Myyttejä

Muistan kotimaisen kirjallisuuden opiskelun ajoilta ajatuksen, jonka mukaan Kalevalassa on hämmentävää runojen näennäinen sitoutumattomuus historialliseen aikaan: se kertoo implisiittisesti 1800-luvun itäsuomalaisesta yhteiskunnasta ja kristinuskon saapumisesta Suomeen, mutta maisemat ja tarinat ovat rautakautisia. Beniniläisissä myyteissä ei ole samaa ongelmaa. Mytologiat kiertyvät yhteen historiallisten tapahtumien kanssa ja monet tarinat voi ajoittaa ja paikantaa Dahomeyn kuninkaiden mukaan. Myös vodun-jumalat liittyvät kuninkaisiin ja tiettyihin ajanjaksoihin, kun kukin on lisännyt pantheoniin omat suosikkinsa.

Tämän viikon historia- ja myyttiopintojen tuloksena olen oppinut, että nykyisen Beninin alueelle 1600-luvulta alkaen kasvaneen Dahomeyn kuninkaat olivat sotaista porukkaa, joka rakensi valtakuntansa lähinnä läheisiä kansoja ja heimoja orjuuttamalla. Portugalilaisten kanssa käydyn orjakaupan tuloksena kuninkaat saivat aseita, joilla orjuuttaa lisää ympäröiviä heimoja. Tätä jatkui 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin orjakauppa vähitellen lopetettiin ja maa joutui tukeutumaan ihmiskaupan sijaan palmuöljyn ja tupakan välittämiseen. Samalla viimeiset kuninkaat liittoutuivat Ranskan kanssa puolustautuakseen Isoa Britanniaa vastaan – sillä seurauksella, että Dahomeysta tuli Ranskan siirtomaa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Yksi kiinnostavimmista myyteistä on tarina heimopäälliköstä, joka halusi suojella kansaansa Dahomeyn orjakauppiaskuninkaita vastaan 1700-luvun alussa. Tarun mukaan hän muutti itsensä linnuksi ja löysi syrjäiseltä järvialueelta paikan, jonne hän johti kansansa turvaan. Tofunut olivat taitavia uimareita, kun taas dahomeylaiset eivät saaneet uskonnollisista syistä koskea veteen. Krokotiilien avulla tofunu-kansa rakensi veden keskelle Ganvien, joka nykyään on yksi Beninin merkittävimmistä historiallisista kylistä.

Pyykkiä ja pähkinöitä

Täällä voi ostaa ihmisten päiden päältä asioita. Eilen ostin eräältä pojalta likööripullollisen sokerikuorutettuja cacahouetteja. Eilen käytiin myös ravintolassa pakasterasian kanssa: saataisiinko ruokaa mukaan vatsatautiselle.

Oma kotiruokavalio koostuu edelleen lähinnä fantasta, mehusta ja vuoropäivin sulatejuustokekseistä ja tomaattipastasta. Fanta on lähiruokaa: se tulee Porto Novosta. Keksit ja mehutölkit tuodaan Malesiasta, Turkista, Kiinasta…, ja pasta Italiasta(!).

Haaveilen pestosta, jota voisi laittaa spagetin tai couscousin päälle nopeasti, jos tulee nälkä (oikeasta, höylättävästä juustosta ja ruisleivästä puhumattakaan). Normaalit ihmiset tietenkin laittavat ruokaa tuoreista raaka-aineista omissa kodeissaan. Kauppojen keksit, lämpimässä säilyvät sulatejuustokolmiot ja säilykkeet ovat meitä jovoja varten. Olen kuitenkin vielä jonkin matkan päässä naapurin kanan paistamisesta kodin kaasuliedellä riisin kaveriksi. Säilykkeisiin en taas oikein pysty: jätehuolto toimii täällä niin, että kaikki heitetään tien varteen ja poltetaan. Mikä ei pala, se jää ojaan. Iltaisin palavien kasojen savuinen tuoksu täyttää ilman. Lasipullot sentään kierrätetään pähkinöille, muovipullot mehulle ja bensalle. Ja onhan myös niin, että kylässä kasvanut ruoka ei tuota jätettä – ainoastaan ulkomailta tuodut purkit ja pakkaukset.

Tämän kaiken keskellä parhaaksi ruokaratkaisuksi jäävät hedelmät, tomaatit ja katukeittiöiden ja ravintoloiden kala-annokset. Hassu sivuseikka on, että ravintoloissa kylmät fantapullot haisevat kalalle. Harva asia tarvitsee tilaa jääkaapista, mutta limu ja kala ovat sellaisia.

***

Alan huomata, että tässä maassa tai näillä seuduilla sukupuoliroolit eivät ole niin kaksijakoisia kuin saattaisi olettaa. Englanninopettajan tyttöystävällä on oma ompelimo isossa kaupungissa. Kaikki tuntemani naiset käyvät töissä. Jos heillä on lapsia, tulevat pienet tytöt ja pojat mukaan tai jäävät sukulaisten hoitoon. Monen miehen lapset saapuvat iltapäivisin työpaikalle jalkoihin pyörimään. Kouluun mennään todella nuorina, ja sukupuolesta välittämättä.

Silti miesten ja naisten välisistä eroista ja rooleista toki puhutaan. Tänään piti pyytää talonmiehen tehtäviä sivutoimenaan (tai päinvastoin) hoitavaa kyläpäällikköä vaihtamaan lakanoita ja pesemään pyykkiä – hän kuulemma osaa tarvittaessa ja tekeekin ihan mielellään, jos vain pyykinpesukone toimii (käsipyykkiin hän ei ryhdy, se on naisten homma). Löysin herran ulkorakennuksesta silittämästä. Tarvittava rooli oli jo löytynyt. Lakanat tuli vaihdettua ja pyykit menivät pesuun. Itseni löysin tietokoneen äärestä päällikön vierailukutsua kirjoittamasta, tarkasti ohjeistettuna. Se oli tämän jovon homma. Mutta asia onkin niin, että olen parempi wordin kanssa kuin silittämään.

Tuntuu siltä, että täällä kuka tahansa tekee sen työn, joka odottaa tekijäänsä. Ja kaikki ovat aina valmiita palveluksiin ja apuun tarvittaessa. Sukupuolirooleja toki löytyy – mutta se ei tarkoita sitä, ettei niitä voitaisi tarpeen tullen ylittää. Kulttuuri, jossa naiset hoitavat yksin kodin ja lapset, on kuulemma radikaalisti muuttumassa, enkä usko että se on ainoastaan meidän jovojen vaikutusta. Tämä on kuitenkin paikka, jossa myös naiset ajavat mopoilla ja työskentelevät tarjoilijoina – toisin kuin esimerkiksi entisessä emämaassa Ranskassa. Ja myös pojat kantavat pähkinöitä päänsä päällä.

Kotoutumista

Huomenna alkaa kolmas viikko Afrikassa. Ajattelin alun perin, että selviän tästä kaikesta hymyilemällä. Hymyilen, kun en tunne ketään; kun en muista; kun en ymmärrä. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että taktiikka toimii. Lisäksi alan oppia, että kaikki muutkin tekevät samoin.

Ennen tänne tuloa pelkäsin eniten, etten ymmärrä paikallista ranskaa. En todellakaan ymmärrä paikallista ranskaa. Nyt helpottaa tieto siitä, että monet eivät juurikaan puhu sitä. Vähän kuin yrittäisi pärjätä ruotsilla Hyvinkäällä. Tiedän peruskysymykset, niin kuin muutkin, tunnistan ne, osaan sopivat vastaukset. Monen keskustelun funktio on pikemmin luoda ystävällinen suhde kahden ihmisen välille kuin välittää informaatiota. Ja aina voi toistaa sen, mitä arvelee kuulleensa.

