankulkijat. Kaikki toimii.

Kuva komedianäyttelijästä ja puutarhurista (kevät ja syksy)

Tulin hetkeksi takaisin Pariisiin, laskin lentokoneessa olemisia: syksyllä ja keväällä 2006-2007 yhdeksän kuukautta Rue du Commercella. 2008 viikko Républiquella. 2009 viikko Marais'ssa. 2011 yhden välilaskun ajan Seinen rannalla ja Quai Branlyssa. 2013 viikko Rue du Commercella. 2015 viikko Rue du Commercella. Ja nyt vuonna 2016 huhtikuu Rue de la Conventionilla. (Kärsin selvästä haluttomuudesta a. pitkittää käyntiväliä yli kahteen vuoteen ja b. siirtyä liian kauas Citroënin puiston, Square St. Lambertin ja Georges-Brassensin puiston muodostamasta kolmiosta, joka tuntuu riittävän kaikkeen mitä tarvitaan: lukemiseen, eväsretkiin ja juoksemiseen.)

Kävin eilen Luxemburgin puistossa ja huomasin, että tästä Fontaine de Médicis:n lähellä olevasta komedianäyttelijän veistoksesta on tullut turistihitti. Veistos opiskelee vuorosanoja, mutta ehkäpä se osuu myös ipadejen ja selfieiden aikakauteen:

Samalla mieleen muistui tämä kuva syksyltä 2009, ehkä 100 metrin päästä (otettu juuri ennen kameran hajoamista). Mies pesee painepesurilla Luxemburgin puiston kaiteita. Hahmo osuu turhan keskelle valokuvaa, mutta jokin keltaisten sadevaatteiden, vesihöyryn, syksyn lehtien ja naista esittävän veistoksen yhdistelmässä toimii:

Jättiläisiä

Istuin kevään ensimmäisinä Pariisin päivinä Luxemburgin puistossa, La fontaine Médicis:n (n. 1630, siirretty Luxemburgin puistoon uudistettuna 1864) lähellä ja kiinnitin huomiota suihkulähteeseen sijoitettuun Auguste Ottinin veistokseen "Polyfemos yllättämässä Aciksen ja Galatean" (1866).

Veistos on jättimäinen, peittää suihkulähteen koko fasadin ja sinänsä sitä on vaikea olla huomaamatta. Nurkkaus on rauhallinen, kohdassa tuulee vähän ja on hyvä näkyvyys sekä puiston keskiosaan että suihkulähteelle. Istuin samassa paikassa usein lukemassa myös yhdeksän vuotta sitten. Mutta Polyfemos on vähän kyllä liikaa.

Ylemmässä kuvassa (syksyltä 2006) Polyfemos kipuaa epätarkkojen marmorirakastavaisten yllä. Alla olevassa varjokuvassa kevät 2016.

Myöhemmin samana päivänä päädyin sateensuojaan Pantheonin takana olevaan Saint-Étienne-du-Mont:in kirkkoon. Siellä jäin katselemaan puusta veistettyä Atlasta, joka kannattelee saarnastuolia. Jätti-parat.

Suihkulähteitä Pariisissa

"Nyt näytän sinulle suihkulähteet, kaikki viisitoista." 

Sanoo patsaasta ihmiseksi muuntunut Napoleon Anu Kaajan Muodonmuutosilmoituksessa (2015).

Fantastinen novelli: minäkertojan kohtaa Pariisissa Napoleonin, josta tulee tämän rakastaja. Tai oikeastaan Napoleon on Napoleonin patsas, joka on muuttunut ihmiseksi kaksisataa vuotta vanhempana. Tai - realistisimmassa luennassa - ihmispatsas, joka kerää rahaa turisteilta. Joka tapauksessa, Helena ja Napoleon rakastuvat helteisessä kaupungissa.

Wikipedia kertoo, että kun Napoleon kysyi ministeriltään mikä olisi parasta mitä hän voisi tehdä Pariisin eteen, tämän vastaus oli "Anna sille vettä." Kaajan novelli saa alkunsa tästä veden ja Napoleonin yhteydestä.

"Hotellihuoneessani Napoleon sanoo, että juo veden lisäksi vain sellaisia juomia, joissa mainitaan kuninkaallisuus."

"Jos meillä olisi edes suihku. Tai työpaikat. Tai henkilöpaperit."

Viimeisten Napoleonin lähteiden tarkoitus oli ennen kaikkea esteettinen: Chateau d'Eau:n ja Place des Vosgesin lähteet toimivat koristeina.

Place des Vosgesille päätyy myös Kaajan novellin minäkertoja ja rakastettunsa Napoleon:

"Hyppäämme veteen ja suihkulähde tulvii reunojensa yli, pesee koko kaupungin ja muuttaa sen valtavaksi mereksi."

