Muistiinpano: muusasta ja toisesta äänestä

I have never needed to search for a Muse. The Muse is usually a piece of narsissistic nonsense in female form. Or at least that's what most men's poetry reveals.

I would rather a democratic version of the Muse, a comrade, a friend, a travelling companion, shoulder to shoulder, someone to share the cost of this long, painful journey. Thus the Muse functions as collaborator, sometimes an antagonist, the one who is like you, the other over against you. Am I being too idealistic?

For me the Muse is the other voice. Through the glamouring voices every writer is forced to endure there is always a final resolution into two voices; the passionate cry laden with the hopeless force of its own idealism - that is the voice of fire, air - and the other voice. This is the voice that is written down with the left hand - earth, water, realism, sense, practicality. So that there are always two voices, the safe voice and the dangerous one. The one that takes the risks and the one that counts the cost. The believer talking to the atheist, cynicism addressing love.

But the writer and the Muse should be able to change places, speak in both voices so that the text shifts, melts, changes hands. The voices are not owned. They are indifferent to who speaks. They are the source of writing. And yes, of course the reader is the Muse.
---
The Muse must never be domestic. And can never be possessed. The Muse is dangerous, elusive, unnaccountable. The writing then becomes tha wager of a gambling man, the words flung down on one colour, win or lose, for the reader to take up. We are all gamblers. We write for our lives. (Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 63.)

Tänä jouluna ehdin lukea. Patricia Dunckerin romaanissa Hallucinating Foucault fiktiivinen kirjailija Paul Michel ja Michel Foucault (ote Michelin kirjeestä Foucault'lle) kohtaavat Bahtinin ajattelun tässä muusakeskustelussa: toisen äänen, joka asettaa tekstin vaakalaudalle, lähettää liikkeeseen dialektisen heilahtelun ääripäiden välillä.

Voima ja vastavoima. Liike. Prosessi. Uskallus heittäytyä, hajota ja eheytyä.

Muistiinpano:
Paul Auster ohjasi hiljattain elokuvan, joka perustuu Book of Illusions:in yhteen sisäkkäisistä tarinoista; tarinaan kirjailijasta ja lihaksi tulleesta muusasta. Elokuvan nimi, niin teoksessa kuin nyt valkokankaalla, oli The Inner Life of Martin Frost. Kyse on halusta ja valmiudesta tuhota oma teos, taide, sisäisen elämän, muusan elämän ylläpitämiseksi.

Luin Book of Illusionin Pariisissa vuosi sitten. Nyt luen Helsingissä Dunckerin kirjaa Pariisista ja toisenlaisesta muusasta.



---

Joulun kirjoja:
Peter Hoegin Hiljainen tyttö, Anja Snellmannin Harry H., Peter Von Baghin Sininen laulu, Anna Kortelaisen Naisen tie.

Ai niin; rästiostoksia: Margaret Atwoodin Moral Disorder, Paul Austerin New York Trilogy, Doris Lessingin Golden Notebook, Ian McEwanin Saturday, Anna Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani.

Odotan...

...joulua, haikaraa, uutta auringonnousua, lumikuuroja, rauhaa, yötä ja aamua ja päivää, lämpöä ja rakkautta. Talven kirkasta valoa ja pimeyttä.

Rauhallista joulua.

Muistiinpano tuttuudesta, vieraudesta ja menetyksestä

[Patient:] I've always had the impression that everyone who I meet and towards whom I create emotions knows me instantly. Every now and then it occurs to me that it is a deceiving sentiment. I am as strange to an other as he is to me. This comes to life especially in the face of a loss... I have to admit, painfully: "we didn't know each other after all".

[Freud:] Mourning is regularly the reaction to the loss of a loved person, or to the loss of some abstraction which has taken the place of one, such as one's country, liberty, ideal and so on. --- Melancholia too may be the reaction to the loss of a loved object. Where the exciting causes are different one can recognize that there is a loss of a more ideal kind. The object has not perhaps actually died, but has been lost as an object of love (e.g. in the case of a bethrothed girl who has been jilted). In yet another case one feels justified in maintaining the belief that a loss of this kind has occured, but one cannot see clearly what it is that has been lost, and it is all the more reasonable to suppose that the patient cannot consciously perceive what he has lost either.

Tuttuuden ja vierauden kääntyessä toisiaan vasten, asettuessa toistensa paikoille, illuusiot romahtavat. Ja noiden illuusioiden menetys aiheuttaa kipua. Toisaalta tuttuuden ja vierauden välinen ambivalenssi pitää yllä elämää: vieraus mahdollistaa idealisaation, tuttuus kiskoo ihanteita alaspäin, takaisin maailman tasolle.

Muistiinpano unesta

Nukkumisen aikana menneitä tapahtumia kutsutaan muistiin uudelleen elettäviksi ja näin rakennetaan kuvaa menneisyydestä. Toisaalta unohtaminen on yhtä tärkeätä kuin muistaminen. Unen aikana lakaistaan turhia tapahtumia mielestä pois. (Tarja Stenberg, Helsingin yliopiston biolääketieteen laitos.)

Uni on psyyken korjausmekanismi. Siinä missä taide tai uskonto. Siinä mieli ja ruumis ovat taas kerrankin soinnussa keskenään: sanat eivät ota haltuunsa kokemusta, ahdista sitä nurkkaan. On vain tunne siitä, että jotakin on. Minuus ei katoa, mutta pääsee levolle. Mistäköhän prinsessa Ruusunen uneksi?

"Se nyt vaan on niin, että kaikkien täytyy laulaa"

No nyt sen sitten näin, Smedsin Tuntemattoman sotilaan. Jotenkin analyyttisesti voisi sanoa, että absurdiin saakka menevä vieraannuttaminen ja etäännyttäminen synnyttivät loistavaa ironiaa kohteenaan nationalistinen ajattelu ja sodankäynnin järjettömyys... Siis hienohan se oli. Terävä ja pilkallinen, pahasti osoittelevakin, mutta miten muuten näitä isänmaallisuuden kulisseja saisikaan alas revittyä?