Millainen tämä Afrikka nyt sitten on? Nyt on harmattan, vähän viileämpää, meri on harmaan udun peitossa. Paikalliset sairastavat nuhakuumeita, itse pysyn terveenä ja nautin öistä, jotka voi nukkua ilman tuuletinta. Aamut ovat raikkaita ja iltapäivä unisen paahteinen. Pimeä tulee seitsemältä, samoin valoisa.

Täällä on liskoja enemmän kuin missään aikaisemmin ja pieniä muurahaisia kaikkialla, missä on jotakin syötävää. Kyyhkyset ovat pieniä ja punertavia, samoin kissat. Öisin tulevat lepakot, perhoset, moskiitot, torakat ja heinäsirkat.

Sain polkupyörän ja viimeistään se tuntuu tekevän minusta osan kylää. Harvempi on enää ihan ihmeissään, kun kuljen kodin ja työn väliä. Tervehdin tuttuja ja lapsia, väistelen kilejä ja mopoja.

Voodoota ja pientä turhaantumista

Wrum, wrum tulin päivällä zemi-kyydillä kotiin vähän turhankin kovaa vauhtia vanhankaupungin rannalta. Harmitti siellä järjestetty voodoo-juhla, jota olisin mielelläni vähän seurannut ja kuvannut mutta en onnistunut, kun kymmenen metrin välein lyöttäytyi seuraan puolituttu, joka halusi kävellä mukana ja ehkä selittää (maksusta) tapahtumista (ikään kuin en itse näkisi) ja ennen kaikkea "miettiä bisneksiä" eli itseni ja epäilemättä ennen kaikkea Villa Karossa käyvien ihmisten viemistä Mono-joelle, Comé:en, Possotomèen, minne vain. Taitaa olla aika opetella taikasanat: "je ne suis pas intéressée" ja "merci, mais je veux me promener seule". Ei kiitos. Ja rauhaa kiitos.

Mikäköhän siinä on, että on niin vaikeaa sanoa suoraan mitä ajattelee? Yritän ehdottomasti vältellä konflikteja paikallisten nuorten miesten kanssa. Sitä paitsi lähtisin ihan mielelläni joelle käymään, erityisesti puisella piroguella – en vaan nyt osaa ajatella koko asiaa, enkä tietenkään voi ajatella kenenkään muun kuin itseni puolesta. Kaikkein inhottavinta on, jos "myyjä" alkaa esittää loukkaantunutta. Luulen ja toivon, että vääntö loppuu pian. Tänään vain oli erityisen monta tapausta – kaksi vanhaa ja rasittavaa ja ainakin neljä uutta ja vielä rasittavampaa. Huoh.

Mutta jotakin hyvääkin. Zem-kyyti oli virkistävä, vähän hurja, ja pääsin ihan kodin eteen neuvomani lähiristeyksen sijaan. Kuski totesi vaan, että "oue, je connais chez toi" ja ajoi suoraan ovelle. Itse en häntä tietenkään tunnistanut. Alkaisivat kaikki "oppaat" ja "retkenjärjestäjät" vaan kivoiksi mopotaksikuskeiksi!

Vanhan kaupungin rannalla järjestetystä voodoo-juhlasta sain irti sen verran, että kuulin jo toistamiseen vakuuteltavan sitä, miten pyörivät heinäkodat (zangbeto:t) pyörivät hengen voimalla eikä niissä ole ihmistä sisällä. Yksi laitettiin veteenkin ajelehtimaan. Juhlassa en paljon nähnyt, mutta eilen Ouidahissa oli torilla samanlainen tapahtuma. Ihmisten ympäröimällä aukiolla tanssi ja pyöri useita kaisloista tehtyä zangbeto:a ikään kuin itsekseen. Alussa ne käännettiin ylösalaisin ja osoitettiin, että ne ovat tyhjiä, ja kun ne pysähtyivät, niiden alta löytyi mm. kilpikonna ja kana. Taikuutta. Tai sitten siellä on joku sisällä. Ihmisillä on niistä puhuttaessa sama ilme kuin mitä meillä Suomessa, kun puhutaan lapsille joulupukista.

Ouidahissa oli lisäksi Pythonien temppeli, jossa Dangbe-jumalan välikappaleet eli pythonit asustavat (ja kietoutuvat mielellään turistien lämpöisille kauloille). Temppelissä kuulemma uhrataan Dangbelle vuohia, kanoja ja maissijauhoa kiitokseksi terveydestä, rikkaudesta tai mitä nyt kukin tarvitsee. Siellä oli myös raudanjumala Gun, jolta ennen muinoin toivottiin sotaonnea mutta nykyään mm. liikenneturvallisuutta. Maailma muuttaa muotoaan ja samalla myös jumaluuden funktio vaihtuu.

Tänäisillä voodoo-juhlilla oli monia puheita voodoon asemasta yhteiskunnassa. Puhuttiin kulttuuriperinnön säilyttämisestä, henkisistä traditioista, mutta myös siitä, miten voodoo on hyvän uskonto, koska siihen ei liity terrorismia, pedofiliaa, pornografiaa eivätkä voodoohon uskovat myöskään sairastu aidsiin. Paikallista väestöä vaikutti kiinnostavan kuitenkin enemmän itse juhla: tanssi, puvut ja asusteet ja niihin liittyvä yhteisöllisyys. Luulen myös, että hyvä piilee tässä yhdessä toimimisessa.

Kiinnostavinta oli voodoo-uskontoonkin liittyvä kulttuurinen vaihto Länsi-Afrikan ja Etelä-Amerikan ja Karibian maiden välillä. Orjuuden historia oli tänäänkin monessa puheessa esillä. Puhutaan afrikkalaisten diasporasta ja veljeydestä ja sisaruudesta merentakaisten maiden välillä, yhteisestä kulttuuriperinnöstä ja uskonnosta. Ouidahista lähetettiin satojen vuosien aikana miljoonia afrikkalaisia orjiksi eteläiseen Amerikkaan, ja tämän historian muisto elää täällä monessa paikassa.

Syötyjä asioita - ja vähän muutakin

Istun somassa huoneessani, jossa on okranvärinen lattia, kauniisti kaakeloitu kylpyhuone, iso sänky moskiittoverkolla sekä afrikkalaiset verhot ja päiväpeite ja syön sipsejä ja juon Fantaa. Käytyäni molempien kylää rajaavien teiden isoimmissa "kaupoissa" voin sanoa, että täältä saa ainakin: halpaa pastissia ja muita viinoja, tölkkipapuja ja ketsuppia, keksejä (paljon erilaisia), sipsejä, tupakkaa, limuja ja vettä. Sekä riisiä jättimäisissä säkeissä. Katujen varsilla myydään lisäksi hedelmiä, hedelmämehuja, patonkia ja vaikka croissanttejakin, sekä keitettyä riisiä.

Ravintoloissa ruuat ovat upeita: barracudaa, ahventa, jokirapuja, vihanneksia, tomaattikastikkeita, perunoita, nautaa, kanaa. Juustoja, jäätelöä, suklaamoussea. Hyvää olutta. Afrikkalainen fufu eli igname pilé sekä djenkoumé (pâte rouge), jotka ovat jonkinlaisia gnocchi- tai pastatyyppisiä möhmöjä kastikkeessa, on vielä maistamatta mutta eiköhän tässä puolessa vuodessa ehdi nekin.

Pienimmät sisiliskot juoksevat kylpyhuoneen seinille ikkunan avausmekanismin raoista ja kaikki syötävä pitää pitää pusseissa etteivät muurahaiset ja termiitit valloita koko kotia. Ensi viikolla saan varmaan oman lieden ja pääsen pastan keittoon (sitäkin löytyy kaupoista) - ja jossakin vaiheessa tulee ehkä jääkaappi.

Mietin, syödäänkö täällä niitä kanoja ja vuohia, jotka juoksevat teillä ja poluilla - tai sikoja, joihin törmäsin tänään Grand-Popon 1930-luvulla raunioituneessa vanhassa kaupungissa. Tuntui uskaliaalta lähteä kulkemaan samaa reittiä ison mustan sian kanssa, sen verran kapeita rauniokaupungin kujat ovat. Tässä nykyisessä Grand-Popossa, reilun kilometrin lännempänä, tiet ovat pikemmin polkuja heinän keskellä - kaupungiksi tätä ei ehkä voi enää kutsua.

