Kirjaston jovo

Kolmen viikon jälkeen alan vihdoin hahmottaa auringon liikkeen täällä eteläisen meren rannalla, 6296 kilometrin päässä Helsingistä. Aamut ovat edelleen, jo toista viikkoa, viileitä ja harmaita. Ennen keskipäivää kaikki kirkastuu kunnes on porottavan helteistä. Sitten maailma muuttuu vähitellen oranssimmaksi ja varjot pitenevät. Lopulta aurinko katoaa harmattan-sumuun, on hetken sinistä ja sitten mustaa.

Aluksi tätä kaikkea ei huomannut – päivä ikään kuin pysyi samana pimeästä uuteen pimeään. Nyt tiedän hyvin tarkkaan, mitä kello kunakin hetkenä on.

Toinen muutos on, että nykyään on helpompi liikkua iltaisin. Silmä tottuu helposti pimeään, taskulamput ovat turhia, sillä ne luovat ikävän kehän ympärille. Minä ja muut jovot hohdamme muutenkin tarpeeksi valkoisina teiden varsilla.

***

Muutuin tällä viikolla kirjaston jovoksi. Erään työntekijän lapset toivat kaverinsa koulun jälkeen kirjastoon piirtämään. Olin edellisenä päivänä antanut tussit kahdelle tytölle ja tänään heitä oli neljä, mukanaan kaksi pienempää poikaa. Päästiin jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, että käytetään etunimiä puhutteluun – en jaksa aina olla jovo nimeltäni. Tytöt kirjoittivat nimensä kaunolla piirustuspapereihin. "Je mapelle ---." Pojat olivat hiljaa, mutta katsoivat kirjoja suurin silmin.