Smedsin sota on Suomen ja Ruotsin jääkiekkoa, se on bileet T.A.T.U:n tahtiin, Eminem, hakattuja pesukoneita, äärimmilleen hiottua tappamisen teknologiaa. Sota on laulu, johon kaikkien on osallistuttava - ja siinä rytäkässä Suomi kohtaa sitten kuolemansa. Näytelmän "Suomi on kuollut"-julistukselle voisi etsiä merkityksiä myös yhteiskunnallisesta murroksesta ja sukupolvien vaihdoksesta. Yhä uudelleen koittaa sotineen Suomen kuolema, kun Linnankin lukija on jo sotaa koskaan näkemätön postmoderni aikuinen. Nähdäkseni Smedsin Tuntematon on unelma pasifistisesta ja aidosta maailmasta, jossa kansallisvaltiot eivät enää ajautuisi absurdeihin konflikteihin. Idealismiahan se on, mutta eettistä. Lisäksi täytyy sanoa, että Smedsin Tuntematon on täysi karnevaali: sen perustana ovat vapaus ja kumous, joiden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin toimia yhteisöä eheyttävästi. Siksi ehkä yleisökin pääsee niin vahvasti näytelmään mukaan: tanssimaan (sotimaan), laulamaan (sotimaan) mutta myös tähtäimen alle.

[Mukava nähdä vastakohta sille Suomelle, joka äänesti Mannerheimin suurimmaksi suomalaiseksi silloin taannoin ...Kansallisteatterissa Mannerheim saa Aku Ankan kasvot... tuskin Linnakaan kääntyisi haudassaan, vaikka tuleekin lopussa ammutuksi muiden ikonien rinnalla.]

Näin unta II

...pesukoneista (ehkä Kansallisen Tuntemattoman sotilaan vaikutusta, en kyllä nähnyt sitä vielä), liian kömpelöstä televisiomonitorista ja ikävästä digiboksista. Vaadin, että ne on palautettava takaisin kauppaan.

Löysin ratkaisun kaikkiin ongelmiini kirjoittamalla kirjaa, jonka luvut alkoivat välilehdillä, joihin oli suurin kapiteelikirjaimin kirjoitettu sanoja. Ensimmäisen luvun nimi oli MUISTO.

Mietin sekä Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä että Romeota ja Juliaa. Että mitä kautta sitä kannattaa elää. Kevyt ja raskas. Raskas ja kevyt. Yksilötasolla nuo kaksi ovat sama tarina. Suhteessa maailmaan toistensa vastakohdat. Tereza ja Tomas eivät taistelleet maailmaa vastaan vaan omissa odotuksissaan.
---
Tulin ajatelleeksi äsken, että monille ihmisille unen/taideteoksen/elämän tunnelma on tärkeämpi kuin sen symbolit. Monille taas on päinvastoin. Merkityksiä voi lähteä hakemaan kumpaakin kautta, mutta symbolien tulkinta on jonkin verran teknisempää, niiden merkitykset ovat kiinteämpiä, tärkeämpiä, painavampia. Mutta onko tunnelma keveä ja symboli raskas? Merkityksiltään kyllä - tunnelma pakenee määrittelyjä ja kahleita: pysyy vapaana, siis "keveänä" - mutta asia voi olla myös päinvastoinkin. Kyllä tunnekin painaa. Ruumin kokemus on painavampi kuin mikään.

Raskaasta ja kevyestä Kunderalla:

If eternal return is the heaviest of burdens, then our lives can stand out against it in all their splendid lightness.
But is heaviness truly deplorable and lightness splendid?
The heaviest of burdens crushes us, we sink beneath it, it pins us to the ground. But in love poetry of every age, the woman longs to be weighed down by the man's body. The heaviest of burdens is therefore simultaneously an image of life's most intense fulfilment. The heavier the burden, the closer our lives come to the earth, the more real and truthful they become. (4-5.)

She knew she had become a burden to him: she took things too seriously, turning everything into a tragedy, and failed to grasp the lightness and amusing insignificance of physical love.
---
[--- B]y making it important and serious, she deprived it of its lightness, and it became forced, laboured, overdone. (140.)

Kuinka raskain muuttuu keveimmäksi ja kevein raskaaksi...

Haparoivia ajatuksia kuvista ja todellisuuksista

Naurettavaa kirjoittamattomuutta. Kammottava marraskuu tuntui syöksevän kaikki ihmiset jonnekin alas. Koko kuukauden kykenemättömyys laittaa sanoja paperille. Paha gradulle. Vielä pahempi rutiinille, ajattelulle. Juuri nyt tuntuu, että sanoille on taas tarve, enemmän kuin pitkään aikaan.

Postaan vihdoin kesken jääneet ajatukset kuvista, jotka vainosivat koko marraskuun ajan. Ne olivat pakopaikka, jonne sai ajatuksensa kuljettaa kun mitään sanottavaa ei yhtäkkiä ollut. Asia on samaan aikaan hyvä ja huono. Huonoa oli yritys turruttaa aivoja liikkuvalla kuvalla. Hyvää olivat kaikki unet ja mielikuvat, jotka näitä kuvia seurasivat. Olisi ehkä pitänyt kirjoitusyritysten sijaan vaikka piirtää. Mutta siis:

---

tiistaina 20. 11. 2007

Pitää yrittää kirjoittaa aiheesta, joka ympäröi kaikkialta mutta kirjoittaminen ei onnistu, ehkä sattuneesta syystä. Kyse on kuvista ja halusta olla sanomatta mitään, katsoa vaan hiljaa.

