sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Fonetiikka-ongelma: "ääniä" kirjoitetussa kielessä?

Alan Prohm kuvaa kirjataidetta käsittelevässä artikkelissaan, kuinka Mallarmén intohimo runouteen äänien taiteena johti oivallukseen, että 'typografia ja tila voivat korvata runoilijan äänen painetulla sivulla. Tekstin asemointi, kirjasintyypin vaihtelu, sanojen koko ja asema olivat kaikki tapoja esittää runo ikään kuin partituurina, jotta kieli voitaisiin välittää juuri oikein painotettuna ja tauotettuna'.
Nopanheiton suuret kirjaimet kajahtelevat siis fortessa, pienet kuiskaavat hiljaa ja vähäeleisesti, kun taas harvennetun tekstin on kauiuttava kokonaisuuden lävitse kuin fuugan vääjäämätön teema, hidastaen lukemista ja painottaen erillisiä sanoja, niiden monimerkityksisyyttä. Jos ajatusta kehittää hieman eteenpäin, typografia ja tilankäyttö korvaavat myös aleksandriinin [=ranskalaisen runon 12-tavuinen perusmitta], jolloin jokainen säe juuri asettelunsa ja kirjasintensa ansiosta muodostaa kielelle vieraan ihannesanan.
---
Koska Mallarmélle jumala oli kieli, jonka rakenteet määräsivät harjotettavan uskonnon muodot, hän pyrki runoilijana säkeiden avulla kumoamaan luontoa ja kieltä tyrannisoivan sattumanvaraisuuden. Runon piti olla 'sana sanalta kukistettu sattuma'. Säkeen tehtävä oli luoda useista sanoista uusi ja kielelle vieras täydellinen sana, eräänlainen ihannesana, joka loitsun tavoin lopettaisi puheen erillisyyden eli tavoittaisi todellisuuden ja sen esineet sinänsä.
(Helena Sinervo 2006 "Mallarmé ja hänen vaikutuksensa nykyrunouteen".)

Jostakin syystä kaksi eri suunnista tulevaa asiaa on osunut yhteen viime viikoilla. Ensinnäkin fonetiikan opinnot aiheuttivat erään runoutta koskevan ongelman ja toiseksi satuin samoihin aikoihin lukemaan Mallarmén Nopanheiton yllä siteeratun esipuheen.

Kuulin nimittäin fonetiikan emeritusprofessorilta, eräässä sivulausessa, että kirjoituksessa voidaan tuottaa ja ilmaista rytmiä tai tahtia ainoastaan typografisin keinoin (vrt. Sinervon/Prohmin kuvaus), ja jäin tietenkin miettimään (vaikka hän ei tietenkään puhunut poeettisesta kielestä ja ehkä vain halon hiuksia) pitääkö tämä todella paikkaansa ja eikö se jotenkin tekisi tyhjäksi esimerkiksi metriikan olemassaoloa...

Kysymys kuuluukin:
Kai musikaalisuutta, melodiaa, silti on olemassa vaikkei ääntä olisikaan - paperilla?

Ajattelin äkkiseltään, että ihminen kai voisi havaita esimerkiksi mitallisuutta myös visuaalisesti kirjoituksessa (muutenkin kuin typografian kautta), ilman että sanojen musikaalisuus tulee puheen (lausumisen) kautta esiin.

Mutta mitä ylipäänsä on kielen "musikaalisuus" tai "rytmi"? Viittaavatko nämä termit kuitenkin vain puhuttuun kieleen, lausuttuihin runoihin tai runoihin, jotka lukiessamme vaikka vain kuiskaamme ääneen? Puheessa rytmi alkaa kuulua mutta paperilla meillä on vain kirjaimia peräkkäin? Mistä niihin musiikki?