Mutta kävellessä saa tosiaan olla tarkkaavainen. Joka pusikon tai kulman takaa hyppää eteen yksi nuori "opasmies", villisika, vuohi, kana, koiranpentu tai lapsilauma. Eilen yritin kuvata pientä kiliporukkaa, kun yhtäkkiä jaloissa oli hiekkakätinen pikkupoika halaamassa. Tänään kauppamatkalla sain viimein kuulla "yovo, yovo cadeau/ca va bien, merci" -laulun. Tajusin myös, että se lahja (cadeau) voi olla pelkän tervehdyksen lisäksi vaikka tyhjä vesipullo, joita täällä "kierrätetään" mm. nigerialaisen bensan kanistereiksi. Pysyvät mopot käynnissä.

***

Täällä on ensi maanantaina kansallinen voodoo-päivä ja Grand-Popo on yksi juhlallisuuksien keskuksista. Vanhan kaupungin rannalle oli rakennettu stadiontyyppinen rakennelma, jonka fasadissa lukee: "Le vodun pour un monde meilleur et plus éclairé" - voodoo paremman ja valoisamman maailman puolesta. Rannalle ilmeisesti kokoonnutaan maanantaina sankoin joukoin.

Voodoo-tietämys myös karttuu vähitellen:
Värit, musta, valkoinen ja punainen; eri jumalat ja niiden fetissit; rituaalit, eläinten veren ja hedelmien uhraaminen, nukkejen kantaminen ja hoitaminen, naulojen lyöminen patsaisiin; pyhät eläimet, krokotiilit, kilpikonnat, käärmeet. Monilla uskomuksilla on selvä funktio: en vahingoita käärmettä, ja se ei vahingoita minua; ukkosella sammutan valot ja taloni ei syty tulee; jaan rikkauteni sisarusteni (erityisesti kaksoseni) kanssa ja saan pitää sen. Opin myös, että henget ovat todellisia, vaikkei voodoohon uskoisikaan: ateisimi tai kristinusko ovat ihan hyviä suojia henkiä vastaan, mutta eivät mitätöi niiden olemassaoloa.

Sunnuntaina matkustetaan ilmeisesti Ouidahiin, joka kilpailee Grand-Popon kanssa maailman voodoo-pääkaupungin tittelistä. Alan hahmottaa, että Beninissä on mieletön historia ja mielettömän paljon nähtävää - sekä luonnon että kulttuurin puolesta. Ouidahissa odottaa orjakaupan historia kaikessa kaameudessaan, pythonien temppeli ja pyhä metsä; veden päälle rakennetussa Ganviessa (joka on luotu "krokotiilien ja taikuuden voimalla") puolestaan lisää orjien ja heimosotien tarinoita. Täällä Grand-Popossakin on vielä näkemättä mangrovemetsät, Mono-joki ja sen laskeutuminen mereen.

Beninissä

Matkustaminen on brutaalia. Se pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien turvan. Ihminen on lakkaamatta poissa tasapainosta. Mikään ei ole hänen paitsi olennaisuudet - ilma, uni, unet, meri, taivas - kaikki mikä viittaa ikuiseen tai siihen mitä me siitä kuvittelemme.
-Cesare Pavese

Ajatuksia ensimmäisiltä päiviltä Grand-Popossa, Beninissä. Länsi-Afrikassa Guineanlahden rannalla.

Ei tunnu hirveen rohkealta. Jonakin päivänä sitä ehkä oppii olemaan lähtemättä kotoa. En ymmärrä esimerkiksi Nuuskamuikkusta tai muita nomadeita, ja silti ymmärrän. Kodin ja ystävät voi aina kuvitella lähelle, kaukanakin. Ja uusissa maailmoissa ja irti revittynä voi, niin kuin Cesare Pavese kirjoittaa, keskittyä olennaiseen.

Tässä tapauksessa olennaiseen keskittyminen merkitsee lähinnä ihmisten nimien ja erilaisista afrikkalaisista alkuperäiskielistä juontuvien outojen ranskan aksenttien ja sanontojen opettelua. Aikaa meren katselemiseen tai rauhalliseen ajatteluun ei juuri jää. En osaa vielä myöskään nukkua päiväunia pöydillä ja puiden alla niin kuin paikalliset. Aivot toimivat ylikierroksilla, ihan pikkuasioista.

Grand-Popon kylä on aika erilainen kuin mitä Suomessa kuvittelin. Ensinnäkin se on väärin päin: katse ei tietenkään kulje etelästä pohjoiseen, vaan kohti etelää - merelle. Kartasta hahmotin tätä kaikkea eräänlaisena pitkänä, aukenana rantaviivana, joka päättyy Villa Karoon. Todellisuudessa kylän keskus, tämänhetkisen elämäni keskus on kaupunginhuoneen viereisellä polulla sijaitsevan kodin ja Villa Karon yhdistävä 2 kilometrin pätkä keskustietä ja sitä ympäröivät rakennukset ja kojut. Siinä keskusraitilla menevät mopot sekä nuoret koulupuvuissaan, ja tien reunoilla istuu/nukkuu/haravoi maata/letittää hiuksia/myy karkkia/hedelmiä/mehuja/puhelinkortteja hienoista kankaista tehtyihin mekkoihin pukeutuneita naisia ja alastomia pikkulapsia, kilejä, kanoja, kukkoja ja koiranpentuja sekä muutama vanhempi mies. Nuoret miehet menevät mopolla raittia edestakaisin - joko töihinsä tai töikseen. Reunoilla ovat kirkot, koulut, kaupat, keskukset, ranskalaisten huvilat, ravintolat ja hotellit - ja huviliden ja hotellien takana palmut ja se meri.

Ajan hengästyttävä kuluminen on suorassa yhteydessä matkanteon raskauteen, kävelyyn raitilla, ajeluun mopotakseilla. Olen "la nouvelle stagiaire de la Villa Karo" - eli se henkilö, jolle voi yrittää myydä opaspalveluita, bändiä, vaatteita, esittää englannin ja suomenopetuspyyntöjä, treffikutsuja, kävelypyyntöjä yms. aina kun tulen vastaan. Olen potentiaalinen vaimo, hassu yovo, lasten kaveri, asiakas ja myös ihan vain uusi ystävä. Minut tunnetaan - ja yritän pysyä kärryillä nimistä sekä siitä, keidät kaikki olen tavannut, ketä en. Virheiltä on vaikea välttyä.

***

Tänä aamuna kylän raittia kävellessä pikkulasten yovo ("vieras") -huutelua oli tavallista enemmän ja aloin kiinnittää siihen tosissani huomiota, ehkä vähän häiriintyäkin. Kohtasin samalla matkalla kuitenkin myös mielettömän huomaavaisen mopotaksikuskin ja -asiakkaan, joille oli tärkeää varmistella, etten varmasti itse halunnut kyytiin. Kilttiä ja huomaavaista vieraanvaraisuutta on täällä ilmassa kaiken aikaa. Päiväkävelyllä yksi pieni poika huusi ensin hiljempaa ja sitten todella käskevään sävyyn "yovo". Käännyin vähän hämmentyneenä katsomaan, vilkuttamaan ja sanomaan "bonjour" - ja sain palkkioksi mielettömän hymyn. Vanhemmat lapset puolestaan tervehtivät useimmin nätisti: "bonjour, madame", "bonsoir, madame".