Näen kaikkialla representaatioita tästä todellisuudesta, jonka me jaamme mutta koemme niin eri ja samoin tavoin, yksilöinä, kulttuuristen lukuohjeiden orjina. Elokuvia, tv-sarjoja, valokuvia, videoinstallaatioita, mediakuvia, tietokonepelejä. Visuaalisiin asioihin koukuttuu aina helposti, ja muutenkin, tällä hetkellä kaikkia representaatioita katsoo jotenkin erityisen herkästi: erityisesti väkivalta ei voi olla hyppimättä silmille. Ja sitä on paljon: näin hiljattain esittelyn tänä jouluna markkinoille tulevista tietokonepeleistä, näin myös Tarantinon Death Proof:in, näin lukuisia kohtauksia tv-sarjoista, näin uppopalloa.

Kuvien kaikensyövyttävyydestä:

Ajattelin sanoa, että en oikein osaa enää tehdä eroa sen välille, miten a) havaitsemme todellisuutta tai b) havaitsemme todellisuuden representaatioita. Kuvat ympäröivät kaikkialta ja vertausta toden ja illuusion välillä tehdään tietenkin kaiken aikaa, mutta ero ei itse asiassa ole havainnossa, sen prosessissa. Ero on siinä, mitä käsitetään - mitä hyväksytään, mitä merkityksiä annetaan. Todellisuuden ja representaation ero on päätös, tietoista toimintaa. Ja joskus kuva voi läpäistä tietoisuuden todellisuutena, tai päinvastoin. Molemmat mahdollisuudet ovat kai vaarallisiakin.

En oikein pääse tähän kiinni, mutta siis, tai oikeastaan lisäksi: siinä missä elämä on fiktiota ja fragmentteja ja narraatiota ja rekonstruktiota, on se myös kuvia, representaatioita. Todellisuus on vasta jossain merkitysten pohjalla, tavoittamattomissa. Tai riippuu kai aikakaudesta. Nyt kuvat vallitsevat ja opettavat katsomaan maailmaakin kuvina. Siksi kai valtava kiinnostus esimerkiksi valokuvaan.

Viime viikolla katsoin esittelyä konsolipeliuutuuksista. Sitä ennen perjantaina näin Jesper Justin elokuvan Vicious Undertow ja kävin katsomassa Sally Mannin valokuvia Tennispalatsissa. Torstaina näin Salla Tykän elokuvan Zoo. Ja pyhäinpäivän aikaa ja vielä viime alkuviikosta katsoin fanaattisesti Prison Breakia. Yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla erilaisilla kuvilla oli mieletön laatu. Onpa kyse kaupallisesta joukkojen viihteestä tai marginaalien taiteesta, jälki on hienoa.

Prison Breakin visuaalisuus kiehtoo ja koukuttaa. Siinä on päähenkilö, joka kärsii oudosta sairaudesta, joka vaikuttaa hänen tapaansa havaita maailmaa. Havainnon prosessointi tapahtuu poikkeavalla tavalla: aivot ovat erityisen herkkiä ärsykkeille, ja niitä pääsee läpi normaalia enemmän. Tällä tavalla tullaan sarjan mukaan joko hulluiksi - tai neroiksi. (Tulee kovasti mieleen synesteetikko-kuvataiteilijat!) Lisäksi Michael (se päähenkilö) ei ole herkkä ainoastaan ympäristön ärsykkeille vaan suhtautuu erityisen herkästi myös toisiin ihmisiin. Lopputuloksena on vielä ylikorostunut empatiakyky. Miten tällaiseen voi olla koukuttumatta? Sarjanhan saa vastaamaan kaikkiin yleisiin pohdintoihin havainnosta ja ihmisyydestä. Ja lisäksi sen kuvauksessa ja muutenkin visuaalisessa ilmeessä pyritään usein rekonstruoimaan Michaelin katsetta, hänen aivojensa prosessointia. Seurauksena on komeita kamera-ajoja, lähikuvia, värejä. Visuaalista pyöritystä.

Sally Mannin näyttelyssä näin etelävaltioiden valon. En ole koskaan käynyt edes Yhdysvalloissa, ja silti kuvista ei voinut erehtyä. Ajattelin, että tämä on sitä kollektiivista piilotajuntaa. Kaikkien yhteinen kuvapankki, lukuohjeet. Ajattelin myös, että todellisuushan on tosiaan ansa: me tulemme merkityksellistetyiksi, meidän näkemämme on valmiiksi merkittyä.

Toisaalta kaikki on kuitenkin vapaata muutokselle. Se on kai tärkeintä. Siksi ehkä kaikista näistä (noista) kuvista ajatuksia eniten lepuuttivat Jesper Justin ja Salla Tykän teokset. Niissä oli kulttuurisesti merkityt elementit: se tietynlainen vaalea elokuvien nainen, tiettyä merkitsevä musiikki, tarinaa alleviivaava leikkaus ja kuvaus - mutta samalla murtavat, uudistavat elementit luomassa dynaamisuutta, muutoksen mahdollisuutta, mahdollisuutta kommunikaatioon katsojien välillä ja tulkinnanvaraa. Tutun ja vieraan yhdistäminen, mysteeri. Ajatuksia. Vapautta.

Fragmentti Jesper Justin toisesta teoksesta "Something to Love":




Salla Tykän varhaisemman "Lasso"-teoksen traileri:

Maiseman rumuudesta ja Messagerista; etiikasta ja addiktiosta

Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)

Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.

Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.

Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.

Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.

Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.

Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.

Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.

Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.

Sadetta ja synkkää

Ajattelin tänään, että tällaisella ilmalla kaupatkin saisivat sulkea ovensa. Että kukaan joutuu liikkumaan tuolla pimeän jälkeen. Kellojen siirtäminen lyö aina vasten kasvoja, yö viideltä tuntuu kohtuuttomalta. Ajattelin myös, että vuosi sitten Pariisissa tuntui toiselta. Siellä valo kantoi pidemmälle, sateellakin.

Käytiin viime viikolla katsomassa se Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva (Ensemble c'est tout - Kimpassa), jossa on Audrey Tatou. Ja tuli ikävä Pariisiin. Vaikka esimerkiksi Tatoun hahmon asunto oli surkeampi kuin yksikään viime syksynä näkemistäni. Ajattelin, että noinkin voi ehkä elää: ikkunalauta jääkaappina, turkkilainen wc käytävällä. Se on kontrastien kaupunki. Upeaa ja rupuista, yltiömäisen rikasta ja rutiköyhää.