***

Omassa Pariisin suihkulähteiden kartoituksessani kävi ilmi, että suuri osa Napoleonin lähteistä on tavalla tai toisella tuhoutunut. Ehkä uskomattomin on suunnitelma jättimäisestä elefanttilähteestä Bastillelle.

Place des Vosges

Muistiinpano: kirjojen lukemisesta uudelleen

Fragmentaarisia kesälukemisia ja paluu blogiin pariksi vuodeksi venyneen tauon jälkeen;

Tänä heinäkuussa pyörän korissa ja pakkarilla ja kasseissa on kulkenut mukana erilaisia kirjoja, joista olen lukenut palasia kuun mittaan -- esimerkiksi toisista ihmisistä lukemassa toisia kirjoja.

Wayne C. Booth kirjoittaa Rhetoric of Fiction -teoksensa (alun perin 1961) uuden version jälkisanoissa muutoksista tavoissaan lukea Anna Kareninaa:

"At eighteen I had found the courtship and marriage of the thirty-two-year-old Levin and that lovely teenager, Kitty (just my age!), a rather regrettable matching of January and June. Why should she throw herself away on a fussy old man? When I reread and taught the book at thirty-two, the marriage seemed, in contrast, a rather fortunate break for Kitty: 'He'll help her mature!' (And now, at sixty-one: 'What are those two children doing, behaving like that?')" (Booth 1983, 420.)

Booth suhtautuu jälkikäteen kriittisesti 60-lukulaisen itsensä ja muiden kirjallisuudentutkijoiden usein vahvaankin uskoon, jonka mukaan erilaisten ja eritaustaisten lukijoiden välillä vallitsisi jonkinlainen yhtäläisyys - että olisi olemassa jonkinlainen lukeva "me", jonka tulkinnat kulkisivat aina samoilla raiteilla.

Tämä johtaa Boothin muistelemaan, miten vuodet ja eri lukukerrat ovat muuttaneet hänen omaa suhdettaan Anna Kareninaan. Narratologi kirjoittaa "luennoista" ja lukukerroista, mutta, sympaattista kyllä, oikeastaan pitäisi puhua hänen hyvin henkilökohtaisesta suhteestaan Kittyyn ja Leviniin fiktiivisinä ihmisinä (ja jonkinlaisen tekstuaalisen ystävyyden ja uteliaisuuden kohteina), ei suinkaan mistään tulkinnallisesta näkökulmasta Tolstoin tekstiin. Vuodet lukukertojen välillä saavat arvottamaan uusin perustein henkilöiden tekemiä valintoja ja niiden järkevyyttä. Varsinkin 18-vuotiaan Boothin Kittyyn kohdistuvassa huolessa (ja ärsyynnyksessä Levinin "vanhuudesta" ja muista pöhköyksistä) on jotakin kovin hellyyttävää ja kauniin juoruilevaa. Vuosien mittaan samana säilyy kuitenkin eläytyvän lukijan tapa kulkea henkilöhahmojen rinnalla: teini-ikäisestä aikuiseksi ja lopulta keski-iän ylittäneeksi mieheksi muuttuessaan Booth samastuu ensin 18-vuotiaaseen Kittyyn, sitten kolmikymppiseen Leviniin ja lopulta suhtautuu molempiin isällisen holhoavasti.

Se, että lukijat nostavat esiin erilaisia asioita eri lukukerroilla (ja arvottavat henkilöhahmoja uusin tavoin), ei tee muita näkökulmia vähemmän odotettaviksi tai vähemmän päteviksi. Boothkin on yhtä oikeassa ja tavallaan jopa samoilla linjoilla kaiken ikäisenä, mietin. Ehkä enemmän kuin varsinaisista tulkintaeroista, Boothin jälkisanahuomio kertoo lopulta tämän omasta muuttumisesta ajan myötä. Lukiessaan uudelleen lukija pääsee mittaamaan itseään suhteessa tekstiin, ja tätä Boothkin tekee muistellessaan.

Lopulta Boothin esimerkki lukutapojen muutoksista ei siis kerro paljoakaan tekstien tulkintojen välisistä eroista tai siitä, etteikö jonkinlaista hyvin väljää, neuvoteltavissa olevaa "me"-lukijuutta jollakin tasolla olisi olemassa ("me"-henki säilyy ainakin siinä määrin, missä pystymme ymmärtämään toisia näkökulmia). Sen sijaan se paljastaa Boothin henkilökohtaisen, iän myötä syntyneen muutoksen tavoissa suhtautua toisiin ihmisiin.