Nuoret miehet ovat vähän toinen juttu. Monilla on jokin agenda - ja monilla taas ei. Ongelmana on erottaa tapaukset toisistaan. Ihmisten tunteminen auttaa tähän, mutta tutustumisessa on myös omat ongelmansa. Olen tähän mennessä tavannut mm. Alfa-Omega -nimisen henkilön, jonka nimen uskominen tuotti suuria vaikeuksia. Sama ongelma oli Amour:issa, jonka kohtasin ensin muiden suomalaisten kautta ravintolassa ja myöhemmin hän pysähtyi ystävällisesti tarjoamaan mopokyytiä töihin. Tietenkään en tunnistanut häntä ensin, hämmennyin nimestä seuraavaksi ja kieltäydyin kyydistä lopuksi. Kyydin olisi tarjonnut myös Noel, jota myöskään en osannut ilman apua tunnistaa. Jatkuva epäluuloisuus voi pelastaa täällä paljolta, mutta myös ikävästi harhauttaa pois kilttien eleiden ja mukavien ihmisten luota. Nyt jo alan oppia, että melkein aina joku tuttu ajaa rinnalle ja tarjoaa kyydin töihin puolivälistä matkaa.

Ja ne nimet, ovat loistavia. Kuka tahansa voi oikeastaan olla mitä tahansa. Bonnechance ja Bonjour ovat vielä tapaamatta, mutta jossakin he odottavat.

Alankin oppia, että nimiin on turha suhtautua epäluuloisesti; että on normaalia, jos joku kysyy "t'as fait un peu?" (oletko tehnyt vähän? - vastaus on "oui, un peu", "vähän"); että toivotetaan "hyvää paluuta" tai melkein mitä tahansa; että huudetaan iloisesti muukalaiseksi ja tullaan lopuksi halaamaan hiekkaisilla käsillä.

Jotain tällaista on elämä pikkukylässä Afrikassa - brutaalia, mutta "pakottaa ihmisen luottamaan vieraisiin ja kadottamaan näköpiiristään tuon kaiken kodin ja ystävien turvan", keskittymään olennaisuuksiin.

Mietin, etteivät ihmisten nimet ja kasvot välttämättä ole kovin huono olennaisuus keskittyä. Mereen ja omiin ajatuksiin ehtii vielä myöhemmin.

Afrikan valmisteluja II

Lähtö lähestyy. Helsingin keskustassa on yleinen jouluhulluus ja lumipyry täyttää Töölön katuja kasvavilla lumikasoilla. Hesarista saa lukea keskustelua talven ihmeistä. Teen viimeisiä työvuoroja, juon glögiä, tapaan ystäviä. Hetki on nyt, mutta ennemmin kuitenkin ennen Afrikkaa.

Viime viikolla jonotin postissa Kööpenhaminasta palannutta passiani, kun sata edellä olevaa numeroa lähetti joulupakettejaan.

Viisumiasia oli kyllä helppo: passi tuli viisumillisena ja kuitin kanssa takaisin vastauskuoressa, kirjattuna mukana lähetetyillä 100 DK:lla niin kuin Beninin konsulaatin nettisivut lupasivat. 5 arkipäivää Helsingistä Kööpenhaminaan, 2 arkipäivää käsittelyyn, 5 takaisin.

Kiltti lääkäri kirjoitti pari antibioottikuuria sen varalle, että ei jaksaisi sairaana matkustaa Grand-Poposta Cotonouhun tai muualle lääkäriin. Kefaleksiiniä hengitystie- ja iho-infektioiden varalle ja siprofloksasiinia suolisto-infektioon, fusidiini-hydrokortisonivoidetta tulehtuneelle iholle. Malarialääkkeet on. Hyttysmyrkkyä, parasetamolia ja hygienia-asioita pitää vielä ostaa. Moskiittoverkkoa ei kuulemma tarvitse täältä hankkia. Rahaa voi vaihtaa Cotonoussa.

Lonely Planetin West Africa -kirja käskee kehittämään hyvän aviomiestarinan ja varoittaa sukkia myyvistä huijareista (miksi sukkia, kukaan ei tiedä). Luen voodoosta, beniniläisestä ja togolaisesta ruuasta, pelkään etukäteen mopotakseja, vähän myös puskatakseja:
"Drivers seem to discredit the idea that accidents are in any way related to vehicle speed or condition, or to wild driving practices."

Mutta huolet liittyvät enemmän elämään sitten kun se alkaa asettua, kun pitää lähteä näkemään ja seikkailemaan, ensimmäiset päivät sujunevat hyvin. Grand-Popossa taitaa odottaa 20 neliön huone kylppärillä - ja ihmisiä, jotka tietävät tulostani.

Afrikan valmisteluja

Ensi kevään suunnitelmat menivät muutama viikko sitten uusiksi, kun kuulin että sain CIMO:n harjoittelupaikan Villa Karoon Beniniin, Länsi-Afrikkaan. Nyt ajatukseen alkaa vihdoin tottua. Olen lukenut matkaoppaita, blogeja, Villa Karon jäsenlehtiä, puhunut ihmisten kanssa, katsonut dokumentteja.

Ajattelu alkaa kääntyä pitkästä aikaa ranskaksi ja mieli rekisteröi nopeasti varsinkin afrikkalaistaustaisen ranskan busseissa ja ratikoissa (vaikka eikai täällä Helsingissä ketään Beninistä ole, Norsunluurannikolta ehkä ennemmin, sama kuin Pariisissa). Tästä kylmyydestäkin ajattelee vaan, että kohta se muuttuu: kohta on ympärillä aurinkoa, tuulta, hiekkaa ja meren kohinaa. Ihan toinen maailma.

Villa Karo on Guineanlahden rannalla Grand-Popo:n kylässä, joka (eri lähteiden mukaan) sijaitsee 65-85 km päässä suurkaupunki Cotonousta (katsoin itse Google Earthista - 85 km oli lähempänä totuutta). Togon raja on ihan lähellä, eikä englanninkielinen Ghanakaan ole kaukana.

Lähden tammikuun 2. päivä. Lennän Pariisin kautta Cotonouhun ja lennot kestävät välilaskuineen runsaat 12 tuntia. Aikaero Suomeen on sama kuin Pariisiin, -1h. Cotonoussa odottaa hotelliyö ja seuraavana päivänä valoisalla ajomatka Grand-Popo:on. Toisin kuin Ranskaan muutossa neljä vuotta sitten, kerrankin tiedän minne olen menossa. Vaikka päämääränä onkin ihmeellinen Afrikka. Mietin, olisinko hölmö ja raahaisin Karen Blixenin romaanit mukanani Beniniin... Villa Karossa on kyllä kirjasto, kirjoja ei varmasti tule ikävä. Tänään ei pelota yhtään, viime viikolla vähän enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki alkaa olla niin hyvällä mallilla. Lisäksi olen lukenut Guide du routard: Afrique de l'Ouest:iä ja sen hotelli- ja ravintolasuosituksia - oppaan eksaktit hinnat ja neuvot ovat rentouttavia, vaikka totuus paikan päällä lienee toisenlainen.

Lukemisen ja keskustelujen lisäksi matkavalmistelut ovat menneet seuraavaa rataa:

Hain aluksi rokotukset, jotta sain todistuksen keltakuumerokotuksesta (Stamaril, 35e). Sivussa pistettiin myös aivokalvontulehdus (Menveo, 69e uusi, kallis rokote, joka ilmeisesti takaa pidemmän suojan) ja ensimmäinen osa hepatiitti a+b:tä (Twinrix, à 43e - näitä pitää ottaa yhteensä kolme! Kallista).

Parin viikon päästä piikitytän vielä toisen osan hepatiitteja, polion ja jäykkäkouristuksen (polio ja jäykkis ovat onneksi ilmaisia), saan reseptin malarialääkkeisiin, aloitan ne sekä käyn lääkäriltä anelemassa allergiareseptejä ja lisäneuvoja mahdollisia infektioita varten. YTHS:llä oli loistava rokotus- ja matkailuneuvonta kaikkine ohjeineen ja malarialääkkeistäkin tuntuu (näin etukäteen) että valittiin terveydenhoitajan kanssa paras mahdollinen. Kalliin Malaronen ja hassuja tuntemuksia monille aiheuttaneen Lariamin sijaan päädyttiin doksisykliiniin, joka aiheuttaa "vain" aurinkoherkkyyttä ja hiivatulehdusta.