Sain Kihlmanin Kaikki minun lapseni luettua ja se linkittyi oudolla tavalla kaikkeen viimeaikaiseen. Tarina oli osin Daavidin ja Saulin (kuin siinä Cohenin biisissä, josta puhuin täällä) ja samalla se oli tosiaan tarina olennaisesta, niin kuin johdannossa luvattiin: minän ja toisen välisestä suhteesta, rakkaudesta, avusta, tuesta - vastakohtana Ihmisen joka järkkyi tarinalle epäolennaisesta: itseinhosta, häpeästä, kapinasta (joista puhuin täällä).

Kohta on taas uusi joulu mutta siihen saakka, ja ehkä pitkälle sen jälkeenkin, kuljemme täällä näin: syystakeissa, sateenvarjojen kanssa, pimeää silmissä. Tule jo lumi.

Muistiinpano: yksilön ja yhteiskunnan konfliktista

Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.

Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.

Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)

Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.

Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.

Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.

Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.

Ranskalaisia keskusteluja

Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.

Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.

Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.

Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.

Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.

Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.

Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.

Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.

Outoa onnentunnetta

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen

Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.

Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.

Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.

Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.

Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.

Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.

Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.

ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):

Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah



Leonard Cohen



Allison Crowe

Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

Luin Leena Krohnia

Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.

Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.

Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.

Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)

Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.

Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)

Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.

Muistiinpano Schjerfbeckistä ja Janssonista

Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.

Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.

Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:

Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)

Ja:

On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)

10 syytä olla polttamatta Van Helsingin jokaista kelaa vihoviimeiseen tuhkanmuruseen saakka

Kuvaus:
The notorious monster hunter is sent to Transylvania to stop Count Dracula who is using Dr. Frankenstein's research and a werewolf for some sinister purpose.

Sinister indeed... Harvoin näkee niin puhdasta roskaa kuin vuonna 2004 valmistunut Hugh Jackmanin tähdittämä elokuva Van Helsing. Yritetään kuitenkin ymmärtää... Tänä iltana päädyin nimittäin intertekstuaalisten viittausten yltäkylläisyyden, romantiikan, kauhun, gotiikan ja kitschin valtakuntaan.

Hyvällä tahdolla löydettyjä perusteita elokuvan Van Helsing yhä jatkuvalle olemassaololle:

1. Hugh Jackman, alias Huge Ackmann (pun, copyright Jack McFarland) alias Wolwerine.

2. Vuonna 2004 animaation taso ei voinut olla vielä niin hyvää. Pakkohan on käyttää Shrekistä ylijääneitä epäonnistuneita hahmoja hirviöiden luomisessa. Mikä sen mielenkiintoisempaa kuin katsoa valkokankaalta huonon konsolipelin tasoista grafiikkaa.

3. Dan Brownkin on olemassa. Ja Opus Dei. Ja Notre Damessa on ruusuikkunat tästä kaikesta huolimatta. Ja katolilaisuus ja gotiikka ovat oikeasti pelottavia, eivät vain Van Helsingissä. Tai Dan Brownilla.

4. Xenakin on tehty ;). Eklektismi kunniaan!

5. Kulttuuriperimän ylläpito on arvokasta - oli se sitten miten tahansa esitettyä, monistettua, yhdistettyä ja ehostettua.

6. Vampyyrigenreen itse asiassa kuuluu älytön kitch. Ja actioniin se action. Ja sitä paitsi Indiana Jones alkaa näyttää, ei vain hyvältä, mitä se on aina, vaan TODELLA hyvältä Van Helsingiin verrattuna.

7. James Bondiin on hyvä viitata leffassa kuin leffassa.

8. Vampyyrit ja Frankensteinit ja zombit käsittelevät minuuden pimeitä puolia - olipa se pimeys sitten ohjaaja Stephen Sommersin kyvyttömyyttä tehdä elokuvaa tai sitten katsojan kyvyttömyyttä sammuttaa videolaite.

9. Mieleen muistui mahtava televisiosarja Naarassusi (She-Wolf of London, 1990-1991) .

10. Mieleen muistui mahtava televisiosarja, jossa tumma ja kaunis Victoria Winters kohtaa Barnabas-niminen vampyyrin ja rakastuu tähän USAssa tai Englannissa, kartanoiden ja kallionjyrkänteisten merenrantojen miljöössä, joutuen jotenkin kummasti vampyyri-rakastajansa menneisyyteen. Victoria (näyttelijä Joanna Going) oli ehkä kaunein nainen ikinä, ajattelin tuolloin 90-luvun alussa (myöhemmin vasta tuli Joanne Whalley ja Scarlett). Pienen etsiskelyn jälkeen vampyyri-sarjan nimeksi löytyi Yön vampyyrit ( Dark Shadows Revival, 1991), ja se on näköjään uusintaversio 1960-luvun suositusta Darks Shadows-nimisestä kauhusaippuasta - mistä olin tietenkin viisitoista vuotta sitten täysin tietämätön.

---

Jos jonakin päivänä ilmestyy kirja tekijänimellä Victoria Winters (muita vaihtoehtoja: Jeanette Smith tai Charlotte Evans) ja se sisältää sentimentaalista roskaa ja kauhutarinoita kirjallisuushistoriallisella Mary Shelley-, Charlotte ja Emily Brontë-kuorutteella sekä pienillä määrillä Freudia, kaikki voivat olla olla varmoja että se on minun kirjoittamani.

Suosittelen lämpimästi Yön vampyyreiden hankkimista ja katsomista. Samaten Shelleytä, Bram Stokeria, Noidan käsikirjaa (The Supernatural World) ja kaikkia lapsuuden ilon lähteitä, jotka kasvattivat minut täksi ihmiseksi tässä, täynnä myyttistä faktaa.