Samalla on totta, että tekstien tulkintamallit voivat muuttua radikaalistikin ajan kuluessa. Ja että usein nämä muutokset paljastuvat juuri suhteessa siihen, miten teosten henkilöhahmoja ja kertojia arvotetaan: riippuu paitsi lukijan omista kokemuksista myös sosiaalisesta tilanteesta millaisiin tekstuaalisiin signaaleihin lukijat tarttuvat, ja millaisina henkilöhahmot ja kertojat siten näyttäytyvät. Kirjallisuushistoriasta löytyy hyvin radikaalejakin esimerkkejä siitä, miten eri tavoin eri aikakausien yleisöt ovat ajatelleet tietyistä teoksista: esimerkkinä vaikkapa kirjallisuustieteilijä Vera Nünningin käsittelemä Oliver Goldsmithin The Vicar of Wakefield (1761), jonka kertojapäähenkilöä 1700-1800-luvun yleisö piti vallan hyveellisenä mutta 1900-luvun loppupuolen lukijat puolestaan mahdottoman epämiellyttävänä ja kaksinaismoralistisena hahmona, mikä johti siihen että tämän koko kertomusta alettiin pitää epäluotettavana - ja kirjailija Goldsmithiä puolestaan taitavana satiirikkona (Nünning 2004).

Itse muistelen ajatelleeni sekä 18- että 32-vuotiaana, että Anna Kareninan kokonaistragedian kannalta on kovin onnekasta, että (edes) Kitty ja Levin löytävät toisensa. Mutta katsotaan, miltä tilanne näyttää kuusikymppisenä. The Vicar of Wakefield kuuluu teoksiin, joista olen lukenut mutta joita en ole lukenut; kuuleman perusteella pappi vaikuttaa ikävältä. Mutta täytynee varmistaa joskus myös itse onko 2010-luvun lukija 1960-lukulaista (tai 1800-lukulaista) suopeampi vai kriittisempi entisaikojen papistoa kohtaan.

Voi ei, nämä ovat ihmisiä

Ron Mueckin näyttelyssä Fondation Cartierillä. Mueck tekee veistoksia, jotka ovat ihokarvoja myöten kuin todellisia ihmisiä, vain koko erottaa veistokset katsojista: yksi on aivan pieni, aito ihminen; toinen jättimäinen.

Välillä pelottavaa on aitous: jopa ostokset minikokoisen naisen kassissa ovat todellisia, vain kooltaan pienempiä. Välillä taas surrealismi: miksi mies istuu alasti veneessä? Mikä on tämä jättikokoinen uinuva naamio?

Mieleen tulee etäisesti Duane Hansonin näyttely Tennispalatsissa 2007, ihmisistä askareissaan, mutta sittenkään tässä ei ole kyse samasta. Hanson kuvasi amerikkalaista ihmistä "King of a Hill"-tyyppisesti karrikoituna. Mueckin liian pieni tai liian suuri ihminen on kuin hobitti tai jättiläinen, joka on oma kuvani ja jota kumarrun (tai kurkotan) tarkastelemaan. Suhde katsojaan on kiero: tässä on ihminen kaikessa ruumiillisuudessaan. Ja äkkiä myös minusta tulee hobitti (suhteessa jättiläiseen) tai jättiläinen (suhteessa mini-ihmiseen).

Pieni mies, joka kuin krusifiksi katoaa seinän turkoosiin mereen teoksessa "Drift", tuntuu todella etääntyvän. Todellisuusefekti ja "normaalin" skaalan rikkominen tekee Mueckin teoksista hätkähdyttäviä, lähes pelottavia; samoin aiheen valinta, jokaisessa teoksessa on yksityiskohta, joka vinksauttaa teoksen merkityksen.

Tunnelma kolmessa näyttelysalissa on hiljainen, harras. Ulkopuolella säätiön puisto, puistoa ympäröivä lasiseinä ja hiljaisena lyhentyvä kävijöiden jono Pariisin heinäkuun 37. asteen helteessä.

Muistiinpano: Kaksi eri maailmaa

Centre Pompidoun ylimmässä kerroksessa. Simon Hantaïn ja Roy Lichtensteinin näyttelyt.

Hantaï oli täysin ranskalaistunut (jopa maan omima) gestualisti, informalisti, jonka näyttelyistä suurin osa on pidetty Pariisissa

- uraa katsova retrospektiivikin ensimmäistä kertaa jo 70-luvulla. Saman aikakauden pop-ikoni Lichtensteinille taas Pompidoun näyttely on ensimmäinen Pariisin retro. Näyttelyn seinätekstit korostavat amerikkalaisen yhteyttä Pariisin suuriin modernisteihin: Matisseen, Picassoon, ja Hantaïn tekstit tietenkin yhtälailla. Samalla rinnakkaisnäyttelyissä rakentuu kaksi aivan eri maailmaa.