Eilen sain vihdoin varattua matkat ja pääsin lähettämään viisumianomuksen. Kööpenhaminan Beninin konsulaattiin lähti kirjatussa ja vakuutetussa kirjeessä hakemus, valokuvat, passi, keltakuumetodistus, maksu viisumista ja palautuskuori 100 DKK:n palautusmaksulla. Luotan, että saan passini takaisin - jäihän se viime kesänä Venäjänkin konsulaattiin, mutta palautui erinäisten jonottamisten jälkeen takaisin oikeisiin käsiin. Kuulin, että Kööpenhaminassa ollaan niin tunnollisia, että sieltä on tullut jopa kolikoita takaisin viisumin ja passin mukana.

Nyt pitää enää sopia käytännön asioista - tulemisista, menemisistä ja asumisista - Villa Karon väen kanssa. Ja pakata: lääkkeitä, hygieniaa, elektroniikkaa, Heideggeria, josta ajattelin kirjoittaa esseetä vapaa-ajalla. Villa Karon nykyiseltä harjoittelijalta sain rohkaisevia uutisia, joiden mukaan mokkula toimii paikan päällä. Pääsen siis varmaankin päivittämään blogia - varmaan jopa aktiivisemmin, kun on taas kerrottavaa. Löysin myös netistä afrikkalaisen operaattorin, joka myy nettitikkuja: "MoovInternet - Une connexion de qualité qui vous suit partout!" Toivotaan näin, jos vaikka tulee tarve laajemmallekin netin käytölle.

Katkos hulluuden hiljaisuudessa - Kellokosken prinsessasta

Michel Foucault kirjoittaa History of Madness:issä, että mielen sairaus on jotakin, joka ei enää ole kommunikoitavissa. Ei ole olemassa kieltä tai ilmaisua, jolla irrationaalinen kääntyisi rationaalisen ymmärrettäväksi - "hullu" on tuomittu hiljaisuuteen, ja "terve" lähestyy häntä ainoastaan lääketieteen ja psykiatrian sairausmääritelmien kautta:

In the serene world of mentall illness, modern man no longer communicates with the madman: on the one hand, the man of reason delegates the physician to madness, thereby authorizing a relation only through the abstract universality of disease; on the other, the man of madness communicates with society only by the intermediary of an equally abstract reason which is order, physical and moral constraint, the anonymous pressure of the group, the requirements of conformity. As for a common language, there is no such thing --- a broken dialogue --- . The language of psychiatry, which is a monologue of reason about madness, has been established only on the basis of such a silence. (Foucault, preface on History of Madness.)

Arto Halosen Prinsessa-elokuvassa Kellokosken mielisairaalan "prinsessa", Anna Lappalainen taistelee nimenomaan oman äänensä puolesta - lääketieteen diskursseja ja "modernia" lääkärihahmoa vastaan. Hän kieltäytyy kielestä ja puheesta, joka teeskentelisi rationaalista ja jossa hän alistuisi fyysisten ja moraalisten rajoitteiden, ryhmän paineen ja säännönmukaisuuden vaateiden alaiseksi. Hän pitää kiinni roolistaan prinsessana, ja tulee samalla tulee luoneeksi myös muille mahdollisuuden omaan kieleen.

Elokuvassa esitetty taistelu on paitsi Annan ja lääkäreiden, myös eri lääketieteen diskurssien välinen. Yksi näkee vain sairauden ja tieteen edistyvät keinot, toiset puolestaan sen, miten Annan "hulluus", hänen takertumisensa kuninkaallisen lempeyden ja armon olemukseen, pitää paitsi hänet itsensä onnellisena, myös vapauttaa muita potilaita kuoristaan.

Annan mielikuvitusleikki tarjoaakin koko Kellokosken sairaalalle tilan hahmottaa maailmaa, hulluutta ja myös henkilökohtaisia kokemuksia uuteen tapaan. Kärsivä "vapaaherratar" löytää Annan hovineitona toimimisesta lohtua itselleen, nuori poika saa äänen ja lääkärit ja sairaanhoitajat tuntuvat kuulevan hulluuden puhetta aivan uuteen tapaan - ainakin siinä määrin, kun se ilmenee niin elinvoimaisena ja rikkaana kuin Annalla. Jopa Kellokosken kylä herää kommunikoimaan mielisairaalan ja sen potilaiden kanssa.

Prinsessa-elokuva on siloitellun kaunis, lempeä ja koominenkin mutta myös aiheen vakavuus pääsee esiin kaikella painollaan. Elokuva malttaa keskittyä pieniin asioihin, henkilöihin, kokemuksiin. Prinsessaa ei ole liikaa dramatisoitu tai juonellistettu, pääosassa ovat sairaalan ihmisten arki ja sen taustalla lääketieteen historia, surulliset tarinat esimerkiksi siitä, miten lobotomia muuntaa ateistisen toisinajattelijan motoriikaltaan epävarmaksi olioksi, joka tosiaan elää syvässä, hulluksi tuomitun hiljaisuudessa. Prinsessan sanoma onkin, että elämän mielekkyys on sidoksissa siihen, millainen kieli, ilmaisun ja ajattelun vapaus, yksilölle sallitaan - ei siihen, keneksi hän kuvittelee itsensä tai ihmiset, jotka ympäröivät häntä. Tai kuten skitsofreniaa sairastanut Maria Vaara on kirjoittanut:

Mielen sairaus ei ole mitään hulluutta, houretta tai harhaa. Sen täytyy olla elävän ihmisen tapa kokea asiat luonnon omilla tavoilla. Mutta ehkä siihen joutuu vain ohutihoinen, se, jota tavaraelämänkatsomus ja kilpajuoksun ahneus ei ole kokonaan kovettanut. (Maria Vaara 1981 Tulilintu, 8.)

Angels in America on Helsingissä!

Jumala on lähtenyt, eikä hän tule takaisin

Eletään 1980-luvun puoliväliä, Millenium lähestyy ja maassa ja taivaassa järisee. Ihmiset liikkuvat liikaa: kaikki on lisääntyvää kehitystä, muutosta, kasvua. Pitäisi pysähtyä. Tony Kushnerin Angels in America laskee maan päälle enkelin pelastamaan Amerikan kaaokselta ja tuholta.

Alppilaan, Porvoonkadun Makuunin entisiin tiloihin on rakennettu teatterisali, jossa suomalaisporukka esittää Tony Kushnerin upeaa näytelmää. Ja ihme kyllä, Johanna Freundlichin ohjaama teatteriversio vetää mennen tullen vertoja Meryl Streepin, Al Pacinon, Emma Thompsonin ja Mary-Louise Parkerin tähdittämälle HBO:n sarjalle.

Ennen näytelmää mietin eniten sitä, onko teksti maltettu pitää ennallaan. Ja tietenkin enkeliä. En pettynyt kummankaan suhteen. Teksti on vanha tuttu ja teatterisalissa Amerikan enkelin saapuminen hiviin sairastuneen Priorin luokse, käskemään tätä pysäyttämään inhimillisen kehityksen, on vielä vaikuttavampi kuin televisiossa. Lavastus, valot ja äänet ovat upeat ja Krista Kosonen ihan oikeasti vetää vertoja Emma Thompsonille.

Teatterissa enkelin suhdetta näytelmän ihmisten elämään oli lisäksi jollakin tapaa helpompi hahmottaa. On juutalaiset, joka "uskovat vain syyllisyyteen"; Amerikka "josta enkelit ovat kadonneet"; sekopäisen ja samalla niin kirkkaan Harperin kaikkialla diagnosoima "otsonikato"... Angels in America kertoo perinpohjaisesta uskon katoamisesta maailmassa, jossa homot elävät sorrettuina, sukupolvia kuolee aidsiin ja valtio ja yhteiskunta ovat läpensä korruptoituneet. Ja silti on Priorin, Harperin ja Belizen yhdessä jakama usko maailman ihmeellisyyteen ja outouteen, New Yorkiin muuttavat mormonit ja muurit, jotka murtuvat. Sekä enkelit, jotka elävät taivaassa, joka muistuttaa San Fransiscoa.