Joku muukin on näköjään Yön vampyyri-fani:



Ja meille aikuisille, kriittisille ja kirjallisuudesta kiinnostuneille sitten vielä kaupan päälle vähän Jean Rhysia, Rebeccaa, Juha K. Tapion Frankensteinin muistikirjaa ja Päivi Alasalmen Vainolaa sekä Freudia ja Gilbertin ja Gubarin Madwoman in the Atticia, niin voidaan päästä siihen, mitä tämä koko kuvio on parhaimmillaan.

ps. Opin viime keväänä Lontoon National Portrait Galleryssa, että Mary Shelley oli Mary Woolstonecraftin tytär. Tämä(kään) tuskin on sattumaa.

Karin Mamma Andersson ja sprayn nitistämät hahmot

Käytiin lauantaina, toiseksi viimeisenä päivänä, katsomassa Karin Mamma Anderssonin näyttely Taidehallissa. Vaikutuksen tekivät "realistiset" tilat, maisemat ja ympäristöt, jotka kääntyvätkin yliluonnollisen ja epäinhimillisen puolelle, kun niihin ilmaantuu jotakin outoa: todellisuuksia todellisuuksien sisällä, eläviä maalauksia perheen arkihuoneessa, outoja elollisia kuvioita. Yhteistä näillä oudoille ilmiöille oli se, että tuntuu siltä että katsoja näkee ne mutta teoksessa olevat hahmot ovat niistä tietämättömiä.

Parhaita kaikista olivat mustiksi poltergeisteiksi nimeämäni hahmot, jotka paljastuivat näyttelyesitettä luettuani eräänlaisiksi kärpäslätkiksi. Anderssonilla on nimittäin tapana nitistää ikävännäköisiä tai epäonnistuneita kuvallisia elementtejä (lähinnä ihmisiä) mustalla spraymaalisuihkeella. Hän totesi esitteessä kuitenkin myös, ettei halua tulla tunnetuksi naisena, joka maalaa koivuja ja käyttää mustaa spraymaalia. Uusia suuntia on siis luvassa.

Koivutkin olivat kyllä hienoja.

Karin Mamma Anderssonin kiinnostavaa kirjeenvaihtoa ja Taidehallissakin esillä olleita teoksia täällä.

Jos ehtisin, menisin ensi tiistaina tai perjantaina katsomaan Sophie Fiennesin Slavoj Zizek-dokumentin The Pervert's Guide to Cinema Rakkauteen ja Anarkiaan. Mutta luulisin olevani töissä. Tämä on Suomi.

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä. (Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

"Time is of the essence"

Laskin tänään, että jäljellä on 121 päivää siihen, kun gradun tulisi olla tarkistuksessa. Pikemmin, sen parempi. Mutta sitä ennen on selvittävä uusista kursseista, töistä, kirjoittamisesta. Päivässä on 24 tuntia ja moni niistä on käytössä. Pariisi opetti onneksi lepäämään ja ottamaan aikaa itselle.

Yöllä mietin ajan olemista. Miten kääntää aika niin päin, ettei se olisi jatkuvaa hetkien menettämistä, kuolleiden viivojen tuolle puolen siirtymistä?

Beauvoirin mukaan kirjailija lainaa lukijan aikaa. Koska kirjoitus, lineaarisena, ei voi täysin tallentaa elävää liikettä, lukijan on lainattava tekstille oma kokemuksensa jotta se saisi ajallisen syvyyden - elävöitettävä teksti oman ajallisuutensa kautta. Tämä toimii tietenkin myös toisin päin: kirjallisuus voi lainata meille lisäaikoja ja -avaruuksia, kun omamme käyvät liian ahtaiksi.

Kristeva puolestaan muokkaa ammatissaan mennyttä aikaa. Tämä on taas näitä psykoanalyysin ihmeitä: mahdollisuus palata ajassa taaksepäin, psyykkeessä - muokata muistoja. Kuten Marcel Proust asian ilmaisisi: etsitään kadonnutta aikaa.

Kristeva Proustista ja kirjallisesta kokemuksesta (sensorisesta kielestä), joka kääntää tiedostamattoman kokemuksen kieleen, ja siten onnistuu muovaamaan sanomattomia muistoja:

"What the writer - and the foreigner, this translator - conveys into the language of his community is the singular language of his involuntary memory and his sensations.

Is it the personal, intercommunal, irreducible unconscious? Certainly, provided the unconscious is liberated from the linguistic stronghold in which we too easily enclose it and provided its passionate, instinctual, and sensorial secrets are restored to it, as Proust demands.

This sensory language is not a language of signs: it is a 'language', in quotation marks, a chaos and order of pulsations, impressions, sorrows, and ecstacies at the border of unformulatable biology. This language is the true foreignness, more foreign than any already established idiom that the writer hopes to formulate.
---
Proust and the literary experience mean reconstructing experience in the text." (Kristeva 1997/2002, Intimate Revolt, 249-252.)

Tässä prosessissa tiedostamattoman "ajaton" aika (tiedostamaton on atemporaalista) saadaan muutettua ajalliseen kestoon sen ansiosta, että kielen sensoriset puolet kantavat yksilön ruumiillista menneisyyttä mukanaan. Voisi kai sanoa, että kaaos muokkaantuu kertomukseksi. Kokemus, kieli, aika ja psyyke punoutuvat siis yhteen. Ja Kristevan mukaan tämä on myös Proustin tavoite.

---

Autoin viikonloppuna ystävää gradun viime hetkien kanssa. Kävi samalla (taas) ilmi, että Steven Hallin Haitekstin kritiikki Hesarissa taisi olla parempi kuin kirja itse. Puhuttiin myyteistä, lähinnä Dionysoksesta ja myytin ulkopuolesta (joka on samalla kielen ulkopuoli - sanomaton, kaaos), ja päädyttiin mm. Baabeliin, johon Hesarin kritiikissäkin viitattiin. Kyse oli siis jälleen (niin kritiikissä kuin myös keskustelussa) sanan suhteesta viittauskohteeseen, todellisuuteen sekä mahdollisuudesta kommunikoida ja välittää kokemusta. Ystäväni oli kuitenkin (jo toisena henkilönä) sitä mieltä, että tämä kaikki ei Hallin teoksesta välity. Pakko lukea ja nähdä itse ensi tilassa.