Hantaïn "Meun":eja 60-luvun lopulta: valkoiselle taustalle usein sinisiä, ei kuitenkaan vielä täysin monokromaattisia, "väripusseja".

Hantaïn "Tabula lila" (1982) - uran päätteeksi kehitetyllä pliage-metodilla taiteltu kangas ja immateriaalista väriä: violetti, joka näkyy vain tietyssä valaistuksessa. Seinäteksti kertoo, että Matissen Chapelle de Vence:stä löytyy sama ilmiö, jota myös Cezanne ja Goethe ovat käsitelleet kirjoituksissaan.   

Hantaïn mykistävien kankaiden jälkeen Lichtenstein on huumoria ja leikkiä: kuvia abstraktien ekspressionistien siveltimenvedoista; kuvia kuvitellusta ateljeestä (à la Matisse), jonka seinillä on teoksia, joita ei ole vielä tehty; kuvia sarjakuvien melodramaattisista naisista, joiden taustoihin on piilotettu viittauksia art nouveau'hon ja Hokusain aaltoihin. Viimeisessä huoneessa vielä "japanilaista" maisemaa, josta voi löytää myös Degas'n.

"It is a way of crystallizing the style by exaggeration", Lichtenstein sanoo 60-luvun sarjakuvamaalauksistaan ja niiden viittauksista taidehistoriaan. Sama pätee kai näihin 90-luvun maisemiin, joissa on helppo nähdä myös vaikkapa ponttilistien metodi. 

Näyttelytekstien mukaan L:n tapa lukea uudelleen avantgarde-liikkeiden tapoja esittää teki hänestä "ensimmäisen postmodernin taiteilijan". Se on paljon sanottu. Lichtenstein myös kääntyy katsomaan viereisissä saleissa olevaa Hantaïta ja tämän edustamaa eurooppalaisesta modernismista ammentavaa abstraktiota, joka on kuitenkin piilotettu myös Lichtensteinin teoksiin. Niin eri, ja kuitenkin sama. Jos pop-taide oli alun perin vastaliike (ja jatke) abstraktille ekspressionismille Yhdysvalloissa, Pompidoussa tämä kuvio saa jonkinlaisen uuden käänteen.

Fragmentteja Pariisista

Jo muutaman tunnin jälkeen Pariisissa alkaa hiipiä jonkinlainen onni, onnen tunne, nahan ja luiden läpi ytimiin. Ehkä se alkaa juostessa ympäri Square St. Lambertin puistikkoa: varjo, ruusut, nurmikko, Eiffel, suihkulähde, varjo, ruusut, nurmikko, Eiffel, suihkulähde...

Ruusut kasvavat täällä korkealle. Kerrottuja, ylös kipuavia, kimppuisia. Niin kaukana Suomen neuvoksenruusuista, joilla on rönsyilevä pensas ja viisi terälehteä. Tuoksussa Bon Marchén ruusunlehtihillon aromi, melkein parfuumi.

Notre-Dame. Onhan se kaunein kirkko maailmassa, ajattelin vaikkei pitänyt niille alueille mennäkään. Heinäkuisen illan Notre-Dame hohtaa valoa.

Perrier juhlii 150. vuottaan. Etiketin mukaan lukuisat taiteilijat ja toisinajattelijat ovat inspiroituneet kivennäisvedestä. Niin myös Andy Warhol, jonka teokset kuvittavat juhlavuoden pulloja. En tiedä mitä Warhol itse ajattelisi tästä käänteestä. Seuraavaksi "Campbell by Andy Warhol"?

Erilaisia kohtaamisia. Orangen puhelinmyyjä suhtautuu huvittuneesti monen vuoden jälkeen Pariisiin ilmestyneeseen muukalaiseen. Yhdysvaltain suurlähetystön lähellä apteekin myyjä ei halua puhua ranskaa. Fnacilla kirjamyyjä onnittelee: "Teillä ei ole juuri ollenkaan aksenttia" (ei pidä paikkaansa, harhaluulo johtuu silkasta vähäpuheisuudesta). Kirjakaupasta ostetun uunituoreen Kristeva-antologian esipuheessa samainen suhde ulkomaalaisiin toistuu. Aksentti merkitsee täällä paljon ja enemmän: "j'entends sa voix claire, un accent imperceptible venu d'ailleurs, la belle étrangère", Marie-Christine Navarro kirjoittaa vuodesta 1965 Pariisissa asuneesta Kristevasta.

Vuonna 2009 otin parhaan pariisinkuvani: mies kastelee Luxembourgin puistossa ruohikkoa keltaiseen sadeasuun pukeutuneena. Edelleen keltaiset ja vihreät puutarhurit, kadunlakaisijat luovat kaupungin.

Suihkuheijastukseni.