---------

Näin eilen Kanye Westin videon (Amerikan enkelillä olisi pitänyt olla tämän feenikslinnun siivet), jossa saapuu jälleen yliluonnollinen olio tarkastelemaan haljennutta yhteiskuntaa:

Haudankaivajien tyttäret

Lokakuun ajatuksia:

Tuntuu siltä, että on aika tunnustaa "inho" Sofi Oksasen Puhdistusta kohtaan. Romaani on yhteiskunnallisesti tärkeä ja esteettisestikin aito (kumpi nyt tuleekaan ensin, taide vai politiikka), mutta sen kertomat asiat ovat niin raskaita, että merkitykset tuntuvat katoavan. Puhdistus on taidetta, joka tarjoaa lukitun maailman.

Virolaiset Puhdistusta tänä syksynä vastustaneet äänet ehkä kaipaavat taiteelta avoimuutta ja kumousta: kykyä avautua kohti tulevaisuutta. Puhdistus sen sijaan syöpyy mieliin tarinana menneisyydestä jota ei voida paeta ja joka ei tarjoa avaimia tulevalle. Vaikka tokihan tieto on aina myös ovi kohti uutta ja, ehkä, parempaa.

Olen myös miettinyt kirjoittamista naisista ja naisten asemasta. Puhdistuksen riipaisevin ydin koskee naisten hyväksikäyttöä ja naisen seksuaalisuuden redusoimista repimisen ja raiskauksen kohteeksi. Naisten sorto on eräänlainen kiteytys pahimmasta mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu. Yhteiskunta, joka sortaa niitä, jotka ovat järjestelmässä heikoimmilla, ei ole todellinen yhteiskunta, ja tässä mielessä rinnastus on osuva. Yhteiskunnallinen ja poliittinen sorto vertautuu naisten hyväksikäyttöön, mutta onko "nainen" enää relevantti metafora yhteiskunnalliselle pahoinvoinnille laajemmin? Pitäisikö "nainen" laajentaa kirjoituksissa koskemaan ennemmin, ja eksplisiittisemmin, kaikkia ihmisiä?

Judith Butler on kirjoittanut paljon identiteettikategorioiden luomisen ongelmista etenkin feministisessä politiikassa (mikä tai mitä edes on "nainen"?). Mutta toisaalta, ongelmista huolimatta, politiikka tarvitsee kollektiiveja joita puolustaa - pelkkä yksilötaso ei riitä. Esimerkiksi Planin tämänsyksyinen kampanja kuuluu "Koska olen tyttö..." ja saa julki teemallaan lasten ongelmia ympäri maailmaa. Yksilöistä on lähdettävä - ja laajennettava identiteettikategorioihin ja ryhmiin, "tyttöihin", "poikiin". Jos joku joskus keksii tavan parantaa maailmaa yleistyksiä tekemättä ja erot paremmin huomioonottaen, niin hyvä. Siihen saakka mennään näillä.

Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttäressä on paljon samaa kuin Oksasen Puhdistuksessa. Se kuvaa elämäntilan ja koko elämän vääjäämätöntä luhistumista yhteiskunnallisten tapahtumien (jos nyt Stalinin ja Hitlerin "puhdistuksia" voi sellaisiksi edes kuvata) edessä. Juutalaisvainot ovat Haudankaivajan tyttäressä kuitenkin vain taustaa, keskiössä on naisen asema maailmassa. Oates tuntuu lähes sanovan, että sen, minkä Natsi-Saksa teki juutalaisille, tekee maailma naisille kaiken aikaa.

Puhdistuksen tavoin romaanin ihmiskuva on lähes atavistinen: ihminen regressoituu, inhimilliset piirteet karisevat äärimmäisen kärsimyksen edessä. Molemmat kuvaavat asioita, joista on vaikea puhua. Siinä, missä Odotuksessa kauheus on läsnä kaiken aikaa, Haudankaivajan tyttäressä joutuu odottamaan pelolla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä mielessä se on sukua myös 1800-luvun naturalistisille ja realistisille romaaneille - joiden suurimpana teemana oli myös naisten asema yhteiskunnassa (ja jälleen metaforana toiseudelle ylipäänsä).

Romaanin alkuasetelma ja sen kerronnan tapa eivät lupaa hyvää. Natsi-Saksasta pakenevia ja juuri ja juuri Yhdysvaltoihin selviäviä Rebeccan vanhempia kuvataan kuin paniikissa olevia eläimiä. Pako ei ole pelastus, eivätkä vanhemmat koskaan löydä uutta elintilaa uudesta maailmasta. Keskitysleiri elää oman pään sisällä, naapureiden ennakkoluuloissa ja pelon ja alistamisen perintö sysitään suoraan seuraavalle sukupolvelle.

Haudankaivajan tyttären kerronta ei anna armoa: vapaa epäsuora esitys päästää jokaisen päässä takovan kauhun esiin, mutta kehenkään ei oikein tutustuta tuon kauhun takana. Päällimmäisenä on pelko. Ja erityisesti nainen on vaarassa: Juokse pakoon niin kovaa kuin pääset, katsos kun sinä olet tyttö... Rebecca oppi, että se on kuin haava. Että on tyttö. ; Mies ei koskaan anna naiselle anteeksi heikkouttaan, rakkauttaan naiseen.

On vain kertojan välittämät kokemukset, sanoja tai tarinoita ei jaella turhaan. Ensin on kielen muodostama kuilu, sitten vaikeneminen menneestä. Aluksi isän, myöhemmin aviomiehen terrorisoimalle Rebeccalle "musiikki on ainoa asia". Mitkään sanat tai teot eivät tee ympäröivää todellisuutta paremmaksi, ja aivan niin kuin T.S. Eliot on kirjoittanut: You are the music while the music lasts. Myös Rebeccalle vain nyt-hetkellä on merkitystä, olemisen musiikilla, kun se jatkuu: Ja kaikki, minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Itkemisen sijasta voisi ihan yhtä hyvin nauraa.

Haudankaivajan tyttären elämä on elämäntarinasta kieltäytymistä. Lapsuus on torjuttava, jotta elämä voi jatkua, samoin käy nuoruudelle. Elämä muodostuu salaisuuksista ja pakenemisesta ja pojalleen tytär joutuu tarjoamaan piiloleikin ja tyhjän sukugallerian. Paon varmistaakseen Rebecca naamioituu, vaihtaa identiteettiä ja piilottaa lopulta itsensä täydellisen, elegantin, amerikkalaisen naisen rooliin, jossa elekään ei muistuta lapsuuden köyhyydestä, koulutuksen puutteesta, työpaikkojen huonoista oloista.

Juuri tästä syystä romaanin lopetus on yksi hienoimmista lukemistani. Rebecca vaikenee 650 sivun ajan kokemuksistaan, menneisyydestään ja kieltäytyy luottamasta toisiin ihmisiin, mutta loppukohtauksessa tarina aukenee myös hänen sisällään, yhtä vähäeleisesti kuin se on syntynytkin - ja loppua seuraa vielä lisää tarinoita.