Postia Ranskasta

Vuosi ei lopukaan
kanervan kukintaan.
Kun lumi tulee,
kesä on valmiina
sen lumen alla.
(Vaara 1977, 20.)

Vietin taas viikonlopun, tai oikeastaan koko loppuviikon, Bromarvissa. Löysin kanttarelleja ja katselin hehkuvia kanervameriä kallioiden reunamilla, uin ja tein kalaruokaa. Näin miljoona huonoa elokuvaa.

Ranska ei päästä otteestaan. Nyt EDF:ltä (Ranskan valtion sähkölaitos) oli tullut ystävällinen viesti, jonka mukaan pyyntöni osoitteenmuutoksesta on otettu vastaan ja "he vastaavat mielellään kaikkiin lisätiedusteluihin". Piste. Ongelmana vaan on se, että tuo osoitteenmuutos on kesäkuulta ja sen jälkeen on tehty toinen, kauan sitten. Ja yritetty samalla selittää, ettei muutonjälkeisiä laskuja voi maksaa täältä ilman saajan tilinumeroa. Ei vastausta tähän. Huoh.

Lueskelen Sarrauten Kultaisia hedelmiä. Kirjoituskin sujuu vähän. Luin myös Deleuzen psykoanalyysia kritisoivan esseen, ja se oli ensimmäinen laatuaan, jossa tuntui olevan myös taiteentutkimuksen kannalta relevantti uusi näkökulma: tietenkin oidipaali-kritiikkiä mutta lisäksi puhetta taiteen perustavasta "epämääräisyydestä" psykoanalyysin tulkintavimmaa vastustavana. Psykoanalyysi (ja psykoanal. kirjallisuudentutkimus siinä sivussa) osaa tosiaan olla ajoittain aika julmaa.

Tajusin eilen illalla, että unohdin käydä Gallen-Kallela-museossa katsomassa taiteilijapariskunta- näyttelyn. Sain ystävältä kirjan, joka kertoo Ahosta ja Soldan-Brofeldtista, Leinosta ja Onervasta jne. Tajusin heti aamulla, että unohdin myös käydä Didrichsenillä katsomassa Yves Kleiniä. Miksi välimatkat ovat täällä niin pitkiä, ettei mihinkään ehdi?

Muistiinpano: rakkaus on aurinko

I used to be a hopeless romantic. I am still a hopeless romantic. I used to believe that love is the highest value. I still believe that love is the highest value. I don't expect to be happy. I don't imagine that I will find love, whatever that means, or that if I do find it, it will make me happy. I don't think of love as the answer or the solution. I think of love as a force of nature - as strong as the sun, as necessary, as impersonal, as gigantic, as impossible, as scorching as it is warming, as drought-making as it is life-giving. And when it bursts out, the planet dies. (Winterson: Lighthousekeeping 2004, 199.)

Mikä muu on aurinko? Kristevan (ja Nervalin) mukaan masennus on aurinko. Tai siis masennuksen alkuperä, menetetty, nimeämätön kohde (Asia) on musta aurinko. Rakkaus puolestaan voi voittaa tuon mustan auringon. Ehkä se sopii asiaan, tuohon Wintersoniinkin.

En pitänyt romaanista aluksi mutta vähitellen se alkoi saada merkityksiä. Romantiikan ajattelu ja luonnontieteet sekoittuvat toisiinsa luomaan mieletöntä maailmanjärjestystä, jossa elämä on elämisen arvoista. Robert Louis Stevenson, Charles Darwin, Richard Wagner, nykyhetki. Päädyin siihen, että teos antoi paljonkin.

Aidsin todistajia ja nature morte

Elokuu lähestyy loppuaan, kesäloma on nyt puolivälissä ja yliopisto avaa ovensa viikon kuluttua. Juhlaviikot tarjoavat vielä nähtävää, vaikka kesä alkaa olla muisto vain... Sataa toisella tapaa kuin Pariisissa kesäkuussa tai viime syksynä: pimeys hiipii salakavalasti ja tunnen olevani kartalla pohjoisessa.

Espoo Cinéssä esitettiin viime keskiviikkona André Téchinén elokuva Les Témoins (Todistajat, Ranska 2007), joka kertoo kuumasta kesästä vuonna 1984 ja siitä, miten syksyn alkaessa myös Euroopassa jouduttiin havahtumaan aidsin olemassaoloon.

Ranskan kielen kuuleminen rentoutti ja sain itseni kiinni opettelemasta fraaseja ja sanomisen tapoja, vaikka se ei ole enää tarpeen. Huomasin myös, että vielä vuonna -84 aids oli aids, eikä sida (le syndrome de l'immunodéficience acquise). Maailmanlaajuinen taistelu oli vasta aluillaan.

Pääosissa olivat nuori homomies Manu, vanhempi lääkäri sekä hänen irtosuhteita harrastava tuttavapariskuntansa lastenkirjailija Sarah sekä poliisi Mehdi, joiden kaikkien elämät ja ihmissuhteet menevät kuuman kesän aikana solmuun. Elokuvan henkilöt ovat epäkonventionaalisia, omissa teoissaan erehtyviä ja pahojakin, mutta samalla toisiaan kohtaan tolerantteja ja myös ymmärtäväisiä. Kuoleman edessä ei voi kuin antaa anteeksi ja rakastaa, tuntui olevan elokuvan sanoma. Vähäeleinen mutta tärkeää aihetta hyvin käsittelevä elokuva kannattaa katsoa.