Tästä päästiin keskusteluihin ystävien kanssa. Ensinnäkin todettiin, että runomitat ovat konventioita ja siis opittuja. Kieli voi kutsua tiettyyn mittaan ja mitta voi olla runoilijalle intuitiivinen mutta samalla monille ei-niin-kompetenteille kielen lukijoille ja kuuntelijoille tuottaa suuria vaikeuksia huomata esimerkiksi jambisia säkeitä - edes korvakuulo ei välttämättä tavoita poljentoa, saatikka pelkkä sanojen tai tavujen silmäily.

Voisi siis ajatella, että kirjoitetussa kielessä voi "nähdä" rytmiä silloin kun runo on niin tuttu, että rytmi on yksinkertaisesti syöpynyt mukaan luentaan - luenta ja rytmin kuuleminen ovat erottamattomissa toisistaan. Ja lisäksi silloin, kun äänteellistä toistoa, alku- ja loppusoinnullisuutta tai vapaata äännetoistoa, on todella paljon. (Perusesimerkki, Kivikk'ahon: Timotei sinä keinuva heinä... pelkkä mielikuva alkaa keinuttaa.)

Proosateksti ja vapaarytminen runous ilmentävät itse asiassa vielä paremmin sitä, miten rytmisyys voi ilmetä puhtaassa tekstissä. Keskusteluissa päädyimme siihen, että kirjoitetusta kielestä voi helpoiten tavoittaa erityisesti niitä ilmiöitä, joita kutsutaan prosodisiksi (Kristevan määritelmän mukaan prosodia on "kielen tuolla puolen oleva kieli", mikä on sinänsä mielenkiintoista...) eli siis intonaatiota, painotusta, ajoitusta sekä puhenopeutta. Tähän ei tarvita edes mitään erityistä kompetenssia, sillä sanat, merkit, foneemit ja niiden sijoittelu ja etenkin niiden toisto muodostavat rytmin.

Lainaan Joycen Mollya (John Lechten Julia Kristeva-teos [1990] toi tämän esimerkin mieleen):

I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as anohter and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flowe and first I put my arms around him yes and drew him down to me so that he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes. (Joyce 1986 Ulysses, 643.)

Katkelmassa merkityksenmuodostuskin tuntuu ohjaavan rytmiä, mutta erityisesti toisto muodostaa kokemuksen painotuksesta ja puhenopeudesta - ja toistoa voi olla tietenkin sanatason (yes) lisäksi myös foneemien tasolla (f, a, ro-or, er-re). Välimerkitys (tai sen puuttuminen) on tietenkin rytmin tuottamista typografian avulla, mutta muutoin musikaalisuus syntyy foneemien ja toiston kautta.

m.o.t

Tällaista tieteidenvälistä aivohaparointia tänään.

2 kommenttia:

Anni kirjoitti...

Lisäyksenä mm. eilisille jutuille tästä aiheesta... Entä jos koko tekstiä ei ole olemassa ilman sen havainnoijaa, lukijaa?

Sillä eihän ne mustat merkit paperilla tarkoita vielä mitään itsessään ennen kuin lukija tunnistaa yhteyden merkin ja merkityn välillä. Ja tämä puolestaan edellyttää lukemista, sitä hiljaa mielessä lausumista, josta eilen puhuttiin.

Sunnuntain hajatelma.

Anna.O kirjoitti...

Niinpä. Eli tarvitaan nimenomaan lukemistapahtuma - ja sillä ei sitten ole väliä, tuottaako tuo tapahtuma niitä desibelejä vai ei.

Eli siis: lukevan tietoisuuden foneettinen kompetenssi ("sisäluku") yhdessä tekstin äänteiden, toistojen tai mitallisuuden kanssa saa aikaan sen, että äänettömyydessäkin on rytmiä.

Ja eräänlaista pseudorytmiä, joka tietenkin on rytmiä mutta semanttisesti "vääränlaista", puolestaan syntyy kun lukijan foneettinen kompetenssi ei kohtaa luettavan tekstin kieltä, ts. suomalainen saattaa löytää äänteellistä kuviointia h-kirjaimen/äänteen toistosta ranskankielisestä tekstistä, vaikka ranskalaiselle lukijalle/tekstille tätä rytmisyyttä ei olisi olemassa.