Hazel ei jälkeenpäin muistanut tapahtumien kulkua. Ei muistanut, montako miestä siellä oli, sillä ainakin kaksi jatkoi töitään pesualtaan ääressä, yksi tuli myöhemmin takaovesta haukottelevana ja venyttelevänä. Hänet otettiin seuraan saman tien, pöydän ääreen tehtiin tilaa, iltapäivälehtiä, sanaristikkokirja, tyhjiä limsa- ja oluttölkkejä raivattiin tieltä. --- Minä olen ollut hotellissa töissä. Nuorena tyttönä. --- Miehet kuuntelivat tarkkaan. --- Keittiön väen mieliala oli korkealla, hyväntuulinen. Hazel saattoi miettiä, vaikuttiko hänen läsnäolonsa siihen jotenkin. Hän oli ottanut pelikortit taskustaan, koonnut pakan ja sekoittanut sen. Osasivatko muut ginirommia? Pelattaisiinko ginirommi? Pelataan vaan! Hyvä. Ginirommia. --- Nyt kun he tiesivät, että Hazel oli yksi heistä, he saattoivat rentoutua. He pelasivat ginirommia, nauroivat yhdessä kuin vanhat ystävät. He joivat jäähdytettyä Coors-olutta ja he joivat Hazelin tuomista minipulloista. He söivät perunalastuja, suolapähkinöitä. ---
Kortit viskattiin pöydälle, peli oli ohi. Kuka voitti? Oliko Hazel voittanut? Miehet eivät halunneet hänen lähtevän, kello oli vasta 3.35 ja heidän työvuoronsa kestäisi aamukuuteen. Hazel pinosi kortit ja sekoitti ja nosti pakan ja sekoitti uudestaan ja ryhtyi jakamaan. Trenssin kaulus oli avautunut ja miehet näkivät hänen vaaleat, samppanjanvärisen silkkiyöpaidan alla paljaat rintansa. Hän tiesi että tukka oli sekaisin ja huulipuna tuhriintunut suun ympärille. Yksi kynsikin oli lohjennut. Hänen vartalostaan uhkui vanha, eltaantuneen pakokauhun haju. Silti hän arveli olevansa viehättävä nainen, uudet ystävät eivät arvostelisi häntä ankarasti. (s. 650.)

Persoonallisuuksista, rakkauksista ja perhe-elämästä: The Kids Are All Right

Rakkautta ja Anarkiaa on taas täällä ja käytiin katsomassa Lisa Cholodenkon (mm. L-koodi ja Mullan alla) ihana draamakomedia The Kids Are All Right (2010).

Se on tunteita herättävä ja samastumisiin kutsuva elokuva parisuhteen vaikeudesta, vanhemmuudesta ja vähän myös seksuaalisuudesta. Tarina kiertyy lesbopariskunnan perheen ympärille. Annette Bening ja Julianne Moore esittävät äitejä ja Mia Wasikowska (Terapiassa-sarjan loistava nuori tyttö!) ja Josh Hutcherson heidän lapsiaan.

Elokuvassa lapset ovat kasvamassa aikuisiksi ja ilmoille nousee kysymys biologisesta isästä: tytär Joni saa täysi-ikäistyttyään mahdollisuuden kuulla spermapankilta tämän henkilöllisyyden, ja erityisesti pikkuveli Laser kaipaa kohtaamista miehen kanssa.

Laserin kantaa on helppo ymmärtää. Murrosikäinen poika on täysin sinut kahden äidin perheestään, mutta silti hänellä on vähän yksinäistä kolmen naisen taloudessa. Laser hengaa tiiviisti häirikkökaverinsa kanssa ja hassuille äideille tulee ensimmäisenä mieleen, että poika saattaa olla homo, kun kaverisuhde ei ota laantuakseen. Ja ehkä biologinen tausta voi paljastaa nuorille jotakin myös heidän persoonallisuuksistaan? Sisaruksilla kun on yhteinen luovuttaja-isä, mutta äidit ovat biologisesti eri.

Äidit Nic ja Jules taas tasapainoilevat sekä parisuhteen arjen että vanhemmuuden ongelmien kanssa.

Nic on kiireinen synnytyslääkäri, jonka persoonaa määrittävät perfektionismi ja taipumus stressiin - joiden kanssa hän pärjää punaviinin avulla. Lahjakas mutta arvottomuuden tunnetta poteva Jules taas kulkee urakokeilusta toiseen (arkkitehdin opinnot ovat kääntyneet huonekalujen maahantuontiin ja nyt vuorossa on maisema-arkkitehtuurifirma).

Elokuva saa miettimään tärkeitä kysymyksiä parisuhteen arjesta sekä niistä valta-asemista, joita suhteissa on.

Molemmat äidit ovat huolissaan lasten aikuistumisesta ja tyttären tuleva kotoamuutto tuntuu raskaalta. Suhteessa on rakkautta mutta ongelmista ja ristiriidoista ei enää juurikaan puhuta: ne elävät elämäänsä suhteen dynamiikassa. Sanomattomana leijuu esimerkiksi ajatus siitä, että collegeen menevä tytär olisi perinyt lahjakkuutensa Nic-äidiltään, ja Jules-äidin geenit taas olisivat vaikuttaneet siihen, että Laser vetelehtii epämääräisessä seurassa. Absurdi ajatus - mutta puhumattomana se jatkaa elämäänsä.

"Spermanluovuttaja" suostuu lasten tapaamispyyntöön ja hänen ilmestymisensä perheen elämään räjäyttää esiin piilevinä pysyneet ristiriidat.

Luovuttaja Paul (Mark Ruffalo) paljastuu hieman Julesin kaltaiseksi (joskin tätä vielä paljon rennommaksi) "tekijämieheksi", jolle opinnot ovat nuoruudessa olleet vähemmän tärkeitä: spermapankin dokumenttien kv-suhteiden opiskelijasta on (Nicin kauhuksi) tullut luomupuutarhuri ja ravintolanomistaja.

Joni tykästyy mieheen heti ja alkunikottelujen jälkeen myös Laser löytää miehestä ystävän. Nuoret saavat äitien huolehtivan rakkauden rinnalle rennon aikuisen, joka yllättäen selvittääkin muutaman sotkun silkalla huolettomalla asenteellaan. Äidit ovat kuitenkin vähemmän innoissaan ja erityisesti Nic tuntee itsensä uhatuksi. Jules yrittää löytää kompromisesseja ja kaipaa Niciltä tukea - jota ei kuitenkaan saa.

Kids Are All Rightin mahtavia puolia on sen ihmeellinen aitous. Sanomattomat asiat ovat käsinkosketeltavia ja hahmot ovat hyvin uskottavia, ymmärrettäviä, inhimillisen säröisiä - samastuttavia. Jokaisen tarpeiden, halujen ja tekojen taustalla on omat painavat syynsä. Kaikki ovat yhtä lailla oikeassa ja väärässä - niin kuin oikeassakin elämässä. Myös Paulista, joka vastaa elokuvan komediallisesta puolesta, piirtyy kohtalaisen syvällinen hahmo, joka "lapsistaan" kuulleessaan alkaa ensimmäistä kertaa elämässään haaveilla omasta perheestä, ja lähteekin täysillä mukaan Jonin ja Laserin elämään.

Myös Jules päätyy Paulin läheisyyteen - tekemään tälle töitä - ja lopulta Paul on se, joka tarjoaa sitä kiitosta ja arvonantoa jota Jules on kaiken aikaa kaivannut. Monimutkaisessa tilanteessa he ajautuvat suhteeseen keskenään.

Elokuva kertoo selvästi, ettei Julesin ja Paulin erikoiselle suhteelle ole puolustusta, mutta jollakin tasolla sitä voidaan ymmärtää. Epävarmuus ja yksinäisyyskään eivät lopulta sovi kunnollisiksi selityksiksi Julesin toiminnalle. Hän päätyykin itse ymmärtämään, miten helppo parisuhteessa on heijastaa toiseen omia pelkoja ja epävarmuuksia. Puolison kuullaan ajattelevan ja sanovan ainoastaan kaikkein rumin, ja myös Julesin on helppo kuvitella menestyneen Nicin ylenkatsovan ja vähättelevän häntä.