Huomionarvoista oli myös se, miten tyylikkäästi 80-luku oli toteutettu elokuvan lavasteissa ja puvuissa ja miten elokuvan Seinen rannat kuvasivat täsmälleen sitä samaa yksinäisyyden ja romantiikan vaihtelua, joka niillä myös todellisuudessa on: rakastavaiset parit veneristeilyillä ja silloilla sylikkäin, yksinäiset ihmiset istumassa rantakatujen kiveyksillä. Ainoastaan sitä jäin miettimään, oliko Bois de Boulognen yöllinen puistokulttuuri tosiaan niin erilaista pari vuosikymmentä sitten...

Tiistaina puolestaan kävin Amos Anderssonilla katsastamassa Anna Retulaisen retrospektiivin, ja ote asetelman maalaamiseen vakuutti. Parsaniput, pippurit, omenat ja päärynät sekä kukkakimput tarjosivat muodon ja intertekstien historian kuville, jotka muutoin lähestyivät abstraktia värin ja viivan leikkiä, jolle tärkeintä on esteettinen kokemus.

Visuaalisuus ja taktiilisuus tuntuvat olevan Retulaisen töissä kaikki kaikessa: teosten pinta, vuoroin samettisen kulunut, vuoroin värin kyllästämä, yhdessä haparoivien muotojen ja liikkuvan viivan kanssa kutsuu katsetta, luo kuvitelman kosketuksesta ja saa lisäksi teoksen muuttumaan, elämään, etäisyyden kasvaessa. Lisäksi teosten prosessinalaisuus tulee esiin kuvien monissa kerroksissa, toisaalta kukka-asetelmat elävöittävässä viivassa ja toisaalta pehmeissä ja rikkonaisissa taustoissa, joiden päälle ja lomaan vihannes- ja hedelmä-asetelmat rakentuvat. Koin, että Retulaisen töitä katsottuani ymmärrän paremmin myös Cézannen tai Monet'n asetelmaa: esillä on kokemus materiaalisesta käännettynä kuvaksi - nature morte (kuollut luonto). Jos kieli tappaa asiat, kuva tuo ne kuolleina, edelleen materiaalisina mutta silti toisina, esille haudoistaan. (Ks. Retulaisen teoskuvia myös täällä, punainen on lempparini.)

Kuvataiteesta ja asetelmasta puheen ollen, kannattaa vilkaista Tyttö ja helmikorvakoru-elokuvan vermeeriläiset kuvakulmat ja ennen kaikkea alun haptinen vihannestenpilkonta-kohtaus (00.30-1.45):

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil: Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)

Muistiinpano: Deleuze ja kriittisiä ja kliinisiä esseitä

Emme kirjoita neurooseillamme. Neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt, kuten 'Nietzschen tapauksessa'.

Sitä paitsi kirjailija sellaisenaan ei ole sairas vaan pikemminkin lääkäri, minän ja maailman lääkäri. Maailma on kokoelma oireita, jotka yhdistyvät ihmisessä sairaudeksi.

Kirjallisuus näyttäytyy siis pyrkimyksenä terveyteen: kirjailijalla ei välttämättä ole suuri terveys (tässä on samaa moniselitteisyyttä kuin atleettisuudessa), vaan hänellä on vastustamaton ja pieni terveys, mikä johtuu siitä, että hän on nähnyt ja kuullut asioita, jotka ovat liian suuria ja voimakkaita hänelle, tukahduttavia asioita, jotka tyrehdyttävät läpikulun antaen hänelle kuitenkin tulemisia, jotka suuri terveys tekisi mahdottomaksi. (Deleuze 2007 Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, 20-21.)

Tästä on hyvä jatkaa omia töitä: prosessinalaisuuden ja dynaamisuuden merkitys niin tekstille kuin elämällekin, kielelle ja subjektille. Maria Vaarakin kirjailijana on pikemminkin näkijä ja hoitaja kuin skitsofreenikko tai melankolikko. Sairaus on pysähtyneisyyden tila, jonka kirjoitus ruumiillisena ja transgressiivisena voi rikkoa.

---

Uskomatonta, mitä kaikkea kiinnostavaa tänä vuonna julkaistaan ja suomennetaan: tuo Deleuzen esseekokoelma tuli nyt keväällä, samaten de Beauvoir-kokoelma, ja syksyllä odottaa Anti-Oidipus-suomennos, Sakari Katajamäen ja Harri Veivon Avantgarde- ja kokeellinen kirjallisuus, Päivi Lappalaisen ja Lea Rojolan toimittama Women's voices, Rita Dahlin toimittama Kyltymätön uuni... saatikka sitten kaikki kaunokirjallisuus!

Pari linkkiä

Pääsin nauramaan aamun hesaria lukiessani: toimittaja oli bongannut verkosta "Lehti"-nimisen julkaisun, josta löytyy hieman toisenlainen näkökulma ajankohtaisiin aiheisiin ja ennen kaikkea median toimintaan.

Täällä ("Ylöjärven hoitaja otti mallia Ilta-Sanomien toimittajilta?") ja täällä ("Musiikkipiireissä kinaa klassisen asemasta") voi lepuuttaa hermojaan, kun iltapäivälehdet ja tietyt mielipidekirjoitukset alkavat viedä voimat.

Kieli transparenssina, rannoilla ja majakka-aiheista lukemistoa

Kieli on paras illuusio.

Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.

Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.

Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.

Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.

The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)

Kesälomalla ja kulttuuria

Loma alkoi vihdoin! Edessä kolme viikkoa yritystä palata omiin "töihin". Ranskasta haettu tuntuma on rakoillut viime aikoina pahasti (ansiotyöt eivät hyvää tee ;).

Mietin tuossa, korviketoimintona jälleen, että televisiosta luopuminen ei välttämättä ollutkaan hyvä idea. Saattaa syntyä pahempia informaatiokatkoksia kuin ajattelin. Mistä tiedän, mitä maailmalla tapahtuu? Netissä on niin helppo valikoida tietoa. Ja televisio on kuitenkin netti-tv:tä vähemmän addiktoiva: lähetys loppuu aina jossakin vaiheessa.