Elokuvan mahdolliset ongelmat kiertyvät seksuaalisuuden kuvauksen ympärille. Homoseksuaalisuus ei ole elokuvan kantava teema, ennemmin satunnainen perusta, jonka ympärillä kaikki muu tapahtuu. Tästä huolimatta Julesin "hairahdus" ulos lesbon identiteetistään voi varsinkin queer-näkökulmasta tuntua oudolta. Elokuva tekee parhaansa tehdäkseen ymmärrettäväksi kaipuun toisaalle, erilaiseen - tai tähän tapaan Jules asian muotoilee, kun äideille tulee vastaan Laserin kysymys siitä, miksi naiset katsovat miestenvälistä homopornoa: "Sometimes desire can be counterintuitive." (Jules myös perustelee, jälleen Nicin kauhuksi, että lesboporno on usein heteropornoa jossa kaksi naista teeskentelee.)

Elokuvassa on hyvin vähän asioita, joilla ei ole mitään funktiota sen merkitysten kannalta, ja sekä homoporno että Julesin ja Paulin suhde kertovat inhimillisen seksuaalisuuden monimuotoisuudesta. Oikea kysymys ei ole, onko Jules suhteen myötä bi tai hetero - vaan mikä kaikki on mahdollista. Niin kuin Jules toteaa pojalleen, "Human sexuality is complicated."

Ohjaaja-käsikirjoittaja Cholodenko rakentaa perheen ja siihen ulkopuolelta kohdistuvan uhan, ja mullistuksen, tarinaa taitavasti. Tuntuu, että kaikki sen palaset loksahtavat paikalleen, eikä mikään jää vaille merkitystä. Paitsi perheelle, myös luovuttaja-isälle jää vain toivomaan hyvää.

The Kids Are All Right on lisäksi elokuva, jota katsoessaan voi hetkeksi unohtaa suomalaisen todellisuuden sukupuolineutraalia avioliittoa ja adoptio-oikeutta koskevine kiistoineen ja pride-iskuineen. Näiltä osin elokuvan maailma on täysin yksiselitteinen.

Virtoja todellisuuden pinnan alla

Yritä seuraavaksi nähdä mielessäsi inhimillisen kanssakäymisen, kommunikaation, virtoja. Toisiinsa liittyviä, ihmisissä ja ihmisten välillä tekstinä, kuvina, puheena ja tv-ohjelmina kulkevia virtoja, yhteisten muistojen, satunnaisten tuttavuuksien, yhdessä nähtyjen tapausten, koskettavien menneisyyksien ja tulevaisuuksien, syyn ja seurauksen virtoja. Yritä nähdä koko järvien ja virtaavien purojen loputon ristikko, sen laajuus ja ällistyttävä monimutkaisuus. Suunnaton, rikas ympäristö. Tiedon ja identiteettien, yhteisöjen ja yksilöiden vesistöparatiisi. (Steven Hall: Haiteksti 2007, 73.)

Julia Kristevan mukaan "narsismin mahti houkuttelee psyykkisen elämän alkuun". Ja tämän vuoksi "suhde todellisuuteen perustuu haavekuvaan". Maailma-ennen-minuutta ei ole mitään, ja vasta oman itsen olemassaolon havaitseminen tuottaa ympäröivän todellisuuden. Näin ollen suhde todellisuuteen on alun perin konstruktio: eräänlainen mielen maisema tai omalle itselle kerrottu tarina (tai haave) siitä että "jotakin on".

Tältä pohjalta on helppo ymmärtää todellisuuden pinnan alla olevia näkymättömiä ilmiöitä: erilaisia tunteiden, kokemusten ja kytkeytymisten verkkoja, jotka sittemmin kasvavat ihmissuhteiksi ja kokonaisiksi sosiaalisiksi todellisuuksiksiin vallan verkostoineen. Todellisuus on täynnä näkymättömiä lankoja - tai ehkä pikemmin virtoja, niin kuin Steven Hallin Haitekstissä (Raw Shark Text, 2007) ehdotetaan.

Hallin Haiteksti oli muutama vuosi sitten iso juttu kirjamaailmassa. Se on periaatteessa davincikoodityyppinen seikkailu, mikä tekee teoksesta vetävän (ja myös herättää epäilyksiä ja saa aikaan sen, että elokuvaversio on tuloillaan), mutta kiinnostavaksi ja aidosti merkittäväksi romaanin tekee sen tapa käsitellä kysymyksiä inhimillisistä merkityksistä, kokemuksista, muistoista ja kommunikaatiosta.

Juoni on yksinkertainen ja muistuttaa vähän myös varhaisempaa Tahraton mieli -elokuvaa (Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004). Haitekstin tarina alkaa muistinmenetyksestä ja aikaisemmat tapahtumat avautuvat pikkuhiljaa kerronnan edetessä: identiteettinsä ja muistonsa hukannut Eric Sanderson on menettänyt rakastettunsa ja päätynyt vaarallisiin toimiin saadakseen tämän takaisin. Myös syy muistinmenetykseen selviää: maailmassa on käsitteellisiä kaloja, jotka syövät muistoja, ja yksi niistä ajaa Ericiä takaa. Nämä petokalat uivat todellisuuden käsitteellisissä virroissa ja hyökkäävät, kun saavat vainun uhristaan: nappaavat jostakin ajatuksen, joka viittaa tähän, löytävät tekstinpätkän, kaukaisen muiston.

Ludoviciaani on petokala, hai. Sen ravintoa ovat ihmisten muistot ja perimmäinen itseys. (s. 84.)

Haitekstin käynnistävä tragedia (toisen ihmisen menetys) kysyy miten kommunikaation virrat ihmisten välillä ehtyvät? Entä miten kauan menee, että yhteys "edustumaan" - omassa mielessä elävään representaatioon toisesta - katkeaa? Tahrattoman mielen päähenkilö ei jaksanut odottaa virtaavien muistojen, halujen ja kaipuun tyrehtymistä itsestään vaan päätti sulkea mielensä tyhjentämällä sen. Eric Sanderson puolestaan pelkää kaikkein eniten juuri yhteyden katkeamista: muistojen ja tunteiden katoamista. Hän etsii rakastettunsa muistoa kalan vatsasta - ja joutuu itse pedon uhriksi. Ja menettää kaiken.

Muistoni ovat hajanaisia, luonnosmaisia. Siinä missä pitäisi olla faktoja, on lähinnä taaksejääneitä tunteita, tunnetilan varjoja. (s. 101.)

Kun Haitekstiä lukee tarkkaan, alkaa tulla sellainen olo että ludoviciaani todella on olemassa. Muistot todella katoavat, kokemukset ja tunteet haalistuvat. (Orfeus menettää aina Eurydikensä.)

Haiteksti kertoo myös, että myytti Nooan arkista ja Baabelin tornista "ovat pohjimmiltaan sama kertomus" (s. 354). Vedenpaisumus ja kommunikaation loputtomat virrat: molemmat kertovat merkitysten tulvasta, lukemattomasta määrästä yhteyksiä, aavistuksia ja varjoja sekä perimmäisestä kykenemättömyydestä ymmärtää toisia ihmisiä täysin.

Kysymykset käsitteellisestä ja kuvitteellisesta maailmasta (käsitteelliset kalat, veden käsite, subjektiiviset tunteet ja kokemukset) sekä niiden yhteyksistä todellisuuteen (muistojen katoamisen tapahtuma, H2O, "mitä todella tapahtui") ovat hankalia, mutta se voidaan todeta, että kirjoittaminen elää yhtaikaa molemmissa maailmoissa. Niin kuin Haitekstin arvioinut kriitikko toteaa: "vain kirjoittamisen tapahtuma ylittää fyysisen ja käsitteellisen rajan."

Samalla kirjallisuus - ja kirjoittaminen - antaa tukea paitsi kadonneiden merkitysten, myös elämän monimerkityksisyyden edessä. Se auttaa kestämään havaintoa siitä, ettei maailmasta, tapahtumista, kokemuksista ole olemassa yhtä ainutta totuutta. Ei mitään virallista "näin tämä on", jota voitaisiin hahmottaa jonkin tietyn teorian pohjalta.

On vain loputtomia kommunikaation virtoja, kokonaisia järvimaisemia erilaisia yhteyksiä, syitä ja merkityksiä, ja niissä ui muistoja syöviä kaloja.