Kulttuuriuutisia kuitenkin, muualta kuin tv:stä:
-Ostettiin ensinnäkin jo eilen liput Ryhmiksen Saatana saapuu Moskovaan (tammikuulle;). Vesa Vierikko on Saatanana, sitä kovasti odotellessa. Ensi-ilta 27.9, joten aiemminkin pääsisi...

-Sitten, hesari varmisti tänään, että Anette Messager on kuin onkin tulossa loppusyksystä EMMA:an: Pompidou-keskuksen tiedote ei ollut väärässä! Espoolaiset, ja toivon mukaan kaikki muutkin (matka Tapiolaan on vaivan arvoinen) pääsevät näkemään Messagerin päättömiä varpusia, nukkekollaaseja, ilmavirtaperformansseja ja feministisiä sananlaskubrodeerauksia, kuten: "Ajattelen, siis imen", "Mikä on pahempaa kuin nainen? - 2 naista", "Miehellä on silmät jotta hän näkisi, naisella tullakseen nähdyksi" jne... (Itse arvostin Beaubourgin näyttelyn nähdessäni erityisesti Messagerin de/konstruktioita: "riippuvaisia- riippumattomia", "nivelettömiä-nivellettyjä", "täytettyjä-tyhjiä" - vieraan ja tutun yhdistämisen kautta syntyviä installaatioita, jotka olivat täynnään ruumiillisia, symbolisia ja ajallisia merkityksiä. Toivottavasti näyttely tulee tänne kokonaisuudessaan.)

-Lisäksi vakuutuin viime viikolla, hesarin kritiikin luettuani, että Steven Hallin romaani Raw Shark Text on luettava. Sanojen ja asioiden, representaatioiden ja todellisuuden suhteita purkavan romaanin lukeminen tekee aina hyvää myös omille ajatuksille. Sitä paitsi hesarin mukaan Hallin romaani on genreä "Auster meets Trainspotting" ja "Italo Calvino meets Matrix". Must read.

Syksylle siis riittää kulttuuripuuhaa! Ja ensi viikolla Espoo Cinéen katsomaan ranskalaista leffaa ja ehkä Dalin ja Disneyn "Destino"-animaatiota, josta näin talvella vilauksen Grand Palais'n Disney-näyttelyssä. Bienvenu loma!

KUMU ja etelän helle

Raoul Kurwitzin videoteos "When Lord Zarahustra Was Young and Polite"
(1989) oli kiinnostava kokemus Tallinnan uudessa KUMU-museossa.

Mies seisoo paljaalla kalliolla Fiskarsinjoessa, Billnäsin ruukilla, kunnes pato avataan hänen edessään ja vesi lähtee syöksymään alaspäin. Mies huuhtoutuu virtaavan veden mukana alajuoksulle. Teos loppuu. Ja kuulen olleeni paikalla kuvaushetkellä.

Aloin miettiä erästä lapsena näkemääni taidenäyttelyä jo muutamaa hetkeä aikaisemmin, muualla näyttelytilassa kiertäessäni. Kuulin ilmeisesti teoksen taustalla olevan musiikin viereisestä huoneesta ja siirryin sen myötä kahdeksantoista vuotta taaksepäin, Billnäsin ruukille. Padon avaamisesta ja videon kuvaamisesta en muista mitään mutta nykytaiteen näyttelyn, johon kyseinen performanssi liittyi muistan hyvinkin. Näin se taide matkaa läpi muutaman vuosikymmenen.

Tallinnassa oli upea ilma viime tiistaina ja oli ihanaa matkustaa turistikeskustasta vähän syrjään, kulttuurin alueelle. Kadriorgin puisto ja palatsi luovat upean miljöön uudelle museorakennukselle, joka tarjoaa kodin eestiläiselle taiteelle 1700-luvulta nykypäivään.

Kunstimuuseum oli komea ilmestys helteisenä päivänä ja vaikutti miellyttävämmältä ja selkeämmältä kuin Kiasma, joskin arkkitehtuureissa on paljon samoja piirteitä, mm. liuska, jota pitkin noustaan ylös kerroksiin. Rakennuksessa on 5 erillistä näyttelyareenaa, joista kolmannen ja neljännen kerroksen suurimmissa tiloissa esitellään pysyviä kokoelmia: ensin 1700-luvulta toisen maailmansodan loppuun ("Varamu" - aarreaitta) ja sitten nykypäivään ("Rasked valikud" - vaikeita valintoja). Muissa tiloissa on teema- ja muita näyttelyitä.

Mitään Schjerfbeckin tai Gallen-Kallelan veroista ei ihan löytynyt vuosisadanvaihteen kokoelmista, mutta oli kiinnostavaa nähdä miten Vironkin taidehistoria kulkee sidoksissa Saksaan ja Ranskaan. Erkaneminen näytti tapahtuvan vasta siirryttäessä sosialistiseen realismiin, ja myös 1960-1980-lukujen taide kulkee hieman toisenlaista reittiä kuin Keski-Euroopassa tai Suomessakaan.

Tällaisia taiteilijoita jäi mieleen viime vuosisadanvaihteesta: Paul Raud (1865-1930) ja Oskar Kallis (1892-1918), joiden töissä oli vahva symbolistinen tematiikka ja vaikutteita Gauguinilta, August Jansen (1881-1957) ja Konrad Mägi (1878-1925), jotka muistuttivat Ranskan nabeja ja myöhemmässä tuotannossaan ekspressionisteja ja kubisteja, sekä Lydia Laas (1909-1978), kuvanveistäjä, joka siirtyi toisen maailmansodan jälkeen tekemään aika rajujakin naissotilasveistoksia. Yritin etsiä netistä kuvia tai tietoa, mutta vähän huonosti löytyi mitään. Pitänee ostaa kirja Viron taidehistoriasta. Ja palata KUMU:un.

Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää

Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.

Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.

No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.

Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):

What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)

Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.

---

Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.

Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.

Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):